I.K.Inha Paanajärvellä kesällä 1892
Inhan vierailu Paanajärvellä tapahtui sattumoisin myös kesällä 1892, eli samaisena kesänä kuin Gallen-Kallela perheineen. Tämän lyhennelmän tiedot perustuvat E. Paasilinnan teokseen "Matkoja vanhassa Suomessa" (1990). Myös Leo Koutaniemi (1999) on siteerannut mainittua teosta kirjassaan "Kolmas tie pohjoiseen". Kun Inha saapui Paanajärvelle Sallan kylätieltä kesällä 1892 kolkon sateisena iltana, hän kertoo kokemuksestaan; Laskeuduttuamme päättömän pitkät mäet Paanajärven syvänteeseen, meitä oltiin vastassa. Kun oppaamme koskettivat vastaantulijoita uskovaisten tapaan olkapäähän, kuten oli tapana, kerrottiin heille karhun repineet Kerkelän neljä lehmää.
Kun Inha saapui Paanajärvelle Sallan kylätieltä kesällä 1892 kolkon sateisena iltana, hän kertoo kokemuksestaan; Laskeuduttuamme päättömän pitkät mäet Paanajärven syvänteeseen, meitä oltiin vastassa. Kun oppaamme koskettivat vastaantulijoita uskovaisten tapaan olkapäähän, kuten oli tapana, kerrottiin heille karhun repineet Kerkelän neljä lehmää.
Synkeän tunteen herätti mielessä tämä tervehdys, kun hämärässä astuimme järven rantaan ja loimme silmäyksen vastarannan vaarametsän mahtavasti kohoovaan rintamaan. Salojärvi on Paanäjärvi, kapea kuin vuono, laajain erämaiden ja tunturimaiden helmilapsi. Luonto on suonut sille uoman, joka on syvä ja suojainen. Järvi on kuin syvä hauta. Tämä vesihauta säilyttää lämpöään niin kauan, että jäätyy usein vasta joulun tienoolla. Pakkasilla se työntää usvaa. Lumituiskulla se jäätyy. Veden lämpö pidentää rannoilla kasvuaikaa.
Paanajärvi on syvällä ja muun Kuusamon tasapintaa alempana. Rannat kohoovat kaltoin rintein aina tunturikorkeuteen saakka. Mutta järvelle ei näy kuin rinteitten lieve. Täytyy nousta vastarannan vaaroille, jotta näkisi rinteen aina ylimpiin selänteihin saakka. Varsinkin pohjoisrannalla, joka on päivärinne, on niin lämmintä, ettei koko tällä kulmakunnalla eikä paljon etelämpänäkään ole paikkaa, joka Paanajärven pohjoisrannalle vertoja vetäisi. Missä vain on ollut sillä puolella otollista maata, siitä on metsä raivattu pois ja maa muokattu viljelykseksi. Melkein kaikki Paanajärven talot ovat järven pohjoispuolella. Etelärinteet ovat vaarain katveessa ja vilja kypsyy huonosti sillä puolen.
Vihantina loistivat nuo pienet vainiot salovuonon rannalla havumetsäin alla, kun aamulla astuin alas Rajalan pihasta. Harmaista talosta kohosi aamusavut ilmaan, rinteiltä äänteli ahkeraan paimenpoikain tuohiluikku. Siinä poikasten ainoa ase metsän kuningasta vastaan, ja tavallista ahkerammin he nyt puhaltavat torviaan, eilispäivän kamala tapaus vereksenä muistossa. Torvi vähäväkisen soittajan puhaltamana kuulosti yhtä paljon rukoukselta kuin pelotukselta. Vaistomaisesti se herätti hartauttakin, mieleen muistui vanha kalevalainen runorukous, jota vielä ahkerasti laulettiin Karajalan saloilla, karjaa metsälle laskettaissa;
Metsän kultainen kuningas, Mesikämmen källeröinen, Kunsa kuulet karjan kellon, pain' on pääsi mättähäsen, Tunge turpasi kulohon...
”Lienenkö istunut aamiaisen jälkeen eteisessä tupakoimassa, kun järven poikki souti valkoisia lakkeja ja pihaan tuota pikaa astui kolme reipasta miestä. He olivat minulle entuudestaan tuntemattomia, mutta piankos täällä sydänmaassa tutuksi tultiin, ja kohta oltiin selvillä siitäkin, että matkamme sopivat mainiosti yhteen. Valkolakit olivat ilman aikojaan retkeilemässä, he halusivat nähdä Paanajärven, Oulankajoen ja Nuorusen, ja minulla oli samat aikeet.
Päivän lepo ystävällisessä talossa oli palauttanut hieman ränsistyneet voimat ja seuraavana aamuna lähdettiin reippaalla mielellä matkaan. Koko talo, monet isännät, emännät, miniät, tyttäret ja lukematon joukko kasvavaa polvea, kaikki samaa perhettä, katseli lähtöämme Rajalan pihasta. Lyhyellä ajalla meistä oli tullut hyvät tuttavat ja valokuvauskone kaikkine vehkeineen, pimeine huoneineen oli heitä suuresti huvittanut. Yleisellä mielihyvällä suostuttiin siihenkin, että otin perheestä ryhmäkuvan, niin monesta nimittäin, kuin mahtui talon avaralle kuistille”.
Ensimäiseksi poikkesimme Mäntykoskelle, joka on pohjois-rannalla, vain muutaman kilometrin päässä Rajalasta.
Ylämaasta tulee pieni joki, joka on nyt vetevä. Lähellä järven rantaa se laski alas monena koskena. Alimmissa oli myllyjä, mutta ylin kaatui äkkijyrkkään, kauniina könkäänä pieneen kivialtaaseen. Kallioitten kaunis muotoilu, mehevät sammalet, halkeamaruohot ja pensaat, kirkas vaahtoinen vesi ja sen elähyttävä kohina, metsä könkään kahden puolen muodostivat ihastuttavan pienen maiseman. Kivistä ladottu säteilevä malja, johon vesi ryöppyi, ei ollut sen suurempi, kuin että sen saattoi onkia ristiin rastiin, miten vain halutti.
Heitin vain pilanpäin onkeni levottomaan aallokkoon ja valonvälkkeeseen, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä vapa taipui luokiksi ja vedestä singahti pilkullinen punaeväinen forelli. Se oli iloinen yllätys. Mistä olivat nämä kalat tähän tulleet? Tässä ne eivät ole voineet siitä, eivätkä ylhäältäkään tippua, ja maljan alapuolella oli vielä jyrkkää koskea ja myllyruuhta niin paljon, ettei olisi luullut kalan voivan siltäkään puolelta nousta.
Mutta forellinpa sanotaankin kulkevan vaikka märkää ruohoa pitkin, ja varma asia on, että niitä oli tässä allikossa monta kymmentä ja kaikki yhtä vikkeliä onkeen käymään. Kallela on kuvannut tämän viihdykkään paikan kauniiseen tauluun ja kultaisilla, maiseman poikki käyvillä kielillä tahtonut osottaa, mitä ajatuksia sen rannalla mielessä viriää.
Myllyt ovat pienoiset ja vanhanaikaiset, mutta hyvä putous ja runsas vesi kieputtelivat hyvää kyytiä vanhoja kömpelöitä vesirattaita, puskien aina tuimalla vauhdilla edestään uuden siiven, kun se ilmestyi ruuhen suulle. Vakava hepponen torpan mies jauhatteli siinä elojaan ja rakensi pihalla palavan valkean ääressä puuroa maisteeksi. Hauska näky, myllyn myristessä ja kosken soitellessa, kunnes satuimme vaaraan vilkaisemaan ja näimme kolotun pettumetsän sieltä irvistävän kylkiluitaan... Ehkäpä oli puoleksi petäjäistä senkin ukon eloissa.
Ruskeakallio
Sousimme edelleen pohjoista rantaa ja pysähdyimme Ruskeakallion alle, jota oli paljon mainittu. Paanajärven rannat yleensä suistuvat järeen väkevästi kallistuvin metsärintein, mutta tässä oli muutaman rinteen otsa ikäänkuin poikki katkennut ja kukistunut syvään vesihautaan näkymättömiin, jäljelle oli jäänyt valtavan korkea, äkkijyrkkä kallioseinä. Kallio on vaaleanruskeata liuskekiveä, ja siitä se on nimensäkin saanut. Eteläsuomalaiselle se oli kivennäisrakenteesakin puolesta mieltäkiinnittävä. Liuske on poimuista ja vielä niin pehmeätäkin, että sitä kädellään murtaa.
Oppaat Mäntyniemen myöhempi isäntä Mänty-Ella eli Elias Leinonen oikealla (1869-1945) ja "mustapää-Heikki" hänen veljensä Heikki Leinonen (1864-1955) vasemmalla.
Itäpäästä Paanajärvi – kaikkiaan parin peninkulman mittainen – yhä kapenee ja rannat kohoovat jyrkemmin ja korkeammiksi. Pilvet uidessaan järven poikki verhosivat ylimmät selät poimuihinsa – siinä näkö, joka herätti minussa ihastusta. Missäpä olisi Etelä-Suomessa vaaroja, jotka noin kohoisivat pilvienkin yläpuolelle.
Mäntyniemen talo alapäässä
Aivan Paanajärven itäpäässä on pohjoisrannalla Mäntyniemen talo, johon nyt asetuimme muutamaksi päiväksi. Tuulen tyyntyessä, taivaan seestyessä näimme täältä vuonojärven pitkin pituuttaan. Vaarat loivat rantavesiin tumman varjonsa ja niiden välitse hohti järven pinta siintävään länsipäähän saakka valoisina peilinä, jolla nuottamiesten veneet hiljalleen soudellen tähystelivät muikkuparvien kihelmiä. Puhe ja nuotanvedon hiljainen kolina kuului selvään kaukaa selältä, kaikuvasti kuin suuressa huoneessa. Maan varjossa rikkoivat taimenet silloin tällöin pinnan potkuillaan. Vastarannasta kertoi kaiku pitkiä lauseita.
Täällä oli viihdykästä. Luonto oli niin kaunista, että halusimme vielä enemmän. Ja pian olimme selvillä siitä, että meidän pitäisi näin lähellä rajaa ollessamme käväistä Vienan Karjalan puolella, nähdä Oulankajoki, joka Paanajärven läpi soutauduttuaan jälleen itäpäästä jatkaa matkaa, nähdä varsinkin Kivakkakoski.
I.K.Inha (1990): Paanajärvi, (lainattu teksti teoksesta; Matkoja vanhassa Suomessa)