Kirsti oli syntynyt marraskuussa 1929 Kuusamon Heikkilänkylän Paanajärvellä. Hän oli sukuaan Leinonen ja ehti viettää nuoruusvuotensa Leinosten Uusi-Anttilan kotitilallaan, joka sijaitsi kuuluisan Paanajärven Mäntykosken Mäntyjokivarren läheisyydessä, vajaa kilometri kosken kuohuista idän suuntaan. Mäntykoski tunnetaan eritoten kansallis-taiteilijamme Akseli Gallen-Kallelan vierailun ansiosta 1892, jolloin syntyivät hänen kuuluisat taulunsa kuten mm. Paanajärven paimenpoika, Palokärki ja Mäntykoski.
Kirsti Hellén 1929-2022
Kirsti oli syntynyt marraskuussa 1929 Kuusamon Heikkilänkylän Paanajärvellä. Hän oli sukuaan Leinonen ja ehti viettää nuoruusvuotensa Leinosten Uusi-Anttilan kotitilallaan, joka sijaitsi kuuluisan Paanajärven Mäntykosken Mäntyjokivarren läheisyydessä, vajaa kilometri kosken kuohuista idän suuntaan. Mäntykoskihan tunnetaan eritoten kansallistaiteilijamme Akseli Gallen-Kallelan vierailun ansiosta 1892, jolloin syntyivät hänen kuuluisat taulunsa kuten mm. Paanajärven paimenpoika, Palokärki ja Mäntykoski.
Lapsuusaikansa Kirsti vietti Paanajärven jylhissä kanjonijärven maisemissa suorittaen kansakoulun kaksoissisarensa Eevan kanssa Mäntykosken törmällä sijainneessa kotikoulussaan. Tuota nuoruusaikaansa Kirsti muisteli kaihoten päästessään sisaruksineen vierailulle synnyinseudulleen muutamaan otteeseen rajojen avauduttua 1990-luvun alkupuolella. Näin Kirsti muisteli (vuonna 1991) evakkoaikojaan heidän palattuaan talvisodan jälkeen takaisin kotitanhuvilleen, joka oli poltettu, (kuten koko Paanajärven kyläkin) kaikkine rakennuksineen;
”Heti kohta jatkosodan alkaessa isä ja kaksi vanhempaa veljeäni palasivat talvisodan aikaan poltetulle Paanajärvelle. Me nuoremmat kaksoistytöt ja veli ja lapseton miniä seurasimme perässä. Asuimme aluksi laavussa, jonka edessä yöllä paloi rakovalkea. Pian kohosi rantatöyräälle hirsinen rakennus, jossa oli tupa, toisessa päässä sauna ja tavaroita varten vaja. Lisää rakennuksia tehtiin kovalla vauhdilla. Oli aittaa, navettaa, tallia hevosille, ja sitten tulikin isomman rakennuksen vuoro (tark. varsinainen päärakennus, asuintalo). Peltoihin kylvettiin ohraa, kauraa, vehnääkin ja tietysti perunaa ja juureksia. Sipulit, ne olivatkin tosi hyviä kasvamaan rinnepelloilla. Järvestä tuli lohta, taimenta, nieriäisiä ja sitä kuulua muikkua nuotalla. Metsässä oli paljon riistaa ja marjoja. Joten voi kuvitella miten oli mahdoton ”hinku” palata toisten nurkista kotiseudulle.
Sodan aikana 7 veljeäni ja yksi sisar oli mikä missäkin sotahommissa ja maanpuolustustehtävissä, ja sisar tietysti lottana siellä jossakin. Meitä oli 11 lasta ja äiti kuoli 1941 evakkomatkalla. Teimme kovasti töitä kotitilallamme, olimmehan kaikki oppineet pienestä pitäen olemaan kaikessa mukana. Ennen talvisotaa kävi paljon turisteja Paanajärvellä, joten sisareni kanssa jouduimme olemaan oppaina Ruskeakalliolle, Mäntykoskelle ym. taiteilijoiden suosimilla paikoille.
Talomme oli järven pohjoisrannalla, jossa oli suurempi vaara desanteista. Aika-ajoin, varsinkin kesällä menimme järven yli yöksi pakoon venäläisiä partioita, jonne myöskin vartiosotilaat tulivat mukaan. Käviväthän yksi elokuun yö hakemassa naapurimme (Kuusela) isännän mukaansa. Aamulla tuli sitten tytär kertomaan, koska olivat yöllä kieltäneet lähtemästä ampumisen uhalla kertomamaan käynnistään. Meille eivät uskaltaneet tulla, koska olivat kysyneet onko meillä aseita ja sotilaita paikalla. Meillä oli jostain hankittuja kivääreitä ja käsiaseita, joilla me tytötkin opeteltiin ampumaan. Kesällä nukuimme aitoissa, joissa oli pyöreitä reikiä ampumista varten. Huomasimme kyllä monta kertaa merkkejä partioiden liikkumisesta, joten pelkomme olivat kyllä päällimäisenä mielessä.
Sitten kävi niin kuin kävi. Poliisi Karppinen tuli 7 pnä syyskuuta 1944 ilmoittamaan. Nyt oli taas lähdettävä pois kotikonnuilta. Pakkasimme hevosrattaisiin ruokaa ja vaatteita ja kellokas lehmä narun päähän, jota muut eläimet seurasivat, ja tunnin sisällä olimme matkalla länteen. Lehmikarjaa kuletettiin Raahen seudulle (Saloisiin). Meidän asuinpaikaksi tuli Saloisten pappila, jossa oli navetta ja hevosille suuri talli. Sillä seudulla oli paljon siirtolaisia.” “Allekirjoittanut oli työssä Saloisten siirtoväen toimistossa, josta jaettiin ”markkoja” elämiseen. Suoritin kaupallisen koulutukseni Raahessa. Sitten tulin Kajaani Oy:n palkkaosastolle. Eläkkeelle jäin 1.1.1990. Vapaa-ajan harrastuksiini on kuulunut toimia maanpuolustusjärjestöissä. Olen ollut sotilaskotisisarena pian 30-vuotta.
Sotainvalidien Kajaanin naisjaostoon liityin 1954. Toimin nykyään Kainuunpiirin naistoimikunnan puheenjohtajana, sekä Kajaanin osaston naisjaoston puheenjohtajana. Lisäksi kuulun naisjaoston työvaliokuntaan. Kunnalliselämässä olen ollut myös mukana ja kuulunut eri lautakuntiin.”
Kirsti Helléniä jäävät kaipaamaan puoliso Jorma, lapset Kari ja Kristiina lapsenlapsineen, ystävät ja sukulaiset. Kirstin siunaaminen ja hautaus toimitetaan perhepiirissä 30.09.2022.
Kirstiä ja lähiomaisia voi muistaa osoitteella Halmetie 2, 87250 KAJAANI.
------------------------------
Evakon kotiseutumuisto
Vanhan rajan tuolla puolen
on mun kotimaa,
Mäntykosken rantamailla
saimme asustaa,
siellä missä rantamänty
yhä kasvaa saa,
siellä ensiaskeleemme
saimme taivaltaa.
Oi jospa niille kotimaille
vielä päästä vois,
niin tuskin sieltä tahtoisinkaan
lähteäkään pois,
nyt rauhanaikaa toivokaamme
suurin sydämin,
se parhain lahja maailmaan on
nyt ja vastakin.
Leivinuunin hehkun muistan
kotikammarin,
laitumella lammaslaumat
paimenpoikien,
tuohitorven soitannalla
karhut kaikkoaa,
muikkupottuin rantakala
nälän sammuttaa.
Oi jospa niille kotimaille
vielä päästä vois,
niin tuskin sieltä tahtoisinkaan
lähteäkään pois,
nyt rauhanaikaa toivokaamme
suurin sydämin,
se parhain lahja maailmaan on
nyt ja vastakin.
23.9.2022, Veli Juhani
Runolaulu Kirstin muistolle
Satumaan sävelin.
Muistoa kunnioittaen,
Helsingissä 23.9.2022
Veli Matti Leinonen
”Paanajärven tammukkapurot, ahomansikat ja Mäntykoski muistuvat mieleeni usein.”
— Hanna Lohela, muonituslotta
Useita Kuusamon Paanajärven Leinosia toimi talvi- ja jatkosodan aikana 1939 – 1945 lottatehtävissä eri puolilla sotatoimialueita.
Lotta Svärd vietti kunniakasta 100 vuotisjuhlavuottaan 2021.
Naistenpäivän kunniaksi tässä pieni tarina Hanna Lohelasta (Härkönen), joka toimi muonituslottatehtävissä. Hanna oli syntynyt 12.12.1916 Kuusamon Paanajärvellä ja hän kuoli 25.11.2009 kotipaikallaan Muhoksella.
Hanna oli syntynyt Kuusamon Paanajärvellä ja hän kuoli kotipaikkallaan Muhoksella.
Oheisessa kuvassa Hannan lottavuosina ylläpitämä päiväkirja joka sisältää monta mielenkiintoista merkintää ja muistoa.
Hanna Kristiina Härkönen (12.12.1916 – 25.11.2009)
Lottakioski Paanajärvellä
Hanna Lohela
Rintamalottana toiminut emäntä Hanna Kristiina Lohela, os. Härkönen oli syntynyt Kuusamon Paanajärven Kuuselassa 12.12.1916. Paanajärvikin luovutettiin rauhanehtojen mukaisesti Venäjälle, joten Hanna, kuten moni muukin, koki sodan menetykset omakohtaisesti evakkona. Siksipä Hannan mielessä olivat usein nostalgiset Paanajärvimuistot tammukkapuroineen, ahomansikoineen. Mäntykoski putouksineen sijaitsi Hannan koti-Kuuselan lähinaapurissa, vain muutaman sadan metrin etäisyydellä. Hanna siirtyi ajasta iäisyyteen 25.11.2009 kotipitäjässään Muhoksella.
Hanna muutti naimattomana Ouluun 1947. Hanna oli aviossa Matti Aleksanteri Lohelan (1904 – 1986) kanssa. Heille syntyi lapset Pentti ja Pirkko. Hannan muutettua Muhokselle hän harjoitti perheineen maanviljelystä ja karjanhoitoa, teki ompelutöitä kyläläisille. Hän toimi myös tielaitoksen kiinteistöjen laitoshuoltajana Muhoksella. Eläköidyttyään Hannan mielipuuhia olivat kasvihuoneviljely ja koti puutarhanhoito. Hän harjoitti tomaattien, viinimarjojen ja vadelmien viljelyä. Pihalleen hän istutti myös omenapuut. Hän eli muutamaa päivää vaille 93 vuotiaaksi.
Hannan lottatehtävät
Hanna toimi muonituslottana jo talvisodan 1939 – 1940 aikana rintamalla mm. rajakomppaniassa Paanajärvellä, jatkosodan 1941 – 1945 aikana Vartiokylässä (Vartiolampi), Kostonvaaralla, Oulangankylässä, Sohjanassa ja Kiestingissä, Hyrynsalmella ja Posiolla. Lisäksi hänen tiedettiin toimineen Muonitus Erill. Rajakomppania vankileirissä no:12, ja Liik.K. 1942:ssa (1941 – 1942).
Hanna piti lottapalvelusaikanaan myös ajoittain päiväkirjaa, josta löysimme muutamia mielenkiintoisia merkintöjä. Päiväkirjasta löytyi mm. nelivärssyinen ”laulu Hyrysalmen lotista”, joka tulkoon nyt julkaistuksi. Tekijä Päivi Lonkka niminen lotta osoittautuu tuon tunnelmia kuvaavan värssyn tekijäksi (allekirjoitus). Valitettavasti sävelestä ei ole tietoa, joten se jäänee arvoitukseksi tai meidän jälkipolvien tehtäväksi.
Laulu Hyrysalmen lotista
Mä Hyrysalmen lotista laulun tein, he sanoivat komeasti, hei, hei,hei, he Hyrysalmella poikiansa hoitaa, vaan mielessänsä kotiansa halajaa.
Ei lotilla oo surunpäivää, ei, ei, ei, kun joka päivä saapi olla harjoituksissa, he keittiöissä harjoittavat tietustelijaa, ja välillä muistuttavat meitän poikia.
Lotista pojat kyllä tykkäävät, ja surevat kun lotat täältä lähtevät, vaan kauan tämä suru kestä ei, ei, ei, kun uudet lotat saapuvat hei, hei, hei.
Hyvästi nyt Hyrysalmen lotat te, ja hyvästi nuo siiviilimapselit, ja hyvästi myös kolkot kasarmit, me joskus täältä lähdetään siviiliin.
14.10.1942 Päivi Lonkka, Hyrysalmella
Hanna Lohelan päiväkirjasta löytyy myös merkintöjä joulun ajalta 24.12. – 26.12.1941. Alikersantti Simeon Oittinen sysmästä kirjoittaa päiväyksellä 24.12.1941 seuraavasti: ”Olet täyttänyt lottakaapusi, kun olet seisonut paikalla vaikka kranaatit ovat ilmassa räjähdelleet”. Tuohon em. joulun aikaan jatkosota Kiestingissä oli kiivaimmillaan kertovat tuon ajan taistelukuvaukset. Päiväkirjasta, joka toimi myös vieraskirjana löytyi mm. seuraavien henkilöiden merkinnät allekirjoituksineen; Lotta Ester Mattila ja vääp. Veikko Mattila, Oulu, vänr. Armas Tunturi, Roi, kers. Alpo Halttunen, alik. Paavo Saari, Lahti, ailik. Olavi Palmu, Pyhäjoki, alik. Hannes Puänni (sukunimi epäselvä), Alatornio, kers. Väinö Nikkilä, Roi, korp. Jalo Kylli ja ltn. Käkelä (etunimi epäselvä), Paanajärvi, ylikers. Paul Pakarinen ja Arvo Saarenpää, Kuusamo. Päiväkirjassa kiitellään Hannaa kahvi- ja pullatarjoilusta. Mikä oli jouluaaton ”juhla-ateria”, ei tuossa yhteydessä kerrota.
Helsingissä 8.3.2022 Naistenpäivän kunniaksi Veli Juhani
Betty Hellin Leinonen (o.s. Rajala 1916-1999). Kuva Hilkka Patosalmi.
”voimakastahtoinen, iloinen, seurallinen, huumorintajuinen, leikkisä, omanarvontuntoinen, taloudellinen ja ketterä nainen”
—Betty Leinonen, Paanajärven lotta
Betty Rajalalle (o.s. Leinonen) luovutettiin Lotta Svärd ansiomitali marraskuussa 1944. Allekirjoittajana keskusjärjestön puheenjohtaja Fanni Luukkonen.
Useita Kuusamon Paanajärven Leinosia toimi talvi- ja jatkosodan aikana 1939 – 1945 lottatehtävissä eri puolilla sotatoimialueita.
Lotta Svärd vietti kunniakasta 100 vuotisjuhlavuottaan 2021.
Naistenpäivän kunniaksi tässä tarina Lotta Svärdin jäsenenä toimineesta Betty Hellin Leinosesta (o.s.Rajala). Hän oli syntynyt Paanajärven Rajalassa 3.3.1916 ja kuollut 5.8.1999 Kuusamossa.
Betty Rajalan vanhemmat olivat Juho Heikki (Hente) Iikanpoika Rajala ja äitinsä Kaisa Ronttivaara, jotka asuivat Paanajärven Rajalassa.
Tietolähteen tausta
Anneli Meriläinen haastatteli Paanajärvi kirjaansa (1992) varten myös Betty Leinosta 1987 ja 1988. Meriläinen kertoo Betyn olleen erinomainen tarinankertoja. Tähän hänen tiivistettyyn elämäntarinaan olen hyödyntänyt ed. mainittua haastatteluaineistoa.
Kuvassa
Betty ja Toivo Leinonen lapsineen evakkoaikana Rantsilassa. Kuva Hilkka Patosalmi.
Lottakioski Paanajärvellä
Kauppilan ranta oli mukava ja hiekkapohjainen. Vastapäätä Kauppilaa oli Lottakioski, missä Betty oli hoitajana aika ajoin, samoin kuin Paanan Ulla ja Pesosen Ulla. Pientä palkkaakin siitä maksettiin.
Betty Rajalan henkilökuva
Betty Rajalan sanotaan olleen voimakastahtoinen, iloinen, seurallinen, huumorintajuinen, leikkisä, oman arvon tuntoinen, taloudellinen ja ketterä nainen. Ei siis ihme, että hän isänmaallisena harras-uskovaisena oli aktiivijäsen nuorisoseura-toiminnassa ja myöhemmin myös Lotta Svärdissä. Ansioistaan Lotta Svärd järjestössä hänelle myönnettiin Lotta Svärd ansiomitali marraskuussa 1944. Allekirjoittajana Fanni Luukkonen (Finna kuva)
Betyllä kerrotaan olleen lämpimät suhteet omaisiinsa ja laajaan ystäväpiiriinsä.
Lapsuus- ja nuoruusaika Paanajärvellä
Betyn lapsuusvuodet on olleet mieluisaa aikaa. Iso sisarusparvi ja samassa pihapiirissä asuneet ikätoverit lähinaapureineen tekivät siitä ikimuistoisen onnellisen. Betty ehti suorittaa neljä vuotta kansakoulua ja kunnostautui kankaankudonnassa, neulannassa, ompeluissa ja kaikessa kotitalouteen liittyvissä puuhissa. Aihepiiriopinnot olivat kurssimuotoisia ja niitä järjesti mm. paikallinen nuorisoseura, suojeluskunta ja myöhemmin myös Lotta Svärd.
Rajalan talokunta,
missä Betty asusti oli Paanajärven suurimpia. Lapset opetettiin kaikkeen työntekoon jo nuorena. Lisäksi Rajalassa oli jopa viisikin palkollista apulaista.
Ensitienestit Betty hankki jo 14-15 vuotiaana toimimalla kokkina savottakämpällä. Muonitettavia oli ollut parhaimmillaan jopa 30 henkeä. Omat ansiot ja kotona opitut taidot kannustivat työntekoon. Kesäaikaan Rajalassa harjoitettiin turisteja varten kioskitoimintaa, mikä myös työllisti nuorisoa.
Betty kertoo Rajalassa asuneen neljä veljestä. Kolmella heistä oli vaimo ja yksi oli vanhapoika. Meillä oli siis kolmen äidin lapset pihapiirissä, samaa leipää syötiin ja rippikoulua kävi meistä vanhemmat. Omassa talossa ehdimme asua vain kaksi vuotta, kunnes jo sota puhkesi. Naapureina olivat Paana puolen kilometrin päässä, välissä vain peltoja. Sitten oli Heikkala, jossa eleli kolme veljestä. Heikkalan jälkeen (itään) tuli Riekin talot. Sitten olikin jo Mäntykoski kouluineen, Kuusela, Härkönen, Anttila ja Paavola. Siitä jonkin matkan päässä oli Multas-Hildan oma tupa. Multas Hilda oli jäänyt nuorena leskeksi. Hän oli myös Mäntykosken koulun keittäjänä. Myös Multas-leski oli taitava käsityöläinen. Teki kengistä lähtien kaikki miesten ja naisten työt taiten. Hän oli koko kylän tuntema ystävällisen avulias ja hyvä suustaan. Turistit poikkesivat mieluusti Multas-leskeä tapaamassa ja kahvittelemassa hänen pienen pienellä mökillään.
Kauppilan ranta
Kauppilan oli mukava ja hiekkapohjainen. Vastapäätä Kauppilaa oli Lottakioski, missä Betty oli hoitajana aika ajoin, samoin kuin Paanan Ulla ja Pesosen Ulla. Pientä palkkaakin siitä maksettiin. Lottakioskissa oli ympyräryhmässä penkit, ikäänkuin avoterassilla. Vain keittiötilat olivat umpinaisia. Paikka oli hyvä turistien palvelulle, koska se sijaitsi Kauppilaa vastapäätä lossirannassa. Kioskissa myytiin virvokkeita, kellari oli vieressä josta haettiin kylmät juomat. Tarjolla oli myös kahvia, kahvileipää ja voileipiä. Takalon Tuomas oli oikein taitava tekomies. Hän teki tuohesta tai puusta melkein mitä vain esineitä myyntiin. Etupäässähän ne olivat matkamuistoja.
Avioon
Betty avioitui 1937 Toivo Leinosen kanssa. Toivo oli kuuluisan karhunkaataja Mänty-Ellan (Elias Leinonen) ja hänen Riitta puolison jälkeläinen Paanajärven itäpään Mäntyniemestä. Näiden kahden nuoren ihastumisen kerrotaan tapahtuneen jo kansakouluaikoina. Perheen perustaminen työllisti Betyn tämän jälkeen kotitanhuvilla. Sota-aika, monet evakkomatkat ja kotiseudusta luopuminen johtivat uuden kodin perustamiseen Kuusamon Heikkilään. Talon rakennuspuuha jäi Betyn harteille, kun Toivo puoliso sairastui tuberkuloosiin. Työtä oli paljon, joten harrastuksille ei jäänyt liioin aikaa. Onneksi apua saatiin Betyn Eino veljeltä, lähisukulaisilta ja ystäviltä.
Toivo puolison kuoltua 1950 vastuu suurperheen töiden ja talouden hoitamisesta jäi Betyn harteille. Hän suhtautui kuitenkin valoisasti elämään ja korkeimman johdatukseen mikä jaksamisen voimavara. Suurena apuna oli myös hänen anoppinsa.
Naistenpäivänä 8.3.2022 Veli Juhani – tarinat valokuvat ovat Hilkka Patosalmen, ellei toisin mainita – korjattu tekstiin: Betty Leinosen (o.s. Rajala) puoliso Toivo oli Paanajärven Mäntyniemen Leinosia ts. Elias ja Riitta Leinosen poika.
Erkki Tiesmaa ja Elsa Lampi Paavolankankaan Murju-korsun edustalla.
Lotta Lunkreeni ja Eldankajärven jää
Jo monioita vuosia sitten Jyrki Iivonen julkaisi Hesarissa tarinan jatkosodan aikaisesta ”Eldankajärven jää” kappaleesta, jota olen siteerannut jo aiemmin. Artikkelissa kerrotaan ”Eldankajärven jää” kappaleen olleen valistusupseeri kapteeni Erkki Tiesmaan sanoittama. Edellä mainittu tarina saa nyt jatkoa. Löytyipä kirjahyllystäni parikin teosta, joissa kerrotaan aiheesta laajemmin. Teokset ovat ”Nainen sodassa” (Valitut Palat 1995) ja Einari Kukkosen ”Elämää juoksuhaudoissa” 1985. Mainitut teokset toimivat tämän tarinan lähdeaineistona. Artikkelikuvat mainitun ”Nainen sodassa” kirjasta.
Tuosta ratkiraadollisesta laulusta kerrotaan tehdyn kolme eri levytystä kevättalvella 1942, joista Jori Malmsténin PSO:lle laulamaa ei julkaistu. Mainituista levyjulkaisuista Soinnulle sen lauloi A.Aimo ja Saarikolle Korsukuoro. Kerrotaan everstiluutnatti Simo Mäkisen antaneen ”käskyn” tehdä pojille kunnnon rallin, ”ettei tarttis aina noita iänikuisia siviiliralleja lauleskella”. Ja niin Tiesmaa pisti runoratsunsa laukkaamaan. Säveleksi muistui mieleen hänen ylioppilasvuosiensa aikainen saksalainen ”Fred Markushin Ali-baba-foksin” sävel-aiheeseen sovittama ratkirealistinen korsulaulu, jonka tunsi pian jokaikinen. Laulu levytettiin vielä uudelleen kahdesti ”Musketöörien” toimesta v. 1959 ja KY:n laulajien toimesta v. 1971.
Kerrotaan mainitun kappaleen saaneen soittokiellon silloisissa Ylen ohjelmissa. Tätä hiukan ihmeteltiin, koska itänaapuria ei mollattu alkuperäissanoituksessa lainkaan. Soittokielto saattoi syntyä levytysversioihin syntyneiden tekstimuunnoksien takia (esim. ”ei oo hevosella heiniä” muotoon, ”ei oo ryssällä heiniä, syövät tallista seiniä”), mutta syy saattoi olla myös pelkkä tekstin raadollisuus.
Lotta Lunkreenin esikuva
Kerrotaan valistusupseeri Tiesmaan tehneen ”Eldankan” sanoituksen yhden iltapuhteen kuluessa ”Murju” korsun kämppäkavereiden innostamana ja avustamana. Sitä laulettiin korsuissa ja asemiesilloissa. Sen realistiset ja hirtehiset sanat osuivat suoraan ajan ytimeen. Niihin oli saatu ympätyksi tiivis annos asemasodan tunnelmaa. Oli patterien paukkumista, korttipeliä korsun kaminan loisteessa, läskiä, lotinaa ja eukon ikävää. Paikallinen nimistö ja ajankohtaiset tapahtumat oli niinikään tallennettu. Kerrottiin esim. Munakukkulasta, joka oli menetetty taistellen, ja Makkarakukkulasta, jonka pojat onnistuivat pitämään hallussa. Kesämuistoja olivat mm. liukumiinat ja riukujen prykäämiset.
Honkien varjossa sumppia keittävällä lotta Lunkreenilla oli myös esikuvansa tosielämässä. Hän oli Elsa Lampi, sortavalalaistytö, joka tuolloin toimi muonituslottana JR 32:ssa. Samassa rykmentissä palveli myös Erkki Tiesmaa. Tiesmaa oli tunnettu kokkapuheiden pitäjä ja vitsinikkari, joka tapasi antaa lotille lempinimiä. Ja niin Elsakin sai omansa ”lotta Karoliina” lempinimen, joka oli siis Eldankanjärven jää-laulussa mainitun ”lotta Lunkreeni” esikuva. Kerrotaan ”Lotta Karoliinassa” olleen kaikkien peruslottien hyvät ominaisuudet.
Rintamalotta Elsa Lampi lähemmin
Elsa palveli kaikki sotavuodet. Talvisodan syttyessä hän oli 21-vuotias. Aluksi hän toimi muonituslottana kotikaupunkinsa Sortavalan sotasairaalan keskuskeittiössä. Se oli ankaraa aikaa nuorelle naiselle, joka joutui päivittäin kohtaamaan sodan karun todellisuuden syöttäessään vaikeasti haavoittuneita, kädettömiä, näkönsä menettäneitä ja lopen uupuneita miehiä. Jatkosodan aikana Elsa työskenteli Vuonnisen kylän tienoilla vuoden päivät muonituslottana, kun Uhtuan suunnan tietä paranneltiin työmaakomppanian toimesta. Tuolta Elsa siirtyi Uhtualle, missä hän toimi koko sodan loppuajan. Paavolankankaan lottakanttiinissa Elsa keitteli ”sumppiaan”, kuljetti muonia etulinjan tuntumassa olevaan komentokorsuun ja etulinjaankin. Elsa oli avulias, ystävällinen, iloisesti hymyilevä, oikea mielialojen kohottaja sodan ankean arjen keskellä. Näin muisteli Elsaa JR 32:n tiedustelu-upseeri Jouko Pesola, joka oli Tiesmaan mukana synnyttämässä ”Eldankajärven” laulun sanoja kuin myös esittämässä ko. laulua korsuissa, teltoissa ja asemiesilloissa. Näin Lotta Lunkreenista ts. Elsa Lammesta tuli elävä legenda. Erkki Tiesmaa muisti Elsaa vielä lottakanttiinin vieraskirjassa, kun Elsa käväisi auttamassa äitiään Sortavalassa parin kuukauden lomalla. Tässä vielä lopuksi Tiesmaan Elsalle kirjoittama runo:
Täällä aikansa pikku Karoliina keitti, paisti klubiruuat, vyöllä esiliina. Kanssa lotta Helunan ol kiivas päivän tahti, päivät oli ruokkimassa, yöllä Murjun vahti. Ero tuli, kanttiinille Karoliina kulki, siellä saman töitten innon aina saattoi julki.
Nyt hän, pikku Karoliina, lähtee kauas kottiin, hyvän muiston jättää meihin ynnä lottiin. Kiitosta vain, Karoliina, onnellista matkaa, mihin ehtii hän, jos aina Uhtuan tyyliin jatkaa.
Uhtan tyyliin Elsa jatkoikin loppuun asti. Kun Lotta Svärd-järjestö 23 marraskuuta 1944 lakkautettiin, Elsa hakeutui muonitustöihin Rovaniemen Työmaahuollon (ts. lottien työn jatkajajärjestö). Lopullisesti Elsa siirtyi siviiliin 1945 jolloin sota-ajan komennusta oli kestänyt kokonaiset viisi vuotta.
Kaikki jatkosodan mustavalkoiset kuvat ovat Suomen sota-arkiston materiaalia.
Matkalla Pääjärven kautta Sohjanankoskelle ja Kiestinkiin, näemme väistämättä eteemme tulevia jatkosodan taistelupaikkoja ja sodan jälkeen pysytettyjä muistomerkkejä.
Venäläisten pystyttämä jatkosodan taistelujen muistomerkki Kiestingin suunnalla.
Siirryttäessä pohjoiseen pääsemme näkemään sota-aikaisen rautatien jäänteet (ratapenkka) välillä Taivalkoski-Kuusamo. Taivalkoskella sijaitsi ko. rautatien varikko, joka on osittain kunnostettu ja museoitu. Rata valmistui jatkosodan tiimellyksessä Kuusamon Sänkikankaalle asti, mutta jouduttiin purkamaan myöhemmin rauhansopimuksen mukaisesti.
Kuusamosta mentäessä Pääjärven ja Kananaisten kautta Sohjanaan ollaan Valasjoen ja Tuoppajärven maisemissa. Kokkosalmessa ja etenkin Kiestingissä käytiin verisiä taisteluita.
Kuuluisat Kiestingin taistelupaikat sijaitsevat noin 16-30 km päässä Kiestingistä itään. Kapustajoelta peräännyttiin Hangastenvaaran maisemiin, jossa rintamalinja pysyi muuttumattomana sodan päättymispäivään asti.
Martti Turtolan kirja kuvaa varsin kattavasti ryhmä J:n, eli everstiluutnantti Jussi Turtolan näkemyksiä ja tuntoja hyökkäysvaiheen aikana. Mm. joukkojen etenemisen Kapustajoelle, mikä oli rintaman itäinen päätepiste. Siellä syntyi myös kuuluisa Kiestingin motti, josta selviytyminen koitui kuitenkin J.Turtolan kohtaloksi. Hän kaatui Kiestingissä 28.8.1941 klo 16:25, ja ylennettiin kuoltuaan everstiksi. Kyseinen kirja on hyvää ennakkolukemista Kiestingin matkalle.
Lähde: Martti Turtolan aiheesta kirjoittamaa teos ”kyllä täällä kaatuakin voidaan” (Otava, 2000).
Hyökkäys Kiestinkiin 1941
lähdeaineisto: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat, sota-aikaiset valokuvat Suomen sota-arkiston kokoelmasta.
Suuntana Uhtua
Pohjois-Vienan Kiestinki on yksi tunnetuimpia jatkosodan aikaisia taistelusuuntia, vaikka se ei kuulunutkaan alkuperäiseen suomalais-saksalaiseen sotasuunnitelmaan. Nimittäin alunperin, III Armeijakunnan ryhmä J:n (vahvennettu Jalkaväkirykmentti 53) eteneminen oli tarkoitettu tukemaan ryhmä F:n hyökkäystä Suomussalmelta Uhtuan suuntaan. Ryhmä J sai nimensä everstiluutnatti Jussi Turtolan etunimestä, ja Suomussalmen ryhmä Fargenäs taas vastaavasti komentajansa sukunimestä. Ryhmä J:n alkuperäinen tehtävä oli suojata ryhmä F:n etelämpänä etenevän päähyökkäyksen pohjoista sivustaa.
Jo talvisodan 1939 aikoihin suomalaiset odottivat venäläisten hyökkäystä Kuusamon suunnasta, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Näin ollen venäläiset ilmeisesti tuudittautuivat käsitykseen, ettei Kuusamon suunnalta ollut mitään uhkaa. Talvisodan hyökkäyksen Kuusamoon esti ilmeisimmin juuri tien puuttuminen Kiestingin ja Kuusamon väliseltä korpitaipaleelta.
Hyökkäyssuunta vaihtuu Kiestinkiin Kananaisissa
Sen sijaan suomalaisille tien puuttuminen ei ollut mikään yllätys. Jo muutaman päivän jälkeen , kun hyökkäysvaihe alkoi 1. päivänä heinäkuuta 1941 oli selvää, ettei ryhmä J pystyisi etenemään Kuusamosta Uhtuan suuntaan, ainakaan kokonaisuutta hyödyttävällä tavalla. Turtolan osasto joutui raivaamaan kulku-uraa kaatamalla Karjalan ikihonkia tieuralta ja rakentamalla kapulasiltoja suotaipaleiden ylityksiä varten. Etenemisnopeus oli aluksi 5 km päivässä, joka johtui pääosin vastarinnan puuttesta ennen Sohjanaa.
Kananainen
Heinäkuun 11 päivänä, kun Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.
Häikäilemättömäksi luonnehdittua iskua Sohjananjoen yli ei päästy toteuttamaan riittävällä nopeudella, ainakaan Siilasvuon mielestä. Hänen sanottiin olleen toimissaan liiankin hätäinen. Nyt esteenä oli aina vain vaativammaksi muuttuva tienrakennus, joka otti oman aikansa, ja lisäksi venäläisistä alkoi olla yhä enemmän tuntuvaa kiusaa. Sohjananjoella oli puolustuksessa venäläinen Jalkaväkirykmentti 242, ja sen yksi pataljoona oli viivyttämässä joen länsipuolella. Taistelut olivat sietämättömän vaikeat vaativassa maastossa, ja harmillisia tappioita jouduttiin kokemaan, mutta suomalaisten ylivoiman avulla Sohjananjoki saavutettiin illalla 20.7.1941.
Sohjananjoen ylitys
Pohjois-Vienan valtajärviä ovat eteläinen Tuoppajärvi ja pohjoinen Pääjärvi, joita yhdisti noin kymmenen kilometrin vilkasvetinen jokiosuus koskineen. Se oli luonnollinen puolustuslinja korkeine törmineen venäläisille. Joen vastarannalle linnoittautunut venäläinen 242 rykmentti oli saanut käskyn puolustaa asemiaan viimeiseen mieheen. Venäläiset ilmeisesti luottivat siihen, että vastustaja ei kykenisi läpäisemään näin edullisia puolustusasemia. Ja vaikea tehtävästä tulikin. Pelkät hyökkäysvalmistelut veivät niin paljon aikaa, että Siilasvuon oli sitä vaikea hyväksyä. Mm. tulitukiportaan raskaat aseet jouduttiin vetämään paikalle melkein kymmenen kilometriä pitkien soiden ylitse, häthätää levitettyjen pitkospuiden ylitse.
Ryhmä J:n hyökkäyssuunnitelmalle on ilmaantunut kirjallisuudessa montakin isää. Virallisesti se on Turtolan käsialaa, mutta esim. saksalaisten kirjallisuudessa mainitaan majuri Schreiber. Lisäksi everstiluutnatti Selinheimo on kirjannut suunnitelman itselleen.
Olennaisesti suomalais-saksalaisten päävoimien joenylitykseen ja hyökkäyssuunnitelman onnistumiseen vaikutti majuri Breintholzin johtaman suomalaispataljoonan koukkaus Valasjoelta Tuoppajärven kautta Kokkosalmeen, ja venäläisten selustaan. Tämän suunnitelman takana oli kenraali Siilasvuo, joka alkoi yhä yksityiskohtaisemmin puuttua Ryhmä J:n ja myös JR 53:N johtamiseen.
Venäläiset eivät pitäneet Sohajananjokea viimeiseen mieheen, kuten käsky oli edellyttänyt. Suomalaiset onnistuivat kovasta vastarinnasta huolimatta etenemään Sohjananjoen yli heinäkuun 31 päivän vastaisena yönä. Myös majuri Breitholzin pataljoona onnistui pääsemään Kokkosalmen itäpuolelle suunnitelman mukaisesti, saksalaisten syöksypommittajien tukiessa hyökkäystä. Tällöin venäläiset joutuivat vaikeaan asemaan, mutta siitä huolimatta he onnistuivat vetämään rykmenttinsä pois erittäin vaarallisesta loukusta, mitä on pidettävä hyvänä suorituksena, jota tosin suomalaisten ja saksalaisten huono yhteistoiminta edesauttoi. Yhteistoimintaa vaikeutti erityisesti kielivaikeudet ja saksalaisilta SS-miehiltä puuttunut erämaataistelutaito. Lisäksi Siilasvuon jatkuva puuttuminen alaistensa toimintaan kiristi henkilösuhteet äärimmilleen.
Kiestingissä
Elokuun 7 päivänä suomalais-saksalaisjoukot miehittivät perusteellisesti poltetun Kiestingin kauppalan. Venäläisten vastarinta ei ollut kuitenkaan murtunut, vaan Sohjanajoen ja Kiestingin välillä oli jouduttu taistelemaan erittäin verisesti. Mm. Kokkosalmella ja ns. Kuolemankukkulalla olivat eräät hyökkäysvaiheen verisimmät taistelut (Kalle Päätalo, Liekkejä laulumailta). Jos oli puolustaja kovilla, oli sitä myös hyökkääjät. Suomalaiset olivat menettäneet vahvuudestaan neljänneksen, ja saksalaiset vielä enemmän. Upseeritappiot olivat suuret ja taistelujoukot kärsivät välillä suoranaista nälkää, vaikea punatauti epidemia heikensi joukkoja, ja väsyneet taistelijat nukahtivat paikoilleen. Henkisiltä romahduksiltakaan ei vältytty.
Hyökkäysvaiheesta asemasotaan
Kiestingistä Somersalon moottoroitujen joukkojen tuli hyökätä tielinjaa pitkin kohti Louhea. Taistelun piti muuttua nopeaksi liikuntasodaksi. Moottoroitu joukko oli kuitenkin aivan sopimaton Kiestingin maisemiin, ja hyökkäys torjuttiin venäläisten toimesta jo kuuden kilometrin etenemisen jälkeen. Sen sijaan maantien eteläpuolella Ryhmä J:n joukot etenivät rautatielinjaa, jonka varrella vastarintaa kohdattiin vähemmän. Itse ryhmää komensi tällöin väliaikaisesti III Armeijakunnan eversti Schreck. 14.8 johtamisvastuun otti eversti Palojärvi, joka toi mukanaan siihen saakka puuttuneen ja ehdottoman tarpeellisen divisioonan esikunnan. Ryhmä oi näet vähitellen kasvanut niin suureksi, että sitä ryhdyttiin kutsumaan Divisioona J:ksi. Paikalla jo olleesta SS-divisioonan esikunnasta ei Siilasvuon mielestä ollut johtamiselimeksi Kiestingin vaikeissa oloissa, ja niin tämä esikunta jatkoi turhauttavaa oleiluaan joukkojen selustassa.
Palojärven otettua johtovastuun, oli rintamalla ehtinyt tapahtua jo epäsuotuisa käänne. Suomalaisten edettyä Kiestingistä jo kolmekymmentä kilometriä itään, tilanne oli käynyt venäläisille uhkaavaksi, ja he heittivät tuleen uuden divisioona 88. Suomalaisilla oli kuitenkin onnea sikäli, että divisioonan yksiköt heitettiin tuleen saapumisjärjestyksessä, eikä se päässyt tekemään hyökkäystä heti kaikella voimallaan. Kuitenkin 12.8. alkanut venäläisten hyökkäys johti siihen, että Turtolan kaukana edessä taisteleva osasto joutui mottiin. Joitakin päiviä myöhemmin Turtolan selustayhteydet olivat jälleen jotakuinkin selvät, mutta 18.8. niitä vastaan hyökkäsi etelästä kokonainen vihollisrykmentti, jolloin yllättäin taistelujen keskelle joutunut Siilasvuokin oli päästä hengestään.
Tälläkin kertaa suomalaiset kykenivät estämään täydellisen motittamisensa, mutta raskaissa taisteluissa 28.8.1941 klo 16:30 sai surmansa myös everstiluutnatti Jussi Turtola, joka ylennettiin kuoltuaan everstiksi (Martti Turtolan kirja, Kyllä täällä kaatuakin voidaan).
Lännenpänä rautatien suunnassa (tielinjalla) yrittäneiden saksalaisten hyökkäys oli pysähtynyt jo elokuun puolessa välissä, jolloin myös everstiluutnatti Somersalo kaatui.
Syyskuun alussa tilanne oli edelleen epäselvä. Äärimmäisenä idässä ollut suomalainen JR 53 oli puolittain saarrettu, ja sen länsipuolelle oli tunkeutunut venäläinen JR 753:kin. Divisioona J:n etenemistä oli toistaiseksi turha uneksiakaan, sillä vaaka oli kallistunut tuoreita voimia saaneiden venäläisjoukkojen puolelle. Tästä johtuen, syyskuun 4. päivänä suomalaiset tekivät asiasta johtopäätöksen: he vetäytyivät noin 15 kilometriä lähemmäksi Hangastenvaaran tasalle, mihin rintama vakiintui marraskuun alkuun 1941 saakka, jolloin vielä kerran yritettiin hyökkäystä Muurmannin radalle.
Vaikka Hitler oli määrännyt lokakuun loppupuolella hyökkäykset keskeytettäviksi, sai Siilasvuo luvan paikalliseen etenemiseen. Hyökkäykseen ryhdyttiin viimeisen kerran marraskuun 1941 alussa, ja menestys olikin hyvä. Vihollisen laskettiin menettäneen 3000 kaatunutta, vankeina otettiin 2600 (toisen tiedon mukaan 1700).
Sekä Divisioona J, että SS-divisioona suosittelivat hyökkäyksen jatkamista (kuten myös von Falkenhorst, joka oli aluksi vastustanut). Sen sijaan Siilasvuo keksi kaikenmoisia syitä, millä perusteella hyökkäystä ei pitäisi jatkaa. Tämä herätti tietysti ihmetystä, kun Siilasvuon mielipide oli yhtä-äkkiä täydellisesti muuttunut. Esitettiin jopa epäilyjä siitä, että Siilasvuo taitaa olla vihollisen kätyri.
Siilasvuon mielen oli kuitenkin muuttanut Mannerheimin käsitys ko. asiasta. Nimittäin Yhdysvalloilta oli saatu vakava varoitus, että mikäli Muurmannin rata katkaistaisiin, se aiheuttaisi vakavan särön Suomen ja Yhdysvaltojen välisiin suhteisiin. Tieto oli salattava, ja sitä ei saanut kertoa edes oman esikunnan upseereille, saksalaisista puhumattakaan. Siilasvuo pysyi kuitenkin kannassaan tiukkana, ja niin ryhmityttiin Kiestingin suunnassa puolustukseen. Rintamalinja asettui noin 110 kilometrin päähän valtakunnan rajasta ja siinä se pysyi sodan loppuun asti.
Kiestingin hyökkäyksen lunnaat olivat raskaat kaikille osapuolille. Alkuperäisestä ryhmä J:n 2800 miehen joukoista oli jäljellä enää 800 miestä. Erityinen menetys oli Pudasjärveläisille, josta yksi ryhmän pataljoonista oli kotoisin. Saksalaisten III/SS-JR 6 oli alkujaan 620 miestä ja nyt enää 211 miestä. Venäläisten tappiot olivat myös tuhansissa miehissä.
Kiestingin nykyinen rautatie n. kilometri ennen varsinaista kylää 2011 ( tultaessa Suomen suunnasta).
Pohjois-Suomessa Suomalaisten menetykset olivat kaikkiaan 5000 miestä ja saksalaisten 24900 miestä (Kuusamo, Salla, Petsamo).
Heikkoa sotamenestystä kuvaa hyvin saksalaisen sodanjohtoon kuuluneen kenraali Dietelin viesti 23.9.1941 Lapista, jonka vastaanotti kenraali Jodl Saksassa; ”Pyydän Teitä, parahin Jodl, harkitsemaan, eikö armeijakuntaani sentään talven kuluessa voitaisi vetää kokonaan pois Pohjolasta.”
Yllä kerrotun tiivistelmän tiedot Kiestingin suunnan hyökkäyksestä perustuvat lähdeaineistona käytettyyn: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat teokseen. Sota-aikaiset kuvat Suomen sota-arkiston kokoelmasta.
Lapsuusaikansa Kirsti vietti Paanajärven jylhissä kanjonijärven maisemissa suorittaen kansakoulun kaksoissisarensa Eevan kanssa Mäntykosken törmällä sijainneessa kotikoulussaan. Tuota nuoruusaikaansa Kirsti muisteli kaihoten päästessään sisaruksineen vierailulle synnyinseudulleen muutamaan otteeseen rajojen avauduttua 1990-luvun alkupuolella. Näin Kirsti muisteli (vuonna 1991) evakkoaikojaan heidän palattuaan talvisodan jälkeen takaisin kotitanhuvilleen, joka oli poltettu, (kuten koko Paanajärven kyläkin) kaikkine rakennuksineen; ”Heti kohta jatkosodan alkaessa isä ja kaksi vanhempaa veljeäni palasivat talvisodan aikaan poltetulle Paanajärvelle. Me nuoremmat kaksoistytöt ja veli ja lapseton miniä seurasimme perässä. Asuimme aluksi laavussa, jonka edessä yöllä paloi rakovalkea. Pian kohosi rantatöyräälle hirsinen rakennus, jossa oli tupa, toisessa päässä sauna ja tavaroita varten vaja. Lisää rakennuksia tehtiin kovalla vauhdilla. Oli aittaa, navettaa, tallia hevosille, ja sitten tulikin isomman rakennuksen vuoro (tark. varsinainen päärakennus, asuintalo). Peltoihin kylvettiin ohraa, kauraa, vehnääkin ja tietysti perunaa ja juureksia. Sipulit, ne olivatkin tosi hyviä kasvamaan rinnepelloilla. Järvestä tuli lohta, taimenta, nieriäisiä ja sitä kuulua muikkua nuotalla. Metsässä oli paljon riistaa ja marjoja. Joten voi kuvitella miten oli mahdoton ”hinku” palata toisten nurkista kotiseudulle. Sodan aikana 7 veljeäni ja yksi sisar oli mikä missäkin sotahommissa ja maanpuolustustehtävissä, ja sisar tietysti lottana siellä jossakin. Meitä oli 11 lasta ja äiti kuoli 1941 evakkomatkalla. Teimme kovasti töitä kotitilallamme, olimmehan kaikki oppineet pienestä pitäen olemaan kaikessa mukana. Ennen talvisotaa kävi paljon turisteja Paanajärvellä, joten sisareni kanssa jouduimme olemaan oppaina Ruskeakalliolle, Mäntykoskelle ym. taiteilijoiden suosimilla paikoille. Talomme oli järven pohjoisrannalla, jossa oli suurempi vaara desanteista. Aika-ajoin, varsinkin kesällä menimme järven yli yöksi pakoon venäläisiä partioita, jonne myöskin vartiosotilaat tulivat mukaan. Käviväthän yksi elokuun yö hakemassa naapurimme (Kuusela) isännän mukaansa. Aamulla tuli sitten tytär kertomaan, koska olivat yöllä kieltäneet lähtemästä ampumisen uhalla kertomamaan käynnistään. Meille eivät uskaltaneet tulla, koska olivat kysyneet onko meillä aseita ja sotilaita paikalla. Meillä oli jostain hankittuja kivääreitä ja käsiaseita, joilla me tytötkin opeteltiin ampumaan. Kesällä nukuimme aitoissa, joissa oli pyöreitä reikiä ampumista varten. Huomasimme kyllä monta kertaa merkkejä partioiden liikkumisesta, joten pelkomme olivat kyllä päällimäisenä mielessä. Sitten kävi niin kuin kävi. Poliisi Karppinen tuli 7 pnä syyskuuta 1944 ilmoittamaan. Nyt oli taas lähdettävä pois kotikonnuilta. Pakkasimme hevosrattaisiin ruokaa ja vaatteita ja kellokas lehmä narun päähän, jota muut eläimet seurasivat, ja tunnin sisällä olimme matkalla länteen. Lehmikarjaa kuletettiin Raahen seudulle (Saloisiin). Meidän asuinpaikaksi tuli Saloisten pappila, jossa oli navetta ja hevosille suuri talli. Sillä seudulla oli paljon siirtolaisia.” “Allekirjoittanut oli työssä Saloisten siirtoväen toimistossa, josta jaettiin ”markkoja” elämiseen. Suoritin kaupallisen koulutukseni Raahessa. Sitten tulin Kajaani Oy:n palkkaosastolle. Eläkkeelle jäin 1.1.1990. Vapaa-ajan harrastuksiini on kuulunut toimia maanpuolustusjärjestöissä. Olen ollut sotilaskotisisarena pian 30-vuotta. Sotainvalidien Kajaanin naisjaostoon liityin 1954. Toimin nykyään Kainuunpiirin naistoimikunnan puheenjohtajana, sekä Kajaanin osaston naisjaoston puheenjohtajana. Lisäksi kuulun naisjaoston työvaliokuntaan. Kunnalliselämässä olen ollut myös mukana ja kuulunut eri lautakuntiin.” Kirsti Helléniä jäävät kaipaamaan puoliso Jorma, lapset Kari ja Kristiina lapsenlapsineen, ystävät ja sukulaiset. Kirstin siunaaminen ja hautaus toimitetaan perhepiirissä 30.09.2022. Kirstiä ja lähiomaisia voi muistaa osoitteella Halmetie 2, 87250 KAJAANI. ------------------------------ Evakon kotiseutumuisto Vanhan rajan tuolla puolen on mun kotimaa, Mäntykosken rantamailla saimme asustaa, siellä missä rantamänty yhä kasvaa saa, siellä ensiaskeleemme saimme taivaltaa. Oi jospa niille kotimaille vielä päästä vois, niin tuskin sieltä tahtoisinkaan lähteäkään pois, nyt rauhanaikaa toivokaamme suurin sydämin, se parhain lahja maailmaan on nyt ja vastakin. Leivinuunin hehkun muistan kotikammarin, laitumella lammaslaumat paimenpoikien, tuohitorven soitannalla karhut kaikkoaa, muikkupottuin rantakala nälän sammuttaa. Oi jospa niille kotimaille vielä päästä vois, niin tuskin sieltä tahtoisinkaan lähteäkään pois, nyt rauhanaikaa toivokaamme suurin sydämin, se parhain lahja maailmaan on nyt ja vastakin. 23.9.2022, Veli Juhani Runolaulu Kirstin muistolle Satumaan sävelin. Muistoa kunnioittaen, Helsingissä 23.9.2022 Veli Matti Leinonen
Paanajärvellä, jatkosodan 1941 – 1945 aikana Vartiokylässä (Vartiolampi), Kostonvaaralla, Oulangankylässä, Sohjanassa ja Kiestingissä,
Hyrynsalmella ja Posiolla. Lisäksi hänen tiedettiin toimineen Muonitus Erill. Rajakomppania vankileirissä no:12, ja Liik.K. 1942:ssa (1941 – 1942).
asuneen neljä veljestä. Kolmella heistä oli vaimo ja yksi oli vanhapoika. Meillä oli siis kolmen äidin lapset pihapiirissä, samaa leipää syötiin ja rippikoulua kävi meistä vanhemmat. Omassa talossa ehdimme asua vain kaksi vuotta, kunnes jo sota puhkesi.
