Kitkajärvi Nuutisen silmin kesällä 1931
Tarina perustuu Aaro A. Nuutisen kirjaan ”Suomen Sveitsissä” 1931

Myös Aaro A. Nuutinen viihtyi kesäkauden 1931 Kitkajärvellä, palattuaan juhannuksen alla Paanajärveltä, jossa hän tutustui seudun nähtävyyksiin ja matkailutarjontaan kolmen viikon ajan. Saateltuaan valokuvaaja Ingervon Kuusamossa Ouluun matkaavaan linja-autoon, hän suuntasi matkansa Määttälänvaaran kautta Kitkan Jäkäläniemeen. Siellä hän vietti kesän aina syyskuulle asti viimeistellen matkakertomuksensa kirjaksi ”Suomen Sveitsissä”. Tässä yhteydessä lähdeteoksena on käytetty edellä mainittua kirjaa.
Suuria ovat Kuusamon siiat jos muikutkin
Tiettävästi Kuusamon suurin siika on saatu Käylän Kallunkijärvestä kesällä 1930. Aatu-Kustu Kilpivaaran kertoman mukaan se oli painanut 8,5 kg ja sisälmysrasvojakin oli kertynyt suuren pahkakupillisen verran. Uskottavuutta tähän tarinaan saatiin Kalastuslehdestä, johon Suomen Kalastusyhdistyksen sihteeri Y.Vuorentaus oli kirjoittanut artikkelin kyseisestä aiheesta. Kesällä 1931 oli saatu vielä viisikiloinen siika. Myös Kallunkijärvestä saatu 700 g muikku kuulunee valtakunnan suurimpiin.
Joukomojärven siiat kasvoivat jopa niin suuriksi, että ne pullahtivat rasvanpaljoudessaan veden pintaan kellumaan. Tämän jälkeen niitä kumautettiin kalikalla päähän ja nosteltiin veneeseen, kertoo Aatu-Kustu virne suupielessään.
Käylänkoski, Rajaseutuyhdistyksen matkailumaja
Mustosen Iikan pyyntivinkit
Käylänkosken Rajaseutuyhdistyksen matkailumajan isäntä, metsänvartija Iikka Mustonen palvelia matkalaisiaan kera vaimonsa ja yhdeksän lapsisen pesueen v.1931. Hän kertoi kalastusmatkailun kuulumisia omakohtaisella kokemuksellaan.
Kesällä 1930 oli Käylänkoskella vieraillut viitisensataa matkailijaa, joista suurin osa oli ollut lohenonkijoita. Iikka myös vuokrasi kalastusvälineitä korvausta vastaan.


Paras lohestusaika oli kesäkuun viimeinen ja heinäkuun ensimmäinen viikko mukaanlukien elokuu. Joskus lohia saatiin onkien ja uistellen vielä syyskuun alkupuolellakin. Rahoitusaika alkoi 15.9.
Lohi ja harjus syövät parhaiten Käylässä ja Kitkajoessa pilvisen sään vallitessa keskipäivällä, mutta poutasäällä iltaisin klo 18-23 ja aamuisin klo 6-9. Lohi oleskelee kevätkesällä enemmän koskien alla ja syyspuoleen parhaiten kuohujen niskalla. Parhaiten lohia sai Käylän koskelsta sekä muista Kitkan yläjuoksun koskista. Hyvän puoleinen ottiviehe oli siniharmaa, hieman kullanvärille välähtelevä ja mustin poikkijuovin väritetty amerikkalainen puu-uistin. Loheen otti myös kulta-hopeavärinen lippaustin, silkkikala ja Ryseli.
Harjusta ongitaan ruskeahöyhenisellä tekoperholla, jossa on myös muutamia harmaita karvoja. Kevätkesällä harjusta pyydetään ongella, jonka koukkuun pistellään kokonainen kastemato moninkerroin pistellen. Hyvän syönnin aikaan harjus ottaa jopa koukkuun laitettuun kuusennaavatukkoon. Tammukoita ongitaan Kitkan sivupuroista pikkudevoonilla, pikkuvilkulla ja Halcyon-spinnerillä (esim. Kiutaoja ja Merioja).

Kalanmätihautomo Käylänkoskeen
Metsänvartija Mustonen kertoi, että v.1930 Käylänkoskelta vietiin Kaihuan kalanviljelyslaitokselle Rovaniemen pitäjään 16 litraa ja sitä edeltävänä syksynä 8 litraa. Kuudestatoista litrasta oli syntynyt n. 25.000 taimenen poikasta. Taimenen lypsäminen ja mädin kuljettaminen lakanoissa oli erikoisella taitavuudella tehtävää työtä.
Sen johdosta oli Mustosen toiveena saada Käylänkoskeen siian ja taimenen mätihautomo, johon Käylänkoski oli mitä sopivin. Perustamiselle oli tehty jo eduskunta-aloite, mutta se oli tullut hylätyksi rahavarojen puutteessa.
Asiantuntijoiden arvion mukaan paikka oli tarkoitukseen mitä sopivin. Se tulisi rakentaa nykyisen mylly- ja sahalaitoksen paikalle, johon se voitaisiin rakentaa pienin kustannuksin. Hautomoon tarvittava vesi oli koskessa tarpeeksi syvää ja se johdettaisiin sulkupadon kautta 40 metriä pitkällä putkella hautomoon. Vesiputous olisi tällöin 2,30 metriä, joka olisi riittävä. Mädin hankinnan, kuljetuksen ja istutusten kannalta Käylänkoski oli erittäin edullisella paikalla. Hautomolla tulisi olemaan varsin tärkeä taloudellisia arvoja kohottava vaikutus alueen väestölle. Kalatalouselinkeinon arveltiin antavan jopa kolmanneksen ihmisten vuositulosta tai jopa enemmän katovuosien sattuessa. Arveltiin myös saatavan lisää urheilukalastajia, jopa ulkomaita myöten. Päähuomio oli kiinnitettävä Käylänkosken tienoon vesissä Kallunkijärvessä olevaan tavattoman suurikasvuiseen siikalajiin.
Niin oli kalamädinhautomo tuloillaan Käylänkoskeen, kuten se myöhemmin (v.1934) tulikin ja toimii siellä edelleen.
Käylän Kalasviljelysaitoksen lyhyt historia
Kuusamon (aik. Käylän) laitos rakennettiin jo 1930-luvulla Kitkajoen varteen. Toiminta käynnistyi 1934. Laitoksella on keskeinen merkitys toimialueen uhanalaisten kalakantojen säilyttäjänä ja elvyttäjänä sekä kalanviljelyn alkumateriaalin tuottajana. Tämän lisäksi laitos toimittaa järvilohen ja nieriän poikasia alueellista kysyntää vastaavasti. Laitos rakennettiin kokonaan uudelleen 1980-luvun jälkipuoliskolla. Katettu allashalli saatiin 1990-luvun alussa.
Nuottamiesten saaliskalat Käylänkoskella
Isäntä Mustosen esitellessä Matkailuyhdistyksen toimintaa pihapiiriin asteli talon nuottamiehet kalavasua korennossa kantaen. Kori oli täynnä kaloja. Oli parikymmentä kiloa muuikkuja, siianpoikasia ja muutamia harreja. Päällimäisenä oli 5, 6 kg lohi (taimen). Kalat oli pyydetty läheisen kosken niskalta sysrjäpoukamaksi poikkeavasta suvannon laajentumasta. Siitä saa kalaa milloin vain viitsii ottaa, lohia kylläkin harvemmin, tuumasivat kalamiehet.
Näkkyy olevan ”ryssän lohi”, Pääjärvestä noussut, tuumaa Mustonen. Siitä tulisi vieraille hyvä illallinen, kun voissa paistaisi, hän jatkaa ja nostaa lohen vakasta. Vaan me halauaisimme noita siikoja. Suolataan lohi matkaevääksi, toivoo puolestaan Nuutisen rouva. Ja niin tehdään. Lohi maksaa 20 mk kilolta ja niin tyytyväinen seurue siirtyy puhvetin puolelle majataloon.
Kitkajärven Jäkäläniemen maisemissa

Juhannuksen alla kesällä 1931 Nuutinen siirtyy Kitkan Jäkäläniemeen Jäkäläisen taloon. Vaaralan talon Oskari isäntä soutaa veneellään vieraat lahden poikki Vasikkaselän etelärannan Jäkäläisen taloon. Vaarala oli varsinaisesti lohiherrojen suosima majoituspaikka, mutta myös Jäkäläisen talo otti kesävieraita vastaan.
Jäkäläisen vauraan näköinen talo körötti Riihivaaran sankkametsäisen rinteen alapuolisella peltoaukealla. Vähän sivummalla taaempana näkyi Naatikkavaaran keilamaiset muodot. Seudun komeimpana kohosi pohjoisrannan Riisitunturi, vierellään Karitunturi. Niitä ympäröi Koti-, Vasikka-, Musta-, Kirintö-, Matala-, Suonnan-, Kirkko-, Tolvan-, Nuoli-, Nouka-, Kouer- ja Välivaarat – siis vaara poikineen. Tämä hämmästytti suuresti Nuutisia, jotka eivät osanneet odottaa moista näkevänsä Kuusamon keskustan tasamaisemista tultua. Vaan ompahan tässä hieno kesänviettopaikka, tuumasi rouva Nuutinen.
Tuvan nurkalla seurueen vastaanotti vanha mies tupakanmälli poskessaan ja kädet taskussaan kysellen, ”mittee työ tänne tulitta”? Yllättävään kysymykseen vastattiin, ”tultiinpa kahtomaan mitenkä työ elättä täellä Kuusamossa… ja jos oisi soanu tapetuksi jonnii lohenki”, tuumaa Nuutinen.
Pian oli tulijoita tervehtimässä koko talon väki isäntineen, ikään kuin tavattaisiin vanhoja tuttuja. Oli kolme emäntää, kaksi piikapalkollista ja renkimies. Lapsiakin ilmestyi aika liuta. Alkurupattelun jälkeen vieraat pääsevät talon uuteen juuri sisustettuun vierashuoneeseen. Täällä voitte köllötellä vaikka jouluun asti, isäntä ilmoittaa.
Pitkääsiimaa, uistelua ja parhaat ottipaikat
Aterioinnin jälkeen alettiin kunnostamaan pitkääsiimaa ja uistimia. Jalmari-isäntä tuli opastamaan ja tälläämään ottivieheitä pyyntikuntoon. Hän otti heti erilleen professori-uistimen, sinertävän vaalean amerikkalaisen puu-uistimen sekä Verkko-uistimen no: 77 ilmoittaen, ”näitä purroo Kitkan lohi kun sattuu syönnilleen ja nuilla toisilla ei tarvihe yritteekkää lohta tästä järvestä… ja tämmäi rohvessyör on näin veännettävä vähä suoremmaksi, ettei se kovin paljo heittelehi puolelle ja toiselle. Liian kuperan uistimen heittelemisestä ei lohi tykkeä”.
Ja jo parin tunnin kuluttua proffa kunnostautui antamalla pari pientä järvilohta ja pari taimenta (2,1 ja 1,35 kg). Ja niin lähti täyttymään Tyvelän Matin tekemä lohipytty jääkellarissa niin, että elokuun lopussa siinä oli 47 lohennimellistä, vaikka laiskanlaisesti kalastettiin. Kesäkin oli kalastuksen kannalta epäsuotuisan myrskyinen ja karkotti lohet enimmäkseen syvänteisiin. Lohet olivat erikoisen pienikokoisia keskimäärin 1-1,5 kg paikkeilla suurimman ollessa vähän alle nelikiloinen (3,9 kg). Pieniä olivat verrattuna edelliskesään jolloin oli saatu erityisesti uistimella muutamia kuusikiloisia ja useita 3-4,5 kiloisia. Pitkänsiiman muikkusyötti niille ei näyttänyt kelpaavan lainkaan, vaikka edellisenä kesänä niitä saatiin reippaasti siimapyynnillä marjastusaikaan asti.
Parhaat ottikelit olivat edelliskesänä olleet heinäkuun alun tyynenpuoleiset, puolipilviset ja hautovan lämpimät päivät, jolloin leuto tuuli henkäili kevyesti etelän tai lännen suunnasta pitkin Kitkan ulappaa. Tuollaisella ilmalla pitkäsiima pitää kokea kolmesti päivässä, muuten lohet kiristävät tapsit kierteelle ja tällöin lohi pääse helposti irti koukusta. Nämä vähätuuliset päivät olivat yleensä hyvätuottoisia lohestajalle.
Myös ammattiuistelija-veneentekijä Käki-Eetun mielestä juuri pilvimöhkyn taakse väliin piiloutuva aurinkokeli oli mitä parhainta lohestusaikaa. Hänen lempiuistimet olivat myös proffa ja Verkko-77, silkkikala ja Pekka Räsäsen pienintä kokoa olevat Verkko-uistimen kokoluokan Verkko 7, Voitto, Oster ja amerikkalainen puu-uistin, sekä tuoretäky-potkuriuistin. Erityisesti molemmin puolin kullattu Räsänen oli myös hänen suosikki.
Paras lohivesi oli etelärannan puoleinen vesistö Jäkäläniemestä Mourusalmeen. Pitkäsiima pyysi parhaiten Naatikkalahdelta Jäkäläsaaren kummankin puolen salmista, sekä uistimilla syyskesällä Repokarin ja Korpikarin väliltä ja näiden pohjoispuoleiselta alueelta. Suurin edelliskesän uistelulohi oli 5,5 kg ja pitkäsiimapyydetty lohi oli ollut 6 kiloinen. Suurimmat viimevuosina saadut lohet olivat olleet 7 – 10 kiloisia.
Kitkan kuuluisin lohestaja
Kitkan kuuluisin lohestaja oli ollut Kuusamon virassa ollut kirkkoherra Valtavaara (kuoli Savossa talvella v.1931). Paljo oli saanut lohia ja suuria. Pitkäsiimaki hänellä oli ollut usseita kilometrejä, jopa viissisattaa koukkua. Kerrannii se sai kaheksankymmentä suurta lohta yhellä viikolla. Siihen aikaan oli Kitkassa vielä suuria lohia. Viimevuosina ovat käyneet vähiin ja pieniä ovat. Oisko syynä verkkopyynti kutuaikana, arvelee Käki-Eetu.
Pitkäsiimapyynti Kitkan vesillä
Lohia pyydettäessä pitkäsiima lasketaan pintaveteen siten. että 5-6 koukun perässä on kohona puukalikka, jonka kevyesti halkaistuun rakoon pujotetaan siima. Kohona voi käyttää myös 3-5 pullonkorkkia yhteen sidottuna. Siima lasketaan syvänteiden kohdalle. Muille kaloille voidaan laskea matalikolle tai niiden välittömään tuntumaan. Paras lohensyötti on 2-3 tuumainen siianpoika tai keskikokoinen muikku. Näitä syöttejä saa Jäkäläisen tai Vaaralan nuottaajilta. Keväällä pienikokoiset lohet tarttuvat myös kastematokoukkuun.
Haukia siimanpyytäjä saa usein ja erityisesti silloin, kun pyydetään matalasta vedestä. Usein on ahven tarttunut koukkuun johon hauki käy sitten kiinni. Kitkassa on suuret ahvenet. Parhaat jopa puolitoistakiloisia.
Lohenuistelua soutuveneellä
Jyrkästi mutkitteleva soutamistyyli on parasta lohenuistelussa. Voidaan käyttää kahta tai jopa kolmea uistinta yhtäaikaa. Jos ei ole rullavapaa käytössä, voidaan siimat sitoa notkeiden koivukeppien kärkeen.
Parhaat uisteluajat Kitkassa ovat keskikesällä aamuisin 7-11, sekä 14 – 19 iltapäivällä. Syyskesällä lohi syö parhaiten aamuaikaisin jo kello neljästä alkaen.
Sumuisina aamuina on oltava varhain liikkeellä. Varsinkin silloin, kun aurinko hetkeksi peittyy hajaantumaisillaan olevien sumupilvien taakse, tuntee uistelija allaan soututuhdolla siimakeppiä tempaistavan, ja paria silmänräpäystä myöhemmin lohi ponnahtelee ilmaan loitolla uistinsiiman päässä.
Se se on vasta riemuisa näky tätä hetkeä odottaneelle pitkän matkan päästä tulleelle uistelijalle. Se palkitsee vaivat ja korvaa kulut. Uistelija tuntee itsensä tyytyväiseksi ja elämänhauiseksi saatuaan jännittävän uuvuttamisuistelun jälkeen veneeseensä hopeahohtoisen, mustapilkkuisen kalan. Silloinpa hän huutaa jo riemukkaana puolisolleen, ”Hae eukko pihasta puntari ja puukko, täällä on kala”!
Kitkajärven vedenpinnan lasku
Harvapa meistä taitaa tietää, että myös Kitkan vedenpintaa on laskettu peräti neljä jalkaa eli n.1,2 metriä. Se tapahtui 1866 ja 1871 vuosien aikana Posiojärvessä, joka on yhteydessä Kitkaan Ahvensalmen kautta. Yli-Kitka ja Ala-Kitka yhdistyvät Kilikilösalmen kautta ja Posiojärvi kuuluvat itseasiassa yhtenäiseen Kitkan vesistöön.
Vedenpinnan laskun myötä saatiin paljon lisää viljelysmaata, mutta paljon jäi jäljelle myös joutomaita ja eritoten upeita puhdashiekkaisia hiekkarantoja.
Tukinsiirtolaitos
Yli-Kitkan Kuorinkiselän Akanlahden ja Livojärven itäpään välinen pari- kilometrinen maakangas yhdistettiin uittorännillä tukinsiirtolaitoksen valmistuttua jo 1800-luvun loppupuolella.
Akanlahden tukinsiirtolaitos sijaitsee Posiolla Kitkajärven ja Livojärven välisellä kannaksella. Sen avulla siirrettiin tukkeja Jäämereen laskevasta Kitkan vesistössä vedenjakajan yli 3,54 metriä korkeammalla sijaitsevaan Livojärveen, josta tukit voitiin uittaa edelleen Pohjanlahdelle. Näin Kitkan vesistön varrella olevia metsiä voitiin höydyntää.
Ensimmäinen tukinsiirtolaitos rakennettiin paikalle 1892–1893 oululaisten kauppahuoneiden toimesta. Tässä laitoksessa tukit vedettiin kannaksen yli hevosten voimalla. Vuonna 1909 rakennettiin uusi siirtolaitos, joka koostui kolmesta eri kapearaiteisen rautatien jaksosta. Kullakin ratajaksolla oli omahöyrykone (ensikone, keskikone ja Livonrannan kone), joka veti vaijerin avulla pyöräparien päällä kulkeneita tukkeja. Rautatie oli rakennettu kaksikerroksiseksi niin, että tukit kulkivat ylemmällä tasolla ja alemmalla tasolla palasivat tyhjät pyöräparit takaisin uudelleenlastattaviksi. Ensikoneen ja keskikoneen hoitamien ratajaksojen välillä oli Kuorikkilampi, jonka yli tukit uitettiin. Tämä tukinsiirtolaitos oli käytössä vuoteen 1929 saakka.
Kolmannen tukinsiirtolaitoksen paikalle rakennutti Metsähallitus 1935–1936. Tässä laitoksessa tukit nostettiin ensin 6–7 metrin korkeuteen höyrykoneen avulla ja sitten ne laskivat loppumatkan Livojärvelle kaksi kilometriä pitkää puista uittoruuhta pitkin. Tämä laitteisto oli käytössä 1950-luvulle saakka.
Viimeisen siirtolaitoksen hirsirunkoinen pystylautavuorattu siirtorakennus ja uittoruuhi ovat säilyneet nykypäivään ja ne ovat nykyään matkailunähtävyytenä.
Tämä laitos ei ollut kuitenkaan toiminnassa enää vuoden 1929 jälkeen. Syynä oli puunkorjuuhinnan alhainen taso, joka oli pudonnut v.1931 2 mk rungolta. Parhaimmillaan rungosta oli saatu peräti 21 mk.
Aina on syöty ja myöty kalloa
Jäkäläniemen vanha isäntä oli merkillinen mies. Vaikka oli jo 75-vuotias ei ollut ollu yhtään päivää pois työstä, eikä sairaana päivääkään, ei vaivannut reumatismi, ”eikä multa ou rahat loppunu kesken vielä millonkaan”.
En tiijä, hän jatkoi, myö on ainai minun muistin ajjan, kaheksattakymmentä vuotta, aina syöty ja myöty kalloa, muikkuja ja lohia tällä paikalla, ei ou kala loppunu milloinkaan aitasta eikä järvestä. Meillä on kaksi nuottaa ja viijettäkymmentä verkkoa. Saisi tieältä kaloja ostookseen saksalainennii.
Kitkan viisaan loimupaisto-ohje nuotiotulille
Lopuksi Kitkan viisas heltyi vielä paljastamaan erittäin herkullisen kalanpaisto-ohjeen nuotion loimussa;
Kala perataan mutta päätä ei poisteta. Vettä ei käytetä peratessa ja kalaa ei suomusteta. Kuivasta katajasta (pihkapuut eivät sovellu) vuollaan teräväpäinen paistovarras, joka pistetään kalan suusta selkärangan sivua pitkin ja edelleen pyrstön kupeesta ulos niin paljon, että kala voidaan asettaa kahden puuhaarukan varaan tulen loimun hohteeseen paistumaan (ei tulen päälle). On muuistettava, että kala ei ole vielä silloin kypsä sisältä, kun pinta näyttää kärventyneeltä. Kala on kypsä vasta silloin, kun sormilla nipistettäessä kalan nahka irtoaa helposti lihasta. Jos oikein herkullista haluaa, pannaan paistettavan kalan vatsaonteloon voita ja hieman suoloja. Paksulihaisen suuren kalan selkälihan sisäpuolelle vedetään pari pitkää haavaa, ei kuitenkaan nahkan läpi asti, ettei nahka rikkoonnu. Sitten kala laitetaan selälleen vartaaseen ja vatsa pistellään katajatikuilla kiinni, ettei sulavoi valu nuotioon. Lohen paistamisessa ei voita tarvita.

Helsinki 6.4.2020,
Veli M. Leinonen