Koskenlaskuopas Renne Haverinen 1892

Renne Haverinen. Emil Wikströmin piirros Louis Sparren kirjasta.
Lentiiran Petäjäniemen (ent. Lentiiran lomakylä) isäntä Toivo Topi Heikkinen esittelee Vienan Karjalan matkalaisille valtavaa ”maailman suurin tervahauta”-projektiaan 1990-luvun loppupuolella.

Kesäkuussa 1892 Louis Sparre ja Emil Wikström päättivät tehdä retken Vienan Karjalaan.

Oppaakseen he halusivat valan tehneen lentiiralaisen koskenlaskija Renne Haverisen (toisissa yhteyksissä Matokangas).

Louis Sparren ja Emil Wikströmin matkareitti Renne Haverisen opastamana Paanajärvelle 1892.

Itsekin koskenlaskukipparointia harrastaneena tämän olkoon kunnianosoitus Renne Haveriselle, jota voitaneen pitää hyvällä syyllä kaikkien koskikippareiden esikuvana. Asiakaspalvelijaksi hän oli syntynyt kuin luonnostaan.

Parhaiten Rennen taidoista tulee vakuuttuneeksi lukemalla edellä mainitun Louis Sparren matkakertomuksen heidän matkastaan Vienan Karjalan vesistöjen kautta Paanjärvelle ja takaisin.

Tällä sivulla on muutamia otteita kirjasta ja Sparren näkemys piirroksina, kuvina ja kirjallisena ilmaisuna Renne Haverisesta.

Renne Haverinen mielipuuhassaan. Kirjan kuvitusta.

”Renne Haverinen oli kruununtorppari Kuhmonniemeltä, Matokankaan torpasta. Silloin kuin Gallénin kanssa kävin Vienan Karjalassa, oli hän mukanamme palvelijana, kokkina, kantajana ja oppaana. Hän näyttäytyi tehtävissään eteväksi, että ajattelin heti tälle pitemmälle matkalle lähtiessäni uskoa hänelle samat tehtävät. Hän oli rehellinen, sanansa pitävä ja uskollinen, ja melkoinen määrä arkuutta ja epäluuloa, joka kuului hänen luonteeseensa, teki hänestä vain oivallisimman vartijan, mitä erämaaretkillä saattoi toivoa. Minun täytyy kuitenkin karjalaisten kunniaksi lisätä, etteivät Rennen vartijaominaisuudet joutuneet arvioitavaksi muuta kuin yhden ainoan kerran koko tuolla pitkällä matkalla.”

(lähdeteos: Louis Sparre, Kalevalan kansaa katsomassa, WSOY Porvoo
v. 1930).

Huomenna (29.6.1892) varhain alkaa matka Venäjän rajaa kohti Lentiiran kautta, jossa Renne Haverinen otetaan tärkeänä jäsenenä mukaan retkikuntaan.

Lentiira kesäkuun 29 päivänä 1892

Kello kahdeksan aamulla sovittelemme tavaramme veneeseen, joka saattaa meidät Lentiirajärven yli Lentiiraan, jossa aiomme olla yötä. Meillä on kaksi soutajaa ja perämiehenä eräs kansakoulunopettaja, yllään täälläpäin yleisesti käytetty punainen pusero. Kun vene  on sauvottu ja vedetty ylös Lentuan koskista, sunnataan matka isonlaisen Lentuajärven poikki Rennen torppaan. Tuo pieni harmaa mökki vähien, puolittain rappeutuneiden ulkorakennustensa keskellä näyttää alakuloiselta. Viljelyksistä ei ole paljon merkkiä. Muutamia laihoja peltotilkkuja siellä täällä kivikossa, siinä kaikki. Aidalla ulkorakennusten kulmalal riippuu kuivumassa isoja petäjänkuoriliuskoja, selvä todistus, että nälänhädän aave hiipi näiden asumusten nurkilla. Ruisleipä, jossa on tätä lisäainetta seassa, on mustaa, kuivaa, se ei pysy koossa ja siinä on kitkerä maku. Sen ravintoarvokin lienee vähäinen.

Veistetyistä hirsistä rakennettu mökki on ns. savupirtti, johon mennään sisälle päätyä vasten pystytetyn lautavajan kautta. Takka eli paremminkin tulisija on ovensuusta vasemmalla ja sen kohdalla katossa näkyy luukku, jota avataan riu’ulla, kun savu tahdotaan laskea ulos. Kalustus ei ole liioin runsas. Yhdessä nurkassa sänky, toisessa seinään kiinnitetut penkit ja pieni, samoin seinään naulattu nurkkakaappi ristikkojalkaisen pöydän kohdalla. Matala, pieni ikkuna päästää sisään niukkaa, harmaata ja synkkää päivänvaloa. Talousvehkeitäkään ei näy paljoa. Pata, muutamia puisia kuppeja, lusikoita ja rukki. Sängyn kohdalla seinällä riippuu hiukan vaatteita. Vaaleanharmaa, heikosti aaltoileva savupilvi väikkyy melkeinpä ihmisen pään korkeudella, ja täytyy kulkea kumarassa, ettei se kirvelisi silmiä. Jos liikkuu hiukankin nopeammin, tuprahtelee savu harmaina kiemuroina alas.

Tapaamme pirtissä Rennen vaimon ja hänen kaksi pientä tytärtään. Elleivät jo petäjänkuoriliuskat olisi todistaneet, että nälkä oli torpassa usein nähty vieras, huomaisi noista surkeanlaihoista lapsista, heidän kalpeasta ihostaan ja ontoista silmistään jo ensisilmäyksellä, minkälaisessa puutteesa nämä ihmiset elävät. Renne itse ei ole kotona. Vaimo ei tullut erikoisen iloiseksi ehdotuksesta, että ottaisimme hänen miehensä tälle pitkälle matkalle mukaamme.

Kalevalan kansaa katsomassa

Vähän neuvoteltuamme ja annettuamme osan palkkaa ennakkomaksuna loppui hänen vastarintansa kuitenkin, ja hän lupasi että Renne tulisi kanssamme.

Veneretkeä jatketaan rennen veneellä, ja väliin soutaen, v

äliin maata pitkin kävellen tulemme viimein Lentiiran taloon, ja siellä annetaan meille kamari, jossa pitäjän kirkkoherra asuu, kun hän käy saarnamatkoillaan Lentiiran kappelissa.

Täällä meidän on odotettava Renneä, ja me käymme tällä välin katselemassa sen seudun nähtävyyksiä. Niihin kuuluu ennen kaikkea ristikirkon muotoon rakennettu, varmaan hyvin vanha kappeli ja rauhallinen, puolittain metsittynyt kirkkomaa. Haudoilla näkee merkillisiä, omalaatuisia, jos uskallan sanoa tyyliltään pakanallisia, puusta ja takoraudasta tehtyjä hautamerkkejä. Monet niistä ovat kaatuneet ja peittyneet rehevään kasvullisuuteen.

Eräs mies on kertonut meille, että Renne tuskin lähteekään mukaamme, sillä hän kuluu ottaneen urakan Kuhmon maantiellä, jota on alettu tehdä hätäaputöinä. Rennen asiaa pohditaan tarkoin, ja yksimielisesti päästään tulokseen, että tarina on varmaankin juoni, jolla meidät koetetaan saada ottamaan joku muu Rennen sijaan. Kansakoulunopettaja ja minä, jotka tunnemme rennen, kieltäydymme jyrkästi uskomasta tuota panettelua ja olemme vakuutetut, ettei kunnon Renne petä meitä.

Luottamuksemme Renneen osoittautuu oikeaksi; seuraavana aamuna hän ilmestyy luoksemme. Hän näyttää kuitenkin nyreältä ja hänellä on hammassärky.

Pyydän esitellä lukijalle tuon uskollisen erämaisen ystäväni. Renne on noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, keskikokoinen, jänterä ja laiha; hän on hiukan länkisääri ja kulkee jalkaterät vähän sisäänpäin niinkuin metsäseutujen asukkaat enimmäkseen. Hänellä on jalassa saappaat ja yllään karkea sarkapuku. Kaulassa on villahuivi. kasvot, joista parta on ajettu pois, on pohjalaista tyyppiä, nenä pitkä ja kaunismuotoinen. Suu on teräväpiirteinen, huulet ohuet ja yhteen puristetut, leuka pieni ja suippo. Silmät ovat vaaleansiniset, niiden ilme avoin ja luotettava. Kasvoja ympäröi pitkä tukka, joka on korvien alta ja niskasta leikattu suoraan poikki, joten Renne muistuttaa ikään kuin keskiaikaista miestä. Hänen puutteessa ja  ponnistuksessa kovettuneen ulkomuotonsa alla sykkii kultainen sydän.

Renne ja Emil ”Wikka” Wikström. Kirjan kuvitusta.

Ote kirjasta: Louis Sparre, Kalevalan kansaa katsomassa, WSOY Porvoo
v. 1930.

Helsingissä 31.3.2020
Veli M. Leinonen