Nurkumatta nukahti Askelsi hempeä Helinä, käpylämäkeä käveli, ihanasi lihojansa liikutti, hame heilui helmoissa, kepeä lanne keikkui, säären varret säkenehti, hulmusi huntuna huivi. Kanervikko kultainen kukki, ovokkini ylimmän oksan, lintuni tiettömän taipaleen, kuukkeli sitä kummasteli, huuhkaja sille huhuili, vaakkuvi varjoissa varis, ehtoisa lie tuo emäntä. Kunne hän kulussa kulki, minne meni mierontietä, jängällä jäkäläisen, tuolla polulla porojen, perukalla perättömän, hopeaisen honkamaan, rikkoutuneen riihikuivan. Kaukonsa lie kaottanut, menneen kesän menettänyt, kyykkinyt kyntelinsä, noukkinut nokkosensa, kiikuttanut kirvelinsä, poimiskellut pottunsa, hapettanut haavojansa. Vaan valjasti Kauko varsan, läpsäytti längen päälle, otti ohjan omaksensa, uksi uuveksi unelman, kylkiäisenä kylillä kulki, vietti viikot vieretysten, nurkumatta niin nukahti. 19.8.2020 Veli M. Leinonen