Aleksi toimi siihen aikaan vielä puiston oppaan ominaisuudessa ja hän tunsi hyvin paikallisten ihmisten, tavat ja tottumukset. Jos Aleksin vieheeseen ei tarttunut saalista, ei sitä saanut kukaan muukaan, todistin usein. Aleksi oli uskomattoman taitava ja intohimoinen kalastaja, joka oli onnistunut yhdistämään mielipuuhansa työn ja kalastuksen. Lisäksi metsästäminen oli hänen lempipuuhaa. Suomensukuisena Vienan Karjalan poikana hän osasi kohtuu hyvin suomea, vaikka olikin äidinkieleltään venäläinen. Niinpä matkanteko sujui rattoisasti, olihan Aleksi myös oivallinen seuramies.
Matka Paanajärvelle ja talviset olosuhteet
Tällä kertaa matka Paanajärven maisemiin sujui mallikkaasti. Tie oli aurattu ja jäinen. Lisäksi takapyörien päälle asennetut teräsjääketjut lisäsivät ajamisen varmuutta. Itse asiassa talvinen tie tuntui huippuhyvältä verrattuna kesäaikaan.
Saavuttuamme puiston rajalle punainen paholainen parkkeerattiin Nuorusjoen eteläpuolisen vartiopaikan kelokämpän vierustalle. Siitä eteenpäin tie oli auraamaton.
Iltapuhteiden aikana päätimme lähteä aamutuimaan Paanajärvelle. Ja niin, vielä aamun hämärässä ruispuurolla tankatut miehet ajelivat jo Paanajärven suuntaan. Lunta oli ehkäpä 30–40 cm. Moottorikelkoin poljettu tiepohja oli leppoisaa ajella. Pakkasmittari näytti -35 celsiusastetta.
Paanajärven itäpäässä meitä odotti vasta äskettäin jäätynyt, peilikirkas, lähes lumeton järvenselkä. Aikalaiset tiesivät kertoa, että se oli melko tavanomaista. Tämä syvä järvi (128 m, suurin mitattu syvyys) on oikeastaan Oulankajoen 23 km pitkä suvanto-osuus. Olin huolissani lumen vähäisyydestä, koska kelkan kumiset telastopyörät vaativat irtolunta, muuten ne saattoivat kuumentua liikaa.
Ensimmäiset merkit: Susilauman jäljet
Heti alkumatkan aikana huomasimme järven selällä paikoittain näkyviin pilkahtelevat susilauman jäljet. Edellisinä päivinä oli ollut suvikeli. Arvelimme susilauman kooksi kymmenkunta yksilöä, ja sitä näytti johtavan iso alfayksilö. Sen jättöjäljet olivat tuplasti muita suuremmat. Aleksi kertoi niiden tulevan ruuan perässä Vienanmeren suunnalta.
Matkalla kuvasin Ruskeakallion siluettia läheltä ja kaukaa. Lähestyimme pikkuhiljaa 4 km päässä sijaitsevaa Mäntyjokisuuta.
Petoeläinten saalis: Hirven raato
Kilometri ennen Mäntykoskea menimme tarkistamaan Anttilan ”kotitilukset” todetaksemme kaiken olevan paikallaan. Niin olivat yhä pystyssä kököttävä leivinuuni, talon perustuskivet ja rantasaunan uunikiviröykkiö rantamännyn kera.
Siinä tutkaillessamme Anttilan periferiaa pajukon valloittamalla peltoaukealla, huomasimme ja kuulimme äänekkäästi raakkuvan korppiparven. Aleksi arveli niiden paikallistaneen mahdollisen haaskan.
Siitä noin 900 metrin päässä oli Mäntyjokisuu ja Mäntykosken köngäsputous. Jalkauduimme kohti ylämaata kosken kupeeseen, ja sieltähän paljastui edellisyönä susien tappama ylivuotinen hirvilehmän raato.
Raato vaikutti muutoin melkoisen koskemattomalta ja runsaslihaiselta, mutta susien suihin oli hävinnyt ainakin hirven turpa, silmä, ja etulavan tuntumasta oli syöty sisäelimet. Lähempi tarkastelu osoitti, että hirviparan toinen puolikas oli koskematon. Arvelimme niiden lähteneen livohkaan, tai ne olivat häiriintyivät pakosalle havaittuaan meidät.
Paluu ja luonnon taideteos
Pitkän pohdinnan jälkeen lähdettiin paluumatkalle. Tosin Aleksin mielestä oli hullua jättää hirven puolikas susien suuhun. Minäkin siinä asiaa harkitsin, mutta ajattelin, että trikiinitartunta voi olla todellinen riski, jota ei kannattane ottaa hirven lihan huumassa.
Käppäiltiin siitä vielä Mäntykosken kuohujen ääreen, ja uskomatonta, mutta totta, sen alapuolinen suvanto oli täynnä pyöreitä jäälautasia!
Kuvattuani tuon äärettömän kauniin ja vaikuttavan luonnon taideteoksen palasimme Nuorusjokivarteen. Päästiin saunaan ja syötiin hyvin. Unikin tuli pyytämättä. Olihan se uskomaton ikimuistoinen pakkaspäivä.
Helsinki 14.12.2019 ©Veli Juhani
