Lotta Lunkreeni ja Eldankajärven jää

Erkki Tiesmaa ja Elsa Lampi Paavolankankaan Murju-korsun edustalla.
Lotta Lunkreeni ja Eldankajärven jää

Jo monioita vuosia sitten Jyrki Iivonen julkaisi Hesarissa tarinan jatkosodan aikaisesta ”Eldankajärven jää” kappaleesta, jota olen siteerannut jo aiemmin. Artikkelissa kerrotaan ”Eldankajärven jää” kappaleen olleen valistusupseeri kapteeni Erkki Tiesmaan sanoittama.
Edellä mainittu tarina saa nyt jatkoa. Löytyipä kirjahyllystäni parikin teosta, joissa kerrotaan aiheesta laajemmin. Teokset ovat ”Nainen sodassa” (Valitut Palat 1995) ja Einari Kukkosen ”Elämää juoksuhaudoissa” 1985. Mainitut teokset toimivat tämän tarinan lähdeaineistona. Artikkelikuvat mainitun ”Nainen sodassa” kirjasta.

Tuosta ratkiraadollisesta laulusta kerrotaan tehdyn kolme eri levytystä kevättalvella 1942, joista Jori Malmsténin PSO:lle laulamaa ei julkaistu. Mainituista levyjulkaisuista Soinnulle sen lauloi A.Aimo ja Saarikolle Korsukuoro. Kerrotaan everstiluutnatti Simo Mäkisen antaneen ”käskyn” tehdä pojille kunnnon rallin, ”ettei tarttis aina noita iänikuisia siviiliralleja lauleskella”. Ja niin Tiesmaa pisti runoratsunsa laukkaamaan. Säveleksi muistui mieleen hänen ylioppilasvuosiensa aikainen saksalainen ”Fred Markushin Ali-baba-foksin” sävel-aiheeseen sovittama ratkirealistinen korsulaulu, jonka tunsi pian jokaikinen. Laulu levytettiin vielä uudelleen kahdesti ”Musketöörien” toimesta v. 1959 ja KY:n laulajien toimesta v. 1971.

Kerrotaan mainitun kappaleen saaneen soittokiellon silloisissa Ylen ohjelmissa. Tätä hiukan ihmeteltiin, koska itänaapuria ei mollattu alkuperäissanoituksessa lainkaan. Soittokielto saattoi syntyä levytysversioihin syntyneiden tekstimuunnoksien takia (esim. ”ei oo hevosella heiniä” muotoon, ”ei oo ryssällä heiniä, syövät tallista seiniä”), mutta syy saattoi olla myös pelkkä tekstin raadollisuus.

Lotta Lunkreenin esikuva

Kerrotaan valistusupseeri Tiesmaan tehneen ”Eldankan” sanoituksen yhden iltapuhteen kuluessa ”Murju” korsun kämppäkavereiden innostamana ja avustamana. Sitä laulettiin korsuissa ja asemiesilloissa. Sen realistiset ja hirtehiset sanat osuivat suoraan ajan ytimeen. Niihin oli saatu ympätyksi tiivis annos asemasodan tunnelmaa. Oli patterien paukkumista, korttipeliä korsun kaminan loisteessa, läskiä, lotinaa ja eukon ikävää. Paikallinen nimistö ja ajankohtaiset tapahtumat oli niinikään tallennettu. Kerrottiin esim. Munakukkulasta,  joka oli menetetty taistellen, ja Makkarakukkulasta, jonka pojat onnistuivat pitämään hallussa. Kesämuistoja olivat mm. liukumiinat ja riukujen prykäämiset.

Honkien varjossa sumppia keittävällä lotta Lunkreenilla oli myös esikuvansa tosielämässä. Hän oli Elsa Lampi, sortavalalaistytö, joka tuolloin toimi muonituslottana JR 32:ssa. Samassa rykmentissä palveli myös Erkki Tiesmaa. Tiesmaa oli tunnettu kokkapuheiden pitäjä ja vitsinikkari, joka tapasi antaa lotille lempinimiä. Ja niin Elsakin sai omansa ”lotta Karoliina” lempinimen, joka oli siis Eldankanjärven jää-laulussa mainitun  ”lotta Lunkreeni” esikuva. Kerrotaan ”Lotta Karoliinassa” olleen kaikkien peruslottien hyvät ominaisuudet.

Rintamalotta Elsa Lampi lähemmin

Elsa palveli kaikki sotavuodet. Talvisodan syttyessä hän oli 21-vuotias. Aluksi hän toimi muonituslottana kotikaupunkinsa Sortavalan sotasairaalan keskuskeittiössä. Se oli ankaraa aikaa nuorelle naiselle, joka joutui päivittäin kohtaamaan sodan karun todellisuuden syöttäessään vaikeasti haavoittuneita, kädettömiä, näkönsä menettäneitä ja lopen uupuneita miehiä. Jatkosodan aikana Elsa työskenteli Vuonnisen kylän tienoilla vuoden päivät muonituslottana, kun Uhtuan suunnan tietä paranneltiin työmaakomppanian toimesta. Tuolta Elsa siirtyi Uhtualle, missä hän toimi koko sodan loppuajan.
Paavolankankaan lottakanttiinissa Elsa keitteli ”sumppiaan”, kuljetti muonia etulinjan tuntumassa olevaan komentokorsuun ja etulinjaankin. Elsa oli avulias, ystävällinen, iloisesti hymyilevä, oikea mielialojen kohottaja sodan ankean arjen keskellä. Näin muisteli Elsaa JR 32:n tiedustelu-upseeri Jouko Pesola, joka oli Tiesmaan mukana synnyttämässä  ”Eldankajärven” laulun sanoja kuin myös esittämässä ko. laulua korsuissa, teltoissa ja asemiesilloissa.
Näin Lotta Lunkreenista ts. Elsa Lammesta tuli elävä legenda. Erkki Tiesmaa muisti Elsaa vielä lottakanttiinin vieraskirjassa, kun Elsa käväisi auttamassa äitiään Sortavalassa parin kuukauden lomalla. Tässä vielä lopuksi Tiesmaan
Elsalle kirjoittama runo:

Täällä aikansa pikku Karoliina keitti,
paisti klubiruuat, vyöllä esiliina.
Kanssa lotta Helunan ol kiivas päivän tahti,
päivät oli ruokkimassa, yöllä Murjun vahti.
Ero tuli, kanttiinille Karoliina kulki,
siellä saman töitten innon aina saattoi julki.

Nyt hän, pikku Karoliina, lähtee kauas kottiin,
hyvän muiston jättää meihin ynnä lottiin.
Kiitosta vain, Karoliina, onnellista matkaa,
mihin ehtii hän, jos aina Uhtuan tyyliin jatkaa.

Uhtan tyyliin Elsa jatkoikin loppuun asti. Kun Lotta Svärd-järjestö 23 marraskuuta 1944 lakkautettiin, Elsa hakeutui muonitustöihin Rovaniemen Työmaahuollon (ts. lottien työn jatkajajärjestö). Lopullisesti Elsa siirtyi siviiliin 1945 jolloin sota-ajan komennusta oli kestänyt kokonaiset viisi vuotta.

(lähdetiedot Valitut Palat – Nainen sodassa, Raili Malberg, Elsa Vanhalan haastattelu 15.5.1995)

Hki 9.9.2021 Veli M. Leinonen

Lujan luonnon lujittama

Paanajärven Mäntyniemen Aatami ”Aatu” Leinonen.
Lujan luonnon lujittama

Kessäytynyt kesähauki synkimmässä sysimetsän,
passautunut pakanainen ossautunut oksallensa,
hättäytynyt härmäläinen säikähtänyt sänkipeltoon.

Poissa orhi onkinensa, vähäkoukku vänkärinsä,
joutilaiden joukahaisten järsittynä jäkälikkö,
takkaporon tarakalla läskilänget lähinpänä.

Vaskivettä vaatimesta, hunajata huntuvista,
kynsikkäinen kömpimässä,  otso oman onkalosta,
haavi auki ahterissa, purukalut puntarissa.

Ottipa nyt ohraleipä,  palan haukkas pakarasta,
veripalttu verestävä, noropuro nokkosille,
menninkäinen metsäherra, lujan luonnon lujittama.

6.6.2021 Veli M. Leinonen
Mänty-Ella ts. Elias Leinonen tarkastamassa karhunloukkua Paanajärvellä 1931. Ingervon kuva.

Kuusamon Kuntivaara kutsuu

Alla olevan linkin kautta näet virtuaalisesti millaisia maisemia Kuntivaaran huipulta avautuu itään. Musiikki videomateriaaleineen hanurisitaituri Mervin ja puolisonsa Peten tuotantoa.

Hanuritaituri Mervi musisoi tunnelmia kesäisen Kuntivaaran maisemista kesällä 2020. Videomateriaali puolisonsa Peten.
Nuorunen ja poika kesäkuun alussa 2020.
Kuuusamon Kuntivaaralta voit nähdä mm. kuinka kesä on saapunut myös Nuoruselle. Tämä kuva on vuoden 1994 marraskuulta ja otettu Venäjän Paanajärven puiston (Paanajärvi Park) Siikajärveltä ensiretkelläni Nuorusen huipulle. Näiltä main kuljettiin jo muinoin 1800-luvulla Oulangan suun Oulangan kylään. Siikajärven rannalla sijaitsi mm. Siikala, jonka kupeessa oli myös aikanaan rajavartioasema.

Koskenlasku on yksi Kuusamon kesähuveista. Turvalliseen lautoilla suoritettavaan koskenlaskuun pääsee päivittäin Kuusamon Käylän ja Juuman Juumajärven Retkietapin ja Basecampin maisemista. Tässä kuvassa allekirjoittanut ja Chris Kitkajoen Harjakoskella eräopaskoulutuksen aikaan 2004. Ihme kyllä, ilman kanootin kaatumista pääsimme kosken alas, mutta kanootti täyttyi reunojaan myöten vedellä. Meidän kanootista puuttui märkäpeite. Kuvan ottanut kollegamme Pauli.

Kotiseutukronikka laulellen

Louis Sparre, Emil Wikström Renne Haverisen kipparoimassa paatissa Oulangan kuohuissa 1892 kesällä matkallaan tapaamaan Akseli Gallén Kallelaa Paanajärvellä. Sparren hiilipiirros.
Paanajärven Leinossukuisten kotiseutukronikka laulellen    

Kemijokivarren Tervolasta,  tulin minä lähteneeksi,
Paanajärven rannalla pienenä syntyneeksi,
Paanajärven rannalla pienenä syntyneeksi.

Mikko se oli niitä miehiä, joka tervavenneellä sousi,
kosken niskan harjalta aina aallon päälle nousi,
kosken niskan harjalta aina aallon päälle nousi.

Mummoni Vienan rannalla, silliä pyyteli silleen,
kotia tultua mykistyi, eikä venäjää puhunut milleen,
kotia tultua mykistyi, eikä venäjää puhunut milleen.

Paljon on karhuja kaadettu tuolla Paanan perukassa,
ja Mänty-Ellaa on kaivattu monen monessa porukassa,
ja Mänty-Ellaa on kaivattu monen monessa porukassa.

Myös Akseli Gallén Kallelaa tuohitorvella paimen kutsui,
kuppeessa koskimaiseman,  palokärki oksalle istui,
kuppeessa koskimaiseman, palokärki oksalle istui.

Moni Multas-lesken muassa syntyi Paanajärven mailla,
Yltiön paatissa kulkivat ihmiset postin lailla,
Yltiön paatissa kulkivat ihmiset postin lailla. 

Kävi kulttuuripersoonakulkurit ja herroja Helsingistä,
tuli kreivit, Inhat ja Ilmarit,  oli niissäkin kestimistä,
tuli kreivit, Inhat ja Ilmarit, oli niissäkin kestimistä.

Mäntyniemi, Mäkelä ja Anttila, kotipaikkoja Paanajärven,
kule Kauppilan polkuja Rajalaan, souda Leppälän tanhuville,
kule Kauppilan polkuja Rajalaan, souda Leppälän tanhuville.

Hki 25.5.2021 Veli Juhani, VMJL (muokattu 811.8.2021)
  
(lauletaan ”Matalan torpan balladi ts. Suomessa olen minä syntynyt”… tekstissäni pari säkeistöä enemmän, yläkuvassa säestys malliksi)

On aarre oiva Oulangan

Kuusamon Oulankajoen Kiutaköngäs kesäkuun alussa 2020.
On aarre oiva Oulangan

Lumottuun luontoon innostaa,
korpien Koillismaa,
se polvesta polveen kannustaa,
luontoa turvaamaan,
vapauden virran vastuuseen,
näkymät velvoittaa,
kestävän pärskeen kasteeseen,
kesäinen kilvoittaa.

Kun taas on aika Oulangan,
sen luonnonpuistoon vaellan,
on siellä kuulu taimentie,
se synnyinmailleen lohen vie,
kun katsot vettä vellovaa,
näät kuinka taimen uskaltaa,
se hyppää hornankattilaan,
ja ylös siitä ponnistaa.

Jos mieltäs kiire ahdistaa,
tee retkesi Oulankaan,
vaellus korpeen vahvistaa,
herkimmän arvokkaan,
luontomme soljuu poluillaan,
tuhanten vuotten taa,
sitä ei voida valjastaa,
ei sitä voi ohjastaa.

On aarre oiva Oulangan,
sen sopukkaiseen vaellan,
ja korpein kätköön komeimman,
jää aarteeksemme omimman,
ja puhtaan virran puolesta,
voi kaikkia näin kannustaa,
kun teemme luontoretkemme,
näät Oulangassa aarteemme.

22.5.2021 Veli Juhani VML
lauletaan ”Taas on aika auringon”

Sovitettu 
laula itsesi Kuusamon kesään

Aina on oltu sinut

Paanajärvi Parkin 26-vuotisella johtajakaudellaan Aleksander ja Natalia Bizhon saivat yhdessä paljon hyvää ja myösteistä kehitystä aikaan. Mukavia eläkepäiviä molemmille tämän runon kera.
Aina on oltu sinut

Katselin vaaralta Nuoruseen päin,
hattarapilvet sen peittävän näin,
idässä kohosi Kivakan korot,
sen kylkiä siveli purojen norot.

Siel siintävät siniset järvenselät,
Oulankajoesta ne kaikki elävät,
honkapuuharjuiset hiekkasannat,
Paanajärven jyhkeät kalliorannat.

Hentohuntuinen kosteinen kaste,
laskeutuu laaksoon utuinen noste,
henkäilee tuulonen tullakseen mukaan,
moni ei nähnyt, kuullut ei kukaan.

Astelin ylhäällä vaaraisan harjun,
kontion kohdaten pelosta horjun,
nuuhkaisi ilmaa, tunnisti minut,
ainahan täällä me oltu on sinut.

31.3.2021 Veli M. Leinonen
SONY DSC
SONY DSC
SONY DSC
SONY DSC

Tuhkattujen muistojen Paanajärvi

Kaamoksesta kevääseen!

”Tuhkattujen muistojen Paanajärven” jälkimainingit

Nyt ”Matti turjus turkki päällä” heitti turkkinsa hengariin ja suuntasi kevätaurinkoisille Mustavuoren lumille. Ne olivatkin loistavassa kunnossa kuten aina lumisina talvina, kiitos Helsingin kaupungin liikuntatoimen.  Mahtavaa oli hengästyttää itsensä ja huomata raikaan talviluonnon niin aina innostava vaikutus mieleen ja ajatuksiin. Näin tulin nostaneeksi pääni pois pensaasta jonne asettauduin viime joulukuun loppupuolella kirjoittaakseni ”Tuhkattujen muistojen Paanajärvi” esikoiskirjani. Olin toki julkaissut jo 2017 satasivuisen runokirjan, joka on mielestäni hieman eri viiteryhmää. Haaveenani on ollut tuo kirja jo kauan. Valmiina oli toinenkin tekele, jonka julkaisemista olen pidätellyt jo toista vuotta, mutta voipa olla etten edes julkaise sitä koskaan sellaisenaan. Uusia runoja ajattelin julkaista seuraavaksi.

Tuhkattujen muistojen Paanajärvi-kirjan tarkoitus on ennen muuta kunnioittaa Kuusamon Paanajärveltä lähtöisin olevien naisten, lottien ja lottatyttöjen vaativan rankkaa elämän taivalta. Keskiössö kirjassani on satavuotta maaliskuun 11 päivänä 2021 täyttävä tätini, isäni sisar Elma Sofia.
Kirjassa edetään 1920-luvun rauhattomuuden ja kansalaisodan aikaisten tapahtumien kautta talvi- ja jatkosotaan, jälleenrakennusaikaan ja tuota kautta päähenkilön elämän kulkuun lähes tähän päivään saakka. Teoksessa kerrotaan Paanajärvisten elämästä sukuni näkökulmasta, vaikka perinteinen sukukirja se ei pyri edes olemaan. Kirjani artikkeleihin olen saanut  tutkijanäkökulmaa erityisesti tohtori Leo Koutaniemen ansiokkailla katsauksilla Paanajärven erikoislaatuisen kiinnostavasta luonnosta, sen syntyhistoriasta nykypäivään. Muitakin artikkelilainauksia eri lähteistä siitä löytyy. Kerrotaan mm. tutkijoiden paluusta Paanajärvelle 1989, Paanajärvi Parkin syntyhistoriaa, Paanajärvi-Tavajärvi-seuran syntyhistoriaa, omia ja muiden matkakertomuksia. Muutama aiheeseen liittyvä runonikin sieltä löytyy. Kirjassa on runsaasti kuvia. Kirja on kolmesataasivuinen ja toteutettu värikansin mustavalkopainatuksella taskukirjakokona 185x185 mm, sivupaperi valkoinen munken lynx 100g.

Kirjaa myyn aluksi itse suoramyyntinä lähes omakustannushinnalla. Kirjan painosmäärä on pieni, mutta jos halukkaita ostajia ilmaantuu pystyn tilamaan ja toimittamaan sitä lisää noin parin kolmen viikon toimitusajalla. Nyt maaliskuussa tilattuja kirjoja toimitan henkilökohtaisesti jos toimituspaikat sijaitsevat nelos- tai viitostien varsilla akselilla Helsinki - Oulu – Pudasjärvi – Taivalkoski – Kuusamo. Pääkaupunkiseudulla kirjan saa myös minun toimittamana. Kirja tullee saapuville painosta  viikon 10 aikana.

Kirjan myyntihinta 35 eur, pehmeäkantisena (ensipainos näitä), kovakantisena 45 eur.  Mikäli kirjan haluaa postitettuna hintaan lisätään postikulu, joka on tätä nykyä 5,90 eur.

Helsinki 25 päivä helmikuuta 2021

Veli M. J.
Matin päivän turjurturkki

Solovetskin luostarisaaret

Solovetskin luostarisaaret Vienanmerellä

Vierailu Solovetskin luostarisaarille on mielenkiintoinen retki arktiseen luontoon keskelle Vienanmeren saaristoa napapiirin tuntumaan.

Matkalla saareen pääsee bongaamaan maitovalaita ja hylkeitä.

Luostarin syntyhistoria ulottuu aina vuoteen 1424, jonka jälkeen saaressa on eletty hyvin toisistaan poikkeavia aikakausia.

Tämä Vienanmeren hengellisen elämän keskus on nykyään hyvin suosittu vierailukohde, jonka takia retken suunnittelu kannattaa aloittaa hyvissä ajoin varsinkin jos haluaa yöpyä saaren majataloissa 

Solovetskin luostarin synty

Solokan luostarisaaren asuttivat v.1430-luvulla Savvati ja Hermann nimiset veikkoset, jotka rakensivat asuinsijansa saaren Sekirnaja-vuorelle. Mainittua vuosikymmenen loppupuolta pidetään yleisesti luostarin syntyaikana.

Savvatin kuoltua saarelle saapui Zosima-niminen erakko, jonka sanottiin olevan karjalalaisia ja kotoisin Äänisniemen Tolvujan kylästä. Savvatti tiettävästi vaikutti alunperin Valkeajärven Luostarissa, missä hän ei ollut tyytynyt asemaansa, ja saapui Valomon kautta Solovetskin saarelle.

Perustietoja

Vienanmerellä sijaitsevat luostarisaaret ovat 165 km pohjoisen napapiirin eteläpuolella (N 65.01.540/E 035.42.710). Vienan Kemistä merimatka Solokaan on noin 40 km. Merimatkan aikana voi hyvinkin nähdä maitovalaita, jotka ilmestyvät hengittämään pintaan.

Saaristo on n.300 neliökilometrin suuruinen. Alueeseen kuuuluvat Iso ja Pieni Solovetski, Iso ja Pieni Muksalma, Iso ja Pieni Jänissaari, sekä Hanhisaari. Keskilämpötila helmikuussa -11C. Solokan saarissa on laskettu olevan peräti 300 järveä. Igumeni Filipin aikana 1500-luvulla niistä 52 järveä yhdistettiin kanavilla ja näin saatiin luostarin viereinen Pyhäjärvi vesitettyä jopa niin, että veden voimalla pyöritettiin luostarin myllyä.

Saaren peruselinkeinoihin on kuulunut alusta lukien kalastus. Turskan ja kampelan lisäksi pyydettiin silakkaa, jota toimitettiin sillinä jopa tsaarin ruokapöytään. Aikoinaan pyydettiin myös maitovalaita eli belugoita, sekä hylkeitä. Tuloja saatiin mös suolan keittämöistä (52 keittämöä), joiden tuotanto oli sosialisoitu Nowgorodin hallitsijan päätöksellä luostarin käyttöön. Saarella harjoitettin myös poronhoitoa sinne siirretyn peurakannan ansiosta.

Luostarirakennukset rakennettiin alunperin puusta, jota oli saarilla runsaasti. Useat tulipalot kuitenkin tuhosivat alkuperäiset rakennukset, ja viimeisen suurpalon v.1538 jälkeen ne rakennettiin uudelleen. Mm. Filipin aikaan vuosina 1552-1557 rakennettiin yksi alueen arkkitehtuurin muistomerkki Trapeza ruokasali, joka oli aikanaan Venäjän suurin ruokasali. Salin 475 neliömetrin tilaan mahtui 400 henkeä ruokailemaan, ja sali rakennettiin yhden kannatuspylvään varaan, mikä oli tuohon aikaan ennennäkemätöntä. Rakentamista edesauttoin oma tiilitehdas, jossa valmistetut tiilet olivat tosi laadukkaita.

Saaren synkeät vuosikymmenet ajoittuvat 1900-luvun alkuun, kun lokakuun vallankumouksen jälkeen saaresta kehittyi vankileirien saaristo, jonne venäläisälymystöä ja muita ”järjestelmän vihollisia” karkoitettiin systemaattisesti. 800:sta sadastatuhannesta henkilöstä arvellaan peräti sadantuhannen menehtyneen tai tulleen teloitetuksi.

Nykyisin saarella asustaa vajaa tuhat asukasta ja n. 50 munkkia.

© Veli M. Leinonen
Hki 6.10.2011, päivitetty 30.11.2020



Kiestingin suunnalla 1941

Kiestingin suunta jatkosotanäyttämönä

Kaikki jatkosodan mustavalkoiset kuvat ovat Suomen sota-arkiston materiaalia.

Matkalla Pääjärven kautta Sohjanankoskelle ja Kiestinkiin, näemme väistämättä eteemme tulevia jatkosodan taistelupaikkoja ja sodan jälkeen pysytettyjä muistomerkkejä. 

Venäläisten pystyttämä jatkosodan taistelujen muistomerkki Kiestingin suunnalla.

Siirryttäessä pohjoiseen pääsemme näkemään sota-aikaisen rautatien jäänteet (ratapenkka) välillä Taivalkoski-Kuusamo. Taivalkoskella sijaitsi ko. rautatien varikko, joka on osittain kunnostettu ja museoitu. Rata valmistui jatkosodan tiimellyksessä Kuusamon Sänkikankaalle asti, mutta jouduttiin purkamaan myöhemmin rauhansopimuksen mukaisesti.

Kuusamosta mentäessä Pääjärven ja Kananaisten kautta Sohjanaan ollaan Valasjoen ja Tuoppajärven maisemissa. Kokkosalmessa ja etenkin Kiestingissä käytiin verisiä taisteluita.

Kuuluisat Kiestingin taistelupaikat sijaitsevat noin 16-30 km päässä Kiestingistä itään. Kapustajoelta peräännyttiin Hangastenvaaran maisemiin, jossa rintamalinja pysyi muuttumattomana sodan päättymispäivään asti. 

Martti Turtolan kirja kuvaa varsin kattavasti ryhmä J:n, eli everstiluutnantti Jussi Turtolan näkemyksiä ja tuntoja hyökkäysvaiheen aikana. Mm. joukkojen etenemisen Kapustajoelle, mikä oli rintaman itäinen päätepiste. Siellä syntyi myös kuuluisa Kiestingin motti, josta selviytyminen koitui kuitenkin J.Turtolan kohtaloksi. Hän kaatui Kiestingissä 28.8.1941 klo 16:25, ja ylennettiin kuoltuaan everstiksi. Kyseinen kirja on hyvää ennakkolukemista Kiestingin matkalle.

Lähde: Martti Turtolan aiheesta kirjoittamaa teos ”kyllä täällä kaatuakin voidaan” (Otava, 2000).

Hyökkäys Kiestinkiin 1941

lähdeaineisto: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat, sota-aikaiset valokuvat Suomen sota-arkiston kokoelmasta.

Suuntana Uhtua

Pohjois-Vienan Kiestinki on yksi tunnetuimpia jatkosodan aikaisia taistelusuuntia, vaikka se ei kuulunutkaan alkuperäiseen suomalais-saksalaiseen sotasuunnitelmaan. Nimittäin alunperin, III Armeijakunnan ryhmä J:n (vahvennettu Jalkaväkirykmentti 53) eteneminen oli tarkoitettu tukemaan ryhmä F:n hyökkäystä Suomussalmelta Uhtuan suuntaan. Ryhmä J sai nimensä everstiluutnatti Jussi Turtolan etunimestä, ja Suomussalmen ryhmä Fargenäs taas vastaavasti  komentajansa sukunimestä. Ryhmä J:n alkuperäinen tehtävä oli suojata ryhmä F:n etelämpänä etenevän päähyökkäyksen pohjoista sivustaa.

Jo talvisodan 1939 aikoihin suomalaiset odottivat venäläisten hyökkäystä Kuusamon suunnasta, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Näin ollen venäläiset ilmeisesti tuudittautuivat käsitykseen, ettei Kuusamon suunnalta ollut mitään uhkaa. Talvisodan hyökkäyksen Kuusamoon esti ilmeisimmin juuri tien puuttuminen Kiestingin ja Kuusamon väliseltä korpitaipaleelta.

Hyökkäyssuunta vaihtuu Kiestinkiin Kananaisissa

Sen sijaan suomalaisille tien puuttuminen ei ollut mikään yllätys. Jo muutaman päivän jälkeen , kun hyökkäysvaihe alkoi 1. päivänä heinäkuuta 1941 oli selvää, ettei ryhmä J pystyisi etenemään Kuusamosta Uhtuan suuntaan, ainakaan kokonaisuutta hyödyttävällä tavalla. Turtolan osasto joutui raivaamaan kulku-uraa kaatamalla Karjalan ikihonkia tieuralta ja rakentamalla kapulasiltoja suotaipaleiden ylityksiä varten. Etenemisnopeus oli aluksi 5 km päivässä, joka johtui pääosin vastarinnan puuttesta ennen Sohjanaa.

Kananainen

Heinäkuun 11 päivänä, kun  Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria  vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.
hyokkays

Häikäilemättömäksi luonnehdittua iskua Sohjananjoen yli ei päästy toteuttamaan riittävällä nopeudella, ainakaan Siilasvuon mielestä. Hänen sanottiin olleen toimissaan liiankin hätäinen.
Nyt esteenä oli aina vain vaativammaksi muuttuva tienrakennus, joka otti oman aikansa, ja lisäksi venäläisistä alkoi olla yhä enemmän tuntuvaa kiusaa. Sohjananjoella oli puolustuksessa venäläinen Jalkaväkirykmentti 242, ja sen yksi pataljoona oli viivyttämässä joen länsipuolella. Taistelut olivat sietämättömän vaikeat vaativassa maastossa, ja harmillisia tappioita jouduttiin kokemaan, mutta suomalaisten ylivoiman avulla Sohjananjoki saavutettiin illalla 20.7.1941.

Sohjananjoen ylitys

Pohjois-Vienan valtajärviä ovat eteläinen Tuoppajärvi ja pohjoinen Pääjärvi, joita yhdisti noin kymmenen kilometrin vilkasvetinen jokiosuus koskineen. Se oli luonnollinen puolustuslinja korkeine törmineen venäläisille. Joen vastarannalle linnoittautunut venäläinen 242 rykmentti oli saanut käskyn puolustaa asemiaan viimeiseen mieheen. Venäläiset ilmeisesti luottivat siihen, että vastustaja ei kykenisi läpäisemään näin edullisia puolustusasemia. Ja vaikea tehtävästä tulikin. Pelkät hyökkäysvalmistelut veivät niin paljon aikaa, että Siilasvuon oli sitä vaikea hyväksyä. Mm. tulitukiportaan raskaat aseet jouduttiin vetämään paikalle melkein kymmenen kilometriä pitkien soiden ylitse, häthätää levitettyjen pitkospuiden ylitse.

Ryhmä J:n hyökkäyssuunnitelmalle on ilmaantunut kirjallisuudessa montakin isää. Virallisesti se on Turtolan käsialaa, mutta esim. saksalaisten kirjallisuudessa mainitaan majuri Schreiber. Lisäksi everstiluutnatti Selinheimo on kirjannut suunnitelman itselleen.
hyokkaus

Olennaisesti suomalais-saksalaisten päävoimien joenylitykseen ja hyökkäyssuunnitelman onnistumiseen vaikutti majuri Breintholzin johtaman suomalaispataljoonan koukkaus Valasjoelta Tuoppajärven kautta Kokkosalmeen, ja venäläisten selustaan. Tämän suunnitelman takana oli kenraali Siilasvuo, joka alkoi yhä yksityiskohtaisemmin puuttua Ryhmä J:n ja myös JR 53:N johtamiseen.

Venäläiset eivät pitäneet Sohajananjokea viimeiseen mieheen, kuten käsky oli edellyttänyt. Suomalaiset onnistuivat kovasta vastarinnasta huolimatta etenemään Sohjananjoen yli heinäkuun 31 päivän vastaisena yönä. Myös majuri Breitholzin pataljoona onnistui pääsemään Kokkosalmen itäpuolelle suunnitelman mukaisesti, saksalaisten syöksypommittajien tukiessa hyökkäystä. Tällöin venäläiset joutuivat vaikeaan asemaan, mutta siitä huolimatta he onnistuivat vetämään rykmenttinsä pois erittäin vaarallisesta loukusta, mitä on pidettävä hyvänä suorituksena, jota tosin  suomalaisten ja saksalaisten huono yhteistoiminta edesauttoi. Yhteistoimintaa vaikeutti erityisesti kielivaikeudet ja saksalaisilta SS-miehiltä puuttunut erämaataistelutaito. Lisäksi Siilasvuon jatkuva puuttuminen alaistensa toimintaan kiristi henkilösuhteet äärimmilleen.

Kiestingissä

Elokuun 7 päivänä suomalais-saksalaisjoukot miehittivät perusteellisesti poltetun Kiestingin kauppalan. Venäläisten vastarinta ei ollut kuitenkaan murtunut, vaan Sohjanajoen ja Kiestingin välillä oli jouduttu taistelemaan erittäin verisesti. Mm. Kokkosalmella ja ns. Kuolemankukkulalla olivat eräät hyökkäysvaiheen verisimmät taistelut (Kalle Päätalo, Liekkejä laulumailta). Jos oli puolustaja kovilla, oli sitä myös hyökkääjät. Suomalaiset olivat menettäneet vahvuudestaan neljänneksen, ja saksalaiset vielä enemmän. Upseeritappiot olivat suuret  ja taistelujoukot kärsivät välillä suoranaista nälkää, vaikea punatauti epidemia heikensi joukkoja, ja väsyneet taistelijat nukahtivat paikoilleen. Henkisiltä  romahduksiltakaan ei vältytty.

Hyökkäysvaiheesta asemasotaan

Kiestingistä Somersalon moottoroitujen joukkojen tuli hyökätä tielinjaa pitkin kohti Louhea. Taistelun piti muuttua nopeaksi liikuntasodaksi. Moottoroitu joukko oli kuitenkin aivan sopimaton Kiestingin maisemiin, ja hyökkäys torjuttiin venäläisten toimesta jo kuuden kilometrin etenemisen jälkeen. Sen sijaan maantien eteläpuolella Ryhmä J:n joukot etenivät rautatielinjaa, jonka varrella vastarintaa kohdattiin vähemmän. Itse ryhmää komensi tällöin väliaikaisesti III Armeijakunnan eversti Schreck. 14.8 johtamisvastuun otti eversti Palojärvi, joka toi mukanaan siihen saakka puuttuneen ja ehdottoman tarpeellisen divisioonan esikunnan. Ryhmä oi näet vähitellen kasvanut niin suureksi, että sitä ryhdyttiin kutsumaan Divisioona J:ksi. Paikalla jo olleesta SS-divisioonan esikunnasta ei Siilasvuon mielestä ollut johtamiselimeksi Kiestingin vaikeissa oloissa, ja niin tämä esikunta jatkoi turhauttavaa oleiluaan joukkojen selustassa.

Palojärven otettua johtovastuun, oli rintamalla ehtinyt tapahtua jo epäsuotuisa käänne. Suomalaisten edettyä Kiestingistä jo kolmekymmentä kilometriä itään, tilanne oli käynyt venäläisille uhkaavaksi, ja he heittivät tuleen uuden divisioona 88. Suomalaisilla oli kuitenkin onnea sikäli, että divisioonan yksiköt heitettiin tuleen saapumisjärjestyksessä, eikä se päässyt tekemään hyökkäystä heti kaikella voimallaan. Kuitenkin 12.8. alkanut venäläisten hyökkäys johti siihen, että Turtolan kaukana edessä taisteleva osasto joutui mottiin. Joitakin päiviä myöhemmin Turtolan selustayhteydet olivat jälleen jotakuinkin selvät, mutta 18.8. niitä vastaan hyökkäsi etelästä kokonainen vihollisrykmentti, jolloin yllättäin taistelujen keskelle joutunut Siilasvuokin oli päästä hengestään.

Tälläkin kertaa suomalaiset kykenivät estämään täydellisen motittamisensa, mutta raskaissa taisteluissa 28.8.1941 klo 16:30 sai surmansa myös everstiluutnatti Jussi Turtola, joka ylennettiin kuoltuaan everstiksi (Martti Turtolan kirja, Kyllä täällä kaatuakin voidaan).

Lännenpänä rautatien suunnassa (tielinjalla) yrittäneiden saksalaisten hyökkäys oli pysähtynyt jo elokuun puolessa välissä, jolloin myös everstiluutnatti Somersalo kaatui.

Syyskuun alussa tilanne oli edelleen epäselvä. Äärimmäisenä idässä ollut suomalainen JR 53 oli puolittain saarrettu, ja sen länsipuolelle oli tunkeutunut venäläinen JR 753:kin. Divisioona J:n etenemistä oli toistaiseksi turha uneksiakaan, sillä vaaka oli kallistunut tuoreita voimia saaneiden venäläisjoukkojen puolelle. Tästä johtuen, syyskuun 4. päivänä suomalaiset tekivät asiasta johtopäätöksen: he vetäytyivät noin 15 kilometriä lähemmäksi Hangastenvaaran tasalle, mihin rintama vakiintui marraskuun alkuun 1941 saakka, jolloin vielä kerran yritettiin hyökkäystä Muurmannin radalle.

Vaikka Hitler oli määrännyt lokakuun loppupuolella hyökkäykset keskeytettäviksi, sai Siilasvuo luvan paikalliseen etenemiseen. Hyökkäykseen ryhdyttiin viimeisen kerran marraskuun 1941 alussa, ja menestys olikin hyvä. Vihollisen laskettiin menettäneen 3000 kaatunutta, vankeina otettiin 2600 (toisen tiedon mukaan 1700).

Sekä Divisioona J, että SS-divisioona suosittelivat hyökkäyksen jatkamista (kuten myös von Falkenhorst, joka oli aluksi vastustanut). Sen sijaan Siilasvuo keksi kaikenmoisia syitä,  millä perusteella hyökkäystä ei pitäisi jatkaa. Tämä herätti tietysti ihmetystä, kun Siilasvuon mielipide oli yhtä-äkkiä täydellisesti muuttunut. Esitettiin jopa epäilyjä siitä, että Siilasvuo taitaa olla vihollisen kätyri.

Siilasvuon mielen oli kuitenkin muuttanut Mannerheimin käsitys ko. asiasta. Nimittäin Yhdysvalloilta oli saatu vakava varoitus, että mikäli Muurmannin rata katkaistaisiin, se aiheuttaisi vakavan särön Suomen ja Yhdysvaltojen välisiin suhteisiin.  Tieto oli salattava, ja sitä ei saanut kertoa edes oman esikunnan upseereille, saksalaisista puhumattakaan.
Siilasvuo pysyi kuitenkin kannassaan tiukkana, ja niin ryhmityttiin  Kiestingin suunnassa puolustukseen. Rintamalinja asettui noin 110 kilometrin päähän valtakunnan rajasta ja siinä se pysyi sodan loppuun asti.

Kiestingin hyökkäyksen lunnaat olivat raskaat kaikille osapuolille. Alkuperäisestä ryhmä  J:n 2800 miehen joukoista oli jäljellä enää 800 miestä.  Erityinen menetys oli Pudasjärveläisille, josta yksi ryhmän pataljoonista oli kotoisin. Saksalaisten III/SS-JR 6 oli alkujaan 620 miestä ja nyt enää 211 miestä. Venäläisten tappiot olivat myös tuhansissa miehissä.

Kiestingin nykyinen rautatie n. kilometri ennen varsinaista kylää 2011 ( tultaessa Suomen suunnasta).

Pohjois-Suomessa Suomalaisten menetykset olivat kaikkiaan 5000 miestä ja saksalaisten 24900 miestä (Kuusamo, Salla, Petsamo).

Heikkoa sotamenestystä kuvaa hyvin saksalaisen sodanjohtoon kuuluneen kenraali Dietelin viesti 23.9.1941 Lapista, jonka vastaanotti kenraali Jodl Saksassa; ”Pyydän Teitä, parahin Jodl, harkitsemaan, eikö armeijakuntaani sentään talven kuluessa voitaisi vetää kokonaan pois Pohjolasta.”

Yllä kerrotun tiivistelmän tiedot Kiestingin suunnan hyökkäyksestä perustuvat lähdeaineistona käytettyyn: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat teokseen.
Sota-aikaiset kuvat Suomen sota-arkiston kokoelmasta.

© Veli Matti Leinonen 5.5.2013, päivitetty 30.11.2020

SA-kuvia Kiestingin suunnan hyökkäykseen liittyen.

Vienanmeren Keritkylän kauppala

Vieraanvaraisen ystävällinen I.I.Moshin Keritkylässä-1998.
Vienan rannan Keritkylän historiaa

Kerit on Karjalassa Valkomeren rannalla sijaitseva muinainen kylä, joka oli perustettu 1300-1400-luvuilla. Ensimmäiset asukkaat olivat tulleet Keritiin Novgorodista ja Moskovasta, heillä oli oma murre.

Keritjoki laskee rauhalliseen Vienanmeren niemeen. Lähisaaristo, metsät ja ahot ovat luoneet parhaat  edellytykset kylän perustamiselle antaen mahdollisuudet vahvistaa sukujuuria ja elinvoimaista kylää.

Kylän asukkaiden yleisiä harrastuksia olivat kalastus ja yritystoiminta, myöhemmin puutavaran tuottaminen ja myynti. Sen ansiosta kylän asukkaat tekivät yhteistyötä Englannin, Norjan ja muiden Pohjois-maiden kanssa. Puutavaroiden myynti toi menestystä Venäjälläkin ( Arkangelissa, Pietarissa, Moskovassa ja Novgorodissa).

Kylän elämä muuttui vilkkaammaksi 1800-luvun loppupuolella, kun kalastajista oli tullut kauppiaita. Perustettiin kalan vastaanottopaikkoja Valko- ja Barentsinmeren rannikoile. Sitten he kuljettivat kalaa itse rakentamillaan veneillä,  Arkangelin, Pietarin, Moskovan ja Novgorodin markkinoille. Keritiin he toivat ruokaa ja teollisuustavaroita, jotka olivat myytävinä asukkaille yksityisten kauppojen kautta.

Riittävän kapitaalin saaneet menestyksekkäät kauppiaat Kemistä, Keritista ja Belomorskista perustivat tehtaita, joilla tehtiin puutavaran hakkuu, jalostus ja myynti. Keritissa puutavaran jalostustehtaan perusti Savinovy-dynastia. Heidän sukuhautansa löytyvät nykyisinkin Keritinkylästä.

Talvella tehtiin puutavaran hakkuut, kesällä puutavaraa uitettiin ensin niemeen ja sitten Seredni-saareen asti, missä tehdas oli. Tästä ajasta alkoi työväenluokan muodostuminen. Työväki tuli Arkangelin ja Vologdan alueilta. Keritin asukkaiden päätyönä oli kalastus, ja vain talvella he tekivät puutavaran hakkuu- ja jalostustyötä.

Varakkaat kalastajat, joilla oli nuotat ja kuljetusvälineitä, muodostuivat kalastuskartellit, joihin kuului 3-5 ihmistä. He myivät tuotteet Arkangelissa ja sitten palasivat Keritiin mukanaan ruokaa ja teollisuustavaroita. Niin he saivat vauraan elämän polvesta polveen.

Kirkon juhlapäivinä jumalanpalvelukset pidettiin kirkossa. Silloin ei kukaan työskennellyt. Talot olivat erityisesti siivottu ja koristettu. Juhlittiin ja kokoonnuttiin pöydän ääreen. Jouluna ja Pääsiäisenä toteutettiin niinsanottu punainen kulkue. Joulun jälkeen olivat joulunpyhät, jolloin nuorisolla  oli naamiaiset. Erityisesti vietetiin pääsiäisviikot. Jokaisessa talossa tehtiin lettuja, ajeltiin reellä, lapset laskivat mäkeä. Kesällä Juhannuksena juhlittiin aukeilla, leikittiin piirileikkiä ja laulettiin.

Syksyllä ja talvella iltaisin kaikki tytöt ja pojat kokoontuivat isoon tupaan. Tytöt tekivät käsitöitä ja pojat soittivat harmonikkaa, tanssittiin ja laulettiin.
Kylän asukkaat elivät yhtenä ystävällisenä perheenä, kaikilla oli samoja sukujuuria olevia sulhasia ja morsiamia.

Häät vietettiin upeasti: ensin oli vihkimismenot kirkossa, sitten ulkojuhla, joka kesti viikon ensin sulhasen ja sitten morsiamen vanhempien luona.

Ystävyys, keskinäinen kunnioitus ja avunanto riippuivat vahvoista sukulaissuhteista. Moraali ja luottamus olivat silloin korkealla tasolla. Ovi ei ollut lukossa. Varastelua ei ollut olemassa. Voit helposti päästää jokaiseen taloon. Jos kotona ei ollut ketään, oven eteen asetettiin keppi.

Kylän yleisiä sukuja olivat Saviny, Korgujevy, Gusevy, Koryhalovy, Smolkovy, Jurjevy, Ponomarjovy, Chumichevy jne.

Ennen toista maailmansotaa kylässä oli 304 pihaa, niistä yli 100 taloa, jokaisella omistajalla oli oma sauna. Aitassa säilytettiin verkot ja talven muonavaranto. Lisäksi olivat navetta ja hevostalli. Jokaisessa kotitalouksessa oli lehmiä, lampaita, kanoja, joskus jopa poroja, ja tietysti hevosia. Hevonen oli tärkein kuljetusväline talvella. Hevosella kuljetettiin heinää pelloilta ja puut metsästä. Heinää niitettiin pelloilla, meren rannoilla, kallioilla kerättiin jäkälää, koivun ja haavan lehdet, jotka kuljetettiin veneillä.

Pyydettiin sellaisia kaloja, kuten silli ja lohi. Itse rakennettiin talot. Kalastettiin kesällä meren rannalla ja syksyllä kylän lähellä.

Vallankumouksen jälkeen kylän elämäntapa säilyi ja kaikki meni hyvin ennen toista maailmansotaa. Sitten suurin osa miehistä oli mennyt armeijaan ja osa väkeä oli evakuoitu. Kylän elämä alkoi sammua. Elämään vaikuttivat omaisuuden pakko-otto ja 1930-luvun rankaisut. Vapaaehtoisesti väki yhdistäytyi työyhteisöön. Koko tulos kalastuksesta annettiin kalastustehtaalle, palkka jaettiin kolhoosissa.

Kylän elämä tietysti säilyi ja palautui sodanjälkeen, mutta siitä huolimatta se ei ollut niin vilkasta. Puutavaran jalostustehdas palautui ja toimi 1969 v. asti. Toiminnassa oli posti, lennätin, tulli jne. Kylän jokaisessa talossa oli radio ja sähkö. Päivittäin näytettiin elokuvia, nuorisolle järjestettiin tanssi-iltoja.

Kylä kärsi suuren tappion, kun v. 1949 klubi ja 19 taloa, kylän kaunein osa, paloivat. Silloinkin paloi Kaunotar-kirkko, sitten koulu ja varastoja. Oli vielä paloja kylän alaosassa. Monet miehet eivät palanneet sodasta, kolhoosi lopetti toimintansa, nuoriso meni opiskelemaan kaupunkeihin, tehdas siirrettiin Chupaan v. 1945. 20 vuoden kuluttua puutavaranjalostus-tehdas  hajosi. Sairaalakin siirrettiin Chupaan ja kylän elämä hiipui.

Vanhat talot alkoivat hajota, eikä enää ollut teitä ja polkuja. Nykyään ei kukaan asu täällä, paitsi kalastuksen harrastajia ja Chupan kalastustehtaan kalastusprikaatia.

On surullista, että niin kaunis paikka on jätetty heitteille. Keretin kylässä voitiin tavata sekä merikulkijoita että helmen- ja kalanpyytäjiä, esim. V. Kalevaev oli korkealle tasolle arvostettu noilla markkinoilla.

Kylässä asui kuuluisa satukertoja M. M. Korgujev, jonka Gorki piti suuressa arvossa. Hän oli Karjalan Korkeiden Neuvoston puheenjohtajana ja Kirjailijoiden Liiton jäsenenä. Korgujev kuoli v. 1942 Keritissa.

Tällaisena minä muistan viehättävän Keritimme. Voisin kirjoittaa siitä vielä paljon. Ei ole elossa enää ihmisiä, jotka voisivat kertoa vielä lisää.

Tämän tarinan kertoi meille äitimme, M. J. Moshina (entinen sukunimensa – Chumicheva).

Hän kuoli 98-vuotiaana Chupassa 7.04.1992, jonne hänet on myös haudattu. Mekin olemme nähneet paljon Keritin elämästä, koska olen syntynyt v. 1923 ja veljeni, Leonid, v. 1919. Tässä on kerrottu lyhyesti Keritin historia, joka oli myös  meidän elämää.

Nämä tiedot sain kylässä asuneelta M. J. Moshinan pojalta, jonka tapasin Keritissä käydessäni kesällä 1995. Hän lupautui ystävällisesti kirjoittamaan tämän lyhyen kylähistorian muistiin jälkipolvien iloksi. Hän on syntynyt Keritisssä vuonna 1923.

Tämän venäjäksi käsikirjoitetun alkuperäisen tekstin on suomentanut Maria Toivola.

© 27.10.2010, ja muokattu 11.8.2021
Veli M. Leinonen