Aatami karhun kynsiin 1892

Aatami Leinonen, lempinimeltään Aatu (1847-1920).
Paavo Leinosen kuoltua toukokuussa v.1892, Paanajärven itäpään Mäntyniemen isäntänä toimi kesällä v.1982 Aatami eli Aatu Leinonen, joka oli synt. 7.10.1847. Hän oli veljessarjan vanhin. 

Muita sisaruksia olivat ikäjärjestyksessä Iikka (synt.1850), Juho Pekka (s.1853), Paavo (s.1857), Mariaana (s.1860), Heikki (s.1864), Lauri (s.1867) ja juniori, joka oli sittemmin kuuluisa karhunkaataja Eljas Leinonen eli kaikkien tuntema Mänty-Ella (s. 1869).
Vuoden 1892 kesä oli Paanajärven perukassa tapahtumarikas ja mielenkiintoinen.

Kyseisenä kesänä järvellä vieraili yksi jos toinenkin kuuluisuus, joista Akseli Gallen-Kallela herätti eniten ihmetystä ja mielenkiintoa. Taiteilijaperhettä tultiin kummastelemaan pitkienkin taipaleiden päästä.

Samaan aikaan kun Akseli maalasi paimenpoika tauluaan Mäntykosken putouksen takaisella vaaran ylisellä, Mäntyniemen silloinen isäntä, Leinosen Aatami oli nuoremman veljensä Eljaksen (Mänty-Ella) kanssa karhujahdissa. Jahti ei sillä kertaa kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan, vaan haavoittunut karhu hyökkäsi yllättäin Aatamin kimppuun.
Mänty-Ella tarkistamassa karhuloukkua. Kuva 1931 P.Ingervo
Aaro A. Nuutisen vieraillessa kesällä 1931 Paanajärvellä, hän
kyselee tapahtumien kulkua Mänty-Ellalta itseltään, joka kertoo 
seuraavaa;

Mänty-Ella kertoo Kalleenin vierailleen myös Mäntyniemessä, mutta ei maalaamassa, vaan tohtoroimassa veli Aatua, jolta karhu oli vetänyt päänahan silimille. Oli myös purrut niin pahasti, että kotiväki ystävineen arveli Aatun lähdön koittaneen jo tuonpuoleiseen.

Akseli Gallen-Kallela oli osattu kutsua paikalle, koska hänen oli kuultu auttaneen vierailunsa aikana sairaita myös Rajalassa, missä hän varsinaisesti piti kortteeria perheineen. Näin sitten Kalleen ompeli Aatun päänahan paikalleen, lääkitsi ja voiteli muutkin vammat, antaen myös sisäisiä rohtoja.

Miten itse onnettomuus pääsi tapahtumaan, kyseli Nuutinen, jolloin Mänty-Ella jatkaa selostustaan;

"Oli nimittäin karhu tappanut lampaan tuossa läheisellä Takaron niitylle. Meitä oli kolme veljestä Aatun lisäksi myös Iisakki ja  vielä joku muu mies. Menimmä yöksi lavon katolle karhua vahtiin ja lampaan kelloa kilistelemään. Ja kohtapa karhu ilmestyikin paikalle luullen kellokaulalampaan siellä niityllä astelevan. Kun ei löytänyt lammasta se tallusteli lähemmäs latoa ja rupes syömään tappamaansa lammasruotoa.

Silloin Aatu ampua posautti petoa vanahalla suustaladattavalla pyssynrämällä, tuolla nyökällä, joka roikkuu seinällä. Ammus osui huonosti ja karhu meni raanaan paeten metsään. Läksimmä seuraamaan verijälkiä tuonne Vennään rajan suuntaan. Huomattiin heti miten, että karhu oli pieksäytyny parissa paikassa ja muossa oli suuret verilätäköt. Vaan aina se oli siitä selevinny ja lähtennä etteenpäin, repinnä sammalia ja puihen kuorta.Viimein haihuimma karhun jäljiltä ja silloin Aatu sanoi minulle, että hae poika karhukoira kotoa. Niinpä sitten toin koiran nuorassa, ja heti se lähti vimmatuna seuraamaan karhun jäläkiä. Enhän minä jaksanut juosta sen koiran jälessä sakkeikossa, joten peästin koiran mänemään valtonaan ja kohtapa kuului kova haukunta. Koira oli pysäyttännä karhun.

Aatu kerkesi ensinnä ampumaan, mutta kun karhu pyörähteli koiran hättyyttämänä, niin karhu toas vaan huavottu ja hyökkasi heti Aatun kimppuun, tempaisi pyssyn pois käsistä ja nujersi miehen alleen. Vetäsi kynsillään  peänahan irti, pureskeli vielä käsivarsia ja rintoa. Muut miehet juoksivat ensin pakkoon, mutta sitten Iisakki ampui karhua aivan korvan juureen, ja niin se siihen käpertyi, Aatun käsivarsi oli vielä karhun kulukussa. Pahaksi se repi. Rumat arvet jäivät Aatulle koko iäksi."


Aatamin tarina jatkuu seuraavalla sivulla 2. Mary Gallen-Kallelan kertomana...