Laiska poro läähätti, kieli riippui suussa, käpytikka koputti, pennut kelopuussa, hirvi ylös konttasi, rinteen ylle nousi, äijä venhoon istahti, järven yli sousi.
Helle oli helvetin, riettaallinen polte, järven rantaa koristi, kuivahtanut korte, taivaan kansi avartui, ylle sinitaivaan, kaukaisuutta komistaa, tunturimme kairan.
Mainituille yhteistä, tahto taivahainen, ystäväksi ylimmän, vaaran luokse raidan, maisemissa jylhissä, taivaan tuuli tarttuu, virkistyen viileissä, luontoäiti torkkuu.
Mitä otso ounasti, kesätunturissaan, tykkylumen tuloa, katse katajissaan, makoisaako mustikkaa, vai kullankeltahillaa, punaposkipuolukkaa, vai pelkkää tupasvillaa.
Ei ehkä niistä yhtäkään, vastaa käkkäräinen, taigametsää katsellaan, kertoo petäjäinen, kaikki niistä arvon saa, ne luomakuntaa komistaa, on kauneimmista kauneinta, tää tuntureiden taivas.
