Iivaaran Ahvenlampi
Kesäkuun puolenvälin paikkeilla 2004 päätin rantautua Iivaaran länsipuoliselle Ahvenlammelle yökalaan. Tarkoitusta varten kuljetin lasikuituvalmisteisen soutuveneen peräkärryvarusteisella autolla kohti Iivaaraa. Lähellä määränpääätä pakoputki irtosi kiinnityksistään ja taittui pohjan alle. Mekkala oli mitä melkoinen, kun piti pysähtyä tienpuoleen. Taivuttelin pakoputken pään irti ja nostin irroitetun putken pään takakonttiin. Näin volvon vaimentamaton ääni rikkoi erämaan hiljaisen rauhan.
Pysähdyin Ahvenlammen etäläpäähän, josta näytti olevan lyhin etäisyys lampeen. Sammaleisessa mättäikössä vene kulki kevyesti rantaan asti köydellä vetäen. Mukana kulkivat vieheet, vavat ja eväät juomineen.
Työntäessäni veneen vesille liki puolen yön aikaan, ilma oli mukavan lämmin ja aurinko hävisi pikkuhiljaa horisontin taa näkymättömiin. Yö härärtyi ja synkän oloisia pilviä ilmaantui pohjoiselle taivaalle. Virittelin vapani ja varustin ne noin 5 cm pituisilla ahvenen sävyisillä puuvaapuilla. Vavat asetin veneen molemmin puolin jalkojen alle vinoittain, ja niin suotaminen saattoi alkaa.
Soutelin lammen rantojen läheisyydessä eikä mitään näyttänyt tapahtuvan. Kiersin lammen pohjukat kaukaisempia perukoita myöten todeten, että ehkäpä länsipuolen lahden pohjukka kannattaa jättää seuraavalla kierroksella väliin, koska se oli matala ja mustanpuhuva pohjaltaan, vailla kasvillisuutta.
Yöllä yhden paikkeilla koitti keskiyön hämärin hetki, ropsahti muutama kevyet sadekuuro, mikä ei menoa haitannut. Olin tehnyt soutukierrokseni ilman tärpin tärppiä, mutta mikäpä oli suvisäässä soudella.
Joskus puolikahden aikoihin tuli tärppi, ja vapa väpäjäsi käsiotteessa aivan kuin jotain suuren suurta olisi tulossa! Mutta tummahipiäinen parisataagrammainen ahven se vain oli.
Saalistusmotivaation lisääntyessä jatkoin soutamista hissun kissun, ja kuinka ollakaan, toinen vavoista väpäjäsi toistamiseen. Soutaminen seis ja vapa käteen. Nyt vaikutti vastus olevan tomerampaa luokkaa. Ja niin nousee kolmikiloinen hauki haavitettuna veneeseen. Soutamiseni jatkui reittiä vaihdellen. Taas tärppää, mutta eri paikassa. Hauki on reviirikala huomaan. Niin aamuyö etenee mukavissa merkeissä. Noin varttitunnein välein jommassa kummassa vavassa on hauki. Kaikki samaa kokoluokkaa. Puoliviiden paikkeilla vieheeseen tarttuu vielä seitsemäs hauki, joka on alta puolikiloinen.
Päätän rantautua, perkaan ja fileoin hauet saman tien. Siinä fileoidessa hiukan ihmettelen miksi paikalle ei ilmesty, variksia, korppeja, harakoita tai lokkeja. No, eivät liene vielä haistaneet saalista, ajattelen!
Kuinka ollakaan, siinä perkauspuuhissa hyttysiä hätistellessä suuntaan katseeni Iivaaran suuntaan. Huomaan yllättäin minua tarkkailevan merikotkan kuusen latvassa. Havaitsen myös pesäpuun kotkan läheisyydessä. Aivan, johan selvisi tämä haaskalinnuttomuus, ajattelen.
Saan hommani hoidettua ja haukifilettä on mukava määrä kotipakkaseen vietäväksi. Perkeet jäävät rantaan ja ajelen nukkuja nakkelemaan.
Seuraavana yönä toistan kalaretkeni. Rannalle tullessa huomaan kalaperkeiden hävinneen tyystin. Myös merikotka näkyy olevan paikallaan korkean kuusen latvassa vartioimassa reviiriään.
Hauki on taas syönnillään ja saaliiksi saan kolme komeaa kolmikiloista. Perkaan ja fileoin kalat rannalla palaten taas seuraavana yönä. Perkuutähteet ovat poissa kuten eilenkin. Soutelen taas yöseudun ja saan saaliiksi vielä pari kolmekiloista haukea. Nyt haukifilettä riitti enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Tuli etoava olotila, sillä kesähauen tuoksu osaa olla varsin ällöttävä.
Näin tuli testattua Iivaaran Ahvenlampi kalapaikkana. Hyvillä mielin noudin veneeni seuraavana päivänä pois tavaten samalla paikallisen farmarin. Hänellä oli tuorerehun keräysaika parhaimmillaan käynnissä.
Siinä sanaset vaihdettiin samalla, kun kiskoin venettä trailerin kyytiin. Kuljetuspuuhiani katsellessaan toteaa hän epäsuorasti kautta rantain: ”Niin, eihän tuossa Ahvenlammessa ole muuta kuin ahvenia!” Eipä niin olekaan, tuumaan minäkin.
Helsinki 11.4.2020
Veli M. Leinonen