Paanajärven karhunkaataja Mänty-Ella

Mänty-Ella, Elias Leinonen (1869-1945)
kuva P.Ingervo 1931.
lähdeteos: Aaro A. Nuutinen, Suomen Sveitsissä v.1932 

Aaro. A.Nuutisen seurue Mänty-Ellan kestittävänä 1931

Pysähdyttiin Mäntyniemen rantaan kysymään kortteeria. Kannoimme tavaramme Mäntyniemen tilan yläpuoliseen pirttiin, joka oli Kuusamon kuuluisimman karhunkaatajan Mänty-Ellan eli Elias Leinosen asunto. Se oli matkailijoita varten maalailtu ja muutenkin kunnostettu. Rakennuksen toisessa päässä oli vääpeli Aarne Kauhasen pirtti. Kauhanen oli Siilinjärveltä kotoisin ja oli tullut taloon kotivävyksi ja jäänyt sille tielleen rajavartioston palvelukseen. Kauhanen oli Nuutisen vanhoja tuttuja. Alapuolisessa rakennuksissa asui Simppa Onkamo, joka oli Mänty-Ellan topra toveri karhumetsällä.
Mänty-Ella ja Onkamon Simppa toimivat myös turistioppaina Paanajärvellä. Tässä lokoillaan Nuorusen ylisellä.
Mäntyniemestä ajeltiin vielä moottoriveneellä 1,5 km Päätalon rantaan, josta nähtiin Venäjän, tahi punaisen Vienan puoleinen ranta, lähellä Oulangan niskaa. Matkalaiset halusivat lähteä Päätalon laiturilta kävelylle kohti rajaviivaa, joka kuulema kävi päinsä, kunhan ensin otetaan sotamies mukaan. Pelkona oli rajan päällikön mukaan se, että naapurin rajamiehet, olisivat voineet vangita porukan, tahi he voisivat joutua jopa ammutuiksi. 

Jahah ja kiitos, sanoi Nuutinen ja kysyi, milloin sitä postia vaihdetaan venäläisten kanssa, kun oli halu päästä kuvaamaan kyseitä toimitusta. Ei enää nykyisin vaihdeta, tuumasi päällikkö. Nykyisin tuo posti vaihdetaan tuolla eteläisemmällä vartiopaikalla. No saako ryssän rajamiehiä kuvata, kysyy Nuutinen. Saapi niitä, mutta eivät mielellään antauvu kuvattaviksi, vaan huitovat ja huutavat ja ovatpa joskus kiväärillä uhanneet. Ovat tulleet aroiksi sen suhteen, kun on kuulema kielletty kuvattavaksi meneminen kuolemanrangaistuksen uhalla. Eivät enää nykyisin turhanpäitten näyttäydy meidän pojillekaan patrullissa ollessa, eivät huoli tupakkaa eivätkä tule puheille varsinkaan silloin, jos ja kun joku heidän päälliköistään on näkemässä. Nämä päälliköt kyllä ottavat tupakkaa ja puhuakin uskaltavat. Ja jos Iivanoilla on jotakin asiaa, ampuvat he merkkilaukauksia ilmaan, jolloin menemme heitä kohtaamaan tuohon entiseen postinvaihtoniemeen.
Paanajärven Rajasaari on järven ainoa saari. Vanha raja kulki saaren kohdalta Niskakosken kautta Siikajärveä kohden. Taustalla Kulja ja Mutkatunturille johtava rinne. Mäntyniemen tila sijaitsi Kuljan alapuolisella rinnemaalla.
Niin saadaan vartiosotilas oppaaksi mukaan ja lähdetään soutelemaan. Soudettiin viistoon kohti postinvaihtoniemeä. 

Ja kertoi soututuhtoltaan sotamies; Tuo niemi ja koko ranta on Venäjän puolta. Raja kulkee noiden niemen kärjessä olevien pensaitten päällitse, se tulee tuosta joenniskan halki, ja tuolla näkyy raja-aukko metsässä vaaran rinteellä ja tuossa kallioniemen kulmauksessa raja tekee jyrkän mutkan kääntyen siitä tuon vesakkomäen yli, ja siitä edelleen Niskakosken yli etelään. Tuossa pusikossa voisi helposti erehtyä polsujen kynsiin. Siinä ne ovat ylleensä aina kyttäämässä niin, että pensaat kahisee ja risut rapisee. Vielä kertoi erään naapuritalon itsellismiehen joutuneen polsujen kynsiin, kun oli ollut onkimassa Niskan lahdukassa rajan väärällä puolella. Yhdeksän kuukauden reissu siitä oli tullut, ja Pietarin vankilassa olivat pitäneet nälässä ja liassa, kunnes kannaksen kautta laskivat sitten pois vähissä hengin, ja vaatteet olivat aivan riekaleina.

Rajanylityksestä oli määrätty sakkorangaistus, ja voivat ne myös vangita tahi pahimmassa tappauksessa saattavat ampua. Kiitettyään sotilaan palveluista käveli Nuutisen kolmikko raja-asemalta jalkapatikkaa Mäntyniemeen.
Nuutisen seurue käytti kulkuvälineenään etupäässä venettä. Sillä laskettiin mm. Juumasta Paanajärvelle, mutta kaikkia koskia ei suinkaan laskettu, vaan pahimmat kosket ohitettiin maitse. Mm. Myllykoski, Aallokkokoski ja Jyrävä olivat sellaisia. Kuva P. Ingervo 1931.
Seuraavana yönä alkanut sade piti porukan päiväseltään Mäntyniemessä, jolloin oli hyvää aikaa haastatella Mänty-Ellaa, joka oli kuuleman mukaan kellistänyt 23 karhua. 

Seinustalla oli kolme asetta näkyvillä. Yksi niistä oli suustaladattava piilukkoinen luotipyssy, oli myös hyvä amerikkalainen säiliöluodikko, joka oli 15 kertaa peräkkäin laukeava varsinainen karhusurma-ase. Kolmas ase ol pitkäpiippuinen Husqvarna haulikko. Näin tunnusti siltä, että oltiin oikean suurmetsästäjän kodissa. Vaatimattomana miehenä kertoili Mänty-Ella kaataneensa karhujen lisäksi suden, kymmeniä ilveksiä, ahmoja, saukkoja ja näätiä, sekä suuren määrän muuta pienriistaa. Mänty-Ella oli tuolloin 61 vuotias ja vielä talvella oli jälestänyt ilvestä neljä päivää - turhaan, koska ilves oli juossut lopulta Venäjän puolelle. Viimeisin karhu oli ammuttu 1929. Loukkukarhut olivat sitten erikseen. Niitä pyydettiin kesäkaudet läpeensä. Nytkin oli useita karhunloukkuja vireissä.

Sitten keskusteluun osallistuu myös Eliaksen roihakkameininkinen puoliso; "Eihän tämä meijän isäntä karhuja pelekeä, ei ainakaan nelijalakasta. Muutamallai matkalla Simpan kanssa joitai vuosia sitten saivat ammutuksi viisi karhua, ja olisivat suaneet kuuvennennii, jos evväät eivät olisi loppuneet kesken ajon; karku oli ollut jo uupumaisillaan upottavassa keväthangessa mennä rytöstäissään". Olipa vielä karhu tappanut keväällä kakskymmentä lammasta, ja lisäksi oli haavoittanut kahta. Kolmatta lammasta oli lyönyt selekään niin, että siitä ei ollut ennää eläjäksi vaan piti syyvvä päivälliseksi.

Mänty-Ella tarkastamassa karhuloukkua. Kuva P.Ingervo 1931.
Vartiolammen kylästä Venäjän puolelta sanoivat tulevan karhuja aina vaan lisää, koska siellä ei kuulu olevan kunnollisia pyssyjä eikä koiria. Niin oli kertonut Iivar Homanen, joka oli vieraillut Paanajärvellä, kun oli toiminut rajakomission koskenlaskijana. Karhunkaatopalkkiota ei valtio enää tuohon aikaan maksanut. Tapetuista lampaista saatiin tapporahaa viisikymmentä mk, joka oli ollut aiemmin 70 mk. Raha maksettiin mikäli joku vieras mies todisti tapahtuman oikeaksi. 

Vielä kyseli Nuutinen Vartiolammen Homasesta, että mikä oli hän miehiään?
Mänty-Ella kertoili seuraavaa; Hän oli entinen talollinen ja kauppias. Polseviikit vangihtivat sen viis kertoa, ja viijennellä kerralla eivät laskeneet enneä pois, ja nyt mennä talavena tuli tieto, että Homanen on kuollut jossain Vennäällä vankilassa. No mistä syyttivät häntä? Kuulemma siitä, että poijat olivat paenneet Suomeen ja, että Iivar ite muka oisi antanut joitain tietoja tänne. Homasen emäntä ja tytär ouvat vielä rajan takana, siinä entisessä kotitalossaan asuuvat. Viime kesänä olivat käyneet tässä Niskalammilla ongella kivväärimiesten vahtimina. Joku meikäläinen oli ollut harriongella, kun kivväärimiehet olivat kahtoneet Homasen emännän verkonnostoa. Se emäntä jos ei ou suanu vettä silimistään pusertoa, niin sitten ei kukkaa, tuumaa Mänty-Ella lopuksi.

Tiistaina ilma muuttui jo niin somaksi, että päätettiin lähteä Mänty-Ellan opastamana katsomaan karhunloukkuja. Soudettiin 3 km Mäntyniemestä länteen ja noustiin sitten kilometri pohjoispuolen ylämaastoon, jyleän hämärään kuusikkoon. Nyt ei ou ettäällä, kuiskaa Ella. Kohta näkkyy. Se on tuossa pananteessa, suopataman rannalla.

Jännittynein mielin sinne hiivimme ja eellimmäisenä meni Ella pyssy laukaisuvalmiina. Ja voi tuhannen tuhatta, ääntää karhumies. Loukku oli lauennut eikä siinä ollut karhua. Kahtoapas nyt, poijat tekivät tuon täkykarsinan liika pitkän; karhu on vieny täkypuusta syötin, hevosenlihan, eikä tuon peon takapuolikaan ylettänä naihin hirsien väliin. Se on kait ollut pienikokoinen karhu, tuumaa Ella. Ja kun karhun tekemisiä mustine ulostekasoineen selostettu, toteaa Mänty-Ella; sellaista se on kun laittaa äkkinäiset asialle. Loukku oli siihen asennettu edellisellä viikolla tuoreista, raskaista kuusenrungoista tavallisen käytännössä olevan järjestelmän mukaisesti niskahirsineen, täkykarsinoineen, täkypuineen, kirppoineen ja kirppatankoineen. Se oli jykevä laitos, mutta ainahan ei voi onnistua, me täällä ajassa tavataan sanoa.
Mänty-Ella virittää karhuloukkunsa uudelleen. Kuva P.Ingervo 1931.
Paluumatkalla soutuveneessä vedetäään turhaan uistinta. Nähdään poroja rannassa vettä juomassa, jolloin Mänty-Ella kertoo, että heillä ei ou yhtään porroa enneä. Ei ou pijetty sen jäläkeen kun Savukosken kapinalliset Kurtin takaliskolta veivät meiltä 70 porroa Vennään puolelle. Vuoan kolome ajokkia palas takasin. Ja olivat vieneet myös Värriöjokivarrelta 150 ja Rajalan
ja Paanan toistakymmentä peätä. Kyllä olivat roistoja, tuuma Ella. Siinä soudellessa ohitetaan Kuljakallio, josta Leinosen isäntä oli tullut sivakat jalassa ahmaa jahtaessan. Kallio oli jäänyt sulaksi jälestä, kun isäntä veti lumen pois takapuolellaan. Ahma meni menojaan, mutta ukko tuli ehyenä järven selälle huokasemaan helepotuksesta.
Mäntyniemestä lähdettiin nousemaan vielä läheiselle Mutkatunturille, jonka huippu oli (448
metriä mp) näkymättömissä lähtöpaikasta katsoen, koska se peittyi kukkuloiden taakse. Hyvää polkua noustiin huipun tornin juurelle, Mänty-Ellan rouvan toimiessa oppaana. Nousu sujui runsaassa tunnissa hyvää polkua pitkin. Sieltäpä avautui avara näköala. Etenkin Pääjärven suuntaan oli laaja näkymä. Näkyipä sieltä Soukelo- ja Ruvajärvikin. Oulangan jokisuulla näkyi Oulangansuun monitaloinen kyläkunta, sekä osa Vartiolammesta, jonka eteläpuolella oli vielä mahtava Kivakkatunturi.
Siinä oli alhaalla jalkaimme juuressa, silmäimme edessä "kaunis Karjala, isiemme maa...", heimomaa vieraan vallassa, verisesti raastamana. Se vain näytetään meille tältä korkealta vuorelta, tuo luvattu maa, varmasti kauniimpi kuin Kaanaa, mutta sinne emme pääse milloinkaan. Kärsi ja kestä Vienan Karjala, päättää Aaro A. Nuutinen kirjoituksensa tuolta kolmen viikon pituiselta Paanajärvi retkeltään.
Niin päätän minäkin tämän kirjoitukseni Nuutisen kolmikosta. Tuon matkan Nuutinen teki vaimonsa kanssa Ingervon toimiessa kuvaajana, Oulusta Käylänkosken kautta Paanajärvelle, kesäkuussa 
v. 1931. Tuohon aikaan Paanajärven kylä eli ehkäpä parasta kulta-aikaansa tietämättä vielä sitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. 
Loppukommentti

Nuutinen kirjoittaa tarkasti muistiin merkiten matkakokemuksensa. Hän kunnioittaa vilpittömästi Kuusamon ja Paanajärven ihmisiä heidän jokapäiväisessä arkielossaan.
Helsinki 31 päivänä joulukuuta 2010, 
Veli M. Leinonen