Hautajaisia 1930-luvun Paanajärvellä

Paanajärven aidattu vanha hautausmaa 2013, joka on kunnostettu Paanajärven veteraanivoimin nykyasuunsa. Mm. varustamalla hautapaikat puisin muistoristein.
Kesäretki 2013 Paanajärven Leppälän Tauriaisten perillisten kanssa Paanajärven länsipäähän ja rajavyöhykkeen hautausmaalle, joka on Oulankajokivarressa.

Hautajaisia 1930-luvun Paanajärvellä

lähde: Koillissanomat 22. huhtikuuta 2003, Wesa Rinne, Meimi Mäntyniemi, lisäksi Irja Eeva Rajala s. 1922 muistelee.

Rajala Paanajärvellä 1892. I.K.Inha.

Vanhaisäntä Gustav Isak Rajala (s. 24.4.1850), jota kutsuttiin milloin Iisakiksi, milloin Iikaksi tai Iikka-ukoksi, kuoli 80-vuotiaana 1.12.1930. Hänen veljensä Antti, lapseton leskimies (puoliso, Anna Lisa Heikintytär Kylli, Rajala s. 14.2.1848, k. 13.4.1870), oli kahden talon yhteinen elatusvanhus, kunnioitettu Antti-setä. Hän oli syntynyt 14.4.1844 ja kuoli 28.2.1931 lähes 87-vuotiaana.

Viimeiset elinvuotensa hän mieluummin vietti Elias-nimisen velivainajansa pojan Juho Kustaa Rajalan ja hänen vaimonsa Eeva Stiinan talossa, jonka nuori isäntä oli Eljas Edvard (Eetu) Rajala, s. 2.3.1895. Hänen vaimonsa oli Riitta Eliina, s. 2.9.1897.

Eetu Rajalan tyttäristä Irja Eeva muistaa Antti-sedän hautajaiset, olihan hän silloin 8-vuotias. Lahja Sirkka oli 5-vuotias ja Anja Inkeri toisella vuodella. Sellaista väkeä oli Rajalassa siihen aikaan, kun alettiin valmistella vanhan Antin hautajaisia. Niihin kutsuttiin saattoväkeä mustareunaisilla surukirjeillä; asuihan lähisukulaisia kaukanakin.

Ruokaa varattiin isolle väelle. Ensinnäkin teurastettiin lehmä, josta pitokokki Riitta-Ulla Purola-Määttä keitti kodassa valtavalla muuripadalla runsaan keiton. Vettä siihen piti kaataa 20 litran kaivosankollista. Kuivattuja sekahedelmiä myytiin siihen aikaan isoissa puulaatikoissa. Hautajaisten tavallinen jälkiruoka oli riisipuuro ja sekähedelmäsoppa. Kahvileiväksi leivottiin vehnästä ja leipäjuustoja.

Vainajan arkku, ympärillä kuusia, oli pihalla tuolien päällä. Siinä käytiin jättämässä jäähyväisiä. Ennen sovittua lähtöhetkeä hautajaisväki tuli pihalle. Arkku suljettiin ja nostettiin hevosen rekeen. Luokkiin oli kiinnitetty valkoinen liina merkiksi muille tiellä kulkijoille. Veisattiin:

Jo joutuu lähtöhetki,
ja alkaa viimeretki,
jää turha maailma.
Oi, korjaa sielu huomaas,
sun, Jeesus, armosuojaas.
Suo rauha kerran taivaassa.

Paanajärven vanha hautausmaa 2013.
Paanajärven kunnostettu hautausmaa 2013.

Virttä jatkettiin ja kun aloitettiin toiseksi viimeinen säkeistö, ukin (Juho Kustaan) ohjastama hevonen lähti liikkeelle kohti kirkonkylän hautausmaata.

Nyt lähden matkahani,
jääkäätte rakkahani
nyt haltuun Jeesuksen.
Ja valvovalla miellä
te käykää herran tiellä.
Vie, Herra, meidät yhtehen.

Haikealla mielellä veisattiin viimeinenkin säkeistö. Antti-setä oli lähtenyt. Häntä muisteltiin yhdessä ollen vielä useita päiviä.

Vanhaemäntä Susanna Henrikintytär Rajalan o.s. Kyllin (s. 5.5.1853, k. 28.11.1939) hautaus *30.11.1939

Susanna Rajala oli Gustav Iisakin 86-vuotias leski. Hän kuoli samana päivänä kun jaettiin evakkoonlähtömääräyksiä talvisodan uhan johdosta. Vainaja saatettiin viimeiseen leposijaansa ja hautaansiunaamisen toimitti pastori Olavi Laitinen Paanajärven hautuumaalla *1.12. tai *30.11.1939.
Haudan numero 77, osasto B, lohko I. Haudan lunastajaksi on merkitty Antti Rajala, vainajan vanhin poika. Hänen vaimonsa Hylde tarjosi naapureille kahvit ja lupasi toiveikkaana.
– Kun viiden päivän päästä palataan takaisin, pidetään isommat hautajaiset Susanna mummon muistoksi.

Elämä oli yhtä kaaosta kaikissa kylissä. Ei Susannan tyttärelläkään, Anna Sofia Hännisellä, ollut mitään mahdollisuutta lähteä äitinsä hautajaisiin. Hänellä olisi ollut päähän pantavaksi Antti-veljen lahjoittama vaimovainajaltaan jäänyt silkkihuivi. Se kuului Anna Sofian suruasuun hänen ja hänen lastensa evakkotaipaleella – ja myöhemminkin.

Paanajärvi tammikuun alussa 1995
Muutama puuristi-muistomerkki oli vielä pystyttämättä kesällä 2013.
Kuusamon Kuusinkijokivarren Saunavaaran laelta sai hyvän kameranäkymän vielä 2004 paikkeilla Paanajärvelle. Kuvauspaikalta on n. 4 km Paanajärven Oulankajokivarren hautausmaalle. Sopisi olemaan kuvan vasemman reunan keskivaiheilla. Kuvassa Oulankajoki ja Kyökkäysvaara.

Silloin joulukuun vaihteessa 1939, Paanajärvi oli jäätymäisillään. Monet veneet olivat lähteneet Mäntyniemestä asti evakkoon ja seikkailivat jääriitteen keskellä, mutta selviytyivät kuitenkin Rajalan rantaan, josta heidät tultiin kutsumaan surutaloon hautajaiskahville. Siitä pääsivät osalliseksi myös he, jotka vaelsivat hevosella kuormineen ja karjoineen pohjoisrantaa pitkin – ns. vaivantietä.

Helsinki 3.4.2020
Veli M. Leinonen

Paanajärvisten kauppamatkoja ja oloeloa

Mäntyniemi P. Ingervon kuvaamana 1931.
Kun näytimme riittävän ison suurennoksen anopilleni, Kaarina Toivaselle (91v), hän tunnistikin melkein kaikki kuvassa olijat kuvassa, joka on otettu Paanajärvellä ilmeisesti kesällä 1933: Takarivissä vasemmalla on Anna Mari Leinonen (os. Karjalainen), Iikka Leinosen vaimo, asuivat Paanajärven Rajimmaisessa. Seuraavina kaulakkain ovat Onkamon Lyydi (myöhemmin Uitto) ja Kaisa Leinonen (myöhemmin Pesonen), nainen heidän vieressä oikealla on Kaisan äiti Anna Liisa Leinonen (os. Tuuttijärvi). Pitkä nainen, jolla on Virra niminen koira sylissä, on Elvi Oinas (os. Onkamo), Paanajärven rajavartioston päällikön Akseli Oinaan vaimo. Vieressä on Jenni Hietala (os. Leinonen) ja lapsi sylissä on tyttärensä Laimi, joka syntyi 24.4.1933, heidän oikella puolella on Kaisan sisko Betty Leinonen (myöhemmin Engström). Poika Bettyn oikealla puolella on vielä tunnistamatta. Mies oikealla on Bettyn ja Kaisan isä Heikki Leinonen, ’Mäntyukko’. Edessä vasemmalla on Liisa Kauhanen (myöhemmin Leskinen), Liisan vieressä on Hanna, Onkamon Lyydin pikkusisko. Pieni poika, jolla on ristinmerkki rinnassa, on Juhani Hietala, Jennin poika, joka kuoli 1936. Tyttö Juhanin vieressä on Lyydi Karjalainen, joka asui Mäntyniemen naapurissa ja jonka isä Ville oli kuollut 1925. Seuraavana on Liisan pikkusisko Kaarina Kauhanen (myöhemmin Toivanen). Viimeinen tyttö Kaarinan vieressä edessä oikealla Kerttu, orpotyttö, joka asui Mäntyniemessä. Kuva ja teksti Anne Toivanen, Vanhaa-Kuusamoa perinnesivulta.
Mäntyniemen tiluksilla maaliskuussa 2011

Paanajärvisten kauppamatkoja ja arkieloa

Kerrotaan Paanajärveläisten harrastaneen kauppamatkustusta aikoinaan itään Vienanmeren Knäsöihin ja länteen Oulun kaupunkiin.

Seuraavassa mukailtu kertomus Mäntyniemen Mänty-Ellan (Elias Mäntyniemi) tyttären, Jenni Kristiina Hietalan (o.s. Leinonen )s. 8.6.1901, k. 23.11.2003.  (lähdeteos: Anneli Meriläisen Paanajärvi, 1993):

”Mäntyniemen Heikki-isännälle kuului kotihuusholli. Hän piti huolen työmiehistä. Elias taas oli poromies. Sanotaan seitsemänsataa lukuporo olleen, vaikka eiväthän poromiehet lue niitä kaikkia.

Heikki-setä (Mänty-Ukko) oli isäntä ja rahankäsittelijä. Kauttakulku Venäjälle kulki Mäntyniemen talon kautta, jonka ansiosta ryssän rahaa kertyi, kun ihmisiä kulki eestaas Helsinkiä myöten.  

Poroja tapettiin kymmenittäin syksyllä ts. teurastettiin talvea varten. Paistit, selkä, kielet, talja ja koipinahkat vietiin kaikki Ouluun. Sieltä tuotiin paluukuormassa konjakista lähtien. Ryyppymiehiä heidän sanottiin olevan. Lähtivät neljällä hevosella ja palasivat viidellä kotiin. Oulusta tuotiin kahvia, sokeria, vehnäjauhoja, ryynejä, ja kaikkea mitä talossa kesää vasten tarvittiin. Se oli kahden viikon reissu kun lähtivät Ouluun.

Jenni, Erkki, Betty ja Pauli Hietala Mäntyniemessä 1928. Kuva Betty Hännisen kokoelma, Kuusamo – Seuran arkisto.
Kuvassa Betty Engström os. Leinonen ja vasemmalla Betty Hänninen (os. Hietala). Kuva Anne Toivanen.
Mänty-Ella tarkastaa karhunpyynnösloukkuaaan. Ingervon kuva 1931.
Mänty-Ella ja Onkamon Simppa oppaina Nuorusella 1892. Stålbergin kuva.

Venäjältä haettiin vielä kalaa, vaikka sitä kotonakin pyydettiin. Sieltä tuotiin halleja (hylkeitä). Knäsöissä (Knesov) meni vain viikko. Eli kahelta suunnalta ajettiin sitä sapuskaa. Siellä Venäjällä oli tosi hyvä jauho jota annettiin elikoille ja hyvän leivänkin siitä sai.
Knäsöissä ne kävivät aina talvella, ja äidille Heikki-setä sanoi, että nyt Riitu lähtee Knäsöihin. Riitu oli hevosmies. Pääemäntä Heikki-sedän vaimo oli kapustan varressa. Riitulla oli karja, jota hän hoiti kolmattakymmentä vuotta.

Palvelijat siivosi niin kauan kun niitä pidettiin. Tyttärien joutuessa palvelijoita ei enää pidetty. Lisäksi oli kaksitoista vierasta poronhakijaa (sukulaisia Sallasta). Heille piti olla ruokaa ja voitakin piti antaa monta kiloa. Sellaisiin pikkuastioihin voi kerättiin – oli siinä emännällä hommaa että sai eväsvoin kerättyä.
Niittäjät piti olla. Ne olivat sellaisia jätkie. Kun kulkivat savotoissa, olivat he talven luppoaikoina talossa. Sitten kesällä he tekivät heinää, ja maksoivat näin velkojaan. He olivat talossa ns. ruokamiehinä, ja astuivat kuten talon miehet ruokapöytään syömään”.

”Mummoni Riitta (Valpuri Leinonen, s. 21.6.1878, k. 8.8.1945), (o.s. Päiväniemi) oli meillä rahankäsittelijä, Jyvähinkalossa hällä oli sellainen pitkä vanha nahkalompakko. Isän (Mänty-Ella) tullessa savotasta hän antoi anopilleen rahat. Mummo pisti sen ison aitan avaimen kainaloonsa ja sinne se jyvähinkloon sen vei. Hän oli Ellan emäntä. Mänty-Ella oli poromies ja niin menevä ettei juuri koskaan ollut kotona. Mutta vaikka oli, rahat tuotiin mummolle. Sitten oli sellainen vanhanaikainen pitkä arkku. Se oli lukossa, ja siellä oli sellainen käsivarasto, ettei tarvinnut joka päivä aitasta hakkee. Ja keväällä kun lähtivät uittoon sinne pohjoseen – naapuritkin – joilla ei ollut rahaa, he tulivat mummolta lainaamaan matkarahoja, ja sitten kun tulivat uitosta, maksoivat takaisin. Mutta kyllä siitä markanlaijasta lujasti pidettiin kiinni, ei sitä muuten ois ollu, eikä sitä tuhlattu”.

Helsinki 3.4.2020
Veli M. Leinonen

SPR Paanajärvi 1930-luku

Paana_Martta Kakko, (Liede) s.Kanneljarvi s.1908, opiskeli Viipurissa

Martta Kakko

Oli syntynyt 1908, Kanneljärvellä ja hän työskenteli Paanajärven SPR:n sairasmajalle v.1933-1934 valmistuttuaan Viipurissa sairaanhoitajaksi.

SPR-sairasmaja oli Paanajärvellä 1927 alkaen. Martta Kakko siirtyi Paanajärveltä Petsamon Nikkelin palvelukseen, jossa hän työskenteli poliklinikan terveydenhoitajana vuoteen 1944 saakka.

Talvisodassa Martta Kakko toimi lääkintäjoukoissa SPR:n joukkosidontapaikoilla.

Tähän aiheeseen voi tutustua lähemmin Martan tyttären, Riitta Lieden kirjassa 2018 ”Kaija Pesosen talvisota – 16-vuotiaan tytön päiväkirjat Petsamon etulinjalta”.

Häntä ennen tehtävää Paanajärvellä hoiti 1931-1934 sairaanhoitaja Birgit Kansanen myöh. Nieminen (lähde: Anneli Meriläinen, Paanajärvi 1991).

Aaro A. Nuutinen kirjassaan Suomen Sveitsissä v.1931 muistelee näin:

”Ennen lähtöämme itäpäähän kävimme Kyökkäysvaaralla näköaloja tutkailemassa. Käväisimme myös pohjoisrannalla sijaitsevassa Suomen Punaisen Ristin sairasmajalla, joka majoitti myös matkalaisia kesäisin, mikäli sairastuneitten paljous ei sitä estäisi.

Sillä kertaa asiakkaina ei ollut kumpaisiakaan. Paikalla oli sairaanhoitaja Kansanen ja hänen apulaisneitinsä, joka suoritti parhaillaan tehtäviinsä kuuluvaa siistimistyötä. Meinattiin, että eipä noissa ole paljon siistimistä, kun olivat niin ensiluokkaisesti sisustettuja ja tyylikkäitä huoneita. Kelpasi tuolla majailla niin sairaiden kuin terveiden.

Alakerrassa oli neljä ja ylhäällä kaksi matkailijoille varattua huonetta. Niistä laskutettiin 25 mk yhden ja 40 mk kahden hengen huoneelta vuorokausi. Lämmin ateria maksoi 10 mk ja kahvi tai tee 5 mk. Majatalon maa-alue oli Paanajärveläisten tarkoitusta varten lahjoittama.

Vihdoin moottorimiehemme Päätalon isäntä Iivari Yltiö saapui veneellään vieraita kyyditsemään. Yltiö harjoitti moottorivene-liikennettä Paanajärvellä.

Ajateltiin vielä käväistä Tervjoella aljokarhua katsomassa, mutta kuului kuolleen mennätalvena. Yltiö kuljetti veneellään postin järven itäpäästä länsipäähän ainakin tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin, ja klo 4 ottaa postin länsipäähän, osuuskaupan pihaan saapuvasta linja-autosta.

Näillä postinkulkuvuoroilla Yltiö, tämä erittäin kohtelias mies, kuljettaa myös matkustavaisia ja vielä erikseen tilauksesta käyttäen heitä Mäntykoskella ja
Ruskeallakalliolla, sekä järven itäpäässä, jonne oli matkaa 23,5 km. Matkan hinta oli 25 mk hengeltä, milloin kuljetus tapahtui postiajon yhteydessä.”

Tässä esitettävä kuva-aineisto perustuu Martta Kakon jäämistöön ja julkaistaan hänen tyttärensä Riita Lieden luvalla.

Sairasmaja juhannuksena 1934
Paanajärven tuokiokuvia lauleltuna.
Paanajärvella 1930-luvulla Martta Kakko ja ins. Jokinen.
Paanajärviporukka venälaisiä vieraita katsomassa 1930.
Sairastuvan henkilökuntaa vieraineen.
Paanajärven Kauppilan lossiranta kevättulva-aikaan.
Tohtori Ahlman ja rva.
Sairasmajan toipilaat.
Taas mennään venematkalle.
Oulankajokisuu Kyökkaykseltä.
Nivajarven kalakampälla tri. Kotilainen, agr. Halme ja ins. Jokinen.
Paanajärven Ruskeakallio
Paanajärven itapää 1930-luvulla
Opettaja Konttinen veneilee.
Paanajärven lottien kioski lossirannan tuntumassa.
Opettaja Konttinen haaveilee
SPR:n sairasmaja
SPR:n sairasmaja
Sairasmaja talvella
Paanajarven koululaisia 1934
Martta Kakko vasemmalla, T.Laitinen oikealla.
Ruusa oli tuuraamassa.
Ruusa Martikainen ja Hector
Rajaseudun virkanainen soutelee.
Rajaseutupappi T. Laitinen
Sairasmajan SPR:n lipun salkoonnosto
Sairasmajan porstualla
Kalervo-Paavo-Jorma_sairasmajan edustalla.
Pihanpuhdistustalkoot_1934
Opettaja Virta ja nti Kansanen Kiutakonkaan erämajalla.
Urovaaraalta Rajalaan.
Nti. Sutinen ja Hector sairasmajalla.
Mirjam oli taas käymässä.
Pakolaisia sairastuvan kasvimaalla.
Amiraalilaiva Pääkallossa, Kiutakönkäältä Paanajärvelle 4.6.1933
Lossirannassa
Amiraalilaivan kaunis morsian.
Martta Kakko veneilee.
Paana_Martta Kakko uimarannalla
Martta Kakko poimii kukkia
Martta Kakko ja Hector sairasmajalla
Martta Kakko ja Hector eli Heko
Paana_sairasmajanranta tulvaikaan
Tohtori tauolla sairasmajan rappusilla.
Sairasmajan Martta Kakko lähtemässä lomalle etelään.
Sairastuvan ”isäntä” ja emäntä.
Naarvun, Paanajarven ja Vuorikylän johtajattaret.
Johtajattaret ja oppilas sairasmajalla.
Koira vetää hoitajaa helmasta
ajoporo tauolla
Kerttu ja Irja, Heku-koira
Kerttu ja Martta kesällä 1933
Kallioisen isäntä ja emäntä ja Heku koira.
Sairasmajan palkollinen, hoitaja ja oppilas.
Hiihtoretkella 1934
Nuorusen huipulla 1934
Sairasmajan työntekijät 1933
Hemmalan perhe
Heku-koira oli usein matkoilla mukana
Retki Mantyniemeen 1930

Martta Kakon kuvat, kaikki oikeudet pidätetään.

Helsinki 14.12.2019
Veli M. Leinonen

Paanajärven Maamiesseura

Lottien kahvitarjoilu Mannisessa 1930-luvulla. Kuva Sanni Tyynelän kokoelma, Kuusamo-Seuran arkisto.

Maalaisseurojen alkuperäisessä tarkoituksena oli ”herättää, voimassa pitää ja virkistää mieliä sellaisiin parannuksiin, joitten käytännöllinen hyöty on tullut yleisesti todistetuksi”. Pellervolaiseen aatteeseen liittynyt Kuusamon maalaisseura aloitti toimintansa vuonna 1899. 1930-luvulle tultaessa nimi oli muuttunut maamiesseuraksi, se oli levinnyt eri puolille pitäjää ja Paanajärvelläkin toimi oma aktiivinen yhdistyksensä. Vuoden 1937 toimintakertomuksen mukaan tässä seurassa oli 75 jäsentä, joista oli pienviljelijöitä 70 ja muun ammatin harjoittajia viisi. Vuoden aikana pidettiin kolme johtokunnan kokousta, kahdeksan yleistä kokokousta (300 osanottajaa) sekä kahdet iltamat (120 osanottajaa).

Johtokuntaan kuuluivat puheenjohtaja J.G.Rajala, sihteeri Kalle Härkönen, rahastonhoitaja J.H. Rajala sekä J.H. Uusi-Anttila (Leinonen), J.E. Pesonen ja Lempi Pesonen. Naisjaoston johdossa toimivat puheenjohtaja Lempi Pesonen, sihteeri Aili Pesonen, sekä Hanna Härkönen ja Betty Leinonen. Vuoden aikana seura järjesti lannanhoito-, hyönteishävitys- sekä pellavanviljelys ja – jalostuskilpailut. Keskeisinmpiä kokouksissa käsiteltyjä asioita olivat kylvösiemenen peittaus, perunanviljelys, siankasvatus, rikkaruohojen hävittäminen, lampaanjalostaminen ja –hoito, pitovaatteet, niiden valmistus ja kunnossapito sekä kodin ympäristön kaunistaminen.

Maamiesseuran tulot koostuivat pääasiassa jäsenmaksuista, iltamien pääsylipuista sekä kahvi- ja päivällistuloista. Menoja kertyi mm. kahvi- ja päivällistarpeiden ostosta, retkistä, näytelmäkirjoista sekä posti-, puhelin- ja vuokranmaksuista.

Paanajärven rajavartioston väkeä, suojeluskuntalaisia ja lottia 1930-luvun alussa. Kuva Sanni Tyynelän kokoelma, Kuusamo-Seuran arkisto

Vuonna 1939 seuralle hankittiin viljanlajittelija, jonka ostamiseksi otettiin Paanajärven osuuskassalta 700 markan suuruinen laina. 12.3.1939 pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin seuraavat koneen käyttöä koskevat säännöt: 1) Viljanlajittelijaa ovat oikeutettuja käyttämään kaikki jäsenmaksunsa suorittaneet maamiesseuran jäsenet. 2) Korvauksena lajittelijan käytöstä päätettiin periä maamiesseuralle Smk 1 / 60 säkiltä puhdistamatonta viljaa vähimmän korvauksen ollessa yksi markka. 3) Viljanlajittelijaa on jokainen jäsen oikeutettu käyttämään kotonaan tai sopivaksi katsomassaan paikassa. 4) Viljanlajittelijaa käytettävä ohjeen mukaisesti ja käyttäjä on vastuussa huolimattomuuden takia sattuneesta viljanlajittelijan särkymisestä. 5) Viljanlajittelijan käyttömaksut perivät piirimiehet aina piirillään ja perivät maamiesseuran jäsenmaksun samassa yhteydessä. 6) Kaluston hoitajaksi alapään piiriin valittiin Armas Kauhanen.

Maamiesseuran toimintaan kuului neuvontatyö, jota tehtiin mm. Oulun läänin Talousseuran sekä Oulun läänin Kotiteollisuusyhdistyksen kanssa. Esimerkiksi vuonna 1938  pidettiin Talousseuran järjestämä karjakkokurssi ja seuraavana vuonna oli Kotiteollisuusyhdistyksen kolme viikkoa kestänyt veneentekokurssi. Edellämainitulle karjakkokurssille otti osaa paanajärveläisiä tyttöjä ja se järjestettiin Rajalassa, jonka navetta oli kurssin ajan oppilaiden harjoituspaikkana. Opettajina toimivat Talousseuran puolesta agronomi Saarni ja karjatalousneuvoja Kymäläinen. Ohjelmaan kuului aamuin illoin käytännön harjoittelu navetassa sekä päivällä pidetyt teoriatunnit, joilla käsiteltiin karjanhoitoon ja ruokintaan liittyviä asioita. Kurssin päätteeksi kilpailtiin käsinlyspyssä ja vietettiin päätösjuhla, jossa esiteltiin mm. oppilaista tehty kronikka. Tietyt tapahtumat toistuivat vuosittain. Kylän naiset osallistuivat joka syksy ruuanlaittokurssille, jonka päätteeksi kyläläisille tarjottiin maksullinen päivällinen. Myös koululaiset olivat mukana seuran toiminnassa. Heillä oli kotonaan 05-1 aarin kokoiset kerhopalstat, joissa kasvattivat mm. porkkanaa, punajuurta, sipulia, keräkaalia ja hernettä. Kesän aikana kerhoneuvoja kävi tarkastamassa palstat, ja syksyllä arvioitiin saadut sadot sekä palkittiin parhaat kasvattajat.

Neuvontatyön kautta saadun hyödyn ja tiedon lisäksi seuran keskeinen tehtävä oli paanajärveläisten keskinäisen kylätunteen lujittaminen. Seuran kokoukset olivat suojeluskunnan ja lottien järjestämän toiminnan sekä lestadiolaisten seurojen ohella niitä tilanteita, joissa asukkaat saivat tavata toisiaan. Vaikka ihmiset kokoontuivtkin yhteen jonkun tietyn aatteen nimissä, oli useille kuitenkin tärkeintä pelkkä yhdessäolo, johon aate tarjosi sopivan mahdollisuuden. Varsinkin nuoret tulivat näihin tilaisuuksiiin ensisijaisesti tavatakseen toisiaan ja vasta toissijaisesti jostain muusta syystä. Tärkeintä ei välttämättä ollut se, miksi oltiin yhdessä, vaan se, että oltiin yhdessä.
Näin myös maamiesseuran toiminta merkitsi varsinaisen sisältönsä ohella yhdessäoloa, jonka kautta kuvastui paikallinen sisäryhmäasenne sekä ihmisten samastuminen omaan kyläänsä ja sen elämäntapaan. Esimerkiksi maamiesseuran järjestämät ohjelmalliset iltamat olivat koko kylän suosima juhla. Tavallisesti paanajärveläiset kokoontuivat kylän taloissa ja ihmiset antoivatkin auliisti pirttinsä yhteiseen käyttöön. Ohjelmaan kuului aina kahvitarjoilu ja joskus illan päätteeksi oli luvassa myös tanssia. 23.4.1939 pidettyjen iltamien ohjelma oli seuraava.

Paanajärven lottien kioski lossirannan tuntumassa.

Ohjelma                               Yhteislaulua
                                                          Tervehdyspuhe Erkki Rajala
                                                          Runo nti Lempi Pesonen
                                                          Esitelmä nti Toini Hämäläinen
                                                          Väliaika
                                                          Yhteislaulua
                                                          Lausuntaa Aili Pesonen
                                                          Yksinlaulua Betty Leinonen
                                                          Esitelmä maat.tekn. Veikko Sarkkinen
                                                          Murrejuttuja mv Kalle Härkönen
                                                          Näytelmä ”kyllä kauppias auttaa”
                                                          Iltama alkaa klo 19 i.p.
                                                          Pääsymaksut Smk 5-3.

Paanajärven maamiesseuralaiset retkellä 1930-luvulla Sovakylässä. Kuva Impi Pesosen kokoelma, Kuusamo-Seuran arkisto. Kuvasta tunnistetut Hanna Härkönen, Paavo Härkönen, Juho E. Leinonen.

Lähdeaineisto: Anneli Meriläinen, Paanajärvi 1993

Helsinki 23.3.2020
Veli M. Leinonen

Paanajärven asutushistoria Anneli Meriläinen 1992

Paanajärvi luovutettiin talvisodan 1944 jälkeen rauhanehtojen mukaisesti Venäjälle.
Paanajärven Kuljukallioretkikuvia laulelman kera.

Lähdeteoksena käytetty Anneli Meriläisen Paanajärvi teosta 1993

1.      Luonnonympäristö

      Paanajärvi on Oulangan laaksossa noin 23,5 km pitkä, 128 m syvä, mutta vain keskimäärin 700-1500 m leveä järvi.
Järveä ympäröivät kalkkipitoiset kalliot, yhdessä ne tarjoavat elinmahdollisuudet monille harvinaisille pohjoisille kasvi- ja eläinlajeille. Sieltä on löydetty luonteenomaisia kovakuoriaisia ja siellä tallennettiin maakiitäjäinen, jota ei vieläkään tunneta mistään muualta maailmasta. Kalasto koostuu muikusta, mutta lohi, siika, ahven, hauli, made, nieriäinen, kiiski ja kuore ovat tuttuja siellä. Syvän veden ansiosta järvi jäätyy vasta joulukuun alussa.

Paanajärvi ilmakuvattuna idän suuntaan.

2.      Paanajärveläiset

           Kaikki tämä on tarjonnut hyvät elinmahdollisuudet myös ihmisille. Niin syntyi paanajärveläinen kulttuuri.
Ensimmäiset suomalaisten omistamat ja asuttamat tilat ajoittuvat 1700-luvulla. Tilojen elämään vaikutti v. 1790 voimaantullut ruotusopimus. Tämä knihtikontrahti kumottiin v. 1879, jolloin päätetyn ja v. 1885-1890 toimitetun väliaikaisen rajankäynnin sekä pyykityksen myötä syntyivät väliaikaiset lohkot, ns. sosiaaliset ja taloudelliset organisaatiot. 1900-luvun aikana kylän väki koostui tilallisista ja mäkitupalaisista, jotka asuivat lohkon mailla, ja valtion mailla sijaitsevista kruununtorppareista. Tätä sosiaalista jakoa täydensivät huonekuntalaiset ja palkolliset. Kylässä asui v. 1910  482 asukasta. 1935 Paanajärvellä oli jo 721 asukasta. Lohkon osakkaiden maanomistus ja – käyttö säilyi entisellään niin kauan kuin kylä kuului Suomelle.

Paana_pihanpuhdistustalkoot_1934. Kuva Martta Kakko (os. Liede).
Paanajärven Mäntyniemi itäpäässä.

3.     Kyläkuva

   Suurin osa kylän taloista sijaitsi pohjoisrannalla ja kylän varsinainen keskus oli järven länsipäässä. 1930-luvulla Paanajärven kylään laskettiin kuuluvaksi 24 kantataloa, 10 kruununtorppa, 20 mäkitupaa. Asuinympäristölle olivat ominaisia vanhoja kantataloja edustaneet sukupihat. Kylän talot olivat usein pohjakaavaltaan perinteisiä paritupa- tai yksinäistuparakennuksia. 1930-luvun alkuun saakka kaikissa rakennuksissa oli maalaamattomat hirsiseinät. Paanajärveläisessä rakennuskulttuurissa tapahtui suuri muutos 1930-luvun alussa, jolloin kyläläiset alkoivat vähitellen maalata talojaan. Pihapiireihin kuuluivat myös kasvi- ja sipulimaat, koristekasveja, peruna- ja viljapellot.

Paana_Urovaaraalta Rajalaan. Kuva Martta Kakko.

     1930- luvun toisella puoliskolla kylässä toimi neljä kauppa, Rajalassa toimi v. 1926 alkaen osuuskassa. V. 1937 oli rakennettu rajaseutukirkko, v. 1927 perustettu Punaisen Ristin sairasmaja, lännessä sijaitsi hautausmaa. Ensimmäinen kansakoulu toimi v.1905 alkaen Paanassa, sen lisäksi kylässä pidettiin kaksi muutakin koulua: Mäntyniemessä oli alakoulu ja Mannisessa supistettu koulu. Kylässä oli rajavartiosto sekä itä- että länsipäässä. Oulankajoen paikkeilla sijaitsi myös Leivon saha, sen perusti Eino Leivo v. 1936, se vaikutti kylän elinkeinoelämään. 

Paana_Sairasmaja juhannuksena 1934. Kuva Martta Kakko.
Paanajarven koululaisia 1934. Kuva Martta Kakko.

   Kuusamosta Paanajärvelle menijät kuljetettiin sulan veden aikaan lossilla joen yli.1930- luvulla liikennöivät kesällä arkipäivisin ”sekajuna” (perävaunulla varustettu linja-auto) ja postiauto. Talvena maantie aurattiin ja linja-auto kulki kylään läpi vuoden. Kylän sisällä ei ollut teitä, vaan talojen välillä oli ainoastaan polkuja. Vaivattominta olikin liikkua vesitse; kesäisin soudettiin ja ajettiin moottoriveneillä, talvisin turvauduttiin hevoskyytiin tai hiihdettiin. Lisäksi kylässä oli yksi kanootti.

Lossikuljetus valmiina kohti Kauppilanrantaa. Kuva I.Hälström museovirasto.1925.

   Postitoimisto sijaitsi järven länsipään Mannisessa. Posti tuotiin kolmesti viikossa. Kesällä se tuli ”sekajunassa”, mutta talvella se jouduttiin viemään Määttälävaaran kautta hevosella ja reellä Paanajärvelle, v 1938 linja-autoliikenne toimi ympäri vuoden. Silloin ei postia tullut kaikkiin kylän talouksiin. Useimpiin taloihin tuli kuitenkin sanomalehti, joihinkin taloihin oli tilattu aikakauslehtiä.

4.     Ihminen ja luonto

      Elämäntavalle oli Paanajärvellä ominaista luontosidonnaisuus. Keskeisessä asemassa oli asukkaiden nautinnassa ollut ympäristö, johon kuului vakituisesti asuttu kylä sekä ne alueet, joilla ihmiset asuivat ja tekivät työtä vuotuisen rytmin mukaan.
Tätä luontoympäristöä säätelivät poikkeuksellinen ilmasto, erityisesti lämpimät kesät, sekä kasvulle edullinen maaperä, jotka yhdessä vaikuttivat maanviljelyä edistävästi. Sitä paitsi siellä ei ollut juuri koskaan halla.

   Kaikki paanajärveläiset olivat riippuvaisia vedestä. Toimeentulolähteenä se merkitsi kalastusta. Järvi merkitsi myös liikkumista. Kokonaisuudessaan Paanajärvi oli elinvoimainen maanviljelyskylä, jonka maatalous perustui peltoviljelyn ohella karjanhoitoon. Porojen lisäksi oli metsissä kesäisin muutakin karjaa. Lampaat ja hevoset kulkivat vapaina, mutta lehmillä oli mukanaan paimen. Vuosittain joutui lehmiä ja lampaita pedon hampaisiin. Karhu merkitsi aina vaara.

          Luonto saattoi merkitä myös viihtyvyyttä. Järven länsipäässä pidettiin kuoremarkkinat, jotka kestivät kolme päivää ja kalastuksen lisäksi ohjemaan kuului istuskelua nuotiolla, yhteislaulua, piirinpyörintää, seuraleikkejä. Paikalla oli enimmäkseen nuoria.

   Suhteessa luontoon oli myös esteettinen ulottuvuus. Paanajärvi oli tunnettu matkailukohde. Matkojen tuloksena syntyi joukko taideteoksia ja matkakertomuksia, joista tunnetuimpia lienevät Akseli Gallen-Kallelan, I. K. Inhan,Santeri Ivalon ja Aaro A. Nuutisen kuvaukset Paanajärven luonnosta.

Kallen-Gallelan Mäntykoski.
Kallen-Gallelan Palokärki.
Kallen-Gallelan Paanajärven paimenoika.

5.     Toimeentulon omavaraisuus

    1870-luvun lähtien suomalainen maaseutuväestö alkoi siirtyä rahatalouteen. Ajankohta yhdistetään puutavarateollisuuden nousukauteen, joka toi maatiloille käteistä rahaa. Mutta v.1929 kiellettiin hakkuut yksityisten jalokuntien metsissä kokonaan. Metsistä saatujen myynti- ja palkkatulojen korvaamiseksi paanajärveläiset joutuivat turvautumaan savotoihin Pohjois-Suomessa. Oman tilan tuotteilla pärjättiinkin pitkälle. Elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden lisäksi tilakeskeisyys korostui työvoimaan omavaraisuutena, joka perustui pitkälle 1930-lukua toimineeseen suurperhelaitokseen. Tilojen ulkopuolelta palkattu työvoima tuli usein omasta kylästä ja säännöllisesti tietyistä taloista. Käsityöläiset ja muut ammatinharjoittajat löytyivät omasta kylästä. Kaikilla tiloilla oli valmiudet käsi- ja puutöiden tekoon, työkalujen kunnossapitoon sekä osittaiseen valmistukseen. Palveluiden suhteen kylä oli pitkälle omavarainen, siellä oli neljä kauppaa, posti, pankki, matkustajakoti, kolme koulua, kirkko, poliisi ja sairasmaja.

6.     Peltoviljely

    Viljaa, juureksia ja pellavaa kasvatettiin asutuksen tuntumassa Paanajärven rinteillä ja rannassa. Tärkeimpänä viljelykasvina oli ohra. Ostajina olivat Talouskauppa sekä Kuusamon Osuuskauppa. Tavallista oli ohran, rukiin sekä perunan keskinäinen vuorottelu. Talousseuran neuvojat innostivat kyläläisiä uudisraivaukseen, ja esim. kantataloista lohkaistuille tiloille tehtiin pellonraivaus-suunnitelmia, tästä työstä valtio maksoi viljelijöille pellonraivaus-palkkiota. Maanviljelyskalustoon kuului aina rautainen kääntöaura eli ”veltta”, käytettiin perunamaan multaukseen ”sahraa” (hevosvetoinen multauslaite). Käytettiin joillakin tiloilla apulantoina fosforia ja kalisuolaa. Peltotyöt jakaantuivat miesten ja naisten kesken.

      Paanajärveläiset alkoivat leikata viljaansa siivellisellä viikatteella 1920- ja 1930-lukujen vaihteesta lähtien. Niin kauan kuin vilja puitiin riihessä oli elonkorjuu kokonaisuudessaan ydin- tai suurperheeseen perustuneen talouden sisäistä työtä. Tavoitteena oli tilakohtaisuus, jossa työvoiman omavaraisuutta täydennettiin ulkopuolelta palkatuilla työntekijöillä. 1920- ja 1930-luvuilla paanajärveläiset siirtyivät konepuintiin. Tuolloin otettiin käyttöön ensimmäiset puimakoneet, joiden hankkimiseksi perustettiin koneyhtymiä, jotka vastasivat osuuskuntia, joiden jäsenet yhteisesti hankkivat ja käyttivät erilaisia maatalouskoneita. Sen kautta osuuskunnan jäsenteillä oli velvollisuus yhteiseen työhön, mikä merkitsi tilan sisäisen ja ulkopuolelta palkatun työvoiman vaihtumista osuuskunnan sisäiseksi työvoimaksi. Tätä yhteistä työtä toteutettiin puintitalkoina.

Pesosen parikunta viljankorjuussa 1936, kuva Pietinen.
Mäkeläisiä viljankorjuussa Paanajärvellä 1911. GTK-kuva.

7.     Karjanhoito

       Maatilatalous perustui paljolti karjanhoitoon, sen tuotteilla oli toisaalta omavarais-taloudellinen, toisaalta rahataloudellinen merkitys.  Karjan laidunkautena kaikki eläimet olivat metsässä, mutta lehmillä oli mukanaan paimen, joka toi ne päivittäin kotiin. Karjan laitumelle laskuun liittyi paimenen kastelu, tavan alkuperäisenä tarkoituksena ollut karjaonnen lisääminen.

Tässä Anttilan navettarakennuksia 1926, kuva Rytkönen.

      Karjasuojat olivat puurakenteisia ja ikkunallisia luontinavetoita, joissa oli puulattiat. Kesällä karja yöpyi tavallisesti navetassa, missä se lypsettiin aamuisin ja iltaisin. Osa vasikoista teurastettiin, mutta hyvälypsyisen lehmän jälkeläiset jätettiin kasvamaan. Myös lammaskatraat lisääntyivät säännöllisesti joka talvi. Eläimet kerittiin kaksi tai kolme kertaa vuodessa ja karitsalle leikattiin talon merkki korvaan. Ennen rajan sulkemista harjoitettiin hevoskauppa, rajan takaa tuotiin vuosittain hevosia sekä nautakarjaa.

8.     Niittytalous

      Paanajärven niityt voidaan jakaa kuuteen ryhmään: kuivan maan niittyihin, jotka olivat työnteon kannalta helpoimpia, suoniittyihin, jokivarsiniittyihin, paiseisiin, joita oli lähes jokaisella tilalla, vesilaskuihin sekä vesijättöihin. Sen aikainen tekniikka vastasi 1700-luvulla kehitettyä menetelmää, joka perustui heinän kasvattamiseen niitylle nostetun veden avulla.

   v. 1932 olevan verollepanopöytäkirjan mukaan Paanajärven jakokunnan alueella oli kolme järvikuviota: Kaitajärvi, Juhtijärvi ja Kaivulampi. 1930-luvulla vesijättöjen merkitys heinämaina oli kuitenkin vähentynyt.

   Selkosessa vietetyt heinäkuun niittyviikot kuuluivat kaikkien talojen työvuoden kiertoon. Vanhuksia ja pieniä lapsia lukuun ottamatta mukana oli  koko talonväki. Vaikeakulkuista niittymatkaa saattoi kertyä liki 20 km. Välillä soudettiin vesistöjen yli, rämmittiin rämeitä ja kiivettiin vaaran rinteitä. Koska ns. maamatkat kuljettiin aina kävellen, jouduttiin kaikki tavarat kantamaan konteilla tai käsissä. Mukana oli haravia, hankoja, viikatteita, liippoja, astiat sekä eväät. Niityillä asuminen vaihteli paikan mukaan, se voi olla hirsikämppä tai laavu. Asuinpaikalla oli aina tulihta eli tulisija. Työväki heräsi päivittäin kuuden aikaan, töitä jatkettiin yhdeksään saakka. Luonnonheinä kuivattiin useiden työvaiheiden jälkeen luokona, tai pyöreinä kasoina eli lalloina. Lalloja jouduttiin kääntelemään ja levittämään uudelleen luokolle kuivumisen jouduttamiseksi. Useimmiten lallot kasattiin kuitenkin lapoiksi, yhden kantamuksen suuruisiksi heinäkasoiksi, jotka vietiin sellaisinaan kantoharavalla latoon tai suovaan. Talven aikana heiniä ajettiin häkeittäin poroilla tai hevosilla kotiin, missä ne säilöttiin latoihin sekä tallin ja navetan ylisille.

   Niittyomistus perustui aikoinaan tehtyyn valtaukseen ja siihen työhön, jolla tietty alue oli saatettu niitettävän kuntoon. 1700-luvun loppupuolella tulivat käyttöön tilakohtaiset niittykirjat, joihin talon hallussa olleet niityt oli lueteltu. Käräjillä vahvistetuissa uudistilojen perustamiskatselmus- ja jakokirjoissa niityt vahvistettiin tilan omaisuudeksi. Vuokrauksen ja oston lisäksi heinää oli mahdollisuus saada palkaksi. Osa niityistä oli 1930-luvun lopulle saakka yhteisomistuksessa. Näitä heinämaita hyödynnettiin vanhakantaisen perinteen mukaisesti vuosi- tai vuorokiertoa noudattaen.

9.     Rajala
    
Rajalan tila sijaitsi järven pohjoisrannalla. 1930-luvulla tässä sukupihassa oli kaksi erillistä taloryhmää. Pihassa oli 24 rakennusta. Molempiin keskuksiin kuului kaksi asuinrakennusta sekä navetta-, talli- ja puolirakennukset. Näiden ulkopuolella oli vielä joukko aittoja ja latoja, kaksi riihtä sekä vanha venäläisten leipomatupa. Yhteen suurperheeseen kuului yhteensä 14-17 jäsentä. Rajalaan mahtui myös vuokralaisia. Rajala oli kylän isompia taloja. 1930-luvun puolivälissä tilalla oli 12 lehmää, 16 lammasta, kaksi hevosta, sika ja n. 150 lukuporoa. Peloilla kasvatettiin 5-10 hehtaarin alueella ohraa, ruista, vehnää, perunaa, sipulia, pellavaa. Nautinnassa olleita heinämaita oli useita kymmeniä hehtaaria.

     Talon poikien kesken oli selvä työnjako. Kalastus, joka oli kotitarvepyyntiä, kuului kaikkien Rajalan miesten ohjelmaan käytettävissä olleen ajan ja pyynnin kohteena olleen kalan mukaan. Talossa oli oma nuotta. Kalastuksen ohella metsästivät Rajalan miehet syksyisin. Kaiken kaikkiaan metsästys oli kuitenkin vähäistä eikä sitä harjoitettu koskaan myyntitarkoituksessa, vaan lähinnä harrastuksena.

      Suurperheen emännän tehtäviin kuului ruuanlaitto ja leipominen. Kesäisin leivottiin vielä turisteille vaaleaa leipää, jota ei käytetty kototaloudessa. Naisten käsityöt painottuivat talvisaikaan. Kalastuksessa naisten osuus oli nuotalla ja verkoilla soutaminen eli airollisena oleminen. Heinäniityillä töitä tehtiin samoin tavoin asemaan katsomatta pareittain: miehet niittivät ja naiset haravoivat. Maanviljelystä naiset osallistuivat miesten mukana puintiin sekä viljanleikkuuseen. Isossa talossa tuli paljon pyykkiä varsinkin kesäisin, jolloin oman väen lisänä olivat turistit. Pyykinpesuun osallistuivat kaikki työikäiset naiset. Koko vuoden suurin siivous, johon kaikki naiset ottivat osaa, tehtiin kesäkuun alussa, jolloin pestiin kaikki huoneet lattiasta kattoon huonekaluja myöten.

    Rajalaan otettiin vuodeksi kerallaan kaksi vakituista naispalvelijaa, joiden lisäksi palkattiin kaksi kesäpalvelijaa. Tämä työvoima tuli tavallisesti mäkituvista ja mökeistä, joilla työvoiman tarve ei ollut välttämättä suuri, mutta eläintarvikkeina ja luontaistuotteina saatu palkka sitäkin tervetulleempi. Lisäksi palkka maksettiin rahana, jota annettiin vuoden mittaan sitä mukaa kun palkollinen tarvitsi.

        Tyttö- ja poikalapset olivat yleisen käytännön mukaisesti eri tavoin arvostettuja. Poikalasta pidettiin aina tärkeänä, sillä tilalle oli saatava jatkaja. Tyttöjen kasvatuksessa noudatettiin ajalle ja paikkakunnalle tyypillisiä periaatteita, jotka korostivat työn, uskonnon ja isänmaallisuuden merkitystä sekä rehellisyyttä ja vanhempien kunnioittamista. Vanhempien sana oli laki. Tytöt opetettiin työhön pienestä pitäen. Puutarhanhoitoa ja maanviljelystä opeteltiin koulussa ja kotona.

Rajalan ja Paanan seutukuntaa. Sa-kuva.

10.   Kylätunne

        1930- luvun paanajärveläisyys merkitsi myös asukkaiden keskinäistä yhteenkuuluvuutta, johon vaikuttivat kylässä työskennelleet virkamiehet ja –naiset, jotka omalla aktiivisuudellaan innostivat paikallista väkeä yhteisiin toimiin.

    Vaikka elämä oli enimmäkseen työtä, mahtui siihen joskus myös ilonpitoa. Se oli pääasiassa nuorten etuoikeus, sillä vanhempi väki tyytyi tavallisesti uskonnolliseen ja aatteelliseen toimintaan ja siihen liittyneeseen vapaa-ajanviettoon. Oma lukunsa olivat atimoihin tulleet vieraat eli lähisukulaiset. Tapoihin kuului aina tuliaisiksi viety leipäjuusto, joka oli myös palattaessa tavanomainen vastalahja kotiin viemisenä. Atimot saivat osakseen erikoiskohtelun. Koko talonväelle nämä vierailut olivat merkittäviä tapauksia, jotka sopivasti katkaisivat arkisen aherruksen.

    Paanajärveläisyyden hengellisenä perustana oli lestadiolaisen herätysliikkeen mukainen maailmankuva. Suuri osa väestä osallistui aktiivisesti uskonnolliseen elämään ja taloissa pidettiin vuoron perään seuroja, joihin otti osaa koko kylänväki, erityisesti syksyisin, kun työkausi oli saatu päätöksen. Hengelliseen elämään kuului myös kirkollinen toiminta. Kylässä oli oma rajaseutupappi. Jumalanpalveluksen ohella pappi vastasi rippikoulusta sekä kinkereistä. Nuorille oli oma opintokerhonsa.

         Paanajärveläiset olivat suureksi osaksi poliittisesti maalaisliittolaisia. Kylä oli aatteessaan sikäli yksimielinen , että sen ilmapiiriä voidaan luonnehtia isänmaalliseksi. Selkeimmin tämä ilmeni suojeluskunnan ja Lotta Svärd – järjestön kautta. Suojeluskuntalaisilla oli kenttä- ja maastoharjoituksia. Nämä järjestöt toimivat yhdessä ja erikseen. Koska molempiin järjestöihin kuului enimmäkseen nuoria, olivat yhteiset iltamat suosittu ajanviete, niiden ohjelman sisältö oli kokonaisuudessaan aina isänmaallinen. 10-17-vuotiailla tytöillä oli oma järjestönsä, pikkulotat.

Paanajarvi lottien kioski. Kuva Martta Kakko 1930-luku.

   Kuusamon maamiesseura aloitti toimintansa v.1899. Tässä seurassa oli 75 jäsentä. Vuoden aikana pidettiin kolme johtokunnan kokousta, kahdeksan yleistä kokousta sekä kahdet iltamat. Keskeisimpiä kokouksissa käsiteltyjä asioita olivat kylvösiemenen peittaus, perunanviljelys, siankasvatus, pitovaatteet jne. Maamiesseuran tulot koostuivat pääasiassa jäsenmaksuista. Neuvontatyön kautta saadun hyödön ja tiedon lisäksi seuran keskeinen tehtävä oli paanajärveläisten keskinäisen kylätunteen lujittaminen. Kylän naiset osallistuivat ruuanlaittokurssille. Myös koululaiset olivat mukana seuran toiminnassa.

    Palvelusväen vuosipalkkaan kuului kaksi kirkkokyytiä eväineen ja mikäli vanhemmat antoivat luvan, lähti heidän mukaansa myös talon nuoria. Matkan syy oli usein puhtaasti viihteellinen. Molemmilla kerroilla mentiin ns. huppujuhlille, jotka pidettiin mikkelin aikaan ja pääsiäisenä. Kesäisin paanajärveläiset järjestivät keskenään piirinpyöriäisiä ja helluntaiyönä tehtiin tavallisesti retkiä lähiseudun vaaroille. Lauantaisin käytiin tansseissa, joihin kokoontui rajavartioston miehiä sekä kylän nuoria.

Paana_rajaseutupappi Toivo Laitinen oli usein nähty vieras Paanajärvellä. Kuva Martta Kakko 1930-luku.

11.  Matkalaisia

    Turistit kuuluivat kesäisin olennaisena osana Paanajärven kyläkuvaan. Turisteja saattoi majoittua matkustajakodissa, talouskaupan yläkerrassa olleisiin huoneisiin, sairasmajalle sekä muutamiin kylän taloihin. Vieraat olivat tervetulleita kylälle ja paikallinen väki piti heistä huolta parhaansa mukaan. Turisti eivät syöneet samaa ruokaa talonväen kanssa, vaan heille keitettiin ja paistettiin aina vähän ”paremmasti” ja osa tulevasta ruuasta tilattiin kirkolta.

         Paanajärvellä    vieraat kuluttivat aikaansa hiekkarannalla uiden ja aurinkoa ottaen sekä retkeillen, tavallisesti sitten joku lähti myös oppaaksi Sadesäällä he kokoontuivat pirttiin keskustelemaan, lukemaan sekä pelaamaan erilaisia seura- ja korttipelejä. Kortinpeluuseen suhtauduttiin kielteisesti jonka takia talon vanhaisäntä pidettiin täysin tietämättömänä tästä ajanvietteestä .

   1800-luvulta alkaen Paanajärvellä ja sen ympäristössä vierailleiden matkalaisten joukossa oli myös tutkijoita, kuten A. G. Blomqvist, J. R. Sahlberg vaimonsa Mimmin kanssa.
1930-luvun lopulle saakka lähes kaikki Kuusamoon tulleet kasvi- ja eläintieteilijät pitivät tavoitteenaan päästä käymään tuolla    alueella, jota jälkeen päin on luonnehdittu todelliseksi Eldoradoksi.

Paana_Nivajarven kalakampalla tri. Kotilainen, agr. Halme ja ins. Jokinen. Kuva Martta Kakko-

Lähteaineisto: Anneli Meriläinen, Paanajärvi 1993

Helsinki 25.11.2019
Veli M. Leinonen