Kustavi Grotenfelt 1892

S u o m e n m a t k a i l i j a y h d i s t y k s e n v u o s i k i r j a 1 8 9 2

Matka Kuusamoon 1892
Kustavi Grotenfelt


Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa no 1 Kustavi Grotenfelt kuvailee matkakertomuksessaan Paanajärven maisemia.

Paanajärvi, niin vähän kuin onkin tunnettu, on kuitenkin Suomen luonnon ihanimpia paikkoja, ja ainoastaan sen syrjäinen asema on syynä siihen ettei sitä yleisesti mainita Imatran, Punkaharjun ja Oulujoen rinnalla.

Se on pitkä, kaitainen järvi, 274 peninkulman pitkä lännestä itään, ainoastaan 1/2—1 virstan leveä,korkeain vaarain ympäröimänä kaikkialla.

Länsipäässä seisoo jyrkkä Kyökkäisvaara, pohjoisrannalla, lännestä alkaen, Akko-, Uro-, Ontto-, Malina-, Korkeavaara, Mutkatunturi, josta Kuljan huippu on osa ja Jyrinvaara, eteläpuolella Peura-, Honka-, Pyöreävaara ja molemmat Miinavaarat ja niiden takana jonkun matkaa rannasta korkea Kometto, järven itäpäässä Niskavaara ja alempi Järvenpäävaara. Näitten vaarain keskellä, jotka kapeanlaiset alanteet toisistaan eroittavat, lepää syvässä tyynenä ja tumman kirkkaana Paanajärvi.

Länsipäässä, missä me tulimme rantaan, katkaisevat yhdistyneet Oulanka- ja Kuusinkijoet vaarojen renkaan ja purkauvat mahtavana vedenpaljoutena järveen. Itse asiassa ei Paanajärvi olekkaan muuta kuin Oulankajoen laajennuksena, suvantona; itäpäästä jatkaa joki taas kulkuansa Venäjän Karjalan järviin ja Vienanmereen.

Lumoavan ihanaa oli illalla tehty venematka järvellä. Parissa paikassa voi veneestäkin nähdä valkovaahtoisten purojen heittäytyvän vaaroilta alas. Se on todellakin alppimaisema, mutta suomalainen ”vaara”-maisema; rinteet ovat metsäisiä, ja ainoastaan tuossa tässä näkyy harmaa, paljas vuoriseinä, taikkapa metsätön huippu, niinkuin Kulja.

Ilmastosuhteet ovat Paanajärvellä varsin merkillisiä. Vaikka ollaan melkein napapiirin alla, 66 pohjaisen leveysasteen yläpuolella, sanotaan vuoden keskilämpö täällä olevan suurempi kuin muualla Suomessa. Aurinko paistaa näet kesäisin koko terältä tuohon vaarojen syvennykseen (täällä käytetään tervaisesta puusta rakennettuja rakennuksia, jotka ovat päältä hiiltyneet auringon säteistä) ja talvisin vaarat suojelevat laaksoa pohjan tuulilta.

Ilmasto- ja muut luonnon suhteet tekevät sen tähden Paanajärven myöskin rikkaaksi tutkimusalaksi kasvintutkijalle, joka täällä löytää useita harvinaisia kasvilajeja. Semmoisista, jotka pistävät muullekin matkailialle silmään, mainittakoon Aster sibiriacus eli Sieperian asteri ja upea neilikka Dianthus superbus eli Pulskaneilikka. Vaaroilla noukitaan runsaasti mansikoita, joita muuten yleensä ei löydetä Sotkamon pohjoispuolella.

Tikankontteja Paanajärvellä

Kaksi päivää viivyimme Paanajärvellä luontoa ihailemassa. Hyvää majaa saatiin Rajalassa ja Mäntyniemessä, jotka lienevät varakkaimmat Paanajärven rannoilla, etupäässä pohjoisrannalla, olevista kolmestakymmenestä talosta. Kiipesimme vaarojen huipuille taikka soutelimme järven tyynellä pinnalla. Erittäinkin kaunista oli nähdä ilta-auringon laskiessaan punertavalla valolla valaisevan vaarojen rinteitä, vielä kauvan sen jälkeen kuin se meiltä oli kadonnut taivaanrannan taa.

Merkillisin Paanajärven rantakallioista on Ruskeakallio  pohjoispuolella. 38 sylen korkuisena kohoaa se pystysuorana vedestä. Nousu sen harjulle on, sivultakin, järven puolelta jotenkin vaikea; täytyy olla varoillaan, jottei, niinkuin helposti käy, ja minullekkin kävi, tule pari syltä alaspäin yhtä puhkua, jolloin onnekseni sain kiinni muutamasta katajanjuuresta. Toinen paikka, jolla ei yksikään matkustaja saa unhottaa käymästä, on pohjoispuolisella rannalla olevan pienen Mäntyjoen suulla. Se muodostaa nimittäin siinä mitä kauneimman vedenputouksen mäntyharjuisten kallioitten välitse, pienen viehiittävän myllyn yläpuolella.

Honkavaara on merkillinen siitä että vaskimalmia siinä louhotaan, jota myöskin kuuluu saatavan Kiekki- ja Jyrinvaaroista. Lopuksi on myöskin käytävä katsomassa Oulankajoen niskaa, missä se Paanajärvestä lähtee. Paitsi luontonsa puolesta on tämä paikka vielä merkillinen siitä että tässä käy Suomen ja Venäjän raja. Kosken pohjoispuolella seisoo jotenkin yksinkertainen kiviraunio, jossa nähdään eri ajoilta sisäänhakattuina sekä latinaisia että venäläisiä kirjaimia, luultavasti rajankäviäin nimien alkukirjaimia. Muutoin on rajaksi parin sylen leveältä metsää kaadettu.

Aivan Venäjän rajalla ollessamme, päätimme käväistä myöskin Venäjän Karjalassa oloja katsomassa. Täällä pohjaisessa ei kysytä passia, ja kieli on suomalaista molemmin puolin rajaa. Meidän ei myöskään tarvinnut katua päätöstämme, vaan päinvastoin täytyy kehoittaa jokaista, joka mahdollisesti Paanajärvellä käy, tekemään samoin.

Kyytimiehiksi Oulankajokea alaspäin saimme Mäntyniemen vanhan ja nuoren isännän. Matka on erittäin kaunis ja miellyttävä. Useat kosket lasketaan.

Erittäinkin omituinen oli eräs koski, Rikkoi nimeltä, jonkaltaista minä en ole ennen nähnyt. Vene soluu alas jyrkästi kaltevaa vedenpintaa myöten, mutta tuo pinta on kirkas ja tasainen niinkuin kuvastin; oli kuin vene sujuisi lasipintaa alas.

Kalaisa on joki ja uistimella saatiin useampia ”lohenpoikia” ja haukia. Erään kosken rannassa pysähdyttiin ja ongittiin perhosongella harreja kosken keskeltä, seisten rannan kivillä.

J.J.Sederholm 1904 kuva Honkavaaran vaskimalmikaivannolta.
Kustavi Grotenfeltin toinen oppaista oli kaiketi
nuori Mäntyniemen nuori isäntä Elias Leinonen,
joka oli lempinimeltään Mänty-Ella.Ingervon kuva.
Kustavi Grotenfeltin vanhempi oppaista oli kaiketi
Aatami Leinonen, joka oli Mäntynimen vanha isäntä.
Kuva lie otettu ennen Aatami joutumista karhun kynsiin.

Peninkulman matkan jälkeen tullaan ensimmäiseen karjalaiseen kylään Vartiolampiin. Omituisen vaikutuksen mieleen teki tutustuminen kansaan täällä. Sama on kansa kummallakin puolen rajaa, ja kuitenkin mikä suuri eroitus kaikessa! Täällä ovat kaikki vanhat tavat, puvut ja runot pysyneet, jotka jo kauvan aikaa sitten ovat hävinneet länsipuolella rajaa.

Uskonto on kreikkalaisvenäläinen, mutta niin sanottu vanhauskonto (starovertsi), ja valtion papeista ei näy paljon huolittavan. Uskonnon erillaisuus se onkin tarkalleen määrännyt rajan suunnan näillä Pohjan perillä, äärimmäiset talot Suomen puolella ovat lutherilaisia, ensimmäiset Venäjän puolella kreikanuskoisia —ei ole kuten etelä-Karjalassa, missä kreikanusko ulottaa alueensa hyvän matkan Suomen sisäpuolelle. —

Kuvaavaa on nähdä millä lailla raja-asukkaat käyttäytyvät toisiansa vastaan. Suomen suomalainen kohtelee karjalaista, ikäänkuin täysiikäinen, oppineempi veli kohtelee nuorempaa oppimatonta; joskus käytös vähän vivahtaa ylpeyteen, mutta arvattavasti ei ole niin huonosti tarkoitettu. Ja Karjalainen puolestaan hiljaisuudessa myöntää että on, kuin pitää. ”Onko astiat pesty suomalaiselle?” ”Onko voi puhas suomalaiselle?” kysyvät meidän oppaamme, ja talon emäntä vakuuttaa että niin on — taikka pesee lautasen vielä kerta. Omituista on vielä kuulla, kuinka Suomen puolinen asukas nimittää itsensä ”Suomalaiseksi”, mutta sanotaan ”Ruohtalaiseksi”, ja antaa Venäjän puolisille ”Ryssäin” nimen, vaikka he itse säännöllisesti sanovat itsensä ”Karjalaisiksi” — niin vaikea on luopua vanhasta tavasta.

Köyhemmältä ja huonommalta näyttää elämä täällä kuin Suomessa. Huonot rikkaruohojen vallassa olevat pellot; pienet piiluamattomista hirsistä rakennetut tuvat, joihin ulko- ja karjahuoneet on saman katon alle yhdistettynä. Mutta kansa miellyttää reippaalla luonnollisuudellaan. Täällä kuulee vielä itseänsä sinutettavan, joka Suomen puolella enää ainoastaan erehdyksestä tapahtuu.

Naisien säilyttämä kansallispuku kaunistaa heitä. Erittäinkin päähine pistää silmään: naidun vaimon helmillä neulottu sorokka, joka riippuu päästä alas selälle; naimattoman tytön ”perväskä” tehty kultavaatteesta (17) (brokadista) ja tummanpunaisesta kankaasta. Kohta oltiin valmiit tarjoamaan niitä meille kaupaksi: ”osta se morsiamellesi!” Myöskin hame on tytöillä tavallisesti punainen; ja tuossa loistavassa puvussa näkee heidän toimittavan jokapäiväiset askareensa, olevan lehdessä jne.

Vartiolammen kyläkuvaa. Kuusikon keskellä sijaitsee kylän hautausmaa.

Päivällisen syötyämme Vartiolammissa, jatkettiin matka muutamia virstoja jokea alaspäin, siksi kuin Kivakkakosken yläpuolella astuttiin maalle ja jalkaisin kuljettiin kosken ohitse. Se on mahtavimpia vedenputouksia, mitä olen nähnyt; ilman että sen tarvitsis hävetä, voisi sen asettaa itse Imatran viereen. Luonto on kuitenkin enemmän Vallinkosken kaltaista.

Kivakkakosken kallioilta noustiin korkealle hiekkaharjulle, joen pohjoisrannalla. Mitä kaunein näky levisi nyt katseillemme. Syvällä, jalkaimme alla, kierteleksen virtaava joki, valkoisen vyön näköisenä, vihreäin rantain välissä; mutta meitä vastassa toisella puolella jokea kohoo jyrkkä Kivakkavaara pilviä kohti päämme ylitse. Se on kontion kotina näillä seuduin; Kivakan rinteiltä hän pesästään lähtee tuhotöilleen talojen karjaan, eikä tarvitse kauvan kulkea Kivakankuvetta, ettei kuulisi hänen mölinätänsä, kun hän suossa hilloja maistelee.

SA-kuva. Oulankajokisuistoa Kivakkakosken alapuoliselta jokisuiston hiekkatörmältä kuvattuna.

Kuljettuamme pari virstaa kävellen, jatketaan matka taas veneellä ja jo hyvässä ajassa iltapuolella ollaan Oulangansuun kylässä, missä Oulankajoki purkaa vetensä isoon Pääjärveen. Oulangansuu on melkoisempi kylä kuin Vartiolampi ja venäläisellä kirkolla varustettu. Tämä on tosin pieni, mutta sisustus on komeanlainen: lippuja, messupukuja, kalliisti sidottu raamattu ja alttari koristettu erittäin kauniilla maalauksilla, jotka esittävät pyhän ehtoollisen asettamista, Kristuksen hautausta, pyhää Antoniusta ja toisia pyhimyksiä. Kirkko ja kaikki sen kalleudet kuuluvat olevan jonkun pietarilaisen Karjalasta kotoisin olevan, kauppiaan lahjoittamia ja pappisvanhus, joka kaikkea meille näytteli, mainitsi tarkkaan kuinka monta ”rubiloa” kukin esine oli maksanut. Majataloksi olimme saaneet itse pappilan — niin on tapa, vakuuttivat suomalaiset oppaamme.

Kirkko ja kaksikerroksinen, vaikka muuten pieni, pappila olivat Pääjärven rannalla, josta oli kaunis näkö suuren selän yli. Pieni kryytimaa oli pappilan vieressä. Pappi oli harmaapäinen, ystävällinen ukko, jonka taloutta hoiti hänen tyttärensä tytär, solakka nuorenlainen tyttö. Ukko rupesi kohta kanssamme puhumaan karjalaa, kun huomasi ettei venäjästä ollut apua, ja jos murre kaikuikin vähän oudolta ja paljon venäläisiä sanoja tuli joukkoon, ei ollut kuitenkaan mitään vaikeutta ymmärrettäessä. Hän näytti viettäneen suurimman osan ikäänsä näissä pohjoisissa seuduissa, ja oli ennen papiksi tuloansa ollut munkkina kuuluisassa Solovetsin monasterissa Vienanmeressä. Meitä pidettiin miten parhaiten.

Papin hetkeksi poistuttua, saapui oven suuhun mustapartainen karjalainen, joka juhlallisesti ilmoitti olevansa palvelukseksemme ”sillä pappi on käskenyt, että mitä ikinä työ tahotte, pitää teiän saaha”. Jonkun ajan perästä tuli pappi takaisin ja ojensi salaperäisesti meille kädessään esineen, joka huomattiin olevan kortit. Niin lyötiin nyt korttia, juotiin hyvää ”tsajua”, ja syötiin runsas illallinen papin yhä kehoittaessa: ”shyö doroga! shyö doroga!”

Kivakan yliseltä kuvattu Oulanka- ja Nuorusjokisuu 2011.

Kauvemmas Karjalaan emme aikoneet tunkeuta, ja niin varustausimme seuraavana aamuna paluumatkalle Suomeen. Olisimme voineet seurata entisiä oppaitamme takaisin Paanajärvelle (luoteesen), mutta olimme päättäneet Oulangansuusta lähteä suoraan korpien halki Nuoruselle ja Tavajärvelle (länteen).

Saatiin oppaaksi alkuperäinen karjalainen, virsut jalassa, ja tuohikontti selässä, ja niin lähdettiin liikkeelle. Kaikista matkoista, jotka kuljimme, oli tämä kahden peninkulman pituinen taival Venäjän ja Suomen rajametsien läpi autioin, polku peräti huono ja vesirapakoita täynnä. Vihdoin oltiin taas puuttomalla rajalinjalla, oltiin Suomessa — sydän sykähti hellemmin — ja käveltyämme vielä pari virstaa saavuimme Siikalaan, ensimmäiseen taloon Suomen puolella,

Siikajärven rannalla.

Olimme nyt likellä Nuorusta, Suomen korkeinta vuorenhuippua napapiirin eteläpuolella, 1794 jalkaa meren pinnasta. Matkallamme täältä Kontaniemeen Tavajärven rannalla tuli meidän myöskin nousta Nuoruselle. Vasta seuraavana aamuna saatiin kuitenkin opas tälle matkalle. Pian oltiin vaaran juurella (19) ja niin alkoi nousu, joka kesti toista tuntia. Ensin kohoaa vaara vähitellen ja maa on vesiperäinen, rämeitä ja hetteitä; mutta sitten tulee rinne yhä jyrkemmäksi. Noin 10 minuuttia ennenkuin päästään huipulle, mennään puurajan ohi; ne pienenlaiset koivut ja kuuset, jotka siihen saakka ovat rinteillä kasvaneet, lakkaavat ja ainoastaan vaivaiskoivu ja muita pensaskasveja näkyy nyt enää. Niiden joukossa, jotka kasvavat vielä huipulla mainittakoon linnea-kukka ja tuo kaunis heleänpunainen Azalea-procumbens, jota tavataan Suomessa ainoastaan täällä ja parilla toisella vaaralla. — Vihdoin ollaan huipulla. Mahtava, unohtumaton näky!

Metsiä, järviä kirjavassa vaihtelevaisuudessa ja taivaanrannalla vaara toisen rinnalla: etelässä näkyy livaara, lännessä Pyhä-, Valtavaara ym, pohjaisessa siintävät Lapin tunturit, idässä Kivakka ja Korvansivaara, ja kauvempana Perävaara ja Päänuorunen, rannalla Pääjärven, jonne on 3 peninkulman matka mutta joka tuntuu olevan melkein jalkaimme alla — ehkä voisi kiikarilla nähdä

Vienanmeren häämöttävän. Vaikka on keskisuvi, 18 p. heinäk., käy kylmä viima vaaran yli ja sytytämme valkean lämmitelläksemme. Vaaran korkeimmalla kohdalla seisoo poikkimennyt venäläinen risti, täynnä siihen leikattuja kirjaimia.

Istuessamme näköä katselemassa saamme myöskin nähdä porolauman, joka tulee meitä uteliaasti tähystelemään, mutta jos koettaa mennä lähemmäs, lähtee pakoon: Ne viihtyvät kesäisin Nuorusen kupeilla, missä raikkaat tuulet pääsevät puhaltamaan.Mutta täytyy temmata silmänsä näöstä irti ja lähteä pois.

Peninkulman käynnin jälkeen ollaan Kontaniemessä, varakkaassa talossa Tavajärven rannalla. Täältä saadaan soutumies järven yli Välijärveen, vanha ukko, josta ensin nähdessä epäilimme, tokkohan hänestä enää on soutajaksi. Mutta eistyihän matka sittenkin yhteisillä ponnistuksilla. Hän tietää kertoa muinoisista asioista, ”isosta vihasta” Ruotsin ja Venäjän välillä. Näilläkin raukoilla rajoilla muodostui kivekäsjoukkoja, jotka ryöstivät rauhallisen maamiehen omaisuutta, yhtä hyvin toisessa kuin toisessakin valtakunnassa.

Silloin, kertoi ukko, pakoittivat kerta kivekkäät taitavan koskenlaskian 20 viilettämään heidän venettänsä Oulankajoen koskia alas. Kun tultiin vaikeimpaan koskeen, ohjasi mies taitavalla kädellä venettä kosken aalloissa rantaa pitkin, mutta viimeisen rantakallion kohdalla, missä kuohu tulisimmin kiihtyy, hän rohkealla hypyllä juoksee kalliolle, jättäen veneen oman onnensa nojaan, ja kaikki kivekkäät saavat koskessa surmansa. Tämmöinen oli soutajamme kertomus suomalaisesta Vilhelm Tellistä.

Välijärvessä olivat kaikki veneet, samoin kuin miehet, poissa, jonka tähden meidän täytyi soutaa Uutelan torppaan ja sieltä kulkea jalkaisin 3/4 peninkulmaa, muuraimilla peite!lyjen soiden poikki, Riekkiin, köyhään taloon. Tästä lähdettiin vielä samana iltana edemmäs veneillä Hannilaan, jonne oli peninkulman matka.

Se on hyvinvoipa talo Kiitämän järven lahden pohjukassa. Seuraavana päivänä lähdettiin Kiitämän yli Heikkilään. Mutta matka ei ollutmikään helppo. Myrsky kävi ja korkeina kiitivät aallot Kiitämää pitkin. Meidän piti lopuksi astua maalle ja suorittaa loppumatka kävellen.

Heikkilässä täytyi meidän odottaa seuraavaan päivään, ennenkuin päästiin matkaa jatkamaan Muosalmeen, ja silloinkin oli meillä aika työ Kirpistöllä ja Muojärvellä, kuten tullessakin. Meidän matkamme Kuusamon luonnon merkillisyyksiä katsomaan oli nyt päättynyt, ja sen tähden päätän myöskin tähän esitykseni, vaikkapa vielä palatessakin Kiannan kautta lasku Kiannanjoen ja sittemmin Oulujoenkoskia alas, tuotti minulle monta haihtumatonta muistelmaa Pohjois-Suomen mahtavasta luonnosta.

Nuorunen Siikajärveltä 1994 marraskuussa.

Kustavi Grotenfeltin kertomus allekirjoittaneen kuvittamana.

Helsinki 28.11.2019

Veli M. Leinonen