Kallén-Gallelan korpivaellus Paanajärvellä 1892

Akseli Gallen-Kallela
Suomen taiteen uhri

Louhikkoinen rinne,
näköala lumoaa,
Nuorushuippu hulppea,
kelopuuta komeaa,
palokärki  juurakon,
istuu oksallansa,
onko tähän viritetty,
linnun kuolinansa.

Keltasilmät vilkkuaa,
korven metsurilla,
elantoa etsien,
hakkaa keloansa,
petäjäistä silppuaa,
tervarosoisessa,
piip, piip –  joskus huudahtaa,
kolon kuoloisessa.

Viimeisiä ilojaan,
yöttömässä yössä,
touhukkaana tosissaan,
erämaiden vyössä,
öisen öinen hiljentyy,
järven pinta tyynin,
aamurusko väreilee,
päivänkoiton dyynin.

Vaskivaaran kertomaa,
malmimöhkäleistä,
kultakarvaa komeaa,
rinteen kylkiäistä,
sikin sokin sinervät,
sinivihreet kuparin,
mikä tähän oikettaa,
ammuttuna kyselin.

Rakastin tätä lintua,
punahattuisena,
sen yksinäistä huutoa,
korven hiljaisessa,
tunnelmointi ankeaa,
ei  lintu enää lennä,
mut Suomen taiteen uhrina,
voi palokärki mennä.

28.8.2020 Veli M. Leinonen
Retki Paanajärvelle heinäkuun alussa 2001.
Kuvakaappaus Aaro. A. Nuutisen kirjasta ja Palokärki-taulusta. Muita Gallelan tunnettuja maalauksia Paanärvellä olivat mm. Paimenpoika ja Mäntykoski,
Akseli Gallen-Kallela jalkautuu Paanajärven korpimaisemiin 1892

Ehkäpä Vienan Karjalassa vietetyn häämatkansa innoittamina Gallelat päättivät matkata Paanajärvelle. Sinne he matkustivat Oulusta heinäkuun 18 päivänä 1892. Odotetun mukavaa vaunumatkaa ei tullut, vaan korpivaellus kaikilla mahdollisilla kulkupeleillä. Lopputuloksena syntyivät Palokärki, Paanajärven Paimenpoika ja Mäntykoski-teokset, joita pidetään yksinä hänen parhaimmista teoksistaan.

Mary kertoo:

Suovaatteet, pieksut, saappat ja sadetakit ym. oli lähetetty ajomiehen mukana Kuusamoon etukäteen. Niimpä saimme tulla toimeen miten taisimme. Eräällä lossilla yllätti rankkasade. Sain kumitakin ylleni ja aioin ottaa Marjatan sen sisäpuolelle, mutta hänen oli välttämättä kiemurteltava lossin pohjalle, missä seisoimme nilkkoja myöten vedessä, niin että minulla oli työ pitää hänestä kiinni.  Eniten kävi sääliksi Axelia. Ensin hänellä kyllä oli sadetakki yllään, mutta kun sade vain yltyi, hän pani sen tavaroiden päälle kärryille, ja oli itse lopulta kuin järveen kastettu. Ryntäsimme lähimpään mökkiin, jonka asukkaat olivat niin köyhiä, että tuvassa oli vain penkki ja pöytä. Siellä meitä oli ainakin 20 henkeä likomärkinä.

Gallen-Kallelan maalaus Mary puolisostaan
Pudasjärvellä apteekkari pyysi heitä jäämään luokseen yöksi tarjoten kaakaota, mutta Axel löysi huoneista liikaa "pikkuvieraita". Mary oli myös sairastunut, otti kiniiniä ja konjakkia. Lopulta he olivat molemmat todella huonossa kunnossa; Axelin rakot särkivät, ja hänelläkin oli kuumetta, hän houraili yöllä ja ajoi loppujen lopuksi kärryillä ojaan keskellä päivää.
Kuusamoon he jättivät vielä osan tavaroistaan, sillä oli muutenkin vaikea saada tarpeeksi kantajia. Eräs kiltti mustalaiseukko sitoi Marjatan Maryn selkään ruskeaan saaliin, jonka päät hän pani ristiin Maryn rinnan ympärille.
Vähän väliä he tulivat pienille järville, joiden rannalla oli huudettava venettä toiselta puolelta, jolloin he saivat aikaa hetkisen levähtää. Viimeinen tieosuus oli pahin, puolitoista peninkulmaa, he kahlasivat jokien ja soiden yli liukkaita pitkospuita pitkin. Mary; "Oli oikein hauskan näköistä kulkiessamme hanhenmarssia, naiset ja miehet, kaikilla taakat selässään".
Sitten he saapuivat Oulankajoelle, istahtivat lepäämään ja söivät eväitä nuotion äärellä. Hyttyset olivat villeinä Axelin ja Marjatan kimpussa, ja heillä oli monta päivää punanäppyläistä ihottumaa. Marjatta oli tuntemattomaksi muuttunut, toisen silmän alaluomi ja toisen yläluomi oli paisunut, joten hän oli koomisen näköinen.
Syötyään he soutivat mutkikasta ja vähävetistä jokivartta alas. Vene pysähtyi vähän väliä keskelle virtaa, jolloin Axelin täytyi nostaa tai vetää venettä. Näin soutelimme koko yön, minä ja Marja makasimme veneen pohjalla nukkuen Stjernvallin porontaljalla, koska hän oli toisessa veneessä, jossa oli enimmät tavarat. Surkea seurue me olimme koko ajan, oli hyttysiä suoseuduilla, paarmoja ja mäkäräisiä. Aamuvarhaisella he saapuivat Rajalaan.
Rajalassa heillä oli asuttavana ihana tupa ja huone erikseen ruokatarvikkeille. Mary kertoo; Täällä saamme voita, leipää, maitoa, juustoa. Sunnuntaisin tupa on täynnä ihailijota ja juustonmyyjiä. Olemme ampuneet sorsia ja onkineet harreja ja nieriöitä koskista. Se on hirveän hauskaa; ja Marja huutaa ihastuneena:" kala, kala, kala", ja tahtoisi syödä ne raakana, jos saisi. Hän on ruskea ja lihava, ja nukkuu vieressäni lattialla.

Kylläpä me olemme erämaassa; ei postia, kukaan ei lähde täältä kirkolle, ehkä vasta Mikkelinpäivänä joku lähtee; sinne on ainakin kolmen päivän matka.

 Emil Wikström ja kreivi Sparre yllättävät 

Emil Wikström ja kreivi Sparre tulivat yllättämään meidät juuri, kun istuimme eräällä vaaralla maalaamassa paimenpoikaa, joka puhaltaa tuohitorveen. Entinen oppaamme Renne Matokangas (ts. Haverinen, Matokangas oli hänen torppansa nimi) oli hänen mukanaan. Siitä se ilo nousi, Mamma voi uskoa, kirjoittaa Mary äidilleen. He olivat kahdeksan päivää matkalla tullakseen tervehtimään meitä, kävelleet neljä peninkulmaa päivässä, vetäneet veneen koskia ylös, ja soutaneet yli Pääjärven, joka on kymmenen peninkulman pituinen. He tulivat Vuokkiniemeltä ja Uhtualta.
Kylmä syksy yllättää

Syyskuun alussa 1892 Gallen-Kallelat ovat vielä Paanajärvellä, mutta heillä on kylmä, hyvin kylmä. Syyskuun ensimäisenä satoi lunta, ja yöllä oli halla, joka vei perunat, rukiin ja oraan.

Vielä he kävivät Urovaaralla, mutta Axel ei voinut maalata, vaikka hänellä oli lammasnahkakintaat, koska häntä paleli kovasti. Oli kylmää ja sadetta, rakeita ja lunta.
Akseli ja Mary sairaanhoitajina
Axelia on pyydetty auttamaan Mäntyniemen isännän Aatami Leinosen hoidossa, jonka karhu oli päässyt yllättämään raatelemalla hänet henkihieveriin. Mary kertoo tapahtumista seuraavaa:

Mary kertoo tapahtumista seuraavaa:

Olemme sairaanhoitotyössä. Erästä isäntää on karhu raadellut. Akseli lähti, mutta palasi seuraavana päivänä takaisin hakemaan minua apuun.
Minun oli vaikea mennä pirttiin. Voin pahoin, kun ajattelin minkä näköinen hän oli Axelin selostuksen mukaan. Päätä oli revitty pitkin ja poikin, korva oli poissa, suu roikkui, koko päänahka oli irrallaan, niin että sen saattoi nostaa pois.
Axel lähti Rajalaan ja minä jäin Marjan ja Reeta-Liisan kanssa viikoksi pesemään Aatun haavoja. Homma oli kamala koettaessani saada ulos haavoista kaikki koivunlehdet, siemenet, ruohot, sammaleet ja multa. Myös yöllä menin kostuttamaan hänen päätään. Hän makasi kuumassa pirtissä, jossa kaikki heti kuivui. Haavat märkivät hirveästi. Vanhat ystävät tulivat ottamaan häneltä jäähyväisiä niin kauniisti ja hienosti, ja hieno hän on itsekin, ja kunnon mies, Mäntyniemen isäntä.
Ihmiset olivat pitäneet Maryn hoitoa aivan turhana. ”Eihän siitä enää miestä tule. Haiseekin jo,” tuumasivat Paanajärviset.
Lähetimme isännän pojan neljän peninkulman päähän Kuolajärvelle, missä Stjernvall asui, hakemaan lääkkeitä, sillä meillä ei ollut juuri mitään sellaisia ammottavia haavoja varten.

Syyskuun 7 päivänä Mary kirjoittaa Mäntyniemestä Alexille:

Olen tehnyt työtä koko päivän, paitsi kahden tauon aikana, jolloin söin. Polveni ovat arat, kun olen koko ajan polvillani ja niska on mennä poikki. Mutta täällä on ihanaa ja raikasta heti, kun pääsen ulos ja silloin hakkaan itseäni niskaan.
Miehen silmästä olen vetänyt roskan pois toisensa perästä, ruohoa, tuumanpituista, ja yhtä tällaista sain kiinni varresta. Kun lehti näkyi, pelästyin ensin. Sitten hän sai vähän silmänsä auki, niin että näki valon ja tuli kovin iloiseksi, mutta minä annoin varren jäädä kiinni vielä, sillä silloin haavat sen ympärillä paranevat parhaiten. Korvahaavasta ja kädestä sormien välistä vedin ulos pitkiä sammalia. Päänahka on pahin ja korva, ne ovat hirvittävimmät, ja haava kainolossa on vaikea parantumaan.
Kun tulet niin ota krokotiililompakko mukaan; se on varmaan laukussani, siinä on punainen laastari; sitä aion koettaa huulen irtonaiseen kappaleeseen, joka tuottaa vaikeuksia hänen syödessään. Niskahaava on paha, mutta toivon kuitenkin, että roskat ja märät tulevat pois.

Olemme syöneet karhun lihaa kolmen viikon ajan, kirjoitti Mary myöhemmin äidilleen; ”He antoivat kokonaisen takajalan, nyt meillä on vain sydän ja käpälä jäljellä; panin ne suolaveteen. Käpälä on niin vastenmielinen, aivan kuin ihmksisjalka kaikkine varpaineen. Viikon päästä lähdemme Mäntyniemeen, Axel aikoo siellä maalata. Tuskin lähdemme Venäjän puolelle”.

Karhun raatelema mies oli nimeltään Aatami eli Aatu Leinonen, ja hän parani täysin. 

Kiitollisena saamastaan hoidosta Aatami antoi Gallen-Kallelan perheelle lappalaiskoira Kapperin.

Aatami Leinonen kuoli v.1920 Taivalkoskella, missä hän myöhemmin asusti.
Kuvassa Aatami Leinonen karhupainin jälkeen tervehtyneenä

Mary kertoo edelleen:

Kansa tulee yhä edelleen tarjoamaan tavaraa myytäväksi; he haluavat myydä kaiken minkä omistavat. Köyhiä he ovat, puunkuoria ja olkia syövät ja tulevat tänne Rajalaan, joka on rikas talo. Saavat velaksi jauhoja, joka sitoo puunkuoren ja oljen.
Mary kertoo olevansa itse niin risainen, että tuskin pysyy koossa enää, vaikka paikkailee ja ompelee vaatteitaan joka päivä; samoin ovat Axel ja Marja. He ovat antaneet pois kaiken, minkä ovat voineet. Marjakin on kasvanut niin, ettei mikään sovi hänen päälleen enää.

Kylmä koettelee ja aikaistaa kotiinpaluuta

Marystä on sääli Axelia, jonka on seistävä ulkona maalaamassa, vaikka on niin kylmä. Sanon aina; että hänen on korotettava taulujensa hintaa, kun hänellä on selaisia vaikeuksia: hän kulkee puolitoista virstaa staflian ja kankaan kanssa, joka on yhtä suuri kuin Kalevala-taulun keskiosa. Eräänä päivänä taulu putosi koskeen kulkiessamme sen ylitse kahden lankun ja kivien päällä: ei ole helppoa kun on niin liukasta.

Kotiinpaluu

Mary ei ymmärrä miten he tulevat selviytymään kotimatkastaan pakkasessa. Axel ehdottaa Marjalle housuja, joissa on jalkaterät. Mary aikoo yrittää ommella ne itse. Siihen aikaan lapsilla ei ollut mitään sellaisia vaatteita. Hänen täytyisi olla säkissä, sillä luulen, että se olisi lämpimintä, koska hänet on kannettava selässä.
Vielä 12.10.1892 Axel kirjoittaa Kuusamon kirkonkylästä apelleen, että hänen tarkoituksenaan on jäädä pohjoiseen pitemmäksi aikaa ja muuttaa Paanajärven itäpäässä olevaan taloon (tarkoittanee Mäntyniemeä).
Mutta sitten sää muuttui niin kylmäksi ja koleaksi ja hän tunsi itsensä niin väsyneeksi aina, kun alkoi maalata, että he aivan äkkiä päättivät matkustaa kotiin. Vielä olisi Axel halunnut mennä maalaamaan Rukatunturille, mutta ilma muuttui aivan sakeaksi sumuksi, niin ettei nähnyt kättään pitemmälle.

Näinpä he sitten lähtivät Pudasjärven kautta Ouluun 13.10.1892 ja niin oli Paanajärven reissu tehty.

Helsinki 21.10.2020
Veli M. Leinonen