Kalakuulumisia Kuusamosta
Aaro A. Nuutinen retkellään Kuusamon Paanajärvellä ja Kitkan maisemissa 1931 tapasi oppaanaan Aatu Kilpivaaran, joka kertoo Kuusamon Kallunkijärven siioista näin (Kirjasta Suomen Sveitsissä 1932);
Suuria ovat Kuusamon siiat jos muikutkin
Tiettävästi Kuusamon suurin siika on saatu Kuusamon Käylän Kallunkijärvestä kesällä 1930. Aatu-Kustu Kilpivaaran kertoman mukaan se oli painanut 8,5 kg ja sisälmysrasvojakin oli kertynyt suuren pahkakupillisen verran. Uskottavuutta tähän tarinaan saatiin Kalastuslehdestä, johon Suomen Kalastusyhdistyksen sihteeri Y.Vuorentaus oli kirjoittanut artikkelin kyseisestä aiheesta. Kesällä 1931 oli saatu vielä viisikiloinen siika. Myös Kallunkijärvestä saatu 700 g muikku kuulunee valtakunnan suurimpiin.
Kapulasiianpyyntiä
Myös edesmennyt setäni Veikko Leinonen (1911-1987) kertoo muistelmissaan siianpyynnistä seuraavat tarinat;
Kuusamon Paanajärven Mäkelästä Nuupajärville 1916Jäänaluspyynnin verkkojataa nimitettiin juomuspyynniksi. Lähdettiin verkkojen vientiin Nuupajärvelle Juho Leinosen ja Herman Kurtin kanssa. Pääsimme Hemma enoni kanssa reissulle mukaan. Aamuvarhain pakkastakaan ei ollut paljon ja meidät penskat peiteltiin reslaan veltin alle. Kuljettiin talvista hevostietä Mäkelästä Nuupajärvelle. Tätä tietä kyläläiset käyttivät heinien kuljettamiseen Tuohimosta asti.
Ensin matkattiin Malinajärven poikki Korpelan paiseen alapään kautta Issakanlammen viertä Pajumutkan kuvetta. Mustakummun jäädessä tien itäpuolelle jatketaan Niskalammin itäpuolta Suolammin kautta Pieni-Nuupajärvelle ja edelleen maakannaksen poikki Iso-Nuupajärvelle. Kalakämpällä lämmitettiin kiuasuuni. Aluksi savua kertyi niin, että piti olla kyyryssä, mutta pian kiukaan lämmittyä savuverho nousi jo katonrajaan, jolloin saatoimme istahtaa.
Meidät viisivuotiaat (Hemma ja minä) kuljetetiin jo illaksi takaisin Mäkelään Lasse-Pekan ja Kalle enon toimesta. Isäni jäi Kurtin Hemman kanssa verkkojen laskuun. Palasivat hekin seuraavana päivänä.
Parin yön jälkeen lähtivät kokemaan verkkojaan. Illalla myöhään palatessaan reslassa oli monikiloisia ja pienempiä puolen kilon siikoja kymmenin kappalein. Pyynti jatkui muutamia viikkoja, jonka jälkeen meillä oli puojit puolillaan jäätyneitä siikoja. Ne näyttivät siikahalkopinoilta. Monta hevoskuormaa veivät niitä Kuusamoon myyntiin.
Nämä Nuupajärvet olivat kalaisia. Sota-aikana laitoimme sinne parikymmentä verkkoa, ja heti kahden päivän jälkeen saimme neljä kookasta säkillistä isokokoisia siikoja, jotka pantiin kotona lumen sisään. Näin siiat säilyivät hyvinä. Sieltä niitä otettiin aina tarpeen mukaan keitettäväksi tai paistettavaksi.
Kapulasiianpyynnistä 1938Lokakuussa ensijään tultua laskettiin verkkoja *Riekamojärveen, *Hangasjärveen ja *Karhujärveen. Kahden yön jälkeen käytiin kokemassa, ja siikasaalis oli tolkuton. Siiat olivat isoja ja rasvaisia. Riekamojärvestä saimme muutamia viisikiloisia. Ne olivatkin aika pötyköitä, lyhyitä, paksuja, lihavia, oikein rasvaisia. Siiat ladottiin pärekoreihin ja peitettiin lumella. Marraskuussa lähdettiin savottaan Sallaan. Savukosken rajamailla oli Paloselän tukkityömaa. Otimme lumen alta arviolta sata kiloa jäisiä siikoja evääksi. Siian olivatkin oikein hyviä käristyskaloja. Näin kertoi Veikko Leinonen.
* Kitkajoen Juumajärven pohjoispuolella
”Paanajärven tammukkapurot, ahomansikat ja Mäntykoski muistuvat mieleeni usein.”
— Hanna Lohela, muonituslotta
Useita Kuusamon Paanajärven Leinosia toimi talvi- ja jatkosodan aikana 1939 – 1945 lottatehtävissä eri puolilla sotatoimialueita.
Lotta Svärd vietti kunniakasta 100 vuotisjuhlavuottaan 2021.
Naistenpäivän kunniaksi tässä pieni tarina Hanna Lohelasta (Härkönen), joka toimi muonituslottatehtävissä. Hanna oli syntynyt 12.12.1916 Kuusamon Paanajärvellä ja hän kuoli 25.11.2009 kotipaikallaan Muhoksella.
Hanna oli syntynyt Kuusamon Paanajärvellä ja hän kuoli kotipaikkallaan Muhoksella.
Oheisessa kuvassa Hannan lottavuosina ylläpitämä päiväkirja joka sisältää monta mielenkiintoista merkintää ja muistoa.
Hanna Kristiina Härkönen (12.12.1916 – 25.11.2009)
Lottakioski Paanajärvellä
Hanna Lohela
Rintamalottana toiminut emäntä Hanna Kristiina Lohela, os. Härkönen oli syntynyt Kuusamon Paanajärven Kuuselassa 12.12.1916. Paanajärvikin luovutettiin rauhanehtojen mukaisesti Venäjälle, joten Hanna, kuten moni muukin, koki sodan menetykset omakohtaisesti evakkona. Siksipä Hannan mielessä olivat usein nostalgiset Paanajärvimuistot tammukkapuroineen, ahomansikoineen. Mäntykoski putouksineen sijaitsi Hannan koti-Kuuselan lähinaapurissa, vain muutaman sadan metrin etäisyydellä. Hanna siirtyi ajasta iäisyyteen 25.11.2009 kotipitäjässään Muhoksella.
Hanna muutti naimattomana Ouluun 1947. Hanna oli aviossa Matti Aleksanteri Lohelan (1904 – 1986) kanssa. Heille syntyi lapset Pentti ja Pirkko. Hannan muutettua Muhokselle hän harjoitti perheineen maanviljelystä ja karjanhoitoa, teki ompelutöitä kyläläisille. Hän toimi myös tielaitoksen kiinteistöjen laitoshuoltajana Muhoksella. Eläköidyttyään Hannan mielipuuhia olivat kasvihuoneviljely ja koti puutarhanhoito. Hän harjoitti tomaattien, viinimarjojen ja vadelmien viljelyä. Pihalleen hän istutti myös omenapuut. Hän eli muutamaa päivää vaille 93 vuotiaaksi.
Hannan lottatehtävät
Hanna toimi muonituslottana jo talvisodan 1939 – 1940 aikana rintamalla mm. rajakomppaniassa Paanajärvellä, jatkosodan 1941 – 1945 aikana Vartiokylässä (Vartiolampi), Kostonvaaralla, Oulangankylässä, Sohjanassa ja Kiestingissä, Hyrynsalmella ja Posiolla. Lisäksi hänen tiedettiin toimineen Muonitus Erill. Rajakomppania vankileirissä no:12, ja Liik.K. 1942:ssa (1941 – 1942).
Hanna piti lottapalvelusaikanaan myös ajoittain päiväkirjaa, josta löysimme muutamia mielenkiintoisia merkintöjä. Päiväkirjasta löytyi mm. nelivärssyinen ”laulu Hyrysalmen lotista”, joka tulkoon nyt julkaistuksi. Tekijä Päivi Lonkka niminen lotta osoittautuu tuon tunnelmia kuvaavan värssyn tekijäksi (allekirjoitus). Valitettavasti sävelestä ei ole tietoa, joten se jäänee arvoitukseksi tai meidän jälkipolvien tehtäväksi.
Laulu Hyrysalmen lotista
Mä Hyrysalmen lotista laulun tein, he sanoivat komeasti, hei, hei,hei, he Hyrysalmella poikiansa hoitaa, vaan mielessänsä kotiansa halajaa.
Ei lotilla oo surunpäivää, ei, ei, ei, kun joka päivä saapi olla harjoituksissa, he keittiöissä harjoittavat tietustelijaa, ja välillä muistuttavat meitän poikia.
Lotista pojat kyllä tykkäävät, ja surevat kun lotat täältä lähtevät, vaan kauan tämä suru kestä ei, ei, ei, kun uudet lotat saapuvat hei, hei, hei.
Hyvästi nyt Hyrysalmen lotat te, ja hyvästi nuo siiviilimapselit, ja hyvästi myös kolkot kasarmit, me joskus täältä lähdetään siviiliin.
14.10.1942 Päivi Lonkka, Hyrysalmella
Hanna Lohelan päiväkirjasta löytyy myös merkintöjä joulun ajalta 24.12. – 26.12.1941. Alikersantti Simeon Oittinen sysmästä kirjoittaa päiväyksellä 24.12.1941 seuraavasti: ”Olet täyttänyt lottakaapusi, kun olet seisonut paikalla vaikka kranaatit ovat ilmassa räjähdelleet”. Tuohon em. joulun aikaan jatkosota Kiestingissä oli kiivaimmillaan kertovat tuon ajan taistelukuvaukset. Päiväkirjasta, joka toimi myös vieraskirjana löytyi mm. seuraavien henkilöiden merkinnät allekirjoituksineen; Lotta Ester Mattila ja vääp. Veikko Mattila, Oulu, vänr. Armas Tunturi, Roi, kers. Alpo Halttunen, alik. Paavo Saari, Lahti, ailik. Olavi Palmu, Pyhäjoki, alik. Hannes Puänni (sukunimi epäselvä), Alatornio, kers. Väinö Nikkilä, Roi, korp. Jalo Kylli ja ltn. Käkelä (etunimi epäselvä), Paanajärvi, ylikers. Paul Pakarinen ja Arvo Saarenpää, Kuusamo. Päiväkirjassa kiitellään Hannaa kahvi- ja pullatarjoilusta. Mikä oli jouluaaton ”juhla-ateria”, ei tuossa yhteydessä kerrota.
Helsingissä 8.3.2022 Naistenpäivän kunniaksi Veli Juhani
Betty Hellin Leinonen (o.s. Rajala 1916-1999). Kuva Hilkka Patosalmi.
”voimakastahtoinen, iloinen, seurallinen, huumorintajuinen, leikkisä, omanarvontuntoinen, taloudellinen ja ketterä nainen”
—Betty Leinonen, Paanajärven lotta
Betty Rajalalle (o.s. Leinonen) luovutettiin Lotta Svärd ansiomitali marraskuussa 1944. Allekirjoittajana keskusjärjestön puheenjohtaja Fanni Luukkonen.
Useita Kuusamon Paanajärven Leinosia toimi talvi- ja jatkosodan aikana 1939 – 1945 lottatehtävissä eri puolilla sotatoimialueita.
Lotta Svärd vietti kunniakasta 100 vuotisjuhlavuottaan 2021.
Naistenpäivän kunniaksi tässä tarina Lotta Svärdin jäsenenä toimineesta Betty Hellin Leinosesta (o.s.Rajala). Hän oli syntynyt Paanajärven Rajalassa 3.3.1916 ja kuollut 5.8.1999 Kuusamossa.
Betty Rajalan vanhemmat olivat Juho Heikki (Hente) Iikanpoika Rajala ja äitinsä Kaisa Ronttivaara, jotka asuivat Paanajärven Rajalassa.
Tietolähteen tausta
Anneli Meriläinen haastatteli Paanajärvi kirjaansa (1992) varten myös Betty Leinosta 1987 ja 1988. Meriläinen kertoo Betyn olleen erinomainen tarinankertoja. Tähän hänen tiivistettyyn elämäntarinaan olen hyödyntänyt ed. mainittua haastatteluaineistoa.
Kuvassa
Betty ja Toivo Leinonen lapsineen evakkoaikana Rantsilassa. Kuva Hilkka Patosalmi.
Lottakioski Paanajärvellä
Kauppilan ranta oli mukava ja hiekkapohjainen. Vastapäätä Kauppilaa oli Lottakioski, missä Betty oli hoitajana aika ajoin, samoin kuin Paanan Ulla ja Pesosen Ulla. Pientä palkkaakin siitä maksettiin.
Betty Rajalan henkilökuva
Betty Rajalan sanotaan olleen voimakastahtoinen, iloinen, seurallinen, huumorintajuinen, leikkisä, oman arvon tuntoinen, taloudellinen ja ketterä nainen. Ei siis ihme, että hän isänmaallisena harras-uskovaisena oli aktiivijäsen nuorisoseura-toiminnassa ja myöhemmin myös Lotta Svärdissä. Ansioistaan Lotta Svärd järjestössä hänelle myönnettiin Lotta Svärd ansiomitali marraskuussa 1944. Allekirjoittajana Fanni Luukkonen (Finna kuva)
Betyllä kerrotaan olleen lämpimät suhteet omaisiinsa ja laajaan ystäväpiiriinsä.
Lapsuus- ja nuoruusaika Paanajärvellä
Betyn lapsuusvuodet on olleet mieluisaa aikaa. Iso sisarusparvi ja samassa pihapiirissä asuneet ikätoverit lähinaapureineen tekivät siitä ikimuistoisen onnellisen. Betty ehti suorittaa neljä vuotta kansakoulua ja kunnostautui kankaankudonnassa, neulannassa, ompeluissa ja kaikessa kotitalouteen liittyvissä puuhissa. Aihepiiriopinnot olivat kurssimuotoisia ja niitä järjesti mm. paikallinen nuorisoseura, suojeluskunta ja myöhemmin myös Lotta Svärd.
Rajalan talokunta,
missä Betty asusti oli Paanajärven suurimpia. Lapset opetettiin kaikkeen työntekoon jo nuorena. Lisäksi Rajalassa oli jopa viisikin palkollista apulaista.
Ensitienestit Betty hankki jo 14-15 vuotiaana toimimalla kokkina savottakämpällä. Muonitettavia oli ollut parhaimmillaan jopa 30 henkeä. Omat ansiot ja kotona opitut taidot kannustivat työntekoon. Kesäaikaan Rajalassa harjoitettiin turisteja varten kioskitoimintaa, mikä myös työllisti nuorisoa.
Betty kertoo Rajalassa asuneen neljä veljestä. Kolmella heistä oli vaimo ja yksi oli vanhapoika. Meillä oli siis kolmen äidin lapset pihapiirissä, samaa leipää syötiin ja rippikoulua kävi meistä vanhemmat. Omassa talossa ehdimme asua vain kaksi vuotta, kunnes jo sota puhkesi. Naapureina olivat Paana puolen kilometrin päässä, välissä vain peltoja. Sitten oli Heikkala, jossa eleli kolme veljestä. Heikkalan jälkeen (itään) tuli Riekin talot. Sitten olikin jo Mäntykoski kouluineen, Kuusela, Härkönen, Anttila ja Paavola. Siitä jonkin matkan päässä oli Multas-Hildan oma tupa. Multas Hilda oli jäänyt nuorena leskeksi. Hän oli myös Mäntykosken koulun keittäjänä. Myös Multas-leski oli taitava käsityöläinen. Teki kengistä lähtien kaikki miesten ja naisten työt taiten. Hän oli koko kylän tuntema ystävällisen avulias ja hyvä suustaan. Turistit poikkesivat mieluusti Multas-leskeä tapaamassa ja kahvittelemassa hänen pienen pienellä mökillään.
Kauppilan ranta
Kauppilan oli mukava ja hiekkapohjainen. Vastapäätä Kauppilaa oli Lottakioski, missä Betty oli hoitajana aika ajoin, samoin kuin Paanan Ulla ja Pesosen Ulla. Pientä palkkaakin siitä maksettiin. Lottakioskissa oli ympyräryhmässä penkit, ikäänkuin avoterassilla. Vain keittiötilat olivat umpinaisia. Paikka oli hyvä turistien palvelulle, koska se sijaitsi Kauppilaa vastapäätä lossirannassa. Kioskissa myytiin virvokkeita, kellari oli vieressä josta haettiin kylmät juomat. Tarjolla oli myös kahvia, kahvileipää ja voileipiä. Takalon Tuomas oli oikein taitava tekomies. Hän teki tuohesta tai puusta melkein mitä vain esineitä myyntiin. Etupäässähän ne olivat matkamuistoja.
Avioon
Betty avioitui 1937 Toivo Leinosen kanssa. Toivo oli kuuluisan karhunkaataja Mänty-Ellan (Elias Leinonen) ja hänen Riitta puolison jälkeläinen Paanajärven itäpään Mäntyniemestä. Näiden kahden nuoren ihastumisen kerrotaan tapahtuneen jo kansakouluaikoina. Perheen perustaminen työllisti Betyn tämän jälkeen kotitanhuvilla. Sota-aika, monet evakkomatkat ja kotiseudusta luopuminen johtivat uuden kodin perustamiseen Kuusamon Heikkilään. Talon rakennuspuuha jäi Betyn harteille, kun Toivo puoliso sairastui tuberkuloosiin. Työtä oli paljon, joten harrastuksille ei jäänyt liioin aikaa. Onneksi apua saatiin Betyn Eino veljeltä, lähisukulaisilta ja ystäviltä.
Toivo puolison kuoltua 1950 vastuu suurperheen töiden ja talouden hoitamisesta jäi Betyn harteille. Hän suhtautui kuitenkin valoisasti elämään ja korkeimman johdatukseen mikä jaksamisen voimavara. Suurena apuna oli myös hänen anoppinsa.
Naistenpäivänä 8.3.2022 Veli Juhani – tarinat valokuvat ovat Hilkka Patosalmen, ellei toisin mainita – korjattu tekstiin: Betty Leinosen (o.s. Rajala) puoliso Toivo oli Paanajärven Mäntyniemen Leinosia ts. Elias ja Riitta Leinosen poika.
Mannisen Eero kavereineen Kieretin kauppalan mailla 1995. Eero kuvassa oikealla.
Monille Paanajärven kävijöille tutuksi tullutta Mannisen Eeroa haastateltiin 8.2.1989. Allekirjoittanut olettaa, että nimikirjaimet A.M. ko. haastattelussa tarkoittanevat, että haastattaelijana on toiminut Anneli Meriläinen. Meriläinen julkaisi tiettävästi ensimmäisen Paanajärven historiasta kertovan kirjan vuonna 1993 (Paanajärvi, Kustannus Pohjoinen Kirjapaino Osakeyhtiä Kaleva).Myös Meriläisen kirjan haastateltujen lähdeluettelossa mainitaan Eero ja Sanna Manninen.
Ikäpoikamies Eero (synt.16.8.1926, kuollut 2009) asusteli evakkovuosien jälkeen Irnijärven kotitalossaan Etelä-Kuusamossa. Eero oli tunnettu poromies ja kotitarvekalastaja. Hän oli taitava päre- ja tuohitöiden tekijä. Eero Manninen siirtyi ajasta iäisyyteen kesällä 2009. Tässä Eeron haastattelu nyt tiivistettynä tarinamuotoon.
Kauppilan lossiranta ja Kauppilan pappa olivat Mannisten kanssa yhteistoiminnassa monissa eri yhteyksissä.
Lossirannan pihapiirin Manniset
Eero kertoo Mannisen pihapiirissä olleen neljä asuinrakennusta. Lopullisesti Mannisten asuintalot asettautuivat Paanajärvelle Kuusamosta tulevan tien loppupään länsipuolelle ennen Oulankajoen lossirantaan saapumista. Rakennukset olivat isoja koska niiden sisällä tehtiin myös talven ja rospuuttoajan kaikki puhdetyöt veneen työstämisestä lähtien. Kolme niistä oli Mannisen veljeksillä ja yksi niistä oli ikäneito Sannalla. Isäni Kalle asui samassa talossa ja pihapiirissä veljensä Aaton kanssa. Tämä neljän huoneen Aaton asuinrakennus oli tuotu Kerkelästä. Aato meni naimisiin 1937 elikkä samaan aikaan, kun Ryhtä (isojako?) mittaili noita peltoja. Sitten Vienolle ja Eetu-vainajalle tehtiin uusi rakennus, johon sijoitettiin myös kansakoulu. Sitten meillä oli oma rakennus jossa sijaitsi Osuuskauppa. Aaton ja Vienon talo tehtiin osuuskaupan kohdalle Kuusamosta tulevan tien varteen. Sannan talo oli vanhaan kartanoon erkanevan tien kulmassa.
Mannisen suvun kalastusmatkatragedia Pummangissa 1875
Eeron isoisä Johan Heikki (1871-1937) (puoliso 1. Sofia Loviisa Alavuotunki, toinen puoliso Anna Briitta Määttä Käkilehto) oli talollinen kalastaja Tavajärveltä. Suku oli rantautunut Eeron kertoman mukaan Tavajärven kautta Paanajärvelle aikanaan Hämeestä. Eero kertoo, että hänen isoisänsä veli ja setä olivat hukkuneet kalastusmatkallaan kalastajasaarennon Pummangissa 1875. Tuolla kalastusretkellä olivat hukkuneet Juho (1826-1875) ja hänen lapsensa Juhon lapset Lauri Pekka s. 1850, Anna Priita s.1853, Juho Heikki (1855-1875) ja Matti Kustaa s.1859. Kalastusmatkoja kerrotaan tehdyn yhteensä peräti seitsemän tai kahdeksan. Kalastajasaarista ja Pummangista lisää tästä linkistä. https://areena.yle.fi/1-1590480
Eeron isä oli metsänvartija
Eeron isä Kalle (8.12.1903-13.12.1948) (puoliso Hilma Sofia Kylli s. 19.9.1904- k. 1976) oli ammatiltaan metsänvartija ja jatkoi siis isänsä samaista tehtävää. Valtion metsänvartijan tehtäviin kuului mm. metsätyömaiden ja savotoiden valvonta. Koska isojako oli suorittamatta myös puun- ja lehdenottoon tarvittiin omat lupansa. Eeron isän valvonta-alueeseen kuului Paanajärven länsipää ja Liikanen, pitäjänrajaa myötäillen Juuma, Suorajärvi, Käylä, Virkkula ja osa Rukajärvestäkin. Toisena rajana toimi Kuusinkijoki.
Maatilamatkailua
Paanajärvellä vieraili matkalaisia mielin määrin tuon tuostakin. Eero kertoo, ettei kenenkään tarvinnut heidän majapaikastaan nälkäisenä lähteä. Tästä huolenpidosta vastasi Eeron isän äiti. Palveltavana oli mm. savotoille kulkevia työmiehiä, jotka viipyivät vain yönseudun. Tulivat kuin kotiinsa. Osa työmiehistä työskenteli Mannisella pelto- ja heinätöissä.
Poromiehiä ja poron jalostustaloutta Poromiehiä saapui joka syksy lumen tultua marraskuun paikkeilla. Porot noudettiin Siikaisesta tuonne Tavajärven puoleen mistä ne sitten ajettiin tänne Paanajärvelle. Porot ilman kesävasoja hihnoitettiin kiinni toisiinsa. Taluporo eli kellokas oli etumaisena ja sen perässä hyvävoimainen hirvas. Taluporo kulki miehen perässä kuin kotikoira. Eipä siinä ollut perässätulijoilla muuta vaihtoehtoa kuin seurata johtajaa. Porot pidettiin kiekerössä (aitausalue) ja meidän nuorempien piti käydä joka aamu ensitöiksemme porojen siirrännässä ja iltasella sama homma tehtiin uudestaan. Porot eroteltiin ja opetettiin myöhemmin taluamaan jonossa. Syksyllä järven jäätyessä porot kuletettiin Kyllin puolelle (järven pohjoispuoli) ja siellä ne päästettiin irti. Kerääntyivät sitten rajan pintaan tunturiin ja olivat siellä talven. Pari kolme miestä paimensi niitä talven yli hiihtäen kiekeröä ympäriinsä päiväreissuillaan yöpyen sinne rakennetuissa kämpissä. Keväällä hankikannon aikaan toivat sitten koko raidon pois, olivat kesän Paanajärven etäpuolella kunnes osa teurastettiin siinä meidän riihellä syksyn erotusaikaan. Vain vanhat vaatimet ja härät teurastettiin, ei vasoja niinkään. Mukura ja selkäiset luulihat jätetiin itelle ja paistit meni myyntiin. Pääosa meni Osuuskauppaan ja myöhemmin myös kokonaisia ruhoja. Vasan piti olla yli vuosikas tai vanhempi ennen kuin niitä teurastettiin. Vuota ja sorkat peijjitettiin. Vuota myytiin ja koipinahat olivat kysyttyjä, koska niiden nahasta tehtiin miehissä koko talven poronkoipikenkiä. Kenkänpohja tehtiin solanahkasta (suolanahka?). Kengät menivät tietysti myyntiin. Eero sanoo heillä olleen n. puolensataa lukuporoa. Runsaslukuisimmat porokarjat kuuluivat olleen Rajalan Antilla, Iikka Hemmalla ja Hentellä. Myös Onkamon Aatovilla ja Kauppilalaisilla oli hyvät porokarjat. Sittenhän ne ”Läskikapinan” aikana olivat vieneet nuo Rajalan ja Mäntyniemeläisten porokarjat. Kuuleman mukaan Neva-Hemma oli ne vienyt, kun porot olivat olleet kiekerössä. Rajalan porokarja oli suurin ja sen tunnisti liki puolen korvan poikkileikatusta poromerkistä. Eetu kuuluu olleen Mannisten poromies.
Ei niinkään turisteja…ja kauppahommaa
Eero kertoo heillä majoittuneen etupäässä käypäläisiä kuten savotta- ja työmiehiä, mutta ei niinkään turisteja. SOK:n sivuliike toimi Mannisessa 1937-1938 ja sille valmistui ihan oma rakennus mikä oli ostettu Kyllin Aatovilta. Otson sivuliike valmistui ko. kaupan viereen 1939 (tontti oli ostettu Kurtilta). Ehti toimia vain kolme viikkoa Eeron muistin mukaan, miehet olivat kortteeranneet Mannisessa. Osuuskauppaa oli hoitanut Hentilän Lempi ja myöhemmin Kallungin Arvi. Mannisen kotiväki ei kauppaa hoitanut. Tämä uusi kaupparakennus oli iso ja sijaitsi meidän kotitalossa. Isossa tuvassa oli kauppa ja peräkammarissa asunto. Rakennuksessa oli kaikkiaan viisi huonetta.
Vienon ja Eetun rakennuksessa toimi koulu ja posti Vieno Mannisen supistettu koulu toimi heidän kotitalossaan vuodesta 1936 vuoteen 1938. Opettajana kuului olleen Kortelainen, joka asusti samassa talossa. Postitoimistoa hoiti Sanna Manninen (kaikkinensa kolmekymmentäyksi vuotta) eikä saanut Eeron kertoman mukaan penniäkään eläkettä siitä työstä. Posti tuotiin kolmesti viikossa Kuusamosta. Mannisen Eetu ja Heikkilän Kalle ajoivat postia hevosillaan. Hervan Eetu jakoi Sovakylän ja Liikasen postin hiihtäen talviaikaan. ”Paimenpoika” Pesonen jakoi postin Paanajärven itäpään suuntaan talvella hiihtäen ja kesällä veneellä soutaen.
Sattumuksia ja vakoilukirjejupakka
Eero kertoo ukkovainajan (isänsä) halvautuneen, kun oli kaupassa ollut rakentamassa varastoa ja siinä yhteydessä puota kupsahti tervatynnyrin päältä. Oli ollut kolmatta vuotta toisten liikuteltavana. Eeron mummovainaja sairasti reumaa ja oli myös yli yhdeksän vuotta kykenemätön liikkumaan yksin. Hän oli kuollut 1937. H:n vakoilukirjeestä kertoo Eero seuraavaa: K kuului olleen rajan takana tiemiehenä sen aikaisessa savotassa. Vieno kuului olleen vesimiehenä, kun K oli tullut sairaaksi. Minun setäni toi hänet hevosineen sairasmajalle toipumaan. K oli lähtenyt sieltä hangen selkään ja rajamiehet saivat hänet kiinni. Ja siitä se juttu oli alkanut selviämään jonkun X:n veljenpojan selvittäessä asianlaitaa. Ja niimpä he olivat saanet tuomion, josta olivat päässeet vapauteen keväällä 1944, mutta kuolo oli koittanut heti kohta. Rintamalla vai miten ei kerrota, mutta mitä ilmeisemmin heidät on haudattu Paanajärven kalmistoon.
Metsävartijan taloutta, hevos- ja karjakauppaa Eeron isä sai valtiolta metsänvartijan palkkaa ja ruokaleipä ym. tuli kotitarpeista. Oli lehmäkarjaa ja talli täynnä hevosia, koska isä Kalle teki myös hevoskauppaa. Lampaitakin oli puolensataa. Enimmäkseen viljeltiin ohraa, mutta muutamina viimeisinä Paanajärven kesinä kokeiltiin jopa vehnää. Peltoala oli viiden hehtaarin hujakoilla, heinä oli timoteitä, jonka lisäksi oli suoniityt ja jokivarret. Kaikkinensa niitä niittymaita oli n. 20 ha verran. Sipulia kasvatettiin kotitarpeiksi. Kaikki kylät kai se ukkovaari (isoisä, Juho Heikki, voi tarkoittaa myös ed.mainitun isä Juhoa) oli kiertänyt rahtiajoja ja kauppareissuja tehden. Kerran olivat Käkelän Aatovin kanssa ostaneet sata sarvipäistä härkää. Lauma oli sitten hävinnyt teille tietämättömille Vennään Vartiolammen kylässä. Ukkovaari oli mennyt niitä sitten keräämään kasaan, mutta eipä niitä ollut löytynyt ja ukon rahapussikin oli viety. Vaan se ukko jonninmoinen värkki-velho lie ollut! Meni vielä toisen kerran, jolloin härät olivat löytyneet, mutta tämä rahapussin vienyt mies oli päässyt hengestään. Hevoskauppa oli kuuleman mukaan tehty Kauppilan isännän kanssa kimpassa. Vielä sodan jälkeenkin kuuluivat saaneet neljän hevoskaupan rahat velallisiltaan.
Savottaa, kotitarvekalastusta ja muurahaismättäiden ajoa Savottatöissäkin käytiin. Eeron Eetu-setä oli kertonut, että heillä kolmella veljeksellä oli hyvä hevonen ja Kyllin Heikki uskottuna tekomiehenä ja omat eväät. Isä Kalle oli jäänyt metsänvartijatöilleen kotimieheksi. Kalle pyyti metsänvartijamatkoillaan kettuja, joiden arvo oli suurempi kuin neljän miehen savottatyöstä saama palkka. Kotitarpeiksi pyydettiin kalaa. Verkoilla pyydettiin lähinnä siikaa ja taimenta. Kapulasiikaa pyydettiin talvella jään alta lähijärvistä. Salmijärvi ja Kulmakkojärvi olivat vakiopaikkoja. Kalassa käytiin hevospelein suunnilleen kerran viikossa. Tuon toimen hoitivat mies ja nainen parivaljakkona työskennellen. Naisten tehtäväksi jäi karjanhoito ja juurikasmaat. Syksyllä ajettiin kahdella hevosella kaks kolmatta viikkoa lantaa, likaa ja muurahaispesiä. Suolta kuokittiin kunttia ja, kun se oli lahonut se kuskattiin. Mannisen hiesumaan pellot vaativat ravinteita. Muurahaispesät ajettiin lantakasaan, missä ne estivät sen jäätymisen ja pitivät hajoamisprosessin käynnissä.
Lossihommasta Lossinhoitohomma huutokaupattiin joka kesäksi ja tehtävän sai edullisimman hinnan tarjonnut. Rajalan Iikka, Hemma, Antti ja Hente rakensivat mökin siihen Kauppilan alapuoliselle maalleen ja käyttivät sitä lossitupa-asumuksenaan ainakin yhden kesän. Lottakioski oli tuossa meidän rannalla missä tavattiin ja poristiin kyläkuulumiset. Kauppilan papan tullessa lottakioskille, hänellä oli tapana ostaa kaikille paikalle tulleille pikkupojille ja tytöille limsapullot. Myöhemmin saapuneet jäivät ilman.
Norssimarkkinat keväällä Jokakeväinen tapahtuma oli norssimarkkinat lossirannassa. Markkinat kestivät kaksi-kolme päivää. Piiriä pyörittiin, tanssittiin, näytelmiä esitettiin ja norssia nostettiin. Kuullun mukaan norssia ei kuitenkaan liiemmin ihmisten toimesta syöty vaan ne annettiin etupäässä eläinten ruuaksi. Ihmisten syömä norssi suolattiin ja kuivattiin uusissa. Sen jälkeen sitä voitiin mutustella pienenä suolapalapurtavana. Jatkosodan aikana 1942 oli hyvä norssikevät ja silloin sitä oli syötetty myös lehmille. Sioille se vielä jotenkin meni, mutta lehmän maidon kermasta kirnuttu voi oli kuuleman mukaan syömäkelvotonta.
Ilmari Yltiö ja Nalle parempia kuin kirkonkylän koirat! Kauppias Ilmari Yltiö oli ilmaantunut Paanajärvelle 1920. Pihlajavedellä 7.7.1866 syntynyt Selim Yltiön poika Kaarlo Ilmari kuoli 5.3.1943 Kuusamossa. Muuttokirjat ovat tulleet Helsingin eteläisestä seurakunnasta 1922. Yltiö tykästyi Paanajärveen ja päätti asettautua sinne. Hän löysi sopivia elinkeinomahdollisuuksia itselleen ja niimpä hänelle myönnettiin oikeus harjoittaa kauppaa ja liikennettä Paanajärvellä. Pianpa hän perusti sekatavarakaupan länsipään Kallioisten taloon. Lisäksi hän hankki moottoroidun rautaveneen, jolla hän kuljetti Paanajärvellä matkaavia paikallisia turisteineen. Kerrotaan veneen osia löytyvän vielä nykyisinkin Päätalon rannasta. Leski Reetta Määttä möi hänelle Päätalon tilan n:o 73. Rajan läheisyydessä ollut talo sopi hyvin rajavartioston tukikohdaksi, josta Yltiö vuokrasi osan rajavartioston käyttöön. Osa entisistä asukkaista jäi asumaan Päätalon mökkeihin. Mummo Arhipoff hoiti Yltiön lehmän. Rannassa oli ison rautalaivan vaativa laturi kuin satama. Paanajärvireissaajat muistavatkin hyvin Yltiön tarjoaman laivakyydin reissultaan. Paanajärven Mäkelän tilan kerrotaan siirtyneen Yltiön omistukseen velkojen panttina. Talossa ei tiettävästi tämän jälkeen asuttu, kun talossa asunut Lassi Pekka Leinonen perheineen muutti Sirkelän Ojalan mäkitupaan (Sivonen Inkeri, Olimme lähtö ja hiljaisuus 2015). Suomen Kennel-klubi järjesti koiranäyttelyn Kuusamossa 1920. Näyttelykoiria oli kaikkiaan 40, joista Nalle pystykorva oli Yltiön koira. Ensimmäinen palkinto jätettiin jakamatta, mutta toisen palkinnon sai Yltiön Nalle. Hän sai tarjolla olleesta 100 pisteestä 77. Nallen kerrotaan olleen lyhytkuonoinen, leveäotsainen, korvat tyveltä leveähköt ja kärjestä pyöreät. Rinta heikonpuoleinen. Häntä hiukan löysä, karvan luonti parhaillaan. Ruskea, mustia karvoja joukossaan. Luonteeltaan vilkas ja rajukin ja rakenteeltaan keveän jalkava (Koillissanomien artikkeli 1990-luvulla).
Mitä ilmeisemmin Yltiön hallitsi myös tinurin hommat. Eero oli jalkautunut kavereineen hiekkarantaan missä Yltiö oli touhunnut tinakannuineen. Olivat menneet liian liki jolloin tinakannu oli kaatunut. Siitä oli pitänyt lähteä kiireesti livohkaan Yltiö kannoillaan. Taakse ei ehditty katsoa, kertoo Eero.
Haudankaivaja Rissanen Paanajärvi oli saanut oman hautausmaan 1937 alkaen ja siellä on satakunta vainajaa haudattuna. Hautausmaalle on haudattu Sova- ja Tuutikylän sekä Liikasenvaaran vainajia. Haudankaivajana toimi mm. eräs Rissanen niminen mies. Niin oli Rissanen taas uuden haudan saanut aikaiseksi. Eräänä iltana Rissanen oli lähtenyt kuivia rimoja repimään sieltä Leivon sahalla, eikä hän ollut sieltä kotiutunut lainkaan. Kalle lähti tarkistamaan tilannetta ja löysi Rissasen rimakasaan uupuneena ilman hengen häivää. Hevosella toivat Rissasen sieltä pois, ja niin kävi kuin kävi, että hän päätyi kaivamaansa hautaan itse.
Sekajuna ja Karhunkierros Sekajuna alkoi liikennöidä Paanajärvelle 1930-luvulla ns. ”Karhunkierros” (Aurinkoreitti) reittiä välillä kirkonkylä-Määttälänvaara-Vuotunki-Paanajärvi-Sovakylä-Liikasenvaara-Käylä-kirkonkylä. Tämä Karhunkierros-nimi siirtyi sittemmin koskemaan 1956 perustetun Oulangan kansallispuiston vaellusreittiä. Poussun Eetu ja Saku olivat ko. autonkuljettajia. Eero kertoo, että 1936 Vuotunkiin tultaessa linjurimatkaajat sekajunassa jouduttiin jalkauttamaan, koska muuten auto ei kyennyt nousemaan mäkien päälle.
Hullu-Ruikka Kerrottiin myös Hullu-Ruikka nimisestä ”poro-ottopojasta”. Tämä velho oli ottanut porokarjaa luvatta haltuunsa ja kehitellyt jopa oman poromerkin. Linnareissuun oli sittemmin päätynyt. Tauriais Kustu ja Karjalais Antti olivat tavanneet ko. miehen Selkäjärven kalareissulla päättäen antaa Ruikalle pienen opetuksen. Ruikkahan oli ilmaantunut paikalle kalakonttia kantaen. Pyy-Antti oli hiipinyt liki hänen vierustaan ja pamauttanut kiväärin Ruikan korvan juuressa. Siitä Ruikka oli ottanut hatkat ja jalat alleen huutaen: Pois pitää heittää (kalakontti), tappaa ne nuo hullut!
Seppiä, suutareita ja venemestari Eero kertoo, että heillä oli yhteinen paja Kauppilan kanssa. Kyläseppä Karjalais-Vertti kävi syksyä ja kevättä kohti takomassa. Itse poltettiin hiilet ja tervat. Paanajärveläisiä kyläsuutareina olivat Pitkäs-Hemma ja Palo-Iikka. Pitkäs-Hemma oli myös taitava venemestari. Mikä piti tehdä puusta, se onnistui taiten Pitkäs-Hemmalta. Multas-Hilda (Multas-leski) kävi tekemässä vetit ja siimat, jotka syntyivät lehmän ja hevosen häntäjouhista. Verkon yliseksi niitä tehtiin. Kokonaruiksi niitä kutsuttiin ja käytettiin myös haukiverkkojen ylisinä. Kokonaruina, pitkinäsiimoina ja ylisinä niitä käytettiin. Veltit (?) niistä myös tehtiin.
Tuohitöitä ja kuparikiviä Eero kertoo saaneensa ensitienestinsä juuri tekemistään tuohitorvista. Meillä oli naapurin pojan kanssa 1937 tai 1938 syksyllä toistasataa rahaa saatuna näistä tuohitorvitöistä. Lisäksi tavan mukaan kävimme louhimassa kuparikaivoksesta niitä kuparinpalasia, joita myytiin turisteille. Isokokoinen ja oikeasti soiva tuohitorvi oli hyvä myyntiartikkeli. Niitä tehtiin ihan kävellessä, ei siinä kauaa mennyt. Vanhempi veljeni Topi (s. 1922) oli oikein kätevä käestään. Minä kiskoin tuohet ja yhdessä Topin kanssa teimmä torvet. Aina ei viitsitty myydä, kun piti Ritva siskolle liksaa olla! Myös tätivainajani oli hyvä ja nopsa tuohikontin tekijä. Näitä ja muita kyläläisten käsitöitä myytiin myös lottakioskilla.
Hevoskuiskaajat
Eero kertoo isä Kallestaan, ettei niin hankalaa hevosta ollutkaan, jota Kalle ei saanut rauhoittumaan. Tauriais Kustulla kuului olleen oikein hyvä musta tamma. Kustu oli matkalla Kuusamoon, mutta kun ei ollut kärriä hevoselle tuli lainaamaan sitä Mannisesta. Vaan ei saanut Kustu tammaansa aisojen väliin valjaisiin. Ei ne nuo nykyajan miehet ossaa hevosia käsitellä, oli Kalle naureskellut. Tauriais Kustu nakkasi ne suitset, kirosi ja sano:pane ite se aisoihin! No ei hän vain, hän kaverin hakee! Kauppilan papan oli hakenut kaverikseen ja hänen kanssaan käyttivät hevosta navetassa, jonne ei Kustuakaan päästetty. Tovin jälkeen, kun miehet olivat tuoneet tamman navetasta, oli se mennyt suoraan aisoihin! Kauppilan pappa oli vielä ojentanut suitset käteen ja sanonut: Ala lähtee ajamaan! Vaan löi se hevosta, sen minähi näin, sanoo Eero. Åströmin piiskat oli kahta puolta oven pielen. Siinä oli semmonen karttu ja sitten letitetty se. Vaan ei se hakannu!
Koulunkäyntiä, vatukkoa ja poronkoparaa Eero kertoo käyneensä kansakoulua keskijärvellä Mäntyjokisuun koulussa. Kortteeripaikka oli ollut Rajalassa. Jäitten tultua käytiin kotoa pitäen mikä oli tympeää. Meillä kun oli nahkakengät ja kamppeet aina märkinä, niin eihän niitä tahtonut saada aamulla kuivina jalkaan. Aamusella äitin täti kantoi neljän pojan kampeet lattialle ja sano:Siitäpä selvittäkää! Lisäharmi tuli siitä, kun piti puhdistaa poronkoipia ja suolia kierrätellä. Jokaikisellä oli oma tinki. Rajalan läheisyydessä oli mahtavat luonnonvatukot. Kyllä ne luutivarren kanssa meitä ajatti, kun näkivät meidän tulevan sieltä vatukosta. Rajalan talon rakennukset olivat komeita ja niitä oli paljon. Vielä kertoi Eero Tervajokisuussa olleen Jokela-nimellä (Nurmikumpu) kutsuttu hyvä kalapaikka. Jokelan isännän kuoltua sanottiin leski-emännän elättäneen siitä pyytämillään kaloilla koko porukkansa. Taimenia oli tullut enimmäkseen, joita hän oli myynyt turisteille.
Tämä Eero Mannisen haastattelu löytyy Paanajärvi-Tavajärvi-seuran arkiston aineistosta, joka oli käytettävissäni Kuusamon kirjaston lukusalissa. Kuka tai ketkä ovat Eeroa haastatelleet ei minun näkemästä aineistosta käynyt selville, mitä pahoittelen. Tarinassa oleva ”vakoilukirjejupakka” oli myös aineistoa tutkiessani hyvin vaikeaselkoinen, enkä osaa varmuudella sanoa, olenko ymmärtänyt sen tapahtumakulun aivan oikein.
Helsingissä 25 tammikuuta 2022 Tarinan alussa kerrotun aineiston pohjalta kirjoittanut muistiin Veli Juhani (tarinaa korjattu 29.1.2022 Eeron isoisän tietojen osalta)
Tänään syntymäpäiväänsä viettävät kaksoissisaret Kirsti Hellén o.s. Leinonen ja Eeva Saarenpää o.s. Leinonen.
Tässä yhteydessä julkaisen heidän lottatyttötarinaa ja lyhyet kertomukset myös heidän työ- ja harrastustoiminnastaan.
Kirsti Hellén toimi sotilaskotisisarena ja Sotainvalidien Kajaanin naisjaostossa (vuodesta 1954 alkaen). Tämä vapaaehtoistyö on kuulunut Kirstin isänmaalliseen harrastustoimintaan vuosikymmenet ja hän toimi myös vuosikymmenet naisjaoston puheenjohtajana.
Kainuun piirin Sotainvalidien veljesliitto ry. juhli toimintansa 50 vuotistaivalta 3.3.1945. Juhlan kunniaksi julkaistiin piirin historiikkiteos kirjoittajanaan Esko Välimäki. Samassa teoksessa Kirsi Hellén kertoo naistoimikunnan toiminnasta näin:
Helmikuussa viisi vuosikymmentä sitten Veljesliiton yhteyssihteeri Irja Heiskanen Kainuun kierroksen päätteeksi esitti toivomuksenaan saada hajallaan asuvat kainuulaiset sotainvalidit kiinteämpään yhteyteen keskenään kaivaten myös naisjärjestöäa mukaan sotainvalidityöhön. Kuukausi myöhemmin hänen toiveensa toteutui, kun Sutelaan kokoontuneet sotainvalidit perustivat Kainuun piirin kokonaan hajallaan toimineiden osastojen ”langanpäät” yksiin käsiin piirin toimistossa. Ratkaisusta voinemme olla vain yhtä mieltä: se oli meille kaikille onnistunut ja kannustava.
Jo toisena toimintavuotenaan piiri kutsui meidät mukaan perustaen Naistoimikunnan, mutta sen tehtäväkuvaus selkiintyi vasta 1953 – samana vuonna, jolloin perustettiin Veljesliiton Naisjärjestöt ry.
Naistoimikunta koostui osastojen naisjaostojen edustajista ja sen tehtävänä on ollut lähinnä koota naisjaostojen edustajat yhteen ja keskustellen vaihtaa kokemuksia, antaa uusia ideoita, rohkaista ja kannustaa.
Ennen tätä kaikkiin osastoihin oli perustettu naisjaostot tukemaan osastonsa toimintaa. Keskuudessamme on vielä naisia, jotka jo ennen naisjaostojen perustamista osallistuivat paikkakuntansa sotainvalidityöhön juhla- ja keräystoimikunnan toimivina jäseninä, yhdys- ja huoltolottina.
Varsinainen työ on tehty osastojen ompeluilloissa, myyjäisissä, listakeräyksissä, myyntityössä, juhla- ja iltamajärjestelyissä, kahvila- ja kioskipalveluissa, näyttely-, mannekiiniesitys- ja muissa tapahtumissa unohtamatta lukuisia suurtapahtumien kahvitus- ja muonituspalveluja. Koti- ja sairaalakäynneillä olemme kohdanneet vaikeuksistaan, kivusta ja särystä huolimatta tyytyväisiä, käynnistämme kiitollisia sotainvalideja.
Useat sadat kainuulaiset naiset sodan jälkeisistä vaikeista olosuhteista nykyisiin seesteisempiin päiviin ovat iloisin mielin osallistuneet pyyteettömään vapaaehtoistyöhön tietäen, että Te, sotainvalidiveljemme, nuoruutenne päivinä terveytenne menettäneinä teitte mahdolliseksi meidän kasvattaa lapsemme ja lastenlapsemme vapaassa ihanassa maassa.
Samalla kun kiitän Kainuun piirin Naistoimikunnan nimissä sotainvalidityöhön osallistuneita ja sitä tukeneita naisia eri puolilla maakuntaa, toivon onnea juhlivalle Kainuun piirille ja sen jäsenille. Jatkamme rinnallanne itse kukin kykyjemme ja vointimme mukaan kiitollisina siitä, että uhrinne ansiosta tahraton siniristimme liehuu vapaassa maassa.
Naistoimikunnan puolesta kiitän Kainuun piiriä hyvästä yhteistooiminnasta ja toivon sille menestystä sekä sen jäsenille seesteistä kultaisen iän aikaa.
Kapulasiianpyyntiä Myös edesmennyt setäni Veikko Leinonen (1911-1987) kertoo muistelmissaan siianpyynnistä seuraavat tarinat; Kuusamon Paanajärven Mäkelästä Nuupajärville 1916
Jäänaluspyynnin verkkojataa nimitettiin juomuspyynniksi. Lähdettiin verkkojen vientiin Nuupajärvelle Juho Leinosen ja Herman Kurtin kanssa. Pääsimme Hemma enoni kanssa reissulle mukaan. Aamuvarhain pakkastakaan ei ollut paljon ja meidät penskat peiteltiin reslaan veltin alle. Kuljettiin talvista hevostietä Mäkelästä Nuupajärvelle. Tätä tietä kyläläiset käyttivät heinien kuljettamiseen Tuohimosta asti. Ensin matkattiin Malinajärven poikki Korpelan paiseen alapään kautta Issakanlammen viertä Pajumutkan kuvetta. Mustakummun jäädessä tien itäpuolelle jatketaan Niskalammin itäpuolta Suolammin kautta Pieni-Nuupajärvelle ja edelleen maakannaksen poikki Iso-Nuupajärvelle. Kalakämpällä lämmitettiin kiuasuuni. Aluksi savua kertyi niin, että piti olla kyyryssä, mutta pian kiukaan lämmittyä savuverho nousi jo katonrajaan, jolloin saatoimme istahtaa. Meidät viisivuotiaat (Hemma ja minä) kuljetetiin jo illaksi takaisin Mäkelään Lasse-Pekan ja Kalle enon toimesta. Isäni jäi Kurtin Hemman kanssa verkkojen laskuun. Palasivat hekin seuraavana päivänä. Parin yön jälkeen lähtivät kokemaan verkkojaan. Illalla myöhään palatessaan reslassa oli monikiloisia ja pienempiä puolen kilon siikoja kymmenin kappalein. Pyynti jatkui muutamia viikkoja, jonka jälkeen meillä oli puojit puolillaan jäätyneitä siikoja. Ne näyttivät siikahalkopinoilta. Monta hevoskuormaa veivät niitä Kuusamoon myyntiin. Nämä Nuupajärvet olivat kalaisia. Sota-aikana laitoimme sinne parikymmentä verkkoa, ja heti kahden päivän jälkeen saimme neljä kookasta säkillistä isokokoisia siikoja, jotka pantiin kotona lumen sisään. Näin siiat säilyivät hyvinä. Sieltä niitä otettiin aina tarpeen mukaan keitettäväksi tai paistettavaksi. Kapulasiianpyynnistä 1938
Lokakuussa ensijään tultua laskettiin verkkoja *Riekamojärveen, *Hangasjärveen ja *Karhujärveen. Kahden yön jälkeen käytiin kokemassa, ja siikasaalis oli tolkuton. Siiat olivat isoja ja rasvaisia. Riekamojärvestä saimme muutamia viisikiloisia. Ne olivatkin aika pötyköitä, lyhyitä, paksuja, lihavia, oikein rasvaisia. Siiat ladottiin pärekoreihin ja peitettiin lumella. Marraskuussa lähdettiin savottaan Sallaan. Savukosken rajamailla oli Paloselän tukkityömaa. Otimme lumen alta arviolta sata kiloa jäisiä siikoja evääksi. Siian olivatkin oikein hyviä käristyskaloja. Näin kertoi Veikko Leinonen. * Kitkajoen Juumajärven pohjoispuolella
Paanajärvellä, jatkosodan 1941 – 1945 aikana Vartiokylässä (Vartiolampi), Kostonvaaralla, Oulangankylässä, Sohjanassa ja Kiestingissä,
Hyrynsalmella ja Posiolla. Lisäksi hänen tiedettiin toimineen Muonitus Erill. Rajakomppania vankileirissä no:12, ja Liik.K. 1942:ssa (1941 – 1942).
asuneen neljä veljestä. Kolmella heistä oli vaimo ja yksi oli vanhapoika. Meillä oli siis kolmen äidin lapset pihapiirissä, samaa leipää syötiin ja rippikoulua kävi meistä vanhemmat. Omassa talossa ehdimme asua vain kaksi vuotta, kunnes jo sota puhkesi.
