Hyökkäys Kiestinkiin 1941

Huhtikuinen pilkkipäivä Sohjanan Tuoppajärvellä.
Sohjanassa 1990-luvulla
Joukot matkalla Kiimasjärven suuntaan.

lähdeaineisto: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat, sota-aikaiset valokuvat Suomen sota-arkiston SA-kuvat kokoelmasta.

Suuntana Uhtua

Pohjois-Vienan Kiestinki on yksi tunnetuimpia jatkosodan aikaisia taistelusuuntia, vaikka se ei kuulunutkaan alkuperäiseen suomalais-saksalaiseen sotasuunnitelmaan. Nimittäin alunperin, III Armeijakunnan ryhmä J:n (vahvennettu Jalkaväkirykmentti 53) eteneminen oli tarkoitettu tukemaan ryhmä F:n hyökkäystä Suomussalmelta Uhtuan suuntaan. Ryhmä J sai nimensä everstiluutnatti Jussi Turtolan etunimestä, ja Suomussalmen ryhmä Fargenäs taas vastaavasti  komentajansa sukunimestä. Ryhmä J:n alkuperäinen tehtävä oli suojata ryhmä F:n etelämpänä etenevän päähyökkäyksen pohjoista sivustaa.

Jyrki Iivonen kertoo… HS 11.11.2001.
Jyrki Iivosen arikkeli HS.ssa 11.11.2001 ”Läskiä. lotinaa ts Eldankajärven jää” syntyhistoriasta.
Kiestingin seudun sotatoimialue

Jo talvisodan 1939 aikoihin suomalaiset odottivat venäläisten hyökkäystä Kuusamon suunnasta, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Näin ollen venäläiset ilmeisesti tuudittautuivat käsitykseen, ettei Kuusamon suunnalta ollut mitään uhkaa. Talvisodan hyökkäyksen Kuusamoon esti ilmeisimmin juuri tien puuttuminen Kiestingin ja Kuusamon väliseltä korpitaipaleelta.

Hyökkäyssuunta vaihtuu Kiestinkiin Kananaisissa

Sen sijaan suomalaisille tien puuttuminen ei ollut mikään yllätys. Jo muutaman päivän jälkeen , kun hyökkäysvaihe alkoi 1. päivänä heinäkuuta 1941 oli selvää, ettei ryhmä J pystyisi etenemään Kuusamosta Uhtuan suuntaan, ainakaan kokonaisuutta hyödyttävällä tavalla. Turtolan osasto joutui raivaamaan kulku-uraa kaatamalla Karjalan ikihonkia tieuralta ja rakentamalla kapulasiltoja suotaipaleiden ylityksiä varten. Etenemisnopeus oli aluksi 5 km päivässä, joka johtui pääosin vastarinnan puuttesta ennen Sohjanaa.

Kananainen

Heinäkuun 11 päivänä, kun  Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria  vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.

Heinäkuun 11 päivänä, kun  Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria  vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.

Häikäilemättömäksi luonnehdittua iskua Sohjananjoen yli ei päästy toteuttamaan riittävällä nopeudella, ainakaan Siilasvuon mielestä. Hänen sanottiin olleen toimissaan liiankin hätäinen.
Nyt esteenä oli aina vain vaativammaksi muuttuva tienrakennus, joka otti oman aikansa, ja lisäksi venäläisistä alkoi olla yhä enemmän tuntuvaa kiusaa. Sohjananjoella oli puolustuksessa venäläinen Jalkaväkirykmentti 242, ja sen yksi pataljoona oli viivyttämässä joen länsipuolella. Taistelut olivat sietämättömän vaikeat vaativassa maastossa, ja harmillisia tappioita jouduttiin kokemaan, mutta suomalaisten ylivoiman avulla Sohjananjoki saavutettiin illalla 20.7.1941.

Sohjanajoen ylitys

Pohjois-Vienan valtajärviä ovat eteläinen Tuoppajärvi ja pohjoinen Pääjärvi, joita yhdisti noin kymmenen kilometrin vilkasvetinen jokiosuus koskineen. Se oli luonnollinen puolustuslinja korkeine törmineen venäläisille. Joen vastarannalle linnoittautunut venäläinen 242 rykmentti oli saanut käskyn puolustaa asemiaan viimeiseen mieheen. Venäläiset ilmeisesti luottivat siihen, että vastustaja ei kykenisi läpäisemään näin edullisia puolustusasemia. Ja vaikea tehtävästä tulikin. Pelkät hyökkäysvalmistelut veivät niin paljon aikaa, että Siilasvuon oli sitä vaikea hyväksyä. Mm. tulitukiportaan raskaat aseet jouduttiin vetämään paikalle melkein kymmenen kilometriä pitkien soiden ylitse, häthätää levitettyjen pitkospuiden ylitse.

Ryhmä J:n hyökkäyssuunnitelmalle on ilmaantunut kirjallisuudessa montakin isää. Virallisesti se on Turtolan käsialaa, mutta esim. saksalaisten kirjallisuudessa mainitaan majuri Schreiber. Lisäksi everstiluutnatti Selinheimo on kirjannut suunnitelman itselleen.

Olennaisesti suomalais-saksalaisten päävoimien joenylitykseen ja hyökkäyssuunnitelman onnistumiseen vaikutti majuri Breintholzin johtaman suomalaispataljoonan koukkaus Valasjoelta Tuoppajärven kautta Kokkosalmeen, ja venäläisten selustaan. Tämän suunnitelman takana oli kenraali Siilasvuo, joka alkoi yhä yksityiskohtaisemmin puuttua Ryhmä J:n ja myös JR 53:N johtamiseen.

Venäläiset eivät pitäneet Sohajananjokea viimeiseen mieheen, kuten käsky oli edellyttänyt. Suomalaiset onnistuivat kovasta vastarinnasta huolimatta etenemään Sohjananjoen yli heinäkuun 31 päivän vastaisena yönä. Myös majuri Breitholzin pataljoona onnistui pääsemään Kokkosalmen itäpuolelle suunnitelman mukaisesti, saksalaisten syöksypommittajien tukiessa hyökkäystä. Tällöin venäläiset joutuivat vaikeaan asemaan, mutta siitä huolimatta he onnistuivat vetämään rykmenttinsä pois erittäin vaarallisesta loukusta, mitä on pidettävä hyvänä suorituksena, jota tosin  suomalaisten ja saksalaisten huono yhteistoiminta edesauttoi. Yhteistoimintaa vaikeutti erityisesti kielivaikeudet ja saksalaisilta SS-miehiltä puuttunut erämaataistelutaito. Lisäksi Siilasvuon jatkuva puuttuminen alaistensa toimintaan kiristi henkilösuhteet äärimmilleen.

Kiestingissä

Elokuun 7 päivänä suomalais-saksalaisjoukot miehittivät perusteellisesti poltetun Kiestingin kauppalan. Venäläisten vastarinta ei ollut kuitenkaan murtunut, vaan Sohjanajoen ja Kiestingin välillä oli jouduttu taistelemaan erittäin verisesti. Mm. Kokkosalmella ja ns. Kuolemankukkulalla olivat eräät hyökkäysvaiheen verisimmät taistelut (Kalle Päätalo, Liekkejä laulumailta). Jos oli puolustaja kovilla, oli sitä myös hyökkääjät. Suomalaiset olivat menettäneet vahvuudestaan neljänneksen, ja saksalaiset vielä enemmän. Upseeritappiot olivat suuret  ja taistelujoukot kärsivät välillä suoranaista nälkää, vaikea punatauti epidemia heikensi joukkoja, ja väsyneet taistelijat nukahtivat paikoilleen. Henkisiltä  romahduksiltakaan ei vältytty.

Asemasotavaihe

Kiestingistä Somersalon moottoroitujen joukkojen tuli hyökätä tielinjaa pitkin kohti Louhea. Taistelun piti muuttua nopeaksi liikuntasodaksi. Moottoroitu joukko oli kuitenkin aivan sopimaton Kiestingin maisemiin, ja hyökkäys torjuttiin venäläisten toimesta jo kuuden kilometrin etenemisen jälkeen. Sen sijaan maantien eteläpuolella Ryhmä J:n joukot etenivät rautatielinjaa, jonka varrella vastarintaa kohdattiin vähemmän. Itse ryhmää komensi tällöin väliaikaisesti III Armeijakunnan eversti Schreck. 14.8 johtamisvastuun otti eversti Palojärvi, joka toi mukanaan siihen saakka puuttuneen ja ehdottoman tarpeellisen divisioonan esikunnan. Ryhmä oi näet vähitellen kasvanut niin suureksi, että sitä ryhdyttiin kutsumaan Divisioona J:ksi. Paikalla jo olleesta SS-divisioonan esikunnasta ei Siilasvuon mielestä ollut johtamiselimeksi Kiestingin vaikeissa oloissa, ja niin tämä esikunta jatkoi turhauttavaa oleiluaan joukkojen selustassa.

Palojärven otettua johtovastuun, oli rintamalla ehtinyt tapahtua jo epäsuotuisa käänne. Suomalaisten edettyä Kiestingistä jo kolmekymmentä kilometriä itään, tilanne oli käynyt venäläisille uhkaavaksi, ja he heittivät tuleen uuden divisioona 88. Suomalaisilla oli kuitenkin onnea sikäli, että divisioonan yksiköt heitettiin tuleen saapumisjärjestyksessä, eikä se päässyt tekemään hyökkäystä heti kaikella voimallaan. Kuitenkin 12.8. alkanut venäläisten hyökkäys johti siihen, että Turtolan kaukana edessä taisteleva osasto joutui mottiin. Joitakin päiviä myöhemmin Turtolan selustayhteydet olivat jälleen jotakuinkin selvät, mutta 18.8. niitä vastaan hyökkäsi etelästä kokonainen vihollisrykmentti, jolloin yllättäin taistelujen keskelle joutunut Siilasvuokin oli päästä hengestään.

Tälläkin kertaa suomalaiset kykenivät estämään täydellisen motittamisensa, mutta raskaissa taisteluissa 28.8.1941 klo 16:30 sai surmansa myös everstiluutnatti Jussi Turtola, joka ylennettiin kuoltuaan everstiksi (Martti Turtolan kirja, Kyllä täällä kaatuakin voidaan).

Lännenpänä rautatien suunnassa (tielinjalla) yrittäneiden saksalaisten hyökkäys oli pysähtynyt jo elokuun puolessa välissä, jolloin myös everstiluutnatti Somersalo kaatui.

Syyskuun alussa tilanne oli edelleen epäselvä. Äärimmäisenä idässä ollut suomalainen JR 53 oli puolittain saarrettu, ja sen länsipuolelle oli tunkeutunut venäläinen JR 753:kin. Divisioona J:n etenemistä oli toistaiseksi turha uneksiakaan, sillä vaaka oli kallistunut tuoreita voimia saaneiden venäläisjoukkojen puolelle. Tästä johtuen, syyskuun 4. päivänä suomalaiset tekivät asiasta johtopäätöksen: he vetäytyivät noin 15 kilometriä lähemmäksi Hangastenvaaran tasalle, mihin rintama vakiintui marraskuun alkuun 1941 saakka, jolloin vielä kerran yritettiin hyökkäystä Muurmannin radalle.

Vaikka Hitler oli määrännyt lokakuun loppupuolella hyökkäykset keskeytettäviksi, sai Siilasvuo luvan paikalliseen etenemiseen. Hyökkäykseen ryhdyttiin viimeisen kerran marraskuun 1941 alussa, ja menestys olikin hyvä. Vihollisen laskettiin menettäneen 3000 kaatunutta, vankeina otettiin 2600 (toisen tiedon mukaan 1700).
Sekä Divisioona J, että SS-divisioona suosittelivat hyökkäyksen jatkamista (kuten myös von Falkenhorst, joka oli aluksi vastustanut). Sen sijaan Siilasvuo keksi kaikenmoisia syitä,  millä perusteella hyökkäystä ei pitäisi jatkaa. Tämä herätti tietysti ihmetystä, kun Siilasvuon mielipide oli yhtä-äkkiä täydellisesti muuttunut. Esitettiin jopa epäilyjä siitä, että Siilasvuo taitaa olla vihollisen kätyri.

Siilasvuon mielen oli kuitenkin muuttanut Mannerheimin käsitys ko. asiasta. Nimittäin Yhdysvalloilta oli saatu vakava varoitus, että mikäli Muurmannin rata katkaistaisiin, se aiheuttaisi vakavan särön Suomen ja Yhdysvaltojen välisiin suhteisiin.  Tieto oli salattava, ja sitä ei saanut kertoa edes oman esikunnan upseereille, saksalaisista puhumattakaan.
Siilasvuo pysyi kuitenkin kannassaan tiukkana, ja niin ryhmityttiin  Kiestingin suunnassa puolustukseen. Rintamalinja asettui noin 110 kilometrin päähän valtakunnan rajasta ja siinä se pysyi sodan loppuun asti.

Kiestingin hyökkäyksen lunnaat olivat raskaat kaikille osapuolille. Alkuperäisestä ryhmä  J:n 2800 miehen joukoista oli jäljellä enää 800 miestä.  Erityinen menetys oli Pudasjärveläisille, josta yksi ryhmän pataljoonista oli kotoisin. Saksalaisten III/SS-JR 6 oli alkujaan 620 miestä ja nyt enää 211 miestä. Venäläisten tappiot olivat myös tuhansissa miehissä.

Pohjois-Suomessa Suomalaisten menetykset olivat kaikkiaan 5000 miestä ja saksalaisten 24900 miestä (Kuusamo, Salla, Petsamo).
Heikkoa sotamenestystä kuvaa hyvin saksalaisen sodanjohtoon kuuluneen kenraali Dietelin viesti 23.9.1941 Lapista, jonka vastaanotti kenraali Jodl Saksassa; ”Pyydän Teitä, parahin Jodl, harkitsemaan, eikö armeijakuntaani sentään talven kuluessa voitaisi vetää kokonaan pois Pohjolasta.”

Yllä kerrotun tiivistelmän tiedot Kiestingin suunnan hyökkäyksestä perustuvat lähdeaineistona käytettyyn: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat teokseen.
Sota-aikaiset kuvat Suomen sota-arkiston kokoelmasta.

26.3.2020 Veli M. Leinonen