Liljan vieraina Pohjois-Vienan Karjalan Pääjärvellä 2002

Lilja Efimova

Artikkelin kirjoittaja on Lilja Efimova (26.4.1929-16.3.2017)
Matka tehtiin kesällä 2002 hänen toimiessa Vienan Karjala-oppaana Kiannon perilliselle heidän matkallaan Karjalaan Ilmari Kiannon jalanjäljillä. Artikkeli on julkaistu Säkkijärvi-lehdessä X/2003.

Liljan muistohistoriikki toisaalla näillä sivuilla.
https://www.paanajärvi.fi/liljankukka-lilja-efimova-26-4-1929-16-3-2017/

”Hopeisina hohtavia järvenselkiä, heleitä hiekkarantoja, kultaisia kullerokenttiä, valkoisiin verhottuja metsäniittyjä, reheviä rentukkapuroja, taimenia, jotka hypähelevät korkealle veden villisti vaahdotessa, se on Karjala”

Näin luonnehti Paavo Voutilainen Vienaa Carelia-lehdessä 8/2002, kunnes kohtalon iva korjasi hänet hänet henkirikoksen uhrina Pääjärvellä 24.8.2002.

Vienan Karjalassa on runoiltu paljon, taiteilijat kuvailleet jo entisaikoina Elias Lönnrot, I.K.Inha, S.Paulaharju ja monet muut kulkeneet ristiin rastiin.

Kuka onkin päässyt tuntemaan Vienaa ja sen ihmisiä, sitä enemmän haluaakin käydä siellä. Vaikka olenkin sieltä pois, niin tunnen aina näkymätöntä vetovoimaa käydä ja tavat karjalaisia.

Kohti Pääjärveä

Tänä kesänäkin lähdin reissuun autokyydissä kohti Pääjärveä. Päivä oli aamusta helteinen. Matkaa nykykodin kynnykseltä sinne on noin 400 km.

Kostamuksen jälkeen tiet huononevat ja etenkin Vuokkiniemestä Vuoniseen oli kymmenkunta kilometriä mäkistä, kuoppaista kivikkoa.

Lopulta tulikin Vuonisen vanha historiallinen kylä. Tietenkään se ei ole ihan sama, mitä on ennen kuvailtu, mutta voihan kuvitella silloisia kulkijoita samoilla tiepahasilla.
Kylässä on hiljaista. Koska teetupakin oli lukossa, ajoimme ohi kylän. Tie parani ja matka sujui kohti Kalevalaa (entistä Uhtuaa). Saavuttuamme sinne iltapäivällä menimme tuttaviemme luo teelle ja kuulumisia vaihtamaan.

Nykyinen Kalevala on toiveikas. Viime vuosina on pikkuhiljaa noussut kolme kirkkoa ja uusia omakotitalojakin näkee.

Uhtua-seura ja sen puheenjohtajana 10 vuotta toiminut Paavo Ahava on auttanut paljon. Hänen sukunsa on lähtenyt Uhtualta Kuusamoon viime vuosisadan alussa.

Kalevalaan rakennetaan Uhut-Seuran seurataloa, jossa on toimitilat taide- ja harrastuspiirille. Kalevala on paitsi suomalaisten, myös karjalaistiellä kuulee puhdasta Kalevalankieltä.

Nuorien joukossa on varmaan Lönnrotin runoniekkojen jälkeläisiä. Puukin, minkä alla Lönnrot oli sepittänyt runojaan on vanha, mutta kunniapaikalla lähellä Kuittijärven rantaa.

Mieleeni ovat jääneet jyrkät järvirantamat, mihin oli lyhyt matka asunnostamme. Mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun lähdin etsimään muistojani, en löytänytkään sitä lapsuusnäkyä.

Viime kesänä olikin paikallaan hupen suon reunassa parakki, missä asuimme vuonna 1933. Istahdin rapulle ja muistot valtasivat minut. Olin näkevinäni, kun äiti ja isä menivät aamuisin peltotöihin hupensuolle. Sama tie vie vasemmalle parakin viereltä. Muistomme ovat aina läsnä.

Lilja entisen asuinpaikkansa portailla Uhtuassa 2002.
Kirkko Kalevalassa 2002.
Runonlaulaja Kalevalassa.
BBC:n toimittaja haastattelee Kalevalan runolaulajaa 1998.
Runonlaulaja ennustaa Jaanalle millaista miehelän onnea onkaan luvassa.
Vierailu Rudolfin ja Tamaran kotitalomajoituksessa 1990-luvulla
Jatkoimme iltapäivällä matkaamme Kalevalasta. Puolivälissä Tunkajärven
ja Kalevalan (n. 32 km) on entisen Röhön kylän aukio. Ihana järvi lainehtii
verkalleen. Rannassa on kalastajien pieni rakennus. Menimme kauniille hiekkarannalle.
Ylä- ja etukylää yhdisti korkea ja kapea silta. Vieläkin näkyy vähän kauempana
romahtanutta siltaa. Ilmari Kianto 13.8.1914 paluumatkallaan Koudasta. Röhössä
oli ollut rankka sade. Koko kylän yli kävi itkun hyrskintä. Oli alkanut
ensimmäinen maailmansota.


Elokuun 14 päivän aamuna lähti liikkeelle Röhön rykmentti kohti Uhtuaa ja
heidän kanssaan Ilmari Kianto. Edessä oli nelisenkymmentä virstaa. Vettä satoi,
kangas kumisi ja kesselit heiluivat 
selässä...


Matka jatkuu Pääjärvelle. Ennen Tunkajärveä oli ollut Käpälinkylä. Nyt ei ole
muuta kuin vadelmapensaikot talojen raunioilla. Tunsin entisiä kyläläisiä,
jotka kertoivat miten siinä kylässä elettiin. Siellä oli poltettu tervaa.
Vieläkin näkyy metsässä tervahautoja. Tuotteita käytiin myymässä Kuusamossa ja
sieltä haettiin lääkkeetkin. Nyt niitä kertojia ei enää ole.


Edellä onkin Tunkajärvi, missä on metsätyöläisten asutus, puutalot, pihapellot
apurakennuksineen. Kananaisissa on muutama talo rannassa ja sitten ovat
pääjärveläisten pellot ja pienet kesämökit, mihin voi mennä sateen suojaan.


Vanha ja uusi kalmisto on jo melko laajalla alueella. Viime vuosina sinne on
haudattu paljon.

Pääjärvi


Pääjärvelle jää matkaa yhdeksän kilometriä. Asutus rakennettiin 1973 kaikkine
mukavuuksineen kahdessa vaiheessa: 19 nelikerroksista asuintaloa, päiväkoti,
koulu, kauppakeskus, kerhotalo, sauna ja sairaala.


Nyt kolmenkymmenen vuoden kuluttua on asutus melko huonossa kunnossa.


Tulemme pilkkopimeään porraskäytävään. Talossa porrasikkuna on laudoitettu.
Valoja ei useissa kerroksissa pala ja jos palaakin, niin se ei sammu
päivälläkään. Monta muutakin epäkohtaa on.


Pääjärvellä pitää tulla välillä viikkoa, sillä lauantaisin ja sunnuntaisin ei
ole sähköä. Sähköjohtoja korjaillaan eli rakennetaan uutta sähkölinjaa. Kuuma
vesi on samoin poissa kesällä. Kaikkeen ihmiset tottuvat kun ei toistakaan
vaihtoehtoa ole. 


Pääjärveltä ei ole Kuusamoon kuin 100 km. Ehkä joskus rakennetaan rajanylityspaikka.
Se helpottaisi turistien matkailua paljon.

Liljan tytär Elena Efimova oli yhteyshenkilömme ja vakio-oppaamme aikoinaan asioidessamme Pääjärvellä ja Paanajärvellä. Kuvassa Leonard Leinonen Elenan asiakkaana. Kuva Leonard Leinonen.
Paanajärvi

 Pääjärveltä on 60 kilometriä Paanajärven kansallispuistoon. Siellä voi ihailla Kivakkatunturia, Kivakkakoskea ja Mäntykoskea. Talvella voi myös nousta Nuoruselle.

 Täällä ovat vienankarjalaiset ja suomalainen kulttuuri kohdanneet. Nuorusella ja Kivakkatunturilla voi nähdä isoja uhrikiviä, jotka on nostettu pienempien kivien varaan.

 Ilmari Kianto luonnehti 22.7.1914 Paanajärveä alppialtaaksi kaikessa loistossaan. Olen kolmesti käynyt puistossa ja ihaillut säilynyttä neitseellistä luonnonmetsää. Laivasta voi ihailla järven pohjassa uivia kalaparvia ja rannan korkeaa Ruskeakalliota. Suotuisa luonto linnuillekin. Kun istahdimme nuotiopaikan penkille, niin heti lensi luoksemme kuukkeli. Se oli kesy. Viskelimme sille leivänmurusia.

 Ilmari Kiannon runon viimeinen säkeistö kertoo, mitä hän koki Pääjärven rannalla heinäkuun 22 päivänä 1914.

”Kivakka Oulangan takaa siinsi,
 jättiläisvaara valtava tuo.
 Ukkosen salama taivasta piirsi,
 Karjalan Nuorunen viimoja viilsi,
 Oulangan ”kirikko” ruskossa kiilsi...
 Kansojen kohtalo, mieltäni kiinsi?...
 – Jumala, Karjalan elää suo!”

 Kiannolla oli suunnitelmissa matka edelleen Solovetskin luostariin, mikä ei toteutunutkaan sodan syttymisen takia 31.7.1914.

 Elokuun päivä onkin jo lyhyempi ja päivässä pitää ajaa yli 600 km kohti Petroskoita. Ylitämme joen, mikä yhdistää Pääjärven ja Tuoppajärven.

 Edessämme on kivikkoinen mäki. Sillä kohdalla on ollut ankarat taistelut kahden armeijan välillä heinäkuussa 1941. Siinä kaatui paljon sotilaita puolin ja toisin. Nyt ei mikään muistuta sodasta. On hiljaista.

 Kahden perheen asuttamat puutalot ja pienemmät jäävät vasemmalle. Ajamme edelleen. Sivuutamme Kokkosalmen kylän. Muutama talo on sillankorvassa.

Kiestinki
 
 Kiestinki lähestyy. Tulemme risteykseen. Toinen tie vie Kiestingin keskukseen ja toinen on metsäautotie, josta puutavaraa tuodaan alalanssille.

 Tätä samaa vanhaa tietä, silloin kapeampaa, asteli Ilmari Kianto Kiestinkiin 10.8.1914. Hänen yöpymistalonsa isäntä (Ahvenlahdessa, aito karjalainen mushikka), Artemi Makaroff (edesmenneen mieheni vaari) oli soutanut hänet toiselle puolelle Jelettijärveä, mistä Kianto lähtikin taipaleelle, yksin astellen metsäpolkua, porrastettuja soita. Puolivälissä matkaa hän kiipesi korkelle kivelle, otti laukustaan sapuskat ja lammista matkamaljan virvoituksekseen.

 Tällä matkalla olivat Kiannon pieksusaappaat menneet rikki ja hän joutui etsimään Miina Saposnikkaa, suutaria. Suutari ei ollut talossaan, vain harava pönkkänä ovella. Ilmari Kianto kuvailee taloa:
”Pieni, rojuilla kukkuroitu poksa, jonka kirpeässä nahkanhajussa ei olisi luullut kärpäsenkään elävän...” 
 molemmin puolin ja niissä asuu Artemi Makaroffin jälkeläisiä.

Kiestinki 2010
Sukulaisissa

Suora tie eteenpäin vie Louhelle, piirikeskukseen. Poikkesimme ensin tämän tien varrella sukukulaisen luo, jossa oli kuuma aamiainen valmiina.

Täällä mieheni Jouki-sisko asuu yksin. Vaikka hänellä ikääkin on karttunut, jaksoi hän sentään käydä puolukoita poimimassa. Siitä sai lisätuloa.Pihalle olikin tuotu autokuorma polttopuita, jotka pitää sahauttaa, sahauttaa, pilkkoa ja pinota. Pirtissä on kaksi uunia ja molempia lämmitetään.

Talossa on siistiä. Maalatut lattiat on matoilla peitetyt. Perunaa Jouki kasvattaa talveksi riittävästi. Kunhan terveys jatkuisi, niin pärjäisi omin voimin. Hän oli ennen elääkkeelle pääsyä tehnyt kymmeniä vuosia raskasta työtä sahan alalanssilla. Mutta sahan romahdettua tulivat tosi vaikeat ajat, joista vieläkään ei ole selvitty.

Talo Kiestingissä 2010
Kiestingin sahalaitos 2010. Lieneekö tämä samainen paikka ollut Liljan mainitsema alalanssi, missä myös Jouki työskenteli aikanaan?
Vuonninen

Käydessäni toisen kerran Vienassa samaa tietä syyskuussa, niin tällä välin oli Vuonisissa pidetty kansainvälistä rauhan juhlaa ja tietenkin tietä oli korjattu.

Vieraita oli ollut Moskovasta saakka. He olivat Kalevalan tutkijoita. Sittemmin linja-auotolastillinen saksalaisia oli saapunut praasniekkaan. Heistä vanhemmat olivat olleet sotimassa Venäjällä Vienan Karjalassa, osa nuorempaa sukupolvea. He etsivät saksalaisten kaatuneitten hauta-alueita. Näitä löytyi useita.

Vuonisen kylään saatiin jälleen sähköt, vasta kello 12:sta yöllä, mutta kyläläiset olivat iloisia siitä. Jo useita vuosia kylä oli ollut pilkkopimeässä. Saa nähdä tuleeko se pysyvästi valaisemaan historiallisesti vanhaa Vuonisen kylää – näemme sitten.

Tämä Vuonisen ”Pisan torni” maamerkki tuli meille Pääjärvelle ja Paanajärvelle matkaaville hyvinkin tutuksi. Aikanaan jouduttiin kulkemaan pääasiassa Kostamuksen kautta mikä oli varsinainen koettelemus ja pitkä automaratoni joka kesti vähintään 12 tuntia ennen kuin saavuttiin Paanajärvelle.
Lähteenä käytetty: L. Efimovan kirjoittama kertomusta (10/2003 Säkkijärvi-lehdessä).

8.11.2020 Veli M. Leinonen