Kiestingin suunnalla 1941

Kiestingin suunta jatkosotanäyttämönä

Kaikki jatkosodan mustavalkoiset kuvat ovat Suomen sota-arkiston materiaalia.

Matkalla Pääjärven kautta Sohjanankoskelle ja Kiestinkiin, näemme väistämättä eteemme tulevia jatkosodan taistelupaikkoja ja sodan jälkeen pysytettyjä muistomerkkejä. 

Venäläisten pystyttämä jatkosodan taistelujen muistomerkki Kiestingin suunnalla.

Siirryttäessä pohjoiseen pääsemme näkemään sota-aikaisen rautatien jäänteet (ratapenkka) välillä Taivalkoski-Kuusamo. Taivalkoskella sijaitsi ko. rautatien varikko, joka on osittain kunnostettu ja museoitu. Rata valmistui jatkosodan tiimellyksessä Kuusamon Sänkikankaalle asti, mutta jouduttiin purkamaan myöhemmin rauhansopimuksen mukaisesti.

Kuusamosta mentäessä Pääjärven ja Kananaisten kautta Sohjanaan ollaan Valasjoen ja Tuoppajärven maisemissa. Kokkosalmessa ja etenkin Kiestingissä käytiin verisiä taisteluita.

Kuuluisat Kiestingin taistelupaikat sijaitsevat noin 16-30 km päässä Kiestingistä itään. Kapustajoelta peräännyttiin Hangastenvaaran maisemiin, jossa rintamalinja pysyi muuttumattomana sodan päättymispäivään asti. 

Martti Turtolan kirja kuvaa varsin kattavasti ryhmä J:n, eli everstiluutnantti Jussi Turtolan näkemyksiä ja tuntoja hyökkäysvaiheen aikana. Mm. joukkojen etenemisen Kapustajoelle, mikä oli rintaman itäinen päätepiste. Siellä syntyi myös kuuluisa Kiestingin motti, josta selviytyminen koitui kuitenkin J.Turtolan kohtaloksi. Hän kaatui Kiestingissä 28.8.1941 klo 16:25, ja ylennettiin kuoltuaan everstiksi. Kyseinen kirja on hyvää ennakkolukemista Kiestingin matkalle.

Lähde: Martti Turtolan aiheesta kirjoittamaa teos ”kyllä täällä kaatuakin voidaan” (Otava, 2000).

Hyökkäys Kiestinkiin 1941

lähdeaineisto: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat, sota-aikaiset valokuvat Suomen sota-arkiston kokoelmasta.

Suuntana Uhtua

Pohjois-Vienan Kiestinki on yksi tunnetuimpia jatkosodan aikaisia taistelusuuntia, vaikka se ei kuulunutkaan alkuperäiseen suomalais-saksalaiseen sotasuunnitelmaan. Nimittäin alunperin, III Armeijakunnan ryhmä J:n (vahvennettu Jalkaväkirykmentti 53) eteneminen oli tarkoitettu tukemaan ryhmä F:n hyökkäystä Suomussalmelta Uhtuan suuntaan. Ryhmä J sai nimensä everstiluutnatti Jussi Turtolan etunimestä, ja Suomussalmen ryhmä Fargenäs taas vastaavasti  komentajansa sukunimestä. Ryhmä J:n alkuperäinen tehtävä oli suojata ryhmä F:n etelämpänä etenevän päähyökkäyksen pohjoista sivustaa.

Jo talvisodan 1939 aikoihin suomalaiset odottivat venäläisten hyökkäystä Kuusamon suunnasta, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Näin ollen venäläiset ilmeisesti tuudittautuivat käsitykseen, ettei Kuusamon suunnalta ollut mitään uhkaa. Talvisodan hyökkäyksen Kuusamoon esti ilmeisimmin juuri tien puuttuminen Kiestingin ja Kuusamon väliseltä korpitaipaleelta.

Hyökkäyssuunta vaihtuu Kiestinkiin Kananaisissa

Sen sijaan suomalaisille tien puuttuminen ei ollut mikään yllätys. Jo muutaman päivän jälkeen , kun hyökkäysvaihe alkoi 1. päivänä heinäkuuta 1941 oli selvää, ettei ryhmä J pystyisi etenemään Kuusamosta Uhtuan suuntaan, ainakaan kokonaisuutta hyödyttävällä tavalla. Turtolan osasto joutui raivaamaan kulku-uraa kaatamalla Karjalan ikihonkia tieuralta ja rakentamalla kapulasiltoja suotaipaleiden ylityksiä varten. Etenemisnopeus oli aluksi 5 km päivässä, joka johtui pääosin vastarinnan puuttesta ennen Sohjanaa.

Kananainen

Heinäkuun 11 päivänä, kun  Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria  vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.
hyokkays

Häikäilemättömäksi luonnehdittua iskua Sohjananjoen yli ei päästy toteuttamaan riittävällä nopeudella, ainakaan Siilasvuon mielestä. Hänen sanottiin olleen toimissaan liiankin hätäinen.
Nyt esteenä oli aina vain vaativammaksi muuttuva tienrakennus, joka otti oman aikansa, ja lisäksi venäläisistä alkoi olla yhä enemmän tuntuvaa kiusaa. Sohjananjoella oli puolustuksessa venäläinen Jalkaväkirykmentti 242, ja sen yksi pataljoona oli viivyttämässä joen länsipuolella. Taistelut olivat sietämättömän vaikeat vaativassa maastossa, ja harmillisia tappioita jouduttiin kokemaan, mutta suomalaisten ylivoiman avulla Sohjananjoki saavutettiin illalla 20.7.1941.

Sohjananjoen ylitys

Pohjois-Vienan valtajärviä ovat eteläinen Tuoppajärvi ja pohjoinen Pääjärvi, joita yhdisti noin kymmenen kilometrin vilkasvetinen jokiosuus koskineen. Se oli luonnollinen puolustuslinja korkeine törmineen venäläisille. Joen vastarannalle linnoittautunut venäläinen 242 rykmentti oli saanut käskyn puolustaa asemiaan viimeiseen mieheen. Venäläiset ilmeisesti luottivat siihen, että vastustaja ei kykenisi läpäisemään näin edullisia puolustusasemia. Ja vaikea tehtävästä tulikin. Pelkät hyökkäysvalmistelut veivät niin paljon aikaa, että Siilasvuon oli sitä vaikea hyväksyä. Mm. tulitukiportaan raskaat aseet jouduttiin vetämään paikalle melkein kymmenen kilometriä pitkien soiden ylitse, häthätää levitettyjen pitkospuiden ylitse.

Ryhmä J:n hyökkäyssuunnitelmalle on ilmaantunut kirjallisuudessa montakin isää. Virallisesti se on Turtolan käsialaa, mutta esim. saksalaisten kirjallisuudessa mainitaan majuri Schreiber. Lisäksi everstiluutnatti Selinheimo on kirjannut suunnitelman itselleen.
hyokkaus

Olennaisesti suomalais-saksalaisten päävoimien joenylitykseen ja hyökkäyssuunnitelman onnistumiseen vaikutti majuri Breintholzin johtaman suomalaispataljoonan koukkaus Valasjoelta Tuoppajärven kautta Kokkosalmeen, ja venäläisten selustaan. Tämän suunnitelman takana oli kenraali Siilasvuo, joka alkoi yhä yksityiskohtaisemmin puuttua Ryhmä J:n ja myös JR 53:N johtamiseen.

Venäläiset eivät pitäneet Sohajananjokea viimeiseen mieheen, kuten käsky oli edellyttänyt. Suomalaiset onnistuivat kovasta vastarinnasta huolimatta etenemään Sohjananjoen yli heinäkuun 31 päivän vastaisena yönä. Myös majuri Breitholzin pataljoona onnistui pääsemään Kokkosalmen itäpuolelle suunnitelman mukaisesti, saksalaisten syöksypommittajien tukiessa hyökkäystä. Tällöin venäläiset joutuivat vaikeaan asemaan, mutta siitä huolimatta he onnistuivat vetämään rykmenttinsä pois erittäin vaarallisesta loukusta, mitä on pidettävä hyvänä suorituksena, jota tosin  suomalaisten ja saksalaisten huono yhteistoiminta edesauttoi. Yhteistoimintaa vaikeutti erityisesti kielivaikeudet ja saksalaisilta SS-miehiltä puuttunut erämaataistelutaito. Lisäksi Siilasvuon jatkuva puuttuminen alaistensa toimintaan kiristi henkilösuhteet äärimmilleen.

Kiestingissä

Elokuun 7 päivänä suomalais-saksalaisjoukot miehittivät perusteellisesti poltetun Kiestingin kauppalan. Venäläisten vastarinta ei ollut kuitenkaan murtunut, vaan Sohjanajoen ja Kiestingin välillä oli jouduttu taistelemaan erittäin verisesti. Mm. Kokkosalmella ja ns. Kuolemankukkulalla olivat eräät hyökkäysvaiheen verisimmät taistelut (Kalle Päätalo, Liekkejä laulumailta). Jos oli puolustaja kovilla, oli sitä myös hyökkääjät. Suomalaiset olivat menettäneet vahvuudestaan neljänneksen, ja saksalaiset vielä enemmän. Upseeritappiot olivat suuret  ja taistelujoukot kärsivät välillä suoranaista nälkää, vaikea punatauti epidemia heikensi joukkoja, ja väsyneet taistelijat nukahtivat paikoilleen. Henkisiltä  romahduksiltakaan ei vältytty.

Hyökkäysvaiheesta asemasotaan

Kiestingistä Somersalon moottoroitujen joukkojen tuli hyökätä tielinjaa pitkin kohti Louhea. Taistelun piti muuttua nopeaksi liikuntasodaksi. Moottoroitu joukko oli kuitenkin aivan sopimaton Kiestingin maisemiin, ja hyökkäys torjuttiin venäläisten toimesta jo kuuden kilometrin etenemisen jälkeen. Sen sijaan maantien eteläpuolella Ryhmä J:n joukot etenivät rautatielinjaa, jonka varrella vastarintaa kohdattiin vähemmän. Itse ryhmää komensi tällöin väliaikaisesti III Armeijakunnan eversti Schreck. 14.8 johtamisvastuun otti eversti Palojärvi, joka toi mukanaan siihen saakka puuttuneen ja ehdottoman tarpeellisen divisioonan esikunnan. Ryhmä oi näet vähitellen kasvanut niin suureksi, että sitä ryhdyttiin kutsumaan Divisioona J:ksi. Paikalla jo olleesta SS-divisioonan esikunnasta ei Siilasvuon mielestä ollut johtamiselimeksi Kiestingin vaikeissa oloissa, ja niin tämä esikunta jatkoi turhauttavaa oleiluaan joukkojen selustassa.

Palojärven otettua johtovastuun, oli rintamalla ehtinyt tapahtua jo epäsuotuisa käänne. Suomalaisten edettyä Kiestingistä jo kolmekymmentä kilometriä itään, tilanne oli käynyt venäläisille uhkaavaksi, ja he heittivät tuleen uuden divisioona 88. Suomalaisilla oli kuitenkin onnea sikäli, että divisioonan yksiköt heitettiin tuleen saapumisjärjestyksessä, eikä se päässyt tekemään hyökkäystä heti kaikella voimallaan. Kuitenkin 12.8. alkanut venäläisten hyökkäys johti siihen, että Turtolan kaukana edessä taisteleva osasto joutui mottiin. Joitakin päiviä myöhemmin Turtolan selustayhteydet olivat jälleen jotakuinkin selvät, mutta 18.8. niitä vastaan hyökkäsi etelästä kokonainen vihollisrykmentti, jolloin yllättäin taistelujen keskelle joutunut Siilasvuokin oli päästä hengestään.

Tälläkin kertaa suomalaiset kykenivät estämään täydellisen motittamisensa, mutta raskaissa taisteluissa 28.8.1941 klo 16:30 sai surmansa myös everstiluutnatti Jussi Turtola, joka ylennettiin kuoltuaan everstiksi (Martti Turtolan kirja, Kyllä täällä kaatuakin voidaan).

Lännenpänä rautatien suunnassa (tielinjalla) yrittäneiden saksalaisten hyökkäys oli pysähtynyt jo elokuun puolessa välissä, jolloin myös everstiluutnatti Somersalo kaatui.

Syyskuun alussa tilanne oli edelleen epäselvä. Äärimmäisenä idässä ollut suomalainen JR 53 oli puolittain saarrettu, ja sen länsipuolelle oli tunkeutunut venäläinen JR 753:kin. Divisioona J:n etenemistä oli toistaiseksi turha uneksiakaan, sillä vaaka oli kallistunut tuoreita voimia saaneiden venäläisjoukkojen puolelle. Tästä johtuen, syyskuun 4. päivänä suomalaiset tekivät asiasta johtopäätöksen: he vetäytyivät noin 15 kilometriä lähemmäksi Hangastenvaaran tasalle, mihin rintama vakiintui marraskuun alkuun 1941 saakka, jolloin vielä kerran yritettiin hyökkäystä Muurmannin radalle.

Vaikka Hitler oli määrännyt lokakuun loppupuolella hyökkäykset keskeytettäviksi, sai Siilasvuo luvan paikalliseen etenemiseen. Hyökkäykseen ryhdyttiin viimeisen kerran marraskuun 1941 alussa, ja menestys olikin hyvä. Vihollisen laskettiin menettäneen 3000 kaatunutta, vankeina otettiin 2600 (toisen tiedon mukaan 1700).

Sekä Divisioona J, että SS-divisioona suosittelivat hyökkäyksen jatkamista (kuten myös von Falkenhorst, joka oli aluksi vastustanut). Sen sijaan Siilasvuo keksi kaikenmoisia syitä,  millä perusteella hyökkäystä ei pitäisi jatkaa. Tämä herätti tietysti ihmetystä, kun Siilasvuon mielipide oli yhtä-äkkiä täydellisesti muuttunut. Esitettiin jopa epäilyjä siitä, että Siilasvuo taitaa olla vihollisen kätyri.

Siilasvuon mielen oli kuitenkin muuttanut Mannerheimin käsitys ko. asiasta. Nimittäin Yhdysvalloilta oli saatu vakava varoitus, että mikäli Muurmannin rata katkaistaisiin, se aiheuttaisi vakavan särön Suomen ja Yhdysvaltojen välisiin suhteisiin.  Tieto oli salattava, ja sitä ei saanut kertoa edes oman esikunnan upseereille, saksalaisista puhumattakaan.
Siilasvuo pysyi kuitenkin kannassaan tiukkana, ja niin ryhmityttiin  Kiestingin suunnassa puolustukseen. Rintamalinja asettui noin 110 kilometrin päähän valtakunnan rajasta ja siinä se pysyi sodan loppuun asti.

Kiestingin hyökkäyksen lunnaat olivat raskaat kaikille osapuolille. Alkuperäisestä ryhmä  J:n 2800 miehen joukoista oli jäljellä enää 800 miestä.  Erityinen menetys oli Pudasjärveläisille, josta yksi ryhmän pataljoonista oli kotoisin. Saksalaisten III/SS-JR 6 oli alkujaan 620 miestä ja nyt enää 211 miestä. Venäläisten tappiot olivat myös tuhansissa miehissä.

Kiestingin nykyinen rautatie n. kilometri ennen varsinaista kylää 2011 ( tultaessa Suomen suunnasta).

Pohjois-Suomessa Suomalaisten menetykset olivat kaikkiaan 5000 miestä ja saksalaisten 24900 miestä (Kuusamo, Salla, Petsamo).

Heikkoa sotamenestystä kuvaa hyvin saksalaisen sodanjohtoon kuuluneen kenraali Dietelin viesti 23.9.1941 Lapista, jonka vastaanotti kenraali Jodl Saksassa; ”Pyydän Teitä, parahin Jodl, harkitsemaan, eikö armeijakuntaani sentään talven kuluessa voitaisi vetää kokonaan pois Pohjolasta.”

Yllä kerrotun tiivistelmän tiedot Kiestingin suunnan hyökkäyksestä perustuvat lähdeaineistona käytettyyn: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat teokseen.
Sota-aikaiset kuvat Suomen sota-arkiston kokoelmasta.

© Veli Matti Leinonen 5.5.2013, päivitetty 30.11.2020

Loikkaus yli Tuoppajärven 31.7.1941

Maihinnousu Sohjanaan.
Retki Sohjanasta Tuoppajärvelle 1990-luvun loppupuolella.

Sohjanankosken ylimenohyökkäyksen suunnitelma jatkosodassa Kiestingin suuntaan 31.7.1941 oli seuraava. (Kuvat SA-arkisto)

Heinäkuun 28. päivänä klo 17:00 jaettiin Ryhmä J:n hyökkäyskäsky, jonka mukaan 31.7. klo 01:00 alkavan hyökkäyksen valmistelut oli suoritettava loppuun 30.7. illalla. Käsky sisälsi pääpiirteittäin seuraavat asiat.Ryhmä J jatkaa etenemistään, valtaa Tuoppajärven ja Pääjärven välisen kannaksen ollen sen jälkeen valmiina jatkamaan ensimäisessä portaassa moottoroidun osin etenemistään Kokkosalmen-Kiestingin-Louhen suunnassa.

I/JR 53 siirtyy vesitse Valasjoelta Kokkosalmen ja Kiestingin väliseen rantaan, jossa hyökkää pääosin vihollisen selustaan 1. tavoitteenaan Kokkosalmen-Kokkojärven linja. Kiestingin suunta varmistetaan pienemmin voimin.

Kiestingin seudun sotatoimialue
Loikkaus yli Tuoppajärven joukko- ja kalustoluettelo karttasuunnitelmineen.

SS-IR 6 (-III P)  vahvennettuna 9. Tyk.-K:lla (-joukkue) hyökkää vähintään pataljoonan voimin Sohjanankylän länsipuolitse tavoitteenaan kukkkula 2 km Sohjanankoskesta pohjoiseen. Pataljoona on valmiina ylittämään joen H+ 6 tuntia alkaen.

JR 53 (-IP, Tyk.K ja kev.joukkue/Krh.K) vahvennettuna 2./Kev.Os 5:llä, II.Tyk.K:lla ja 13.Kss.K:lla komentajana Oras Selinheimo hyökkää kahdessa portaassa siten, että:
– 1.porras vyöryttää osiltaan joen varrella olevat asemat luoteissuunnassa ja pääosiltaan kaakkoon rykmentin välirajalle.
– 2.porras etenee kolliseen ja valtaa kukkulamaaston 3 km pohjoiseen Sohjanankoskesta. Lin.P 15 vahvennettuna 35.Raja.K:lla ja Krh.K./JR 53:n kevyellä joukkueella puolustuksessa Sohjanajoen yläjuoksulla.

Reservinä III/SS-IR 6 Tunkajärven itäpuolella valmiina toimimaan JR53:n etenemissuunnassa tai kuljetettavaksi vesitse I/JR 53:n maihinnoususuunnassa.

Tykistövalmistelu: II/KTR 16 ja Lin.Psto 6 tukevat JR 53 vaikutusammunnalla H-5t
– H-2t, lamautusammunnalla H-2t – H ja saattoammunnalla H-H+2t. Saksalaiset patteristot tukevat etupäässä SS-IR 6:tta.

Lentotuki: Tulivalmisteluun liittyen syöksypommittajat hyökkäävät seuraavasti:

  1. H-1t – H-40 min 4 Stukaa Sohjanan sillan pohjoispuoliseen maastoon,
    – H-25 – H  5,  9 Stukaa JR 53:n ylimenopaikalle,
    – H + 20 min – H+ 4 t 40 min 8 Stukaa molempiin edellämainittuihin paikkoihin.
    Tuoppajärven ylikuljetusta suojaa Do-17 kone H-2t – H ja H 5t alkaen.

Pioneerien jako:
– JR 53: pääosa tukee 3./Pion.P 15,
– I/JR 53:n tukee 2 pioneeriryhmää ja Valasjoen kuormauspaikkaa 2 pioneeriryhmää,
– Kanannasten-Sohjanantien sunnassa rakentavat 2./Piion.P 15 ja  2.SiltaK ponttoonisillan.

Joukkojen kokoonpano.

Pataljoona loikkaa yli Tuoppajärven (Hyökkäysvaihe Kiestinkiin 1941)

Lauri Hannikaisen kertomus jatkosodan tapahtumista Valasjokisuulla ja Tuoppajärvellä 1941 Kansa Taisteli-lehden numerossa 9/1959.

Pohjois-Suomessa Jatkosodan alkaessa toimivan sakasalaisen armeijan johto luuli sallasta itään suoritettavalla panssarien ja ilmavoimien salamahyökkäyksellä voivansa saavuttaa nopeasti Muurmannin rautatien. Kun kenraalimajuri Siilasvuon komentaman III AK:n tehtävä oli suojata saksalaisten eteläistä sivustaa etenemällä  ensin Uhtuan-Kiestingin linjalla, suomalaiset saivat osaltaan olla kokemassa, miten salamahyökkäys tiettömässä ja rämeiden täyttämissä erämaissa luonnistui ja miten vain vesistöjen käyttö saattoi sotatoimia jouduttaa.

Sen jälkeen kun III AK:n hyökkäys 1.7.1941 alkoi, sen vasemman sivustan Ryhmä J. saavutti rajalta 50 km päässä olevan Sohjanan jokilinjan vasta 20.7. mitä raskaimpia ponnistuksia koettuaan.

Everstiluutnatti Jussi Turtolan komentama rykmentti JR 53, joka vahvistuksineen tunnettiin nimellä ”ryhmä J”, oli saapunut Sohjanan edustalle Vienan-Karjalassa heinäkuun puolivälissä. 1941
.

Sohjananvirta yhdistää suuret Vienan vedet, Pääjärven ja Tuoppajärven. Sen itärantaa puolusti venäläinen rykmentti, jossa yksi pataljoona oli virran länsipuolella. Se piti sitkeästi puoliaan, ja vain vaivoin oli rykmenttimme pääosa saanut työnnettyä sen virran yli. Rykmentin ensimäisenä (I) pataljoonana, jota johti Kuusamon rajakomppanian päällikkö, kapteeni B.K.Breitholtz, oli välirauhan aikana Kuusamon sijoitettu kadeeripataljoona II/15.Pr. Miehistö oli etupäässä kuusamolaisia. Pataljoona suunnattiiin nyt Kananaisten kylästä Tuoppajärven rantaan Valaslahden pientä kylää kohti, noin 15 km Sohjanasta kaakkoon.

Tuoppajärven ylitys alkamassa.

Ryhmä J:n johto suunnitteli vahvan osaston lähettämistä Valaslahden Tuoppajärven yli vihollisen selustaan. Sitä varten piti tehdä tie Kananaisten kylästä Valaslahteen.

Varmistus työnnettiin viipymättä Tuoppajärven rantaan ja tähystäjät niemien kärkiin. Valaslahden talot poltti venäläinen partio, jonka nähtiin poistuvan veneellä. Järven niemistä tähystäjämme sitten seurasivat laivojen liikettä Tuoppajärvellä. Pataljoona saapui Valaslahden lähettyville heinäkuun viimeisinä päivinä 1941. Lämmittelimme illan hämärässä kytevien talojen hilloksella. Tuoppajärvi aukeni eteemme laajana. Sen rannat olivat puhdasta hiekkaa ja vesi ihmeen läpikuultavaa. Kaukana idässä näkyi  suuri saari, jossa sanottiin ennen olleen ”Skiitan” (alaluostari, josta Lönnroth vieraili jo 1830-luvulla).

Tie valmistui muutamien päivien kuluttua, ja sitä pitkin alettiin tuoda ylimenovälineitä. Se oli pikatie, jossa soilla oli vain puuta poikittain, mutta siitä ne vain kaikki autot tulivat kaikkine kuormineen ja hevosineen. Tuli myös pari syöksyvenettä, muutamia keveitä ja joku raskaampikin moottorivene sekä lopuksi kuusi siltaponttoonia.

Kohti Sohjanaa ja Kokkosalmea.
Siltaponttooni.

Oulun suojeluskuntapiirin hankkimat 10 moottorivenettä saapuivat 19.7 ja niistä oli 5 kannellisia Oulusta ja 5 avovenettä Raahesta. Havaittiin kuitenkin, että vain osasssa veneitä oli toimiva moottori. Lisäksi puuttuivat veneiden ohjekirjat ja työkalut. Niinpä kersantti Karjalaisen oli lähdettävä hakemaan Kuusamosta puuttuvia tarvikkeita ja naamiomaalia. Kesti kuusi päivää saada kalusto maalattuina käyttökuntoon. Sitä mukaa kun kalustoa saatiin kuntoon suoritettiin koeajot Tunkajärvellä kuormattuina ja tyhjinä. Rakennettiin myös telineitä kaluston nostamista varten ja jäätiin odottamaan lähtökäskyä, mikä saatiinkin 28.7.1941.

Vesikuljetuskomennuskunnan johtajana toimi luutnatti Ville Isola, joka myöhemmin sai nimen ”Tuoppajärven amiraali” ja vastaavasti mainittu tie sai nimekseen ”Amiraalin tie”. ”Vara-amiraalina” toimi rajakersantti Matti Koponen. Virkeä luutnantti Isola apulaisineen tuli myöhemmin kuuluisaksi monista rohkeutta vaativista partioretkistä, joita he suorittivat pitkin laajaa Tuoppajärveä. Suojaisessa lahdenpoukamasssa kalusto työnnettiin veteen. kalustoon kuului nyt 10 isoa moottorivenettä ja 18 syöksyvenettä. Ponttoonit liitettiin kolmittain poikkipuilla yhteen, ja näin saatiin aikaan kaksi suurta lauttaa. Lauttojen keskelle asennettiin konekiväärit ilmatorjuntaa varten. Moottori- ja syöksyveneitten keulaan pantiin pikakivääri tai 14 m/m panssaritorjuntakivääri taikka 20-millinenkin. Koeajo suoritettiin, ja niin jäätiin odottamaan hyökkäyshetkeä. Jokin tunne pakotti kirjoittamaan kirjeen kotiin. Vaisto sanoi, että tuon järven takaa ei posti kulje säännöllisesti.

it-tykki miehineen
Tämä SA-kuva näyttää huoltojoukkujen soppatykkilaivueelta. Sohjananjoen silta häämöttää vasemmalla.

Hyökkäyshetki tuli yöllä 30/31.7.1944. Turtolan kaksi pataljoonaa (II ja III) hyökkäsi kello 1 alkaen saksalaisosaston avustamana Sohjananvirran yli. Kuului vain kaukaista tykkien jyskettä. Pitkänä nauhana syöksyivät stukat taivaanrannalla maata kohti pudottaen pomminsa ja samalla ampuen konekivääreillään valojuovia.

Pari tuntia varhaisemmin lähti myös ensi porras I patajoonastamme ylittämään 28 km pituista järvimatkaa. Siihen kuuluivat luutnatti Tolvasen 2.K ja yksi kk-joukkue sekä pioneereja, yhteensä 200 miestä. Sen tehtävänä oli ottaa sillanpää noin 15 km Sohjanasta Kiestingin suuntaan eräästä tarkemmin määrätystä lahdesta ja seuraavan portaan saavuttua yhteisvoimin katkaista noin 4 km päässä rannasta oleva Sohjana-Kiestinki välinen maantie. Ponttoneita työnsivät syöksyveneitten moottorit. Tällaiseen kolmiosaiseen pontoonilauttaan sopi suunnilleen 100 miestä. Tätä ensimäistä lähtöä ei tuuli näyttänyyt haittaavan. Moottorien ääni häipyi illan hämärään. Alettiin odottaa jännittyneinä, onnistuuko vai ei. Alukset palasivat takaisin tyhjinä. Maihinnousu oli onnistunut vihollisen estämättä.

II porras lähti aamuyöstä 1.8. mukanaan luutnatti vaaramon 3.K ja yksi kk-joukkue. Aamupäivällä tuotiin pari haavoittunutta ja saatiin tietoja maihinnoususta. Joukkoomme olivat työntyneet käskyn mukaan mainitulle maantielle, tuhonneet muutamia autoja ja katkaisseet venäläisten puhelinyhteydet. Eräs vihollisen laivakin oli ilmestynyt näkyviin. Silloin oli meidän kaksi syöksyvenettämme hyökännyt sitä vastaan ja ampunut panssarintorjuntkivääreillä. Laiva oli saanut vuodon ja ajanut suoraan rantamatalikolle, jolloin miehitö oli hypännyt veteen, kaahlannut rantaan ja hävinnyt metsään. Toinen laiva oli tullut oli tullut Kiestingistä Sohjanaan päin, mutta kääntynyt takaisin syöksyveneittemme lähestyessä.

III porras lähti illalla 1.8. klo 19 tienoilla. Se käsitti I.K:n (luutnatti Atras) sekä Esik.K:n taistelujoukkueet ja lääkintähenkilökunnan lääkintäkapteeni P.Parjasen johdolla.
Myös pataljoonan komentaja, kapteeni Breitholtz siirtyi tässä vaiheessa Tuoppajärven yli mukanaan myös kaksi naista. (Pataljoonan komentaja kapteeni B. K. Breitholtz kaatui majurina Lohivaarassa 21. 11. 1941). Nämä urheat naiset, joiden mukanaolo oli täysin vapaaehtoista, olivat Helena Breitholtz venäjän ja saksan kielen taitoisena tulkkina se kuusamolainen kansakoulunopettaja, neiti Laine lääkintälottana. Kuljetus oli suurin , sillä se käsitti lisäksi muonaa, ampumatarvikkeita ja muuta kamaa. Matka sujuui ilman häiriöitä. Suomen lippu levitettiin tarvittaessa tunnukseksi omille lentäjille. Syöksyveneet kiertelivät kuin ampiaiset ympärillä. Järvi oli melkein tyyni, iltaaurinko kimalteli veteen.
Sohjanan kohdalla kaarsimme varmuudeksi kauaksi selälle vihollisen tähystystä varoaksemme. kun saavuimme hämärässä vähän enne puoltayötä tavoitteemme lähelle, häämötti vihollisen jättämä laiva rantamatalikolla sivullamme.
Rannalla varmistamassa oleva kk-joukkueen johtaja  vänrikki Tala  ilmoitti, että hänen taistelulähettinsä oli kadonnut viedessään viestiä etäämmälle olevalle kk-pesäkkeelle. Venäläinen partio oli hänet siepannut, kuten myöhemmin selvisi. Pakkanen saapui takaisin parin kuukauden kuluttua monia seikkailuja kokeneena.

Kompuroimme hämärässä kantamuksinemme pitkänä jonona maastoon, jossa komppaniat olivat ottaneet asemat tien eteläpuolella. ne hallitsivat osittain maantietä, jolla ei ollut toistaiseksi liikennettä. Välttämätön keskustelu kävi kuiskien, eikä puhumista paljon ollutkaan. Olimme kaukana vihollisen selustassa, ja lähes 30 km oli vettä välissä omaan rantaan. Yhteydet olivat poikki, sillä ”amiraalin laivasto”  surrasi selälle heti, kun oli saanut meidät rantaan. Vain pieni moottori jätettiin haavoittuneiden kuljettamista varten. Tarkoituksena oli kuljettaa seuraavana aamuna pataljoonalle alistettu 35.RajaJK:n rajajääkäriosasto järven yli.

Torkuimme mättäiden koloissa, kunnes aamu valkeni. Monilla oli kuitenkin kädet täynnä puuhaa kuten komppanianpäälliköllä. Tutkittiin karttaa, suunniteltiin raskaitten aseiden asemat ja maalit. 2.K:n tuli sulkea tie länteen, 3.K:n itään. Tukikohtaa oli määrä laajentaa Kiestingin suuntaan.

Aamupäivä oli rauhallista. Komentaja määräsi minut ottamaan yhteyttä rannassa olevaan varmistusosastoon. Samalla minun piti odottaa klo 10:00 aikaan tulevaksi odotettua jääkäriosastoa ja antaa sille tarkemmat määräykset paikasta, missä se olisi työnnyttävä maantielle. Sen piti tapahtua noin 3 km pataljoonasta oikealle Kiestingin suuntaan. Saavuttuani rantaan, alkoi taivas tummua uhkaavasti, tuuli kiihtyi ja salamat välähtelivät. Tuoppajärvi vyöryi synkkänä rantaa kohti.

Samanaikaisesti alkoi kuulua kiivasta kivääri- ja konetuliaseitten tuliääniä. Pian jysähtelivät myös kranaatinheittimet. Venäläiset olivat heränneet puolustustaisteluun puhdistaakseen Sohjanaan menevän tien. Sitten tulitukseen yhtyi ukkonen. Salamat sinkoilivat siellä täällä paukkuen metsän puihin. Rankkasade putosi ryöppynä maahan. Tuoppajärvi ärjyi äkäisenä samalla kun ammunta vain kiihtyi. Syntyi kummaa kuminaa joka sekoittui ukosen jyrinään. Ikäänkuin tuhansilla moukareilla olisi hakattu rautatynnyriä.

Tähystin järvenselkää. Ketään ei näkynyt ja kun määräaika oli ylitetty, päättelin ettei sieltä ketään tule tällaisella ilmalla. Lähdin takaisin tukikohtaan. Sain kuulla vihollisen hyökänneen Kiestingin suunnasta, mutta se oli onnistuttu lyömään takaisin. Haavoitteuneita sidottiin sateessa paljaan taivaan alla.

Pian taistelu alkoi uudelleen. Vihollinen hyökkäsi uudelleen. Lännen puolella oli hiljaista. Rajuilma tyyntyi ja sää muuttui koleammaksi. Vihollinen pääsi eräällä kohdalla rynnäkköetäisyydelle. Uraa huudot kaikuivat männikössä. Miehiä juoksi komentopaikalle hakemaan lisää ammuksia. Haavoittuneita kannettiin joidenkin kävellessä omin voimin komentopaikalle.
Uraa, uraa, uraa huudot kuuluivat taas. Omia miehiä juoksi komentopaikkaa kohti asettautuen siinä uudelleen puolustusasemiin. Reservi oli jo käytetty. Kranaatinheittimiä tuodaan myös komentopaikalle Jsp:n viereen. kapt. Breitholtz määrää ne asemiin. Ammuksia on jäljellä enää parikymmentä. Luutnatti Hieta joukkoineen toimi joutuin ja tottuneesti. Pitkä pelottava ryssän hyökkäys jatkui yhä. Nyt lähetettiin kranaatit vihollisasemia kohden. saatiin täysosuma. Uraa-huudot loppuivat samantien. Loputkin kranaatit ammuttiin samaan kohteeseen. Odotettu rajajääkäriosasto saapui myrskyn viivästyttämänä vasta myöhään illalla rantaan. Luutnatti Seppälä sai komentopaikalla toimintaohjeet joukoilleen. Hän hyökkäsi kahtena osastona mukanaan pieni saksalaisosasto varhain aamulla 3.8 n. 4 km itään Kiestingin suuntaan maantielle. He tuhosivat jonkun ajoneuvon ja yrittivät räjäyttää sillan. Syntyneessä taistelussa Seppälä muutamine miehineen kaatui (mm. rajak. Huuskonen).

Breintholtz tervehdyskäynnillä.
Breintholtz hautaus

Pataljoonan komentaja kapteeni B. K. Breitholtz kaatui majurina Lohivaarassa 21. 11. 1941 Tilanne pysyi 3.8. muuttumattomana. Vihollinen oli karkoittanut meikäläiset välittömästä maantien läheisyydestä Kiestingin puolelta, mutta lännessä 2.K roikkui kiinni maantiessä häiriten vihollisen liikennettä.Tihkusateisena aamuna 4.8. oltiin puolitokkurassa. Tykit jylisivät lännessä. Suomaliset joukot olivat valtaamassa Kokkosalmea. Muonakin oli lopussa, koska patruunatäydennys oli ollut tärkeämpi. Minulla oli leipälaukussa vanikkaa mitä siinä pureskelimme.

Iltaan mennessä taistelun äänet alkoivat tulla lähemmmäksi. Vihollisrykmentti oli vetäytymässä. Illan hämärtyessä ensimäiset vihollisosastot tulivat näkyviin. Alkoi hurja ammunta. Yhä uusia osastoja ilmaantui näkyviin. Elävä voima pakeni ajoneuvoista molemmin puolin tietä pyrkien puolustautumaan ja pääsemään esteen läpi. Vihollinen oli kuitenkin niin sekaisin, ettei järjestäytynyttä hyökkäystä tullut, vaan kaikki sen yritykset hyytyivät tuleemme.
Taistelu hiljeni yön tullen ja venäläiset vyöryivät kahta puolta mottiamme kohti Kiestinkiä.

Vihdoin Isolan tykkivenejoukot toivat muonaa ja 10 täydennysmiestä. Pieniä venäläisosastoja oli kulkenut polun poikki itään komentopaikan tuntumassa mutta ilmeisesti heitä luultiin omiksi, joten hankauksia ei päässyt syntymään. Illalla saatiin myös yhteys Ryhmä J.n joukkoihin ja yöllä he vierailivat komentopaikan rakotulilla.

Aamulla tutuksi tullut komentopaikkamme jätettiin parahiksi, nimittäin venäläinen pommituslaivue pudotti lastinsa siihen myöhemmin.

Sota jatkui. Samana aamuna lähti saksalainen pataljoona etenemään kohti Kiestinkiä. Verisimmät taistelut olivat vielä edessäpäin.

Helsinki 26.3.20202
Veli M. Leinonen

Hyökkäys Kiestinkiin 1941

Joukot matkalla Kiimasjärven suuntaan. Kaikki artikkelin kuvat ovat SA-kuvia.
Huhtikuinen pilkkipäivä Sohjanan Tuoppajärvellä.
Sohjanassa 1990-luvulla
Joukot matkalla Kiimasjärven suuntaan.

lähdeaineisto: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat, sota-aikaiset valokuvat Suomen sota-arkiston SA-kuvat kokoelmasta.

Suuntana Uhtua

Pohjois-Vienan Kiestinki on yksi tunnetuimpia jatkosodan aikaisia taistelusuuntia, vaikka se ei kuulunutkaan alkuperäiseen suomalais-saksalaiseen sotasuunnitelmaan. Nimittäin alunperin, III Armeijakunnan ryhmä J:n (vahvennettu Jalkaväkirykmentti 53) eteneminen oli tarkoitettu tukemaan ryhmä F:n hyökkäystä Suomussalmelta Uhtuan suuntaan. Ryhmä J sai nimensä everstiluutnatti Jussi Turtolan etunimestä, ja Suomussalmen ryhmä Fargenäs taas vastaavasti  komentajansa sukunimestä. Ryhmä J:n alkuperäinen tehtävä oli suojata ryhmä F:n etelämpänä etenevän päähyökkäyksen pohjoista sivustaa.

Jyrki Iivonen kertoo… HS 11.11.2001.
Jyrki Iivosen arikkeli HS.ssa 11.11.2001 ”Läskiä. lotinaa ts Eldankajärven jää” syntyhistoriasta.
Kiestingin seudun sotatoimialue

Jo talvisodan 1939 aikoihin suomalaiset odottivat venäläisten hyökkäystä Kuusamon suunnasta, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Näin ollen venäläiset ilmeisesti tuudittautuivat käsitykseen, ettei Kuusamon suunnalta ollut mitään uhkaa. Talvisodan hyökkäyksen Kuusamoon esti ilmeisimmin juuri tien puuttuminen Kiestingin ja Kuusamon väliseltä korpitaipaleelta.

Hyökkäyssuunta vaihtuu Kiestinkiin Kananaisissa

Sohjanajoen ylittämiseen tarvittiin aluksi ponttonisilta.

Hyökkäyssuunta vaihtuu Kiestinkiin Kananaisissa

Sen sijaan suomalaisille tien puuttuminen ei ollut mikään yllätys. Jo muutaman päivän jälkeen , kun hyökkäysvaihe alkoi 1. päivänä heinäkuuta 1941 oli selvää, ettei ryhmä J pystyisi etenemään Kuusamosta Uhtuan suuntaan, ainakaan kokonaisuutta hyödyttävällä tavalla. Turtolan osasto joutui raivaamaan kulku-uraa kaatamalla Karjalan ikihonkia tieuralta ja rakentamalla kapulasiltoja suotaipaleiden ylityksiä varten. Etenemisnopeus oli aluksi 5 km päivässä, joka johtui pääosin vastarinnan puuttesta ennen Sohjanaa.

Kananaisen kylä sijaitsee n. 10 km etäisyydellä Sohjanasta.
Etenemisen haasteita.

Kananainen

Heinäkuun 11 päivänä, kun  Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria  vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.

Breintholtz tervehdyskäynnillä.

Heinäkuun 11 päivänä, kun  Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria  vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.

Siilasvuo neuvonpidossa.

Häikäilemättömäksi luonnehdittua iskua Sohjananjoen yli ei päästy toteuttamaan riittävällä nopeudella, ainakaan Siilasvuon mielestä. Hänen sanottiin olleen toimissaan liiankin hätäinen.
Nyt esteenä oli aina vain vaativammaksi muuttuva tienrakennus, joka otti oman aikansa, ja lisäksi venäläisistä alkoi olla yhä enemmän tuntuvaa kiusaa. Sohjananjoella oli puolustuksessa venäläinen Jalkaväkirykmentti 242, ja sen yksi pataljoona oli viivyttämässä joen länsipuolella. Taistelut olivat sietämättömän vaikeat vaativassa maastossa, ja harmillisia tappioita jouduttiin kokemaan, mutta suomalaisten ylivoiman avulla Sohjananjoki saavutettiin illalla 20.7.1941.

Pääjärvellä.
Pinoneerit ja kynnellekykenevät siltatöissä.

Sohjanajoen ylitys

Pohjois-Vienan valtajärviä ovat eteläinen Tuoppajärvi ja pohjoinen Pääjärvi, joita yhdisti noin kymmenen kilometrin vilkasvetinen jokiosuus koskineen. Se oli luonnollinen puolustuslinja korkeine törmineen venäläisille. Joen vastarannalle linnoittautunut venäläinen 242 rykmentti oli saanut käskyn puolustaa asemiaan viimeiseen mieheen. Venäläiset ilmeisesti luottivat siihen, että vastustaja ei kykenisi läpäisemään näin edullisia puolustusasemia. Ja vaikea tehtävästä tulikin. Pelkät hyökkäysvalmistelut veivät niin paljon aikaa, että Siilasvuon oli sitä vaikea hyväksyä. Mm. tulitukiportaan raskaat aseet jouduttiin vetämään paikalle melkein kymmenen kilometriä pitkien soiden ylitse, häthätää levitettyjen pitkospuiden ylitse.

Hyökkäysvaiheessa turvauduttiin pontoonisiltaan.

Ryhmä J:n hyökkäyssuunnitelmalle on ilmaantunut kirjallisuudessa montakin isää. Virallisesti se on Turtolan käsialaa, mutta esim. saksalaisten kirjallisuudessa mainitaan majuri Schreiber. Lisäksi everstiluutnatti Selinheimo on kirjannut suunnitelman itselleen.

Olennaisesti suomalais-saksalaisten päävoimien joenylitykseen ja hyökkäyssuunnitelman onnistumiseen vaikutti majuri Breintholzin johtaman suomalaispataljoonan koukkaus Valasjoelta Tuoppajärven kautta Kokkosalmeen, ja venäläisten selustaan. Tämän suunnitelman takana oli kenraali Siilasvuo, joka alkoi yhä yksityiskohtaisemmin puuttua Ryhmä J:n ja myös JR 53:N johtamiseen.

Venäläiset eivät pitäneet Sohajananjokea viimeiseen mieheen, kuten käsky oli edellyttänyt. Suomalaiset onnistuivat kovasta vastarinnasta huolimatta etenemään Sohjananjoen yli heinäkuun 31 päivän vastaisena yönä. Myös majuri Breitholzin pataljoona onnistui pääsemään Kokkosalmen itäpuolelle suunnitelman mukaisesti, saksalaisten syöksypommittajien tukiessa hyökkäystä. Tällöin venäläiset joutuivat vaikeaan asemaan, mutta siitä huolimatta he onnistuivat vetämään rykmenttinsä pois erittäin vaarallisesta loukusta, mitä on pidettävä hyvänä suorituksena, jota tosin  suomalaisten ja saksalaisten huono yhteistoiminta edesauttoi. Yhteistoimintaa vaikeutti erityisesti kielivaikeudet ja saksalaisilta SS-miehiltä puuttunut erämaataistelutaito. Lisäksi Siilasvuon jatkuva puuttuminen alaistensa toimintaan kiristi henkilösuhteet äärimmilleen.

Siilasvuo ja kumppanit.

Kiestingissä

Elokuun 7 päivänä suomalais-saksalaisjoukot miehittivät perusteellisesti poltetun Kiestingin kauppalan. Venäläisten vastarinta ei ollut kuitenkaan murtunut, vaan Sohjanajoen ja Kiestingin välillä oli jouduttu taistelemaan erittäin verisesti. Mm. Kokkosalmella ja ns. Kuolemankukkulalla olivat eräät hyökkäysvaiheen verisimmät taistelut (Kalle Päätalo, Liekkejä laulumailta). Jos oli puolustaja kovilla, oli sitä myös hyökkääjät. Suomalaiset olivat menettäneet vahvuudestaan neljänneksen, ja saksalaiset vielä enemmän. Upseeritappiot olivat suuret  ja taistelujoukot kärsivät välillä suoranaista nälkää, vaikea punatauti epidemia heikensi joukkoja, ja väsyneet taistelijat nukahtivat paikoilleen. Henkisiltä  romahduksiltakaan ei vältytty.

Asemasotavaihe

Kiestingistä Somersalon moottoroitujen joukkojen tuli hyökätä tielinjaa pitkin kohti Louhea. Taistelun piti muuttua nopeaksi liikuntasodaksi. Moottoroitu joukko oli kuitenkin aivan sopimaton Kiestingin maisemiin, ja hyökkäys torjuttiin venäläisten toimesta jo kuuden kilometrin etenemisen jälkeen. Sen sijaan maantien eteläpuolella Ryhmä J:n joukot etenivät rautatielinjaa, jonka varrella vastarintaa kohdattiin vähemmän. Itse ryhmää komensi tällöin väliaikaisesti III Armeijakunnan eversti Schreck. 14.8 johtamisvastuun otti eversti Palojärvi, joka toi mukanaan siihen saakka puuttuneen ja ehdottoman tarpeellisen divisioonan esikunnan. Ryhmä oi näet vähitellen kasvanut niin suureksi, että sitä ryhdyttiin kutsumaan Divisioona J:ksi. Paikalla jo olleesta SS-divisioonan esikunnasta ei Siilasvuon mielestä ollut johtamiselimeksi Kiestingin vaikeissa oloissa, ja niin tämä esikunta jatkoi turhauttavaa oleiluaan joukkojen selustassa.

Lotat ruokailutauolla.

Palojärven otettua johtovastuun, oli rintamalla ehtinyt tapahtua jo epäsuotuisa käänne. Suomalaisten edettyä Kiestingistä jo kolmekymmentä kilometriä itään, tilanne oli käynyt venäläisille uhkaavaksi, ja he heittivät tuleen uuden divisioona 88. Suomalaisilla oli kuitenkin onnea sikäli, että divisioonan yksiköt heitettiin tuleen saapumisjärjestyksessä, eikä se päässyt tekemään hyökkäystä heti kaikella voimallaan. Kuitenkin 12.8. alkanut venäläisten hyökkäys johti siihen, että Turtolan kaukana edessä taisteleva osasto joutui mottiin. Joitakin päiviä myöhemmin Turtolan selustayhteydet olivat jälleen jotakuinkin selvät, mutta 18.8. niitä vastaan hyökkäsi etelästä kokonainen vihollisrykmentti, jolloin yllättäin taistelujen keskelle joutunut Siilasvuokin oli päästä hengestään.

Reino Rinne haastattelee partisaanijohtajaa 1944

Tälläkin kertaa suomalaiset kykenivät estämään täydellisen motittamisensa, mutta raskaissa taisteluissa 28.8.1941 klo 16:30 sai surmansa myös everstiluutnatti Jussi Turtola, joka ylennettiin kuoltuaan everstiksi (Martti Turtolan kirja, Kyllä täällä kaatuakin voidaan).

Lännenpänä rautatien suunnassa (tielinjalla) yrittäneiden saksalaisten hyökkäys oli pysähtynyt jo elokuun puolessa välissä, jolloin myös everstiluutnatti Somersalo kaatui.

Syyskuun alussa tilanne oli edelleen epäselvä. Äärimmäisenä idässä ollut suomalainen JR 53 oli puolittain saarrettu, ja sen länsipuolelle oli tunkeutunut venäläinen JR 753:kin. Divisioona J:n etenemistä oli toistaiseksi turha uneksiakaan, sillä vaaka oli kallistunut tuoreita voimia saaneiden venäläisjoukkojen puolelle. Tästä johtuen, syyskuun 4. päivänä suomalaiset tekivät asiasta johtopäätöksen: he vetäytyivät noin 15 kilometriä lähemmäksi Hangastenvaaran tasalle, mihin rintama vakiintui marraskuun alkuun 1941 saakka, jolloin vielä kerran yritettiin hyökkäystä Muurmannin radalle.

Vaikka Hitler oli määrännyt lokakuun loppupuolella hyökkäykset keskeytettäviksi, sai Siilasvuo luvan paikalliseen etenemiseen. Hyökkäykseen ryhdyttiin viimeisen kerran marraskuun 1941 alussa, ja menestys olikin hyvä. Vihollisen laskettiin menettäneen 3000 kaatunutta, vankeina otettiin 2600 (toisen tiedon mukaan 1700).
Sekä Divisioona J, että SS-divisioona suosittelivat hyökkäyksen jatkamista (kuten myös von Falkenhorst, joka oli aluksi vastustanut). Sen sijaan Siilasvuo keksi kaikenmoisia syitä,  millä perusteella hyökkäystä ei pitäisi jatkaa. Tämä herätti tietysti ihmetystä, kun Siilasvuon mielipide oli yhtä-äkkiä täydellisesti muuttunut. Esitettiin jopa epäilyjä siitä, että Siilasvuo taitaa olla vihollisen kätyri.

it-tykki miehineen

Siilasvuon mielen oli kuitenkin muuttanut Mannerheimin käsitys ko. asiasta. Nimittäin Yhdysvalloilta oli saatu vakava varoitus, että mikäli Muurmannin rata katkaistaisiin, se aiheuttaisi vakavan särön Suomen ja Yhdysvaltojen välisiin suhteisiin.  Tieto oli salattava, ja sitä ei saanut kertoa edes oman esikunnan upseereille, saksalaisista puhumattakaan.
Siilasvuo pysyi kuitenkin kannassaan tiukkana, ja niin ryhmityttiin  Kiestingin suunnassa puolustukseen. Rintamalinja asettui noin 110 kilometrin päähän valtakunnan rajasta ja siinä se pysyi sodan loppuun asti.

Kiestingin hyökkäyksen lunnaat olivat raskaat kaikille osapuolille. Alkuperäisestä ryhmä  J:n 2800 miehen joukoista oli jäljellä enää 800 miestä.  Erityinen menetys oli Pudasjärveläisille, josta yksi ryhmän pataljoonista oli kotoisin. Saksalaisten III/SS-JR 6 oli alkujaan 620 miestä ja nyt enää 211 miestä. Venäläisten tappiot olivat myös tuhansissa miehissä.

Pohjois-Suomessa Suomalaisten menetykset olivat kaikkiaan 5000 miestä ja saksalaisten 24900 miestä (Kuusamo, Salla, Petsamo).
Heikkoa sotamenestystä kuvaa hyvin saksalaisen sodanjohtoon kuuluneen kenraali Dietelin viesti 23.9.1941 Lapista, jonka vastaanotti kenraali Jodl Saksassa; ”Pyydän Teitä, parahin Jodl, harkitsemaan, eikö armeijakuntaani sentään talven kuluessa voitaisi vetää kokonaan pois Pohjolasta.”

Yllä kerrotun tiivistelmän tiedot Kiestingin suunnan hyökkäyksestä perustuvat lähdeaineistona käytettyyn: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat teokseen.
Sota-aikaiset kuvat Suomen sota-arkiston kokoelmasta.

26.3.2020 Veli M. Leinonen

Oskari Tokoin Agitaatiomatka Paanajärvelle 1919

Oskari Tokoin ja Muurmannin suomalaisen legioonan hiihtokomppanian agitaatiomatka Paanajärvelle v.1919

Agitaatiomatka Paanajärvelle kansalaissodan tiimellyksessä

Tässä yhteydessä olen käyttänyt tietolähteenä Irene Tokoin kirjoittamaa, Oskari Tokoin muistiinpanoihin perustuvaa elämänkerrallista teosta; ”Maanpakolaisen elämää”, jossa kerrotaan Oskari Tokoin värikkäistä elämänvaiheista.

Muurmanin legioonan joukkoja tulistelemassa jossain Pohjois-Vienan perukoilla 1919.
Paanajärven itäpäässä 2011 loka-marraskuun vaihteessa.

Paanajärvellä 1919 tapahtunut, kansalaissodan tapahtumiin liittyvä, Tokoin agitaatiomatka, johon liittyi laiton rajanylitys, on erikoinen ja jossain määrin huvittavakin kansalaissotaamme liittyvä tapahtuma.

Tapahtuma-aika oli maaliskuun 15 päivänä 1919, ja tapahtumapaikkana, kuinkas muuten, jälleen Mäntyniemi, missä sijaitsi Suomen n. 25 hengen rajavartioasema.

Muurmannin Suomalainen legioona

Sen jälkeen kun liittolaisjoukkojen päämaja oli muutettu Arkangeliin, kenraali Poole kehotti mupdostamaan siellä olevista terveistä suomalaisista Suomalaiseen legioonaan liitettävän komppanian, joka siellä vaatetetaan, aseistetaan ja harjoitetaan sekä sen jälkeen lähetetään Pohjois-Karjalaan. Kun kaikki terveet miehet koottiin yhteen saatiin 70 miestä käsittävä komppania, jonka päälliköksi luutnantin arvolla kenraali Poole  nimitti Aarne Orjatsalon. Komppania majoitettiin Solombolan kasarmiiin ja harjoitukset alkoivat. Emil Elo ja Tokoi liitettiin upseereina yleisesikunnan ns. Intelligence-osastoon.
Tehtäväksemme annettiin Suomen asioiden seuraaminen ja esikunnalle esitteleminen. Jouduimme tällöin olemaan ikään kuin Suomen edustajina liittolaisten yleisesikunnassa.

Muurmannin Suomalaisen legioonan päällikkyydestä käytiin pitkiä neuvotteluja. Aluksi päällikkönä toimi ranskalainen kapteeni Metz, mutta myöhemmin tehtävään nimitettiin kanadalainen eversti-luutnantti Richard S.P. Burton. Ehdolla oli myös suomalaisia mm. August Wesley ja Aarne Orjatsalo (myöh. Alaric Arnee, koska kenraali Pool ei osannut lausua hänen nimeään oikein). Tokoin mielipidettäkin asiaan kysyttiin, ja hän pelkäsi mahdollista sisäistä sekaannusta jos jompi kumpi mainituista olisi nimitetty, joten Burtonin nimitys oli myös hänen mieleen.

Eversti Burtonin nimitys osoittautui onnellisemmaksi ratkaisuksi kuin aluksi luultiin. Burton ei ollut ainoastaan sotilas vaan hän oli myös suuri ihmistuntija, ja ennen kaikkea alaistensa suuri ystävä, joka tahtoi ja kykeni selvittämään monet ilmenneet vaikeatkin asiat. Hän eli lisäksi parasta miehuuttaan, oli kaksi tuumaa yli kuuden jalan, solakka ja ryhdikäs ja herätti kunnioitusta ja luottamusta jokaisessa, joka hänet kohtasi.

Legioonan kokoonpano

Legioonan pääjoukot oli muodostettu niistä hajallisista ryhmistä,  jotka joutuivat talvella 1918 pakenemaan Pohjois-Suomesta rajan yli Vienaan. Kuolassa, Kemijärvellä ja Kuusamossa muodostetut punakaartilaisjoukot, huonosti aseistettuna ja kokonaan harjaantumattomina sekä johtoa vailla, eivät kyenneet pitämään puoliaan, eivät kyenneet pitämään puoliaan paremmin varustettuja ja johdettuja valkoisia vastaan, vaan joutuivat perääntymään rajan toiselle puolelle. Ainoa sotilasopetusta saanut oli Kuusamon kirkonkylästä kauppiaaan poika Iivo Ahava, joka oli palvellut venäläisissä joukoissa ja kohonnut upseerin arvoon ja joka vallankumouksen puhjettua oli saapunut kotiseudulleen.

Tätä noin tuhannen miehen suuruista joukkoa, joka oli eri-ikäistä, poikasista vanhoihin miehiin asti, seurasi joukko vaimoja. Se perääntyi vastavalmistunutta Muurmannin rataa kohti, jossa toivoi saavansa avustusta siellä mahdollisesti olevilta venäläisiltä joukoilta. Valkoiset kuitenkin seurasivat perässä yli rajan ja jälkitaisteluita käytiin Soukelon kylässä ja Kivisalmessa lähellä Ruvan kylää. Kun valkoiset eivät myöskään kyenneet tai eivät tahtoneet seurata kauemmaksi, niin perääntyvät punaiset saapuivat Näsöön, Muurmannin radan varteen.

Koska asuntoja ei ollut asuttiin korsuissa, havumajoissa ja nuotiotulilla. Tilanne oli kauhistuttava, sillä mukana olleet elintarvikkeet alkoivat loppua eikä mistään ollut saatavissa lisää. Punatauti ja keripukki raivosivat valtoimenaan, ja joka päiv saatiin kaivaa useita maahan. Jopa parikymmentä kuoli päivässä. Tämä joukko oli tuomittu katoamaan lyhyen ajan kuluessa.

Pelastus saatiin, kun amiraalin Kempin joukot saapuivat Muurmanskiin Venäläisten kutsumana. Sen tarkoitus oli estää saksalaisia saamasta sukellusveneilleen tukiasemaa Muurmannin ja Jäämeren rannoilla. Sen maalle laskemat joukot saivat myös vapaasti edetä etelään muodostamaan tukiasemia pitkin Muurmannin radan vartta. Näin kohdatessaan suomalaiset liittolaisjoukkojen kenraali Poole suostui ottamaan  suomalaisten rippeet palvelukseensa, ruokkiakseen, vaatettaakseen ja aseistaakseen heidät. Näin he olivat liittolaisten joukoissa taistelemassa saksalaisia vastaan ja estämään saksalaisia pääsemästä Muurmannin radalle.

Legionaan majapaikaksi valittiin Näsön satama ja sen läheiset rautatien parakit ja asemahuoneet, sekä Näsön vaihde. Lisää pakolaisia saapui Suomesta melkein joka päivä, varsinkin sen jälkeen kun Suomen lehdissä oli kerrottu legioonan perustamisesta. Näin vankilereiltä karanneita ja muuten pakoon päässeitä miehiä alkoi saapua aina Etelä-Suomesta asti. Näistä joukoista muodostui Suomalaisen Muurmannin legioona, noin puolitoistatuhatta miestä. Joukoissa oli kunnon ainesta, mutta oli myös vanhoja ja muuten vain sotilaselämään kykenemätöntä väkeä. Joukon harjoittaminen ja koossapitäminen vaati suuria ponnistuksia ja suurta sovittelukykyä.

Aselepo 11 päivä marraskuuta 1918 aiheutti suomalaisjoukoille hämmennyksen tilan, koska ei ollut tietoa mikä tulisi olemaan heidän kohtalonsa. Se herätti levottomuutta ja pelkoa; melkein tuntui siltä kuin sota olisi päättynyt liian aikaisin. Varkaudet seurasivat sotaa. Siellä oli englantilaisia, ranskalaisia, italialaisia, serbialaisia, venäläisiä valkoisia, pieni joukko amerikkalaisia ja suomalaisia. Tavaraa kuljettavista junista katosi suuria määriä tavaraa, varsinkin ruokaa ja vaatteita. Lopulta suomalaislegioona hoiti junien vartioinnin ja varkaudet saatiin melkein tyystin loppumaan.

Agitaatiomatka Paanajärvelle 19.-26.1.1919

Tähän Mäntyniemen taloryhmän pihapiiriin Pekka Kakkisen joukot saapuivat yllättäin tammikuussa 1919, yhtään laukausta ei silti ammuttu.

Suomesta kantautuneet tiedot kertoivat, että eduskunta oli hajoitettu ja Mannerheim oli määrännyt uudet vaalit pidettäviksi maaliskuun 15-16 päivinä 1919. Siitä  huolimatta että legioonalaiset palvelivat liittolaisten ameijassa, he käsittivät olevansa Suomen kansalaisia ja oikeutettuja käyttämään äänioikeuttaan. Siitä oliko heidät merkitty äänestysluetteloon vai ei, ei ollu tietoa, mutta asiasta päätettiin ottaa selkoa. Ehdotin, että mennään käymään Suomessa ja pidetään siellä edes yksi kunnon vaalikokous, lähetetään valtakirjat ja pyydetään otetta vaaliluettelosta, jolla sitten käydään äänestämässä lähimmässä äänestyspaikassa.

Mutta kuka menee ja miten menee, sillä legioona ei voinut yhtenä joukkona lähteä? Päätettiin, että suksikomppania tekee retken Suomen Paanajärvelle. Taisihan se päätös olla vastoin sotilassääntöjä, sillä legioona oli liittolaisten komennon alainen osasto, joka ei noin vain voinut lähteä liikkeelle ja mennä rajan yli toisen valtakunnan puolelle, varsinkaan aseistettuna. Mutta ilman aseita sellainen retki taas olisi ollut liian rohkea, koska vihollissuhteet edelleenkin vallitsivat Suomen ja Venäjän rajalla.
Suksikomppania, jossa silloin oli 125 miestä, majaili Kannanahdessa. Sieltä täytyi kulkea ensin Näsöön ja sieltä Kanasen, Ruvan, Soukelon ja Vartiolammen kylien kautta Paanajärvelle, jolloin matkaa tuli n. 190 km.
Tammikuun lopulla v.1919 tulivatkin tasaiset pakkassäät. Ensimmäisenä päivänä päätettiin hiihtää Kantalahdesta Näsöön (n.50 km), sieltä 90 km Ruvan kylään, ja edelleen Vartiolammen kylään, ja vasta neljäntenä päivänä 18 km matka Paanajärven Mäntyniemen taloon. Suomen rajavartiojoukon tiedettiin majailevan Mäntyniemen talossa Paanajärven itäpäässä.

Matka suunniteltiin niin, että perillä ollaan lauantaina puolen päivän aikaan ja viivytään yö talossa, jotta keritään lähettää tietoja ympäristön kyliin ja kutsua ihmisiä sunnuntaina pidettävään vaalikokoukseen, jossa Tokoi puhuisi. Matkan varrella tarvittava muona lähetettiin kahdella hevosella Vartiolammen kylään, ja siitä kukin otti kahden päivän annoksen reppuun.

Näin sitten hiihdettiin nihkeän pakkaskelin vallitessa väsyneinä Vartiolammen kylään, jossa kaikki saivat levätä tarpeekseen, sillä Paanajärvelle lähdettiin vasta päivän koittaessa, ollaksemme perillä puolen päivän aikaan.

Vaikka tiedettiin, Mäntyniemen talossa majailevasta rajavartio-osastosta, sen suuruudesta ei oltu varmoja. Varsinkaan ei tiedetty miten heidät otettaisiin vastaan. Siitä vain oltiin varmoja, että jos se vastaankin panee, se voidaan nopeasti voittaa.

Kaiken varalta joukko jaettiin kolmeen osastoon. Yksi osasto hiihti Paanajärven alapäästä jäätä pitkin Mäntyniemeen, toinen kaartaa metsiä myöten Mäntyniemen kohdalla sijaitsevalle vaaralle, ja laskee sieltä suoraan pihalle, ja kolmas joukko hiihtää pitkin rantaa, niin että jokainen joukko on perillä samaan aikaan, kuitenkin niin, että vaaralta laskevat joukot tulevat ensinnä talon pihaan.

Vaaran päältä laskevalle joukolle määrättiin johtajaksi rohkea ja notkea suksimies Pekka Kakkinen. Hänen vesipullonsa täytettiin tulisella Jamaica-rommilla, josta annettaisiin tuliaisryypyt, jos vastaanotto olisi suopea, mutta reppuun pantiin myös riittävästi panoksia siltä varalta, että vastaanotto olisi epäystävällinen.

Pekka joukkoineen, noin 25 miestä, hiihti vaaran päälle ja laski sieltä huimaa vauhtia keskelle talon pihaa. Mäntyniemessä oli vain kymmenkunta miestä, kersantti Pullin johdolla, ja niistäkin suurin osa sattui olemaan saunassa, kun kersantti Pulli oli parin toverinsa kanssa heiniä hakemassa.

Vieraita ei siis ollut odotettu, joten Pekan joukon ilmestyminen talon pihalle oli täydellinen yllätys. Hämminki kävi sitäkin suuremmaksi, kun samaan aikaan toinen kolonna hiihti pihaan järven rantaa pitkin ja kolmas nousi ylös järven jäältä. Saunassa olevat rajamiehet tulivat ulos ilkialastomina, kädet ylhäällä ilmoittaen antautuvansa taisteluitta. Pekka Kakkinen, joka ensimäisenä kiiruhtaa saunan ovelle, ottaa rommipullon repustaan ja sanoo:”Mitä te höpisette antautumisesta! Menkää pistämään housut jalkaanne ja paita päällenne ja ottakaa tästä saunaryypyt.” Se oli miehille merkkinä siitä, että oltiin tultu sopumielessä eikä tappeluaikeissa. Myöhemmin kersantti Pullikin tovereineen saapui heinäkuormineen, ja hänen kanssaan sopu sitten virallisesti vahvistettiin.

Mäntyniemen puhelimella soitettiin yläpäähän rajavartioston esikuntaan ilmoittaen, että täällä on vieraita. Kerrottiin, että heitä voi tulla puhuttelemaan, sillä vieraat ovat tulleet ystävällisessä hengessä vain niin kuin vaaliagitaatiomatkalle.
Esikunnan upseerit eivät olleet uskoakseen, vaikka kersantti Pulli kuinka vakuutti. Mutta kun pantiin suksikomppanian soittoniekat hanuristi Sipola ja viulunsoittaja Ahola musisoimaan puhelimen ääressä, niin alkoivat uskoa.

Mäntyniemessä pidettiin hauskaa ja talonväkeä kestittiin ruualla ja juomalla. Puhelimella ym. keinoin levitettiin tietoa Paanjärvisille, että Mäntyniemessä olisi sunnuntaina 25 tammikuuta (1919) suuri vaalikokous, jossa puhuu Suomen eduskunnan entinen puhemies ja Suomen entinen pääministeri Oskari Tokoi.

Niin oli sunnuntaina Mäntyniemen tupa täynnä köyhää kansaa, etupäässä torppareita ja muita työläisiä, mutta oli talollisiakin. Vaalikokoukseen saapuivat myös rajavartioston upseerit Paanajärven yläpäästä. Keskustelu oli ystävällistä, ja upseerit lupasivat saattaa esikuntansa tietoon ja Suomen hallituksen tietoon Suomalaisen Legioonan suksikomppanian matkan ystävällisen tarkoituksen.

Lähettipä Tokoi ja kumppanit vielä vaaliluettelo-otteeseen liittyvät valtakirjatkin Mäntyniemestä virallisin allekirjoituksin varustettuna. Ei liene kuitenkaan tietoa siitä saapuiko Tokoin valtakirja ja valtuutus koskaan Aatu Halmeelle asti.

Myöhemmin ko. joukkojen komentajaa Eversti Burtonia syytettiin kyseisestä ilmeisen luvattomasta rajanylityksestä. Hän lähti selvittämään asiaa  Paanajärvelle henkilökohtaisesti, jolloin hän ja hänen seurassaan olleet kapteeni Haggard, kersantti Paul Lehto, ja lähetti August Kuusiniemi pidätettiin Suomen rajavartioiden toimesta. Vaan eipä Burton asiaa purematta niellyt, vaan vaati saada luvan lähettää sähkösanoman Mannerheimille, jossa hän jyrkin sanoin vaati vapauttamista. Mannerheim vastasi, että englantilaiset olisi vapautettava, mutta suomalaiset olisi tuotava pidätettyinä Helsinkiin. Mutta Burton vastasi, että ellei suomalaisiakin vapauteta hänkin tulisi Helsinkiin. Ja niin lopulta Mannerheim antoi käskyn palauttaa suomalaisetkin Burtonin komentoon, sekä pyysi osoittamaan heidän palvelijoilleen kohteliaisuutta.

Iivo Ahava

Mirko Harjula (2006, 447) kertoo Iivosta seuraavaa:


Iivo Ahava syntyi vienankarjalaisen kauppiaan perheeseen Uhtualla 19.2.1896, kävi kansankoulun Kuusamossa ja kauppakoulun Oulussa, lähti sitten Helsnkiin kauppaopistoon.

Toisen tiedon mukaan erotettiin Rovaniemen yhteiskoulusta alkuvuodesta 1916. Liittyi Venäjän armeijaan, osallistui sotatoimiin Galitsian rintamalla, yleni kersantiksi ja sai 2 Yrjön ristiä urheudesta. Palveli vuonna 1917 Oulussa.

Johti Muurmannin radan työläisten järjestymistä Suomen punakaartin pohjoiseksi rintamaksi Kantalahdessa helmikuussa 1918, johti rintamaa maaliskuusta 1918 alkaen taistelussa valkoisen Suomen joukkoja vastaan.

Liittyi brittien Muurmannin suomalaiseen legioonaan ja sai brittiläisen luutnantin viran. Osallistui taisteluun valkoisia vastaan elokuussa 1918. Osallistui talvella 1919 karjalaisten nationalistien toimintaan, valittiin helmikuussa 1919 näiden Karjalan kansalliskomiteaan.

Valkoiset venäläiset pidättivät ja serbit ampuivat Ahavan rintamien välissä Urosjärven eteläpuolella Muurmannin radalla 16.4.1919″

Iivo Ahava sotilasasussaan.

Iivo Ahavan kohtalo

Emeritusprof. Jukka Nevakivi kirjoittaa Muurmannin legioona (1970, passim) teoksessaan seuraavaa:

”Suomalaisen legioonan samoin sitä ennen SPK:n (Suomen punakaarti) pohjoisen retkikunnan hyvät suhteet karjalaisiin johtuivat tärkeältä osaltaan siitä, että kummassakin joukossa keskeisissä tehtävissä toiminut Iivo Ahava oli täysiverinen vienankarjalainen.

Hänen isänsä, uhtualainen Paavo Afanasjev, oli pojan lapsena ollessa muuttanut perheineen Suomen puolelle Kuusamoon ja luonuut siellä asemansa paikkakunnan yhtenä johtavista kauppiaista.

Paavo Ahava oli elänyt aluksi venäläisten hallinnollisen karkotusmääräysten alaisena, mutta ei luopunut kansallisista harrastuksistaan. Hän oli ollut ensimmästen mukana perustamassa Vienankarjalaisten liittoa ja Karjalan Sivistysseuraa ja levittämässä niiden vaikutusta rajan itäpuolelle. Nimenomaan Karjalan asia enemmän kuin mikään muu antaa leimansa Iivon lapsuuden ja nuoruuden aatteellisille vaikutteille. Mitä 2 sotavuotta ja vallankumouksen kokeminen Venäjän armeijassa saattoivatkaan lisätä hänen maailmankatsomukseensa, tuntuu perusta säilyneen entisenä: Iivo Ahava ilmeisesti luotti, että Venäjän uusi johto kunnioittaisi kansojen itsemääräämisoikeutta niin pitkälle, että antaisi Karjalan kuten Suomenkin päättää omasta tulevaisuudestaan ja muodostaa oman valtion kansallisella pohjalla. Viite 46)

mts 209 viite 46): Karjalan sivistysseuran piirissä oli nähtävästi v 1918 alkutalvesta vakavasti suunniteltu itäkarjalaisen delegaation lähettämistä Pietariin pyytämään kansankomissaarien neuvostolta autonomiaa Venäjän Karjalalle.

Muurmannin legioonan tarkoituksemattomaksi varuskunta palvelukseksi muuttunut toiminta ei voinut tyydyttää Ahavaa eikä edistää Karjalan asiaa. Tammikuun lopulla 1919 Ahava pyysi ja sai luvan siirtyä Vienan Kemiin sijoitettuun karjalaisen rykmentin esikuntaan.

Kemin karjalaisten kokouksessa 17-18.2.1919 Ahavan poliittisena neuvonantajana toimi Oskar Tokoi, kokouksen suomenkieliseksi sihteeriksi valitun Ahavan lukemassa alustuksessa esitettiin, että Karjala julistettaisiin itsenäiseksi valtioksi…

Kemin kokousta on pidettävä kansallismielisten karjalaisten vastatoimena suomalaisten miehittämissä Karjalan osissa ja Suomessa pidetyille kokouksille, joissa oli vaadittu Karjalan liittämistä Suomen yhteyteen. Vaikka kokouksen päätöksissä oli sosialistien vaikutukseen viittaavia piirteitä, sitä ei voi leimata yksin punaisten puuhaksi. Alustuksen loppuponnet, jotka kokous sanasta sanaan hyväksyi, paljastavat miksi silloiseen Suomeen liittymistä ei pidetty itsestään selvänä: ”Karjalan yhteiskunnalliset rikkaudet ovat säilytettävät Karjalan kansallisena omaisuutena…Karjalan tuleva hallitusmuoto on oleva täysin demokraattinen.”

Liittoutuneiden ja valkoisten venäläisten taholta päätökseen suhtauduttiin ehdottoman kielteisesti.

Yrityksestä ei ollut muita tuloksia kuin että sen johtohenkilöt joutuivat epäilyksen alaiseksi. Tokoi vältti vangitsemisen brittiläisen majuri Burtonin avulla. Sen sijaan Ahava pidätettiin tiettävästi jo maaliskuun 1919 alussa, jolloin karjalaisessa rykementissä ilmoitettiin havaitun kapinahankkeita ja siltä takavarikoitiin kaikki konetuliaseet.

Suomalaisen legioonan kapinavaiheen jälkeen 6.4.1919 Ahava pidätettiin toisen kerran. Koska häntä ei kuitenkaan katsottu voitavan tuomita kenttäoikeudessa, hänet ehdotettiin palautettavaksi suomalaiseen legioonaan. Syystä tai toisesta tätä ei kuitenkaan toteutettu, vaan Ahava pakotettiin valitsemaan Pohjois-Venäjän hallituksen näihin aikoihin kaikille tarjoama mahdollisuus siirtyä linjojen yli bolsevekkien puolelle.

Prikaatin sotapäiväkirjasta päätellen Ahava kyydittiin väkisin etelään viimeistään kymmen päivää pidättämisen jälkeen (eli 16.4.1919 KS). Siirryttyään ilmeisesti junalla liittoutuneiden vastavaltaamalle Urosjärven (Urosozeron) asemalle Seejärven itäpuolelle, hän lähti 13. rykmenttiin kuuluneen ltn Robinsonin kanssa ylittämään aseman eteläpuolelle muodostunutta rintamaan.

Robinson ilmoitti virallisesti jättäneensä Ahavan liittoutuneiden ulommaisten asemien eteen. Myöhemmin Ahava löydettiin ei-kenenkään maalta ammuttuna, kenen toimesta, sitä ei tiedetä – sikäli kuin sitä koskaan tutkittiinkaan. Yleisesti pidettiin syyllisinä serbialaisia, joita oli tähän aikaan liittoutuneiden rintamalla radan varressa. Itkonen väitti kuitenkin kuuleensa Muurmanskissa valkoisten venäläisten suusta, että verityön olisi tehnyt heikäläinen kapteeni Dietovin johtama komennuskunta.

Wapaus-lehden julkaiseman uutisen mukaan puna-armeijalaiset olivat löytäneet Iivo Ahavan ruumiin 24.4.1919:

”Ahavan rummis oli pahoin runneltu. Kylki oli verille asti revitty. Silmästä oli toverimme ammuttu ja kuula tullut päästä ulos. Verta oli runsaasti seudulla, joka osoittaa että oli ollut luultavasti kova tappelu, ennen kuin Ahava oli henkensä menettänyt. Ruumiin taskusta löytyi paperi josta ilmeni, että kuollut oli ns. Karjalan pataljoonan kapteeni Iivo Ahava, joka oli toimestaan vapautettu ylempää päällystöä kohtaan osoitetusta epäkunnioittavasta menettelystään”

Iivo Ahava

Uutinen Iivo Ahavan kuolemasta herätti tavatonta järkytystä legioonassa. Poikkeuksetta kaikki elossa olevat legioonalaiset samoin kuin kirjalliset lähteet pitivät häntä legioonan pidetyimpänä upseerina.
Vaikka hänen sotilaallisissa kyvyissään ja poliittisissa käsityksissään olisi ollut toivomisen varaa, kukaan ei voinut asettaa kyseenalaiseksi Ahavan rohkeutta, rehellisyyttä eikä jalomielisyyttä.

Nuoren päällikön kohtalo tuntui sitäkin traagisemmalta, kun kaikki tunsivat hänen kielteisen asenteensa turhan väkivallan käyttöön. Hänen kuolemansa oli epäoikeudenmukainen, tarpeeton ja julma. Se oli pelottava muistutus vaaroista, jotka näinä viikkoina ympäröivät legioonaa niin sisältä kuin ulkoa.”

Pentti Haapalan ja Tuomas Hopun (toim) teoksessa Sisällisodasta (2009, 388) kerrotaan seuraavaa: Sodan jälkeen ;

Heimosodat ja Muurmannin legioona

”Mannerheimin päiväkäsky 23.2.1918, jossa valkoisen armeijan tavoitteeksi julistettiin myös Itä-Karjalan vapauttaminen ja Suur-Suomi, oli lähtölaukaus Vienaan suuntautuville retkille kevättalvella 1918. Pohjoinen, jääkärikapteeni K.M.Walleniuksen johtama n. 1 200 miehen osasto yritti miehittää huhtikuussa 1918 Pohjois-Vienaa, mutta yritys epäonnistui. Vastassa oli Iivo Ahavan johtama punakaarti, joka pyrki hyökkäämään Pohjois-Suomeen valkoisten armeijan selustaan. Rajan takana käytiin lukuisia pienehköjä mutta verisiä taisteluja, jotka kokonaisuudessaan päättyivät ratkaisemattomaan.”

Artikkelissaan Iivo Ahava, punainen heimosoturi, (Studia Historica 1967, passim) Nevakivi kirjoittaa mm.

”Iivo Ahava oli täysverinen vienankarjalainen. Hän oli syntynyt 13.2.1896 Uhtualla sekä isän että äidin puolelta tunnettua talonpoikaissukua olevaan viisilapsisen perheen esikoisena (Lähteenä tässä on Iivo Ahavan sisaren rva Veera Parviaisen antama tieto). Isä Paavo, alkuperäiseltä sukunimeltään Afanasjev, muutti sittemmin Suomen puolelle Kuusamoon, missä hän loi asemansa eräänä paikkakunnan johtavimmista kauppiasta ulottaen liiketoimensa Ouluun saakka.

Iivo Ahavan asema punakaartin rintamakomentajana oli äärimmäisen vaikea, olihan syntyisin Kuusamon varakkaimpiin kuuluneesta perheestä, jonka isä liikkui valkoisten asioilla ympäri Karjalaa, ja jonka nuorempi veli Paavo Ahava oli tiedustelijana ja karttoittajana sekä sisar Veera Ahava lääkintätehtävissä Walleniuksen esikunnassa. ”

Helsinki 16.4.2013
Veli M. Leinonen

Sohjanan lohivesillä 1943

Vienan Karjalaa Paanajärvelle asti. Kartassa näkyy Louis Sparren matkareitti 1892. Lisäksi kartassa näkyvät Tuoppajärvi, Pääjärvi ja niiden välinen Sohjananjoki, sekä artikkelissä esillä oleva Pontsanjoki (tässä kartassa Pontselenjoki, ven.ПоНчо) joka on Sohjanan sivujoki.

Eränkävijä lehdessä 1955 julkaistiin eversti Wolf H. Halstin kertomus kalastuspuuhista sotatoimien ohessa Pääjärven Pontsajoella ja Sohjanajokisuulla.

Wolf H. Halsti (13.10.1905 – 29.7.1985)
Wolfgang Hallstén Halsti (vuoteen 1936 Hagman) oli sotilasarvoltaan eversti, valtiotieteen tohtori ja kirjailija erikoisalueenaan ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Sodan jälkeen Halsti toimi lähinnä vakuutusalalla.
Hänen julkaisujaan ovat mm. Suomen puolustuskysymys 1955, Suomen sota 1939-1945 I-III  1955-1957, Talvisodan päiväkirja 1971, Lapin sodassa 1972 ja Muistelmat I-III 1973-1975.
Jotkut Suomen armeijan upseerit harrastivat sodan aikana valloitetuilla alueilla urheilukalastusta. Erikseen nimetyt kalastusyksiköt harjoittivat joukkojen elintärkeää muonituskalastusta. Halsti oli yksi kalastuksen harrastajista. 50-luvulla hän kirjoitti Otavan Eränkävijä-vuosilukemistoon muutaman sota-aikaisen kalastusjutun. Yhtenä niistä Sohjanan lohenkalastusta kuvaava tarina, jonka julkaisen muutamien aiheeseen liittyvän kuvan kera.

Toisin kuin tässä SA-kuvassa väitetään Pontselonjoen latvat ulottuvat pitkälle länteen lähelle Palovaaraa ts. nykyisen Suoperän rajanylitypaikan tuntumaan.

Sohjanan lohivesillä

Vienan kahta suurinta järveä, Tuoppajärveä ja Pääjärveä, yhdistää Sohjanajoki. Se alkaa Tuoppajärven luoteispäästä, murtautuu pauhaavana koskena kivisen harjanteen läpi Sohjanan kylän kohdalla ja virtaa sitten rauhallisena luoteeseen ja pohjoiseen, päätyen Pääjärven eteläpäähän. Joen suuhun on aikojen kuluessa syntynyt kalastajakylä nimeltään Sohjanansuu. Lännestä päin virtaavat Sohjanajokeen Mininkajoki ja Pontsanjoki, jotka yhtyvät ennen kuin tyhjentävät vetensä Sohjanaan lähellä sen suuta.


Pääjärven rikas lohikanta oli suomalaisille vanhastaan tunnettu. Eipä siis ollut ihmeellistä, että vuonna 1941 Pääjärven itä- ja pohjoisrannalla majailevat vähäiset venäläiset joukot oli karkoitettu, kaikki III Armeijakunnan kalastuksesta kiinnostuneet jäsenet kilvan pyrkivät noille antoisille ja luontonsakin puolesta ihmeen kauniille vesille. Ensimmäisen kerran siihen oli tilaisuus kun kesä vuonna 1942 vihdoinkin pitkän ja ankaran talven jälkeen ennätti Vienan kankaisille maille. Silloin allekirjoittanutkin siellä käväisi kuin maistiaisiksi. Tilaisuus vakavamman yrityksen tekoon tuli, kun sain seuraavan vuoden kesäkuussa määräyksen lähteä Sohajanasuuhun selvittelemään sakslaisten kanssa syntyneitä erimielisyyksiä Pääjärven moottoriveneistä. Tältä matkalta on seuraava lastu – lähtemätön muisto sikäläisten vesien kalanrunsaudesta.

Illalla saavuttuamme viritimme 600-koukkuisen siimamme, pitkälti neljättä kilometriä. Pääjärvi osoittautui maineensa mittaiseksi. Aamulla oli saaliime yli neljäkymmentä hopeakylkeä, koon vaihdellessa yhdestä seitsemään kiloon. Toisella venekunnalla, jolla oli satakunta koukkua vähemmän ulkona kuin meillä, oli saalis jopa hieman runsaampi.

Iltapäivä käytettiin sitten moottorien tutkimiseen ja erimielisyyksien selvittämiseen. Sangen kiihkeäksikin toisinaan kohonneen palaverin aikana taivas oli hiljalleen mennyt pilveen tuulen kääntyessä itään, ja illan kynnyksellä alkoi hiljaa sataa tihuuttaa. Katselimme taivasta ja toisiamme, haistelimme ilmaa ja tulimme vähitellen sellaiseen tulokseen, että oli tulossa eteläinen ilmavirtaus ja lempeä sade. Ainakin yritimme innokkaasti vakuuttaa tätä toisillemme, ja minä olin joukon vanhimpana erityisen valmistelun kohteena. Syy oli ilmeinen: mielemme paloi Pontsanjoelle uistelemaan ja onkimaan. Kun olimme lisäksi yhdessä harkinneet, että sota kestäisi ainakin vielä tämän vuoden, havaitsimme myös, ettei meillä toistaiseksi ollut kiirettä, vaan että hyvinkin saatoimme puuhata päivän verran Pontselilla myöhästymättä mistään tärkeästä strategisesta ratkaisusta. Niin erosimme seuraavana aamuna toistaiseksi saksalaisista ja lähdimme omille teillemme sateesta välittämättä.

Sohjanankoski 1940-luvulla
SA-kuva
SA-kuvan sotilas veneenteossa.

Nousimme hiljalleen vastavirtaan, molemmat veneet vierekkäin soutaen ja kummankin jäljessä koko joukko erilaisia uistimia eri pitkien vapojen päissä. Siten haravoimme joen melkeimpä rannasta toiseen. Pontsanjoen tumma vesi virtasi allamme hitaasti kohti päämääräänsä, paikoitellen muodostaen laiskoja pyörteitä. Taivaalta tiputteli lempeästi kesäsadetta, tuuli siirtyi totta totisesti vähitellen etelään. Rupattelimme ratoisesti, piiput savusivat. Oikein idyllinen matka, kalaonni puuttui toistaiseksi. Olimme päättäneet nousta jokea aluksi ensimmäisen nivan kohdalle, jossa vesi iloisesti solisten virtasi kauniiden koivua kasvavien harjanteiden välitse. Siinä oli, ihastuttavan niemen nenässä, vienalainen kalastuskämppä, eikä se varmaan ollut paikallaan turhan tähden, arvelimme.
– Pojat, kiinni on! Riemuisa luikkaus toisesta veneestä keskeytti äkkiä seurustelumme. Siellä käytiin kiireellä vetämään ylimääräisiä uistinsiimoja pois tieltä, ja me puolestamme lisäsimme vauhtia antaaksemme naapureille tappelutilaa. Mutta tuskin ehtivät soutajamme kiskaista parikymmentä kertaa kun jo yksi vapa taipui kaarelle meidänkin veneessämme, ja perämiehelle tuli täysi työ, sillä virkeä vieraamme törmäsi sinne tänne, ja olimme koko ajan vaarassa sotkeutua toiseen veneeseen ja muihin uistimiin. Kaiken lisäksi meidän lohemme, jonka olisi pitänyt rynnätä jokea ylös, saikin päähänsä painua myötävirtaan, ja toinen menetteli ihan täsmälleen päinvastoin, joten veneiden tuli vaihtaa paikkaa kesken kiihkeimmän tiimellyksen. Siinä pääsi kiireessä irralleen monta suomalaiskansallista sarvipäätä paholaista ennenkuin manööveri onnistui kalojen pääsemättä sotkemaan kauniita laskelmiamme. Puolisen kilometriä meitä vietiin virran mukana, mutta sitten saimme kurin palautetuksi ja nelikiloisemme veneen viereen, haaviin ja talteen. Melkein samanaikaisesti kuului toisesta veneestä kiivasta kiljuntaa voiton merkiksi, ja pian taas kuljimme rinta rinnan jokea ylös yhtä elämystä ja kahta lohta rikkaampina. Eikä sitten muuta tapahtunutkaan ennen kuin saavuimme päämääräämme, jolloin nivan alaisessa suvannossa saimme kaksi tärppäystä aivan peräkkäin, nyt kuitenkin naapuriveneen kahteen uistimeen. Tämä tilanne selvitettiin siten että kaikki ylimääräiset langat kelattiin äkkiä pois, veneet vietiin vierekkäin ja toinen vapa siirrettiin meille, jonka jälkeen taas nopeasti kaikkosimme mahdollisimman kauaksi toisistamme väsyttämään saalistamme. Nämäkin kalat saatiin onnellisesti veneisiin. Sitten soutelimme nopeasti maihin tekemään leiriä ja valmistautumaan ongintaan. Hiljainen sade ja etelän tuuli jatkuivat.

Kalakämpän alapuolelta läysin aivan ihanteellisen paikan itselleni ja ongelleni. Istahdin ensi alkuun rantakivelle katselemaan veden vilinää. Olin juuri nivan puolivälissä ja saatoin hallita sen herkullisimmat kohdat paikaltani. Ja mikä tuolla ampaisi vastavirtaan ellei muhkea järvilohi – ja taas – ja vielä kerran. Nythän paikalle satuttiin! Tarkastelu päättyi äkkiä, savuke lensi kaaressa veteen, kavereille annettiin pikatieto tilanteesta ja sitten se alkoi. Perhon käyttö ei minua siinä asemassa viehättänyt, vaan kiinnitin eräältä suomussalmelaiselta ukolta kalliiseen tupakkahintaan ostamani kotitekoisen lusikkauistimen lyijyineen tapsiin, sylkäisin kouriini ja vetäisin kahden käden vavallani olan takaa viistoon alavirtaan, kohti toista rantaa.Uistin putosi nivan alimpiin pyörteisiin, metrin päähän rannasta, ja ruvetessani kelaamaan se vikkelästi virran viemänä lähti vilistämään poikki joen oman rannan puolelle. Sillä oli kuljettavana siinä yli kahdenkymmenen metrin kaari, jonka jälkeen pitämällä vapaani kohtisuoraa rantaa vastaan saatoin kelata sen takaisin vastavirtaan. Oikein mukavantuntuinen kierros, mutta ensimmäisellä kerralla se ai antanut tulosta. Siis – vapa taakse – veto – uusi heitto – putous melkeimpä tarkalleen entiseen kohtaan – ja viuuuuh – selvä – siellä ollaan! Silloin oli jo kaksi muuta kaverusta täydessä taistelussa. Toinen oli minua sen verran ylempänä, että uistin putosi suunnilleen kohdalleni, ja minulla oli ilo nähdä lohen syöksyvän siihen kiinni. Niin sai kaveri tiedon tärppäyksestä jo ennen kuin se oli kunnolla tapahtunutkaan.

Kuten tämä SA-kuva kertoo sotilaat kalastivat Kiestingin suunnalla aina kun siihen oli mahdollisuus.
Sotilaan mukava saalis. SA-kuva.
Tässä loimutetaan Pääjärven siikaa.

Kolme lohta maihin yhtä aikaa, se oli jotakin se! Ja ennen kuin ilta laskeutui oli tusina täysi. Saatoimme hyvällä omallatunnolla pistää poskeemme hiilillä paistettua tuoretta lohta niin paljon kuin nahkaamme mahtui. Ja saksalaisilta olimme tietysti kalaa vastaan vaihtaneet itsellemme sekä riittävänvaraston mainioita Moselin viiniä että kahvia, joten ateriamme oli kaikin puolin arvomme ja ansioidemme mukainen. Sillä aikaa oli ilta laskeutunut, sade lakannut ja tuulikin tyyntynyt. Joen ylle ilmestyi joukoittain yöperhoja suorittamaan rituaalitanssejaan. Molskis! Vai niin, ruoka maistuu yhä. Siis nyt perhot esiin, kevyemmät vavat käteen ja liikkeelle. Retken huippukohta on käsillä, sillä mikään sentään ei vedä vertoja perhostamiselle, kun vesi on hyvä ja lohi on syöntituulella. Ja me olimme ostaneet perhoja sekä kaupoista, että oikeilta tekijämiehiltä, olipa meillä joukossa satoja omastakin takaa.

Huit – huit – huit – tip! Kevyesti istahtaa perho veden pintaan, kulkeutuu vähäsen matkan virran mukana, nykäys, uusi lento, istahdus uuteen paikkaan. On nautinto pelata yhden käden herkällä vavalla, joka notkeasti taipuu heittäjän liikkeiden mukaan ja ohjaa perhon haluttuun kohtaan. Tuossa on kokonainen parvi perhoja tanssimassa virran yllä!  Nyt joukkoon – tip – molskis! Kas niin veikkoseni, ohi meni mutta yritetäänpä uudestaan samaan kohtaan – tip – viiuuuuh – no niin, siinähän sinä olet! Vapa taipuu jyrkälle kaarelle ja joustaa kalan liikkeiden mukaan, siima juoksee viuhasti pyörivältä kelalta. Sinne mennään poikki suvannon. Mutta ei sentään liian pitkälle, sillä jarru hidastaa vähitellen ja pehmeästi liikettä, ja nyt kala pysähtyy, vapa oikenee, on aika kelata. Puoliväliin suvantoa lohi seuraa siimaa poiketen vain hieman sivulle, mutta sitten alkaa uusi ryntäys oikealle. Jestas nyt se pakana pyrkii rannalle johonkin juurakkoon. jarruta, jarruta! Se auttoi, täyskäännös, takaisin keskelle vettä – ja hop  – hop – ylös ilmaan ravistelemaan pois sietämätöntä vehjettä, joka ei anna rauhaa kunnon lohelle.

Niin jatkuu kaksintaistelu kalan ja pyytäjän välillä herkeämättä. Suvannon alapäästä kuulu myös kiihkeitä ääniä, siellä on toinen tappelu täydessä käynnissä, rulla vinkuu ja ratisee vuoron perään, vesi loiskahtelee kalan hypätessä, sitten kaveri nauraa onnellisesti jollekin tempaukselle. Tämä on oikeata elämää. Sääli kaikkia, joiden tänä yönä täytyy olla muissa hommissa. Ja kumpa voisimme viedä nämä vedet mukanamme, kun sodan jumala taas viskaa meidät uuteen suuntaan laajoilla työvainioillaan. No, sehän ei käy, siis nauttikaamme niin kauan kun siihen on tilaisuus, huomisesta ei kukaan tiedä mitään.

Lepo jäi sinä yönä meiltä kaikilta perin lyhyeksi, sillä jokaine halusi saada tästä ainutlaatuisesta matkasta irti mahdollisimman paljon. Aikaisina aamutunteina olimme jo taas joen partaalla. Nyt ei perho enää kelvannut, mutta uistin antoi jälleen hyviä tuloksia. Emme saaneet kovin suuria kaloja, useimmat olivat alle kolmen kilon, mutta se ei vähääkään sumentanut iloamme, sillä tärppäykset tulivat sitä tiheämmin, melkeimpä yhtenäisenä sarjana aina kello viiden seudulle saakka, jolloin  ne lakkasivat kerralla kokonaan. Ilmakin näytti sekenemisen ja lämpenemisen oireita. Kokoonnuimme siis leiriin aamukahveille ja otimme sen päälle unoset. Sitten olikin aika jo täysi, meidän oli lähdettävä jokea alas Sohjanaan ja sitä vastavirtaa ison kosken alle auojemme luo, arkipäivän työhön. Sen koommin emme päässet noille vesille onneamme yrittämään. Tiemme johti yhä kauemmas etelää kohti, ja kun vihdoin palasimme oli entisistä aseveljistä tullut vihollisia, ja Sohjanan vedet olivat palanneet omistajilleen. Näin erämiehen kannalta katsoen sääli, että tiiviisti suljetut rajat estävät meitä mielin määrin kuljeksimasta ja etsimässä omaa vaatimatonta onneamme. Mutta muistomme jäävät, ja aina kun mieli palaa menneiden ihanuuksien pariin sanon itselleni, että harvoille sentään on suotu sellainenkaan onni, että kerran ovat saaneet mielin määrin kalastaa Pääjärven ja Sohjanan ihanilla vesillä.

SA-kuva. Sotilas esittelee saalistaan.
Pääjärvellä kalassa 1990-luvulla, taimen juhlisti onnistuneen reissun.
Kuvan silta oli vielä käytössä 1990-luvulle asti. SA-kuva.
SA-kuva
SA-kuva
SA-kuva

Helsinki 25.3.2020
Veli M. Leinonen

Kaksosten evakkomatka 1944


Lokakuun 2011 viimeisinä päivinä tehty kajakkiretki Mäntykoskella ja Uuteen-Anttilaan (Juho Herman ja Kaisa Sofia Leinosen kotitilalle).
Ehkäpä hiukan hätkähdyttäviäkin tuokiokuvia Paanajärveltä. Kuvissa vilahtavat kuuluisat tanssitytöt tosin esiintyivät aikanaan Hiukan juhannusjuhlilla Sotkamossa.
Eeva Saarenpää (o.s. Leinonen) kertoo karjankuljetus-evakkomatkastaan syys-lokakuussa 1944 Paanajärveltä Raahen Saloisiin näin:

Nimismies Louekosken määräyksestä olen kuljettanut lehmäkarjaa. Lähtenyt 8.9.1944 Kuusamon Vuotungista, Posion, Pudasjärven, Yli-Kiimingin, Muhoksen, Tyrnävän, Limingan, Lumijoen, Siikajoen kautta Saloisten pappilaan, jossa asuimme siirtolaisina. Työssä olin Anttilassa Paanajärvellä vuosina 1942-1944 heinän-, eloviljan- ja perunankorjuussa ennen evakkoon lähtöäni.

Nimismies Kaarlo Louekosken määräyksestä poliisi Karppinen oli tullut kertomaan syyskuussa 1944, että koti karjoineen pitää evakuoida. Leinosten Uusi-Anttilan-perikunnan kahdeksan lehmän lisäksi mukaan otettiin Tyyne ja Hilda Määtän kaksi lehmää (kaksoissisar Kirsti kertoo, että mukana oli myös Pesosen, Leskisen, Rauhasen karjaa, kymmeniä, ehkä satoja, oli pitkä raito). Matkareitti Paanajärveltä Saloisten pappilaan kulki Vuotungin, Kuusamon, Posion, Pudasjärven, Yli-Kiimingin, Muhoksen, Tyrnävän, Limingan, Lumijoen, Siikajoen kautta.
Kulkue oli perilla lokakuun puolessa välissä 1944. Mukana oli ollut myös Eevan isä, Juho Herman Leinonen hevosensa kera.

Koska Eeva oli vielä alle 16-vuotias hänen piti vielä selvittää, miksi hänet oli tähän karjankuljetustehtävään määrätty. Ja näin hän itse kertoo:

Meitä oli 11 lasta, kolme tytärtä ja kahdeksan poikaa, joista seitsemän oli rintamalla, ja vanhempi sisareni Elma oli lottahommissa. Äitini kuoli evakkoaikana 1941 (Kaisa Sofia 19.9.1892 -14.3.1941). Välirauhan jälkeen palasimme Paanajärvelle. Isäni ja perheeni jälleenrakensivat uuden kodin 1939 poltetun ja hävitetyn tilalle, jossa asuimme 1942-1944 jonka jälkeen taas lähdimme evakkomatkalle. Meidän kaikkien alaikäisten lasten piti tehdä kaikkia töitä, koska veljemme olivat siellä jossain isänmaan puolustuksessa.
Silloin myös lapset opetettiin tekemään työtä ja piti myös tehdä elääkseen, laiskoja ei ruokittu eikä ollut sosiaalihuoltoa – oli vain kansanhuolto, josta elintarvikekortit ja sensellaiset jaettiin. Eikä jaettu päivä- eikä lomarahoja. Jokaisen piti elantonsa hankkia ja tehdä töitä vointinsa ja terveydensä mukaan.


 ”Meidän piti kiertää pääteiltä metsäteille ja soille, koska päätiet olivat ruuhkautuneet pakenevista saksalaisjoukoista heidän edetessään kohti jäämerta”.
Jossain Posion paikkeilla suotaipaleella kävi sitten niin, että Eeva putosi lehmän kanssa suosilmäkkeeseen. ”Nään vieläki unta, kun pidän heinätuppuista kiinni, ku mihinkään ei saanutjalkojatai kosketuspintaa kovasta, että olisi päässyt pois sieltä”.  Lähitalosta oli saatu köysi, jonka avulla hänet vedettiin ylös suosta kietomalla lassolenkki kainaloiden alle. Myös lehmä pelastettiin.Saadun mutakylvyn jälkeen hän peseytyi läheisessä purossa ja lammessa. Päälleen hän puki märät pestyt vaatteet, jotka kuivuivat pikkuhiljaa matkan edetessä kohti määränpäätä, joka oli Raahen seudun Saloinen.

Kirstin kertomus

Kirsti Hellén (o.s. Leinonen) kertoo:
Heti kohta jatkosodan alkaessa isä ja kaksi vanhempaa veljeäni palasivat talvisodan aikaan poltetulle Paanajärvelle. Me nuoremmat kaksoistytöt ja veli ja lapseton miniä seurasimme perässä.
Asuimme aluksi laavussa, jonka edessä yöllä paloi rakovalkea. Pian kohosi rantatöyräälle hirsinen rakennus, jossa oli tupa, toisessa päässä sauna ja tavaroita varten vaja.
Lisää rakennuksia tehtiin kovalla vauhdilla. Oli aittaa, navettaa, tallia hevosille, ja sitten tulikin isomman rakennuksen vuoro (tark. varsinainen päärakennus, asuintalo). Peltoihin kylvettiin ohraa, kauraa, vehnääkin ja tietysti perunaa ja juureksia. Sipulit, ne olivatkin tosihyviä kasvamaan rinnepelloilla. Järvestä tuli lohta, taimenta, nieriäisiä ja sitä kuulua muikkua nuotalla. Metsässä oli paljon riistaa ja marjoja. Joten voi kuvitella miten oli mahdoton ”hinku” palata toisten nurkista kotiseudulle.
Sodan aikana 7 veljeäni ja yksi sisar oli mikä missäkin sotahommissa ja maanpuolustustehtävissä, ja sisar tietysti lottana siellä jossakin. Meitä oli 11 lasta ja äiti kuoli 1941 evakkomatkalla. Teimme kovasti töitä kotitilallamme, olimmehan kaikki oppineet pienestä pitäen olemaan kaikessa mukana. Ennen talvisotaa kävi paljon turisteja Paanajärvellä, joten sisareni kanssa jouduimme olemaan oppaina Ruskeakalliolle, Mäntykoskelle ym. taiteilijoiden suosimille paikoille.
Talomme oli järven pohjoisrannalla, jossa oli suurempi  vaara desanteista. Aika-ajoin, varsinkin kesällä menimme järven yli yöksi pakoon venäläisiä partioita, jonne myöskin vartiosotilaat tulivat mukaan.
Käviväthän yksi elokuun yö hakemassa naapurin isännän mukaansa. Aamulla tuli sitten tytär kertomaan, koska olivat yöllä kieltäneet lähtemästä ampumisen uhalla kertomamaan käynnistään. Meille eivät uskaltaneet tulla, koska olivat kysyneet onko meillä aseita ja sotilaita paikalla. 
Meillä oli jostain hankittuja kivääreitä ja käsiaseita, joilla me tytötkin opeteltiin ampumaan. Kesällä nukuimme aitoissa, joissa oli pyöreitä reikiä ampumista varten. Huomasimme kyllä monta kertaa merkkejä partioiden liikkumisesta, joten pelkomme olivat kyllä päällimäisenä mielessä.
Sitten kävi niin kuin kävi. Poliisi Karppinen tuli 7 pnä syyskuuta 1944 ilmoittamaan. Nyt oli taas lähdettävä pois kotikonnuilta. Pakkasimme hevosrattaisiin ruokaa ja vaatteita ja kellokas lehmä narun päähän, jota muut eläimet seurasivat, ja tunnin sisällä olimme matkalla länteen. Lehmikarjaa kuletettiin Raahen seudulle (Saloisiin). Meidän asuinpaikaksi tuli Saloisten pappila, jossa oli navetta ja hevosille suuri talli. Sillä seudulla oli paljon siirtolaisia.
Helsinki 1.12.2019
Veli M. Leinonen