Oskari Tokoin ja Muurmannin suomalaisen legioonan hiihtokomppanian agitaatiomatka Paanajärvelle v.1919

Agitaatiomatka Paanajärvelle kansalaissodan tiimellyksessä

Tässä yhteydessä olen käyttänyt tietolähteenä Irene Tokoin kirjoittamaa, Oskari Tokoin muistiinpanoihin perustuvaa elämänkerrallista teosta; ”Maanpakolaisen elämää”, jossa kerrotaan Oskari Tokoin värikkäistä elämänvaiheista.

Paanajärvellä 1919 tapahtunut, kansalaissodan tapahtumiin liittyvä, Tokoin agitaatiomatka, johon liittyi laiton rajanylitys, on erikoinen ja jossain määrin huvittavakin kansalaissotaamme liittyvä tapahtuma.

Tapahtuma-aika oli maaliskuun 15 päivänä 1919, ja tapahtumapaikkana, kuinkas muuten, jälleen Mäntyniemi, missä sijaitsi Suomen n. 25 hengen rajavartioasema.

Muurmannin Suomalainen legioona

Sen jälkeen kun liittolaisjoukkojen päämaja oli muutettu Arkangeliin, kenraali Poole kehotti mupdostamaan siellä olevista terveistä suomalaisista Suomalaiseen legioonaan liitettävän komppanian, joka siellä vaatetetaan, aseistetaan ja harjoitetaan sekä sen jälkeen lähetetään Pohjois-Karjalaan. Kun kaikki terveet miehet koottiin yhteen saatiin 70 miestä käsittävä komppania, jonka päälliköksi luutnantin arvolla kenraali Poole  nimitti Aarne Orjatsalon. Komppania majoitettiin Solombolan kasarmiiin ja harjoitukset alkoivat. Emil Elo ja Tokoi liitettiin upseereina yleisesikunnan ns. Intelligence-osastoon.
Tehtäväksemme annettiin Suomen asioiden seuraaminen ja esikunnalle esitteleminen. Jouduimme tällöin olemaan ikään kuin Suomen edustajina liittolaisten yleisesikunnassa.

Muurmannin Suomalaisen legioonan päällikkyydestä käytiin pitkiä neuvotteluja. Aluksi päällikkönä toimi ranskalainen kapteeni Metz, mutta myöhemmin tehtävään nimitettiin kanadalainen eversti-luutnantti Richard S.P. Burton. Ehdolla oli myös suomalaisia mm. August Wesley ja Aarne Orjatsalo (myöh. Alaric Arnee, koska kenraali Pool ei osannut lausua hänen nimeään oikein). Tokoin mielipidettäkin asiaan kysyttiin, ja hän pelkäsi mahdollista sisäistä sekaannusta jos jompi kumpi mainituista olisi nimitetty, joten Burtonin nimitys oli myös hänen mieleen.

Eversti Burtonin nimitys osoittautui onnellisemmaksi ratkaisuksi kuin aluksi luultiin. Burton ei ollut ainoastaan sotilas vaan hän oli myös suuri ihmistuntija, ja ennen kaikkea alaistensa suuri ystävä, joka tahtoi ja kykeni selvittämään monet ilmenneet vaikeatkin asiat. Hän eli lisäksi parasta miehuuttaan, oli kaksi tuumaa yli kuuden jalan, solakka ja ryhdikäs ja herätti kunnioitusta ja luottamusta jokaisessa, joka hänet kohtasi.

Legioonan kokoonpano

Legioonan pääjoukot oli muodostettu niistä hajallisista ryhmistä,  jotka joutuivat talvella 1918 pakenemaan Pohjois-Suomesta rajan yli Vienaan. Kuolassa, Kemijärvellä ja Kuusamossa muodostetut punakaartilaisjoukot, huonosti aseistettuna ja kokonaan harjaantumattomina sekä johtoa vailla, eivät kyenneet pitämään puoliaan, eivät kyenneet pitämään puoliaan paremmin varustettuja ja johdettuja valkoisia vastaan, vaan joutuivat perääntymään rajan toiselle puolelle. Ainoa sotilasopetusta saanut oli Kuusamon kirkonkylästä kauppiaaan poika Iivo Ahava, joka oli palvellut venäläisissä joukoissa ja kohonnut upseerin arvoon ja joka vallankumouksen puhjettua oli saapunut kotiseudulleen.

Tätä noin tuhannen miehen suuruista joukkoa, joka oli eri-ikäistä, poikasista vanhoihin miehiin asti, seurasi joukko vaimoja. Se perääntyi vastavalmistunutta Muurmannin rataa kohti, jossa toivoi saavansa avustusta siellä mahdollisesti olevilta venäläisiltä joukoilta. Valkoiset kuitenkin seurasivat perässä yli rajan ja jälkitaisteluita käytiin Soukelon kylässä ja Kivisalmessa lähellä Ruvan kylää. Kun valkoiset eivät myöskään kyenneet tai eivät tahtoneet seurata kauemmaksi, niin perääntyvät punaiset saapuivat Näsöön, Muurmannin radan varteen.

Koska asuntoja ei ollut asuttiin korsuissa, havumajoissa ja nuotiotulilla. Tilanne oli kauhistuttava, sillä mukana olleet elintarvikkeet alkoivat loppua eikä mistään ollut saatavissa lisää. Punatauti ja keripukki raivosivat valtoimenaan, ja joka päiv saatiin kaivaa useita maahan. Jopa parikymmentä kuoli päivässä. Tämä joukko oli tuomittu katoamaan lyhyen ajan kuluessa.

Pelastus saatiin, kun amiraalin Kempin joukot saapuivat Muurmanskiin Venäläisten kutsumana. Sen tarkoitus oli estää saksalaisia saamasta sukellusveneilleen tukiasemaa Muurmannin ja Jäämeren rannoilla. Sen maalle laskemat joukot saivat myös vapaasti edetä etelään muodostamaan tukiasemia pitkin Muurmannin radan vartta. Näin kohdatessaan suomalaiset liittolaisjoukkojen kenraali Poole suostui ottamaan  suomalaisten rippeet palvelukseensa, ruokkiakseen, vaatettaakseen ja aseistaakseen heidät. Näin he olivat liittolaisten joukoissa taistelemassa saksalaisia vastaan ja estämään saksalaisia pääsemästä Muurmannin radalle.

Legionaan majapaikaksi valittiin Näsön satama ja sen läheiset rautatien parakit ja asemahuoneet, sekä Näsön vaihde. Lisää pakolaisia saapui Suomesta melkein joka päivä, varsinkin sen jälkeen kun Suomen lehdissä oli kerrottu legioonan perustamisesta. Näin vankilereiltä karanneita ja muuten pakoon päässeitä miehiä alkoi saapua aina Etelä-Suomesta asti. Näistä joukoista muodostui Suomalaisen Muurmannin legioona, noin puolitoistatuhatta miestä. Joukoissa oli kunnon ainesta, mutta oli myös vanhoja ja muuten vain sotilaselämään kykenemätöntä väkeä. Joukon harjoittaminen ja koossapitäminen vaati suuria ponnistuksia ja suurta sovittelukykyä.

Aselepo 11 päivä marraskuuta 1918 aiheutti suomalaisjoukoille hämmennyksen tilan, koska ei ollut tietoa mikä tulisi olemaan heidän kohtalonsa. Se herätti levottomuutta ja pelkoa; melkein tuntui siltä kuin sota olisi päättynyt liian aikaisin. Varkaudet seurasivat sotaa. Siellä oli englantilaisia, ranskalaisia, italialaisia, serbialaisia, venäläisiä valkoisia, pieni joukko amerikkalaisia ja suomalaisia. Tavaraa kuljettavista junista katosi suuria määriä tavaraa, varsinkin ruokaa ja vaatteita. Lopulta suomalaislegioona hoiti junien vartioinnin ja varkaudet saatiin melkein tyystin loppumaan.

Agitaatiomatka Paanajärvelle 19.-26.1.1919

Suomesta kantautuneet tiedot kertoivat, että eduskunta oli hajoitettu ja Mannerheim oli määrännyt uudet vaalit pidettäviksi maaliskuun 15-16 päivinä 1919. Siitä  huolimatta että legioonalaiset palvelivat liittolaisten ameijassa, he käsittivät olevansa Suomen kansalaisia ja oikeutettuja käyttämään äänioikeuttaan. Siitä oliko heidät merkitty äänestysluetteloon vai ei, ei ollu tietoa, mutta asiasta päätettiin ottaa selkoa. Ehdotin, että mennään käymään Suomessa ja pidetään siellä edes yksi kunnon vaalikokous, lähetetään valtakirjat ja pyydetään otetta vaaliluettelosta, jolla sitten käydään äänestämässä lähimmässä äänestyspaikassa.

Mutta kuka menee ja miten menee, sillä legioona ei voinut yhtenä joukkona lähteä? Päätettiin, että suksikomppania tekee retken Suomen Paanajärvelle. Taisihan se päätös olla vastoin sotilassääntöjä, sillä legioona oli liittolaisten komennon alainen osasto, joka ei noin vain voinut lähteä liikkeelle ja mennä rajan yli toisen valtakunnan puolelle, varsinkaan aseistettuna. Mutta ilman aseita sellainen retki taas olisi ollut liian rohkea, koska vihollissuhteet edelleenkin vallitsivat Suomen ja Venäjän rajalla.
Suksikomppania, jossa silloin oli 125 miestä, majaili Kannanahdessa. Sieltä täytyi kulkea ensin Näsöön ja sieltä Kanasen, Ruvan, Soukelon ja Vartiolammen kylien kautta Paanajärvelle, jolloin matkaa tuli n. 190 km.
Tammikuun lopulla v.1919 tulivatkin tasaiset pakkassäät. Ensimmäisenä päivänä päätettiin hiihtää Kantalahdesta Näsöön (n.50 km), sieltä 90 km Ruvan kylään, ja edelleen Vartiolammen kylään, ja vasta neljäntenä päivänä 18 km matka Paanajärven Mäntyniemen taloon. Suomen rajavartiojoukon tiedettiin majailevan Mäntyniemen talossa Paanajärven itäpäässä.

Matka suunniteltiin niin, että perillä ollaan lauantaina puolen päivän aikaan ja viivytään yö talossa, jotta keritään lähettää tietoja ympäristön kyliin ja kutsua ihmisiä sunnuntaina pidettävään vaalikokoukseen, jossa Tokoi puhuisi. Matkan varrella tarvittava muona lähetettiin kahdella hevosella Vartiolammen kylään, ja siitä kukin otti kahden päivän annoksen reppuun.

Näin sitten hiihdettiin nihkeän pakkaskelin vallitessa väsyneinä Vartiolammen kylään, jossa kaikki saivat levätä tarpeekseen, sillä Paanajärvelle lähdettiin vasta päivän koittaessa, ollaksemme perillä puolen päivän aikaan.

Vaikka tiedettiin, Mäntyniemen talossa majailevasta rajavartio-osastosta, sen suuruudesta ei oltu varmoja. Varsinkaan ei tiedetty miten heidät otettaisiin vastaan. Siitä vain oltiin varmoja, että jos se vastaankin panee, se voidaan nopeasti voittaa.

Kaiken varalta joukko jaettiin kolmeen osastoon. Yksi osasto hiihti Paanajärven alapäästä jäätä pitkin Mäntyniemeen, toinen kaartaa metsiä myöten Mäntyniemen kohdalla sijaitsevalle vaaralle, ja laskee sieltä suoraan pihalle, ja kolmas joukko hiihtää pitkin rantaa, niin että jokainen joukko on perillä samaan aikaan, kuitenkin niin, että vaaralta laskevat joukot tulevat ensinnä talon pihaan.

Vaaran päältä laskevalle joukolle määrättiin johtajaksi rohkea ja notkea suksimies Pekka Kakkinen. Hänen vesipullonsa täytettiin tulisella Jamaica-rommilla, josta annettaisiin tuliaisryypyt, jos vastaanotto olisi suopea, mutta reppuun pantiin myös riittävästi panoksia siltä varalta, että vastaanotto olisi epäystävällinen.

Pekka joukkoineen, noin 25 miestä, hiihti vaaran päälle ja laski sieltä huimaa vauhtia keskelle talon pihaa. Mäntyniemessä oli vain kymmenkunta miestä, kersantti Pullin johdolla, ja niistäkin suurin osa sattui olemaan saunassa, kun kersantti Pulli oli parin toverinsa kanssa heiniä hakemassa.

Vieraita ei siis ollut odotettu, joten Pekan joukon ilmestyminen talon pihalle oli täydellinen yllätys. Hämminki kävi sitäkin suuremmaksi, kun samaan aikaan toinen kolonna hiihti pihaan järven rantaa pitkin ja kolmas nousi ylös järven jäältä. Saunassa olevat rajamiehet tulivat ulos ilkialastomina, kädet ylhäällä ilmoittaen antautuvansa taisteluitta. Pekka Kakkinen, joka ensimäisenä kiiruhtaa saunan ovelle, ottaa rommipullon repustaan ja sanoo:”Mitä te höpisette antautumisesta! Menkää pistämään housut jalkaanne ja paita päällenne ja ottakaa tästä saunaryypyt.” Se oli miehille merkkinä siitä, että oltiin tultu sopumielessä eikä tappeluaikeissa. Myöhemmin kersantti Pullikin tovereineen saapui heinäkuormineen, ja hänen kanssaan sopu sitten virallisesti vahvistettiin.

Mäntyniemen puhelimella soitettiin yläpäähän rajavartioston esikuntaan ilmoittaen, että täällä on vieraita. Kerrottiin, että heitä voi tulla puhuttelemaan, sillä vieraat ovat tulleet ystävällisessä hengessä vain niin kuin vaaliagitaatiomatkalle.
Esikunnan upseerit eivät olleet uskoakseen, vaikka kersantti Pulli kuinka vakuutti. Mutta kun pantiin suksikomppanian soittoniekat hanuristi Sipola ja viulunsoittaja Ahola musisoimaan puhelimen ääressä, niin alkoivat uskoa.

Mäntyniemessä pidettiin hauskaa ja talonväkeä kestittiin ruualla ja juomalla. Puhelimella ym. keinoin levitettiin tietoa Paanjärvisille, että Mäntyniemessä olisi sunnuntaina 25 tammikuuta (1919) suuri vaalikokous, jossa puhuu Suomen eduskunnan entinen puhemies ja Suomen entinen pääministeri Oskari Tokoi.

Niin oli sunnuntaina Mäntyniemen tupa täynnä köyhää kansaa, etupäässä torppareita ja muita työläisiä, mutta oli talollisiakin. Vaalikokoukseen saapuivat myös rajavartioston upseerit Paanajärven yläpäästä. Keskustelu oli ystävällistä, ja upseerit lupasivat saattaa esikuntansa tietoon ja Suomen hallituksen tietoon Suomalaisen Legioonan suksikomppanian matkan ystävällisen tarkoituksen.

Lähettipä Tokoi ja kumppanit vielä vaaliluettelo-otteeseen liittyvät valtakirjatkin Mäntyniemestä virallisin allekirjoituksin varustettuna. Ei liene kuitenkaan tietoa siitä saapuiko Tokoin valtakirja ja valtuutus koskaan Aatu Halmeelle asti.

Myöhemmin ko. joukkojen komentajaa Eversti Burtonia syytettiin kyseisestä ilmeisen luvattomasta rajanylityksestä. Hän lähti selvittämään asiaa  Paanajärvelle henkilökohtaisesti, jolloin hän ja hänen seurassaan olleet kapteeni Haggard, kersantti Paul Lehto, ja lähetti August Kuusiniemi pidätettiin Suomen rajavartioiden toimesta. Vaan eipä Burton asiaa purematta niellyt, vaan vaati saada luvan lähettää sähkösanoman Mannerheimille, jossa hän jyrkin sanoin vaati vapauttamista. Mannerheim vastasi, että englantilaiset olisi vapautettava, mutta suomalaiset olisi tuotava pidätettyinä Helsinkiin. Mutta Burton vastasi, että ellei suomalaisiakin vapauteta hänkin tulisi Helsinkiin. Ja niin lopulta Mannerheim antoi käskyn palauttaa suomalaisetkin Burtonin komentoon, sekä pyysi osoittamaan heidän palvelijoilleen kohteliaisuutta.

Iivo Ahava

Mirko Harjula (2006, 447) kertoo Iivosta seuraavaa:


Iivo Ahava syntyi vienankarjalaisen kauppiaan perheeseen Uhtualla 19.2.1896, kävi kansankoulun Kuusamossa ja kauppakoulun Oulussa, lähti sitten Helsnkiin kauppaopistoon.

Toisen tiedon mukaan erotettiin Rovaniemen yhteiskoulusta alkuvuodesta 1916. Liittyi Venäjän armeijaan, osallistui sotatoimiin Galitsian rintamalla, yleni kersantiksi ja sai 2 Yrjön ristiä urheudesta. Palveli vuonna 1917 Oulussa.

Johti Muurmannin radan työläisten järjestymistä Suomen punakaartin pohjoiseksi rintamaksi Kantalahdessa helmikuussa 1918, johti rintamaa maaliskuusta 1918 alkaen taistelussa valkoisen Suomen joukkoja vastaan.

Liittyi brittien Muurmannin suomalaiseen legioonaan ja sai brittiläisen luutnantin viran. Osallistui taisteluun valkoisia vastaan elokuussa 1918. Osallistui talvella 1919 karjalaisten nationalistien toimintaan, valittiin helmikuussa 1919 näiden Karjalan kansalliskomiteaan.

Valkoiset venäläiset pidättivät ja serbit ampuivat Ahavan rintamien välissä Urosjärven eteläpuolella Muurmannin radalla 16.4.1919″

Iivo Ahavan kohtalo

Emeritusprof. Jukka Nevakivi kirjoittaa Muurmannin legioona (1970, passim) teoksessaan seuraavaa:

”Suomalaisen legioonan samoin sitä ennen SPK:n (Suomen punakaarti) pohjoisen retkikunnan hyvät suhteet karjalaisiin johtuivat tärkeältä osaltaan siitä, että kummassakin joukossa keskeisissä tehtävissä toiminut Iivo Ahava oli täysiverinen vienankarjalainen.

Hänen isänsä, uhtualainen Paavo Afanasjev, oli pojan lapsena ollessa muuttanut perheineen Suomen puolelle Kuusamoon ja luonuut siellä asemansa paikkakunnan yhtenä johtavista kauppiaista.

Paavo Ahava oli elänyt aluksi venäläisten hallinnollisen karkotusmääräysten alaisena, mutta ei luopunut kansallisista harrastuksistaan. Hän oli ollut ensimmästen mukana perustamassa Vienankarjalaisten liittoa ja Karjalan Sivistysseuraa ja levittämässä niiden vaikutusta rajan itäpuolelle. Nimenomaan Karjalan asia enemmän kuin mikään muu antaa leimansa Iivon lapsuuden ja nuoruuden aatteellisille vaikutteille. Mitä 2 sotavuotta ja vallankumouksen kokeminen Venäjän armeijassa saattoivatkaan lisätä hänen maailmankatsomukseensa, tuntuu perusta säilyneen entisenä: Iivo Ahava ilmeisesti luotti, että Venäjän uusi johto kunnioittaisi kansojen itsemääräämisoikeutta niin pitkälle, että antaisi Karjalan kuten Suomenkin päättää omasta tulevaisuudestaan ja muodostaa oman valtion kansallisella pohjalla. Viite 46)

mts 209 viite 46): Karjalan sivistysseuran piirissä oli nähtävästi v 1918 alkutalvesta vakavasti suunniteltu itäkarjalaisen delegaation lähettämistä Pietariin pyytämään kansankomissaarien neuvostolta autonomiaa Venäjän Karjalalle.

Muurmannin legioonan tarkoituksemattomaksi varuskunta palvelukseksi muuttunut toiminta ei voinut tyydyttää Ahavaa eikä edistää Karjalan asiaa. Tammikuun lopulla 1919 Ahava pyysi ja sai luvan siirtyä Vienan Kemiin sijoitettuun karjalaisen rykmentin esikuntaan.

Kemin karjalaisten kokouksessa 17-18.2.1919 Ahavan poliittisena neuvonantajana toimi Oskar Tokoi, kokouksen suomenkieliseksi sihteeriksi valitun Ahavan lukemassa alustuksessa esitettiin, että Karjala julistettaisiin itsenäiseksi valtioksi…

Kemin kokousta on pidettävä kansallismielisten karjalaisten vastatoimena suomalaisten miehittämissä Karjalan osissa ja Suomessa pidetyille kokouksille, joissa oli vaadittu Karjalan liittämistä Suomen yhteyteen. Vaikka kokouksen päätöksissä oli sosialistien vaikutukseen viittaavia piirteitä, sitä ei voi leimata yksin punaisten puuhaksi. Alustuksen loppuponnet, jotka kokous sanasta sanaan hyväksyi, paljastavat miksi silloiseen Suomeen liittymistä ei pidetty itsestään selvänä: ”Karjalan yhteiskunnalliset rikkaudet ovat säilytettävät Karjalan kansallisena omaisuutena…Karjalan tuleva hallitusmuoto on oleva täysin demokraattinen.”

Liittoutuneiden ja valkoisten venäläisten taholta päätökseen suhtauduttiin ehdottoman kielteisesti.

Yrityksestä ei ollut muita tuloksia kuin että sen johtohenkilöt joutuivat epäilyksen alaiseksi. Tokoi vältti vangitsemisen brittiläisen majuri Burtonin avulla. Sen sijaan Ahava pidätettiin tiettävästi jo maaliskuun 1919 alussa, jolloin karjalaisessa rykementissä ilmoitettiin havaitun kapinahankkeita ja siltä takavarikoitiin kaikki konetuliaseet.

Suomalaisen legioonan kapinavaiheen jälkeen 6.4.1919 Ahava pidätettiin toisen kerran. Koska häntä ei kuitenkaan katsottu voitavan tuomita kenttäoikeudessa, hänet ehdotettiin palautettavaksi suomalaiseen legioonaan. Syystä tai toisesta tätä ei kuitenkaan toteutettu, vaan Ahava pakotettiin valitsemaan Pohjois-Venäjän hallituksen näihin aikoihin kaikille tarjoama mahdollisuus siirtyä linjojen yli bolsevekkien puolelle.

Prikaatin sotapäiväkirjasta päätellen Ahava kyydittiin väkisin etelään viimeistään kymmen päivää pidättämisen jälkeen (eli 16.4.1919 KS). Siirryttyään ilmeisesti junalla liittoutuneiden vastavaltaamalle Urosjärven (Urosozeron) asemalle Seejärven itäpuolelle, hän lähti 13. rykmenttiin kuuluneen ltn Robinsonin kanssa ylittämään aseman eteläpuolelle muodostunutta rintamaan.

Robinson ilmoitti virallisesti jättäneensä Ahavan liittoutuneiden ulommaisten asemien eteen. Myöhemmin Ahava löydettiin ei-kenenkään maalta ammuttuna, kenen toimesta, sitä ei tiedetä – sikäli kuin sitä koskaan tutkittiinkaan. Yleisesti pidettiin syyllisinä serbialaisia, joita oli tähän aikaan liittoutuneiden rintamalla radan varressa. Itkonen väitti kuitenkin kuuleensa Muurmanskissa valkoisten venäläisten suusta, että verityön olisi tehnyt heikäläinen kapteeni Dietovin johtama komennuskunta.

Wapaus-lehden julkaiseman uutisen mukaan puna-armeijalaiset olivat löytäneet Iivo Ahavan ruumiin 24.4.1919:

”Ahavan rummis oli pahoin runneltu. Kylki oli verille asti revitty. Silmästä oli toverimme ammuttu ja kuula tullut päästä ulos. Verta oli runsaasti seudulla, joka osoittaa että oli ollut luultavasti kova tappelu, ennen kuin Ahava oli henkensä menettänyt. Ruumiin taskusta löytyi paperi josta ilmeni, että kuollut oli ns. Karjalan pataljoonan kapteeni Iivo Ahava, joka oli toimestaan vapautettu ylempää päällystöä kohtaan osoitetusta epäkunnioittavasta menettelystään”

Uutinen Iivo Ahavan kuolemasta herätti tavatonta järkytystä legioonassa. Poikkeuksetta kaikki elossa olevat legioonalaiset samoin kuin kirjalliset lähteet pitivät häntä legioonan pidetyimpänä upseerina.
Vaikka hänen sotilaallisissa kyvyissään ja poliittisissa käsityksissään olisi ollut toivomisen varaa, kukaan ei voinut asettaa kyseenalaiseksi Ahavan rohkeutta, rehellisyyttä eikä jalomielisyyttä.

Nuoren päällikön kohtalo tuntui sitäkin traagisemmalta, kun kaikki tunsivat hänen kielteisen asenteensa turhan väkivallan käyttöön. Hänen kuolemansa oli epäoikeudenmukainen, tarpeeton ja julma. Se oli pelottava muistutus vaaroista, jotka näinä viikkoina ympäröivät legioonaa niin sisältä kuin ulkoa.”

Pentti Haapalan ja Tuomas Hopun (toim) teoksessa Sisällisodasta (2009, 388) kerrotaan seuraavaa: Sodan jälkeen ;

Heimosodat ja Muurmannin legioona

”Mannerheimin päiväkäsky 23.2.1918, jossa valkoisen armeijan tavoitteeksi julistettiin myös Itä-Karjalan vapauttaminen ja Suur-Suomi, oli lähtölaukaus Vienaan suuntautuville retkille kevättalvella 1918. Pohjoinen, jääkärikapteeni K.M.Walleniuksen johtama n. 1 200 miehen osasto yritti miehittää huhtikuussa 1918 Pohjois-Vienaa, mutta yritys epäonnistui. Vastassa oli Iivo Ahavan johtama punakaarti, joka pyrki hyökkäämään Pohjois-Suomeen valkoisten armeijan selustaan. Rajan takana käytiin lukuisia pienehköjä mutta verisiä taisteluja, jotka kokonaisuudessaan päättyivät ratkaisemattomaan.”

Artikkelissaan Iivo Ahava, punainen heimosoturi, (Studia Historica 1967, passim) Nevakivi kirjoittaa mm.

”Iivo Ahava oli täysverinen vienankarjalainen. Hän oli syntynyt 13.2.1896 Uhtualla sekä isän että äidin puolelta tunnettua talonpoikaissukua olevaan viisilapsisen perheen esikoisena (Lähteenä tässä on Iivo Ahavan sisaren rva Veera Parviaisen antama tieto). Isä Paavo, alkuperäiseltä sukunimeltään Afanasjev, muutti sittemmin Suomen puolelle Kuusamoon, missä hän loi asemansa eräänä paikkakunnan johtavimmista kauppiasta ulottaen liiketoimensa Ouluun saakka.

Iivo Ahavan asema punakaartin rintamakomentajana oli äärimmäisen vaikea, olihan syntyisin Kuusamon varakkaimpiin kuuluneesta perheestä, jonka isä liikkui valkoisten asioilla ympäri Karjalaa, ja jonka nuorempi veli Paavo Ahava oli tiedustelijana ja karttoittajana sekä sisar Veera Ahava lääkintätehtävissä Walleniuksen esikunnassa. ”

Helsinki 16.4.2013
Veli M. Leinonen