Tuhkattujen muistojen Paanajärvi

Kaamoksesta kevääseen!

”Tuhkattujen muistojen Paanajärven” jälkimainingit

Nyt ”Matti turjus turkki päällä” heitti turkkinsa hengariin ja suuntasi kevätaurinkoisille Mustavuoren lumille. Ne olivatkin loistavassa kunnossa kuten aina lumisina talvina, kiitos Helsingin kaupungin liikuntatoimen.  Mahtavaa oli hengästyttää itsensä ja huomata raikaan talviluonnon niin aina innostava vaikutus mieleen ja ajatuksiin. Näin tulin nostaneeksi pääni pois pensaasta jonne asettauduin viime joulukuun loppupuolella kirjoittaakseni ”Tuhkattujen muistojen Paanajärvi” esikoiskirjani. Olin toki julkaissut jo 2017 satasivuisen runokirjan, joka on mielestäni hieman eri viiteryhmää. Haaveenani on ollut tuo kirja jo kauan. Valmiina oli toinenkin tekele, jonka julkaisemista olen pidätellyt jo toista vuotta, mutta voipa olla etten edes julkaise sitä koskaan sellaisenaan. Uusia runoja ajattelin julkaista seuraavaksi.

Tuhkattujen muistojen Paanajärvi-kirjan tarkoitus on ennen muuta kunnioittaa Kuusamon Paanajärveltä lähtöisin olevien naisten, lottien ja lottatyttöjen vaativan rankkaa elämän taivalta. Keskiössö kirjassani on satavuotta maaliskuun 11 päivänä 2021 täyttävä tätini, isäni sisar Elma Sofia.
Kirjassa edetään 1920-luvun rauhattomuuden ja kansalaisodan aikaisten tapahtumien kautta talvi- ja jatkosotaan, jälleenrakennusaikaan ja tuota kautta päähenkilön elämän kulkuun lähes tähän päivään saakka. Teoksessa kerrotaan Paanajärvisten elämästä sukuni näkökulmasta, vaikka perinteinen sukukirja se ei pyri edes olemaan. Kirjani artikkeleihin olen saanut  tutkijanäkökulmaa erityisesti tohtori Leo Koutaniemen ansiokkailla katsauksilla Paanajärven erikoislaatuisen kiinnostavasta luonnosta, sen syntyhistoriasta nykypäivään. Muitakin artikkelilainauksia eri lähteistä siitä löytyy. Kerrotaan mm. tutkijoiden paluusta Paanajärvelle 1989, Paanajärvi Parkin syntyhistoriaa, Paanajärvi-Tavajärvi-seuran syntyhistoriaa, omia ja muiden matkakertomuksia. Muutama aiheeseen liittyvä runonikin sieltä löytyy. Kirjassa on runsaasti kuvia. Kirja on kolmesataasivuinen ja toteutettu värikansin mustavalkopainatuksella taskukirjakokona 185x185 mm, sivupaperi valkoinen munken lynx 100g.

Kirjaa myyn aluksi itse suoramyyntinä lähes omakustannushinnalla. Kirjan painosmäärä on pieni, mutta jos halukkaita ostajia ilmaantuu pystyn tilamaan ja toimittamaan sitä lisää noin parin kolmen viikon toimitusajalla. Nyt maaliskuussa tilattuja kirjoja toimitan henkilökohtaisesti jos toimituspaikat sijaitsevat nelos- tai viitostien varsilla akselilla Helsinki - Oulu – Pudasjärvi – Taivalkoski – Kuusamo. Pääkaupunkiseudulla kirjan saa myös minun toimittamana. Kirja tullee saapuville painosta  viikon 10 aikana.

Kirjan myyntihinta 35 eur, pehmeäkantisena (ensipainos näitä), kovakantisena 45 eur.  Mikäli kirjan haluaa postitettuna hintaan lisätään postikulu, joka on tätä nykyä 5,90 eur.

Helsinki 25 päivä helmikuuta 2021

Veli M. J.
Matin päivän turjurturkki

Havaintoja Paanajärvestä: Fil.toht. Hänninen Kaarlo 1908 osa 3.(3)

Kaarlo Haänninen. Kuva wikipedia.


Tutkijan havaintoja Paanajärvestä

Havainnot on tehty heinäkuun keskivaiheilla leveimmän joen suussa metreissä. Syvyys suulla cm.  Maximinopeus pinnalla joen suussa. Vesimäärä litroisssa 1 sekunnissa.

Oulanganjoki _ 98,5 _310_0,55_72,450

Tervajoki _20_ 215_ 0,58_ 12,880

Mäntyjoki _6 _80_ 1,25_ 2,520

Malinajoki _6 _65_ 2,20_ 2,896

Astervajoki _10,5_ 100_ 0,25_ 1,386

Selkäjoki _7_ 75_ 2,1 _3,450

Pienemmät purot (arv.) – – – 1,500 summa — – 97,082

Lähtevä Oulanka _85_ 350_ 1,1_ 97,485

Vesimäärien mittaukset ovat tehdyt heinäkuun 10-12 p. 1908 Vesimäärien mittaukset ovat tehdyt heinäkuun 10-12 p. 1908, jolloin oli vesi järvessä noin 20 cm korkeammalla keskikorkeutta. Virtojen keskinopeus on laskettu maximinopeudesta pinnalla käyttämällä Wagnerin kaavaa V=0.67 max. Vo+0.027 max. Vo(2), jossa V = joen keskinopeus, Vo = pintanopeus. Oulangan vesimäärää laskiessa olen käyttänyt Harlacherin metodia, olen määrännyt ensin keskinopeuden pinnalla ja siten saadun luvun kertonut 4/5, joten olen saanut virran keskinopeuden sekä sen kertonut profiilin poikkileikkauksen pinta-alalla.

W = t 4 – 5 V Q W = vesimäärä, t = aika, V = pintanopeuden keskiarvo, Q = profiilin poikkileikkauksen pinta-ala.

Paitsi jokia ja puroja tulee järveen myös lukuisasti lähteitä ja vesisuonia, joka johtuu siitä, että järvi on matalalla. Lähteiden olemassaolo tulee talvella parhaiten näkyviin sillä useimmat ovat vedenalaisia ja pitävät talvella järven jäädyttyä rantaa siltä kohdalta sulana.

Haihtumisen tuottama vähennys veden volyymiin verraten on näin syvässä järvessä mitättömän pieni.

Tulvat

Paanajärvi on seudun korkeatulvaisin järvi. Jos keväällä, noin 80 cm vahvuinen, toisinaan vahvempikin, lumivaippa sulaa äkkiä, tuovat vuolaat joet niin paljon vettä järveen, että ahdas Oulangan niska ei kerkiä sitä niellä ja vesi sen tähden nousee nopeasti.

Usein sattuu jäiden lähtö samaan aikaan ja virta painaa ajelehtivat jäät joen matalaan ja ahtaaseen niskaan, joka sitten patoutuu. Silloin nousee vesi nopeasti. Tulva peittää silloin kokonaan suistomaan ja nousee jokea ylöskin päin.

Kahdesti on miesmuistiin sattunut niin korkea tulva, että on häätänyt asukkaat pois Kerkkälän talosta, joka on vähän yläpuolella Kauppilaa ja 3.2 m ylempänä järven pintaa. Kalliossa olevista tulvaviivoista , rannalle tulevan tulvan mukana kulkevista puista sekä jäiden hankaamista rannalla kasvavista puista päättäen nousee tulva keskimäärin keväällä 2.5 m, mutta kovina tulvakeväinä 3.5 m.

Näinkin korkealle saattoin tulvavesi nousta Paanajärven Kauppilan lossirannassa. Kuva Marketta Kakko 1930-luku.

Tulvat eivät tee täällä suuria vahinkoja, sillä rinteiden jyrkkyyden tähden ne eivät pääse levenemään. Muutamien talojen rantapeltoja pyrkivät ne vähän pienentämään. Sen tähden on esim. Heikkalan talossa peitetty järvitörmä varpusuojuksella.

Tulvan aikana on Paanajärven vesi samea, sillä Oulanka purkaa silloin hiekkatörmiään, joilla kasvavat puut juurineen suistuvat jokeen ja yhtyvät ajelehtiviksi rytöpuiksi, jotka kulkeutuivat rannoille. Kun seudun väestö ei niitä korjaa, jäävät ne rannoille paikoin kerroksina lahoamaan.

Kun lähdevedet eivät ole kaukana, ja kun joilla on suuri nopeus, ei tulva järvessä ole pitkä-aikainen. Viikossa menee enin tulva, kahden viikon kuluttua kuivien ilmojen vallitessa vapautuu suurin osa suistomaatakin sen peitosta.


Geologia Vuorilajit

Paanajärven seudulla on sekä sedimenttisiä että purkautuneita vuorilajeja. Vallitseva kivilaji on kvartsiitti. Oulangan ja Kitkajoen varsilla muodostaa se laajoilla aloilla melkein yksin vuoriperän. Siellä täällä pistäytyy siitä esiin diabaasimassoja, paikoin myös dolomiittikallioita.

Järven länsipäässä on kvartsiitti voitolla, mutta kuta enemmän tullaan itäpäähän, sitä enemmän voittaa alaa diabaasi ja erilaiset liuskeet, jotka vuorilajit yhdessä dolomiittikallioiden ja järven keskikohdan pohjoispuolella löytyvän konglomeraatin kanssa muodostavat järveä ympäröivät vuorilajit. Hyvin vaihteleva on siis vuoriperä ympäryställä.

Noin 10 km etelään alkaa graniittiseutu, samoin järven itäpään pohjoispuolella, josta raja kulkee NW. Raakkutunturi on kvartsiittimainen keskeltä nouseva graniittivuori.



Järvisyvänteen synty

Sellaiseen vuoriperään on Oulanka uurtanut uomansa nähtävästi jo präglacialisella ajalla. Yleensähän päätellään, että meidän suurimmat jokiuomamme ovat syntyneet ennen jääkautta. Ja mahdottomaltahan näyttäisi väite, että jääkauden jälkeen olisi joki erodeerannut kallioperustaan kilometriä leveän laakson samalla aikaa kun moreenipohjaiset joet eivät koskienkaan kohdalla ole voineet kuluttaa sanottavasti pohjakiviä.

Sitä paitsi jäiden kulkusuunta, joka yleensä kallioperustalla seuraa maan kaltevuutta (ei kuitenkaan kaikkialla) ja maisemien suuntaa (Moreenimaisemissa riippuu tietysti maisemien suunta päinvastoin jäiden kulkusuunnasta, mutta moreenin pohjalla luullaan olevan saman suuntaisen kallioperustan) osoittaa, että maa on täällä jo ennen jääkautta kallistunut Vienanmerelle päin.

Toinen asia on, onko Paanajärven syvänne ollut ennen jääkautta, vaan onko Oulangan laaksoon vasta jääkaudella, tuolla maamme nykyisten pintamuotojen historiassa niin tärkeällä ajanjaksolla, syntynyt tämä järviallas. Ennekuin koetamme etsiä siihen vastausta, täytyy meidän palauttaa mieliin muutamia läheisesti jääkautta koskevia seikkoja ja samalla etsiä yhdennäköisyyden ja yhtäläisyyksien perusteella muita samanlaisia muodostumia maapallollamme, sillä sama synty luo maisemissa yleensä samat muodot.

Mainitsimme jo alussa, että Paanajärvi muistuttaa ilmeisesti vuonoa. Ja vuonojen yleiset tuntomerkit sopivat siihen hyvin. Nehän ovat kaitaisia ja pitkiä, vähän mutkittelevia ja jyrkkärinteisiä meren lahtia vuoristen mantereiden tai saarien laidoilla.
Niiden poikkileikkaus on U-muotoinen ja pohja pitkin vuonoa loivasti kaarteleva. Ne ovat aina sisäosistaan syvemmät kuin suulta ja kuin meri lähitienoilta. Jos ne joutuisivat erilleen merestä, esiintyisivät ne aina järvisyvänteinä.

Ominaista sitä paitsi on vuonoille, että sivulaaksot tulevat niihin suoraan sivuilta ja ovat usein riippuvia laaksoja. (Hängethal).

Jos meri olisi nykyään niin korkealla, että se ulottuisi järven itäpäähän, olisi järvi tyypillinen vuono. Sellainen aika on ollutkin ja se juuri oikeuttaa vertaamaan tätä järveä vuonoon sitäkin suuremmalla syyllä, koska sillä näyttää olevan takanaan sama kehityshistoria kuin vuonoilla yleensä.

Kun maamme alkoi vapautua jääkauden lopulla sitä painavasta, vahvasta jääpeitteestä ja kun jään reuna alkoi vetäytyä yhä ylemmäksi, seurasi Yoldianmeri sen kintereillä peittäen maamme alleen niin, että ainoastaan korkeimmat kohdat siitä kohosivat. Sitä todistavat lukuisat merenrantaterassien löydöt nykyään merestä kaukana olevissa seuduissa.

Yoldianmeri on ulottunut Paanajärveen saakka, joka siitä on vuononsa pistänyt, kuten se uusimmissa Yoldianmeren kartoissa on esitettykin. De Geer’in isobaasikartassa, jossa ne paikat, jossa vanhat Yoldianmeren terassit ovat yhtä korkealla, on yhdistetty viivalla, kulkee 200 m isobaasi Kuusamon kautta. Terassien pitäisi olla niillä seuduilla 200 m korkeudella tai ylempänä. Nykyiset havainnot todistavat myös sitä.
Taivalkosken pitäjässä, noin 100 peninkulmaa etelään Paanajärveltä on löydetty rantaterassi 217 m nykyistä merenpintaa ylempänä. (Fennia 14, n:o 5. Victor Hackman, Om i norra Finland iakttagana senglaciala strandmärken.)

Itse järven rinteiltä on vaikea huomata aivan selviä rantamerkkejä, jotka selvimmin esiintyvät moreenimaissa. Mutta noin 65 m korkealla järven pinnasta pistävät esiin kallioiset vaarojen kyljet, joissa samalla korkeudella eri vaaroissa näytti kallioissa olevan abrasioonin jälkiä, niissä paikoin, missä rapautuminen ja halkeamishalla ei ole pahasti niitä lohkonut. Selvimmin näkyvät ne itäpään pohjoispuolella.

Selviä terasseja on Kitkajärven rannalla huomattu noin 100 m Paanajärveä ylempänä. Myöskin Isolla Paljakalla, joka on 10 km Mannilan kestikievarista etelään, on huomattu rantapenger 259 m korkeudella. (Sekä Kitkajärven rannalla että Isolla Paljakalla olevat terassihavainnot on tehnyt maisteri Wilkman. A.G. Högbom kirj. ”Om några fluvioglaciala erosionsföreteelser” huomauttaa, että toiset terassit vaarojen rinteillä ovat jään päällysvirtojen synnyttämiä, jotka joet ovat sivunneet rinnettä).

Kun Paanajärvi on vain 152,6 m nykyistä merenpintaa ylempänä, on Yoldianmeren pinta ollut lähimain 100 m järven nykyisen pinnan yläpuolella. Myöskin savikerrostumat todistavat meren olleen jääkauden jälkeen näillä seuduilla. Tavallinen maakerrosten järjestys on, kuten seuraava kuva osoittaa.

Paanajärvi lännen suuntaan kuvattuna lännen suuntaan vanhan valtakunnan rajalinjan paikkeilta.

Helsinki 16.12.2019
Veli M. Leinonen

Havaintoja Paanajärvestä: Fil.toht. Hänninen Kaarlo 1908 osa 2.(3)

Kaarlo Haänninen. Kuva wikipedia.

Syvyyssuhteet

Paanajärvi on epäilemättä Suomen syvin suolaton vesi. Se on läpeensä syvä ja poikkeaa suuresti seutunsa muista järvistä, joiden syvyys ei ole 25 metriä suurempi.

Karl E.F. Ingatius sanoo Paanajärven olevan 70 syltä syvän ja arvattavasti perustuu se jonkun matkustajan tekemiin mittauksiin. Myöskin kansa, jonka tiedonannot järvien syvyyksistä yleensä eivät pidä paikkaansa, puhuu 70 sylen syvyyksistä ja on saanut sen luvun mittaamalla hautoihin laskettaviin nieriäisverkkoihin tarvittavaa laskunuoraa.

Tohtori Oscar Nordqvist on myös tehnyt järvessä muutamia mittauksia saaden sen suuremmaksi syvyydeksi 89 metriä. Ingatiuksen mainitsema luku 70 syltä = 124,6 metriä on jotakuinkin oikea, jonka tekemäni syvyyskartta todistaa.

Helikopterikuva Paanajärven keskivaiheilta itään. Äärivasemmalla häämöttää Pää-Nuorusen huippu ja oikealla Kivakan siluetti.

Allekirjoittanut teki järvessä 35 poikki- ja 2 pitkittäislinjoilla mittaukset, määräten syvyyden aina 70 metrin välimatkalla siellä, missä ei pohja ei osoittanut suurempaa muuttuvaisuutta, missä niin oli, tein välimittauksia. Kaikkiaan tein 850 luotausta, joiden perustuksella on piirretty mukana oleva syvyyskartta, jossa syvyyskäyrät ovat 10 metrin erotuksella.

Järven länsipää on Oulangan tuoman hiekan ja liejun mataloittama pitkältä suistomaan alapuolelta ja järvi syvenee siellä loivasti, joka nähdään siitä, että isobathit ovat harvassa.

Sitä vastoin sivuilla kulkee 10 metrin syvyysviiva aivan lähellä rantaa ja 30-40 metrinkin syvyys alkaa läheltä maata. Siellä, missä syvimmät haudat sattuvat lähelle maata, suistuu veden alainen rinne jyrkemmin kaartuen näihin syyrimpiin syvyyksiin. Mitään pystysuoria seiniä ei ole pohjassa. Veden alaisen rinteen kaltevuus vaihtelee 25-30 asteen välillä järven sivuilla.

Jos pidämme 50 metrin syvyysviivaa syvimpien seutujen rajana, niin saamme niitä Paanajärvestä kaksi, joita erottaa Sirkelän talon kohdalla oleva loiva kynnys.

Länsipuolinen syvin seutu alkaa noin 3 km länsipäästä, kulkee keskijärveä vähitellen syveten ja muodostaa Urovaaran kohdalla 113 metriä syvän haudan.

Siitä lähtien mataloituu ja jakautuu Paananniemen kohdalla kahteen väylään, jotka 65 metrin syvyisinä kiertävät keskijärvellä olevaa 32 metrin syvälle ulottuvaa kohoumaa. Sen itäpuolella leviää syvin seutu, mutta pääuoma kulkee etelälaitaa, muodostaen Selkäjoen suussa, lähellä maata 115 metrin syvyisen haudan.

Paanajärven syvin kohta

Vähän mataloituen kulkee uoma ensin eteläpuolelta, sitten keskijärveä. Pyyläisen talon kohdalla on sillä taas 115,5 metrin syvyys. Kääntyen paremmin pohjoispuolelle keskiviivaa mataloituu se aluksi 90 metriin, mutta painautuu pian Leppälän talosta pohjois-koilliseen, vähän pohjoispuolelta järven keskustaa, 128 metrin syväksi haudaksi, joka on Paanajärven syvin kohta.

Siitä alkaen kohoaa pohja ensin jyrkemmin sitten loiveten ja muodostaa tuon äsken mainitun matalikon Sirkelän kohdalla, jossa syvimmällä kohdalla on vain 18 metrin vesi. Matalikon itäpuolella alkaa 50 metrin syvyys keskijärvellä, kääntyy Mäntyniemen luona pohjoisrannalle, josta se kaartuu taas paremmin eteläpuolelle ja Niskavaaran alla muodostaa 80 metrin kuopan. Oulangan niskaan päin mataloituu se taas loivasti ja siinä mistä koski alkaa, on vettä vain 3 metrin syvyys.

Näillä main Leppälän rannasta koilliseen, hiukan keskijärven pohjoispuolella sijaitsee Paanajärven syvin paikka 124 m, millä perusteella kyseessä oli Suomen syvin järvi.

Huomiota ansaitsee tämän syvimmän uoman jokimainen kääntyileminen. Syvimmät haudat ovat aina siinä, missä järvikin kääntyy ja aina mutkan puolella, samalla tavalla kuin joessa. Omituinen on myöskin Ruskeakallion alla veden alainen tasanko, joka laajalta alalta on melkein yhtä syvä.

Vertailun vuoksi mainittakoon tässä syvyysmitat muutamilla poikkilinjoilla.

* Suistomaan kärjestä pohjoiseen
7 15 17 16 6 1
 
* Paloniemestä etelään
5 28 35 36 38 49 45 48 43 39 36 35 30 23 10 5

* Paananniemestä etelään
8 9 15 19 39 50 65 52 32 45 50 65 60 40 35 17 11

* Selkäjoen suusta pohjoiseen
14 38 47 71 82 90 112 95 90 78 65 55 52 50 50 42 39 35 16

* Ruskeastakalliosta etelään
17 40 44 44 45 47 52 55 55 60 74 57 39 30 10

* Leppälänniemestä pohjoiseen 14 30 45 49 60 72 89 90 85 71 65 64 50 31 24 14 5

* Sirkelästä pohjoiseen
8 12 5 17 15 17 18 20 20 19 18 17 13 10 10 8 6 5

* Mäkelästä etelään
8 17 24 35 48 42 45 48 44 36 45 28 16 7

* Mäntyniemen kohdalla
12 30 55 60 76 71 65 55 58 50 58 30 28 15 9

* Pitkin linjalla Leppälän poikkilinjan syvimmästä kohdasta itään 50 metrin välimatkalla toisistaan olevat mittaukset:
90, 101, 115, 128, 119, 114, 103, 80, 76,


näyttävät pitkittäisprofiililla rinteen nousun tästä syvimmästä haudasta. Sekä nousu- että laskurinteet järven pituussuunnassa eivät ole, kuten pituusprofiili näyttää, jyrkät ja poikittaisprofiileissa esiintyy järven pohja ja siitä nousevat rinteet pyöreäpohjaisessa U-laaksona.

Paanajärven itäpää aamukasteisena sateen jälkeen. Kuvassa järven ainoa saari, pienen pieni Rajasaari.

Rannat

Rannat ovat ehyet ja suorat suurimmalta osalta. Ne, mitä niemeksi sanotaan, ovat järven kääntymiskohtia, joita vastassa on mutkaus toisella rannalla, kuten joessa ja rantaviivat kulkevat siis yhdensuuntaisina.

Lahtia ei myöskään ole, jollei ota lukuun mutkauksia järven molemmissa päissä. Länsipäässä olevaa sanotaan Takalonlahdeksi.

Sen mukaan, minkälainen maanlaatu muodostaa rannikon, erotamme: kalliorannan, louhikkorannan, moreenirannan ja hiekkarannan. Kalliorantaa, jossa aallot lyövät suoraan kiinteää kalliota vastaan, on Ruskeassakalliossa ja Malinavaarassa.

Louhikkorannan muodostavat rinteestä halkeamishallan irrottamat ja rantaan soluneet särmikkäät kivet. Sitä on osaksi Ruskeakallion ja Malinavaaran, osaksi Niskavaaran ja Munavaaran alla.

Hiekkarantoja on sangen vähän, muutamissa niemissä vaan ja suistomaan kupeessa.

Yleisin moreeniranta monen muotoisine, enimmäkseen kuitenkin pyöristettyine rantakivineen, jotka aaltoliike on koon mukaan järjestänyt. –

Keroksellinen savi, jolla on alemmilla rinteillä moreenisoran päällä, ei missään pääse yksin määräämään rantamuotoa, joten ei voi puhua savirannasta tässä järvessä.

Hydrografia

Paanajärvi on Oulangan vesistön keskus. Siinä vasta yhtyvät sen voimakkaimmat sivuhaarat sekä pohjoisesta, että etelästä päin. Järven kautta laskevan vesialueen koko pinta-ala on 6,345 km2.

Veisi liian kauas aiheestamme, jos alkaisimme luetella tämän laajan vesistön kaikkia suurimpiakin järviä. Tyydymme tässä vain luomaan yleissilmäyksen tärkeimpiin vesireitteihin.

Kuten jo mainitsimme, alkaa Oulanka Kuolajärven pitäjästä 66 astetta 40′ pohjoista leveyttä ja 3 astetta 42′ itäistä pituutta, kulkee yläjuoksussaan vuolaana syvässä canonlaaksossa plateaumaisemien lävitse, saapi useita pienempiä lisäjokia ja muodostaa noin 20 km Paanajärvestä mahtavan Kiutakönkään, jossa joki syöksee kalliolta alas. Siitä alaspäin alkaa joen laakso levitä ja sen pohja hiekoittua, sekä virta hiljentyä.

Seitsemän kilometriä järvestä saapi se voimakkaan lisäjoen oikealta, Kitkajoen, joka tuo suuren Kitkajärven ja siihen laskevien vesistöjen vedet. Silläkin on Juumajärvestä alaspäin laskeva canonlaakso, ja muodostaa se useita komeita koskia, joista mainittakoon Jyrävä ja Aallokkokoski.

Omituisia ovat jokilaaksoon Jyrävänniemeltä tulevat syvät vuomat: Jäkälä- ja Hautaniitynvuoma. Ne ovat rinnakkain, yhden suun-taisesti kulkevia halkeamannäköisiä kuiluja plateau-maisemassa, ja noin 80 metriä syviä. Niitä myöten juoksevat purot ovat osaksi maanalaisia.

Kitkajoen yhtymäkohdasta alaspäin levenee Oulangan laakso ja putous joessa on pieni. Lähellä Paanajärven länsipäätä saapi se vielä oikealta Kuusinkijoen, joka tuo Kiitämä- ja Suininkijärvien vedet. Muutamat Kuusingin lähdejärvet ovat Paanajärven itäpään kohdalla, 40 kilometriä etelään. Ne laskevat ensin länttä kohti ja sitten Vuotunkijärvistä kääntyy Kuusinki NE (koillisen) suuntaan.

Tämä on sangen nuori erosioonilaaksossa virtaava joki, jonka voi päättää siitäkin, että joki Ylävuotunkijärvestä laskee kahtena haarana Alavuotunkiin ja siitä taas alkaa Kuusinki kahtena yhtä suurena virtana, jotka sitten yhtyvät.

Vuotunki on 98 metriä Paanjärveä ylempänä. Pohjoisesta tulee järven länsipäähän Tervajoki Sovajärvestä.

Paananienmen itäpuolelle laskee Mäntytunturin liepeiltä alkava Mäntyjoki. Sen lähdelammit ovat 350 metrin korkealla. Joki laskee järveen suoraan sivultapäin ja muodostaa lähellä suutaan 13 metriä korkean putouksen, könkään. Joella on ylempänä tyypillinen U-laakso.

Keskijärven kohdalle laskee vielä pohjoisesta Malinajoki ja itäpäähän Astervajoki saman nimisestä järvestä.

Etelästä tulee Selkäjoki useista järvistä. Kaikki nämä viimeksi mainitut joet muodostavat putouksia järveen laskiessaan. Tulvivien jokien leveys, syvyys ja vesimäärä selviää seuraavasta taulusta.

Paanajärven itäpää. Taustalla rajasaari. Etäämmällä häämöttää Mäntyniemen peltoaukeat ja niiden ylisillä lännenpänä Kuljakallio.
Paanajärven itäpään Astervajokisuu.
Paanajärven Mäntyjokisuun rantaa.
Paanajärven Selkäjoen Selkäkoski. Kuvassa näkyy vielä vanhan myllyn puurakenteita. Myös myllynkivet ovat jokivarressa.

Helsinki 16.12.2019
Veli M. Leinonen

Havaintoja Paanajärvestä: Fil.toht. Hänninen Kaarlo 1908 osa 1.(3)

Hänninen (aik. Törmänen) Kaarlo, filosofian tohtori, tiedemies, kirjailija, kansanedustaja, (synt. Kuusamo 31.10.1876, k. Helsinki 25.03.1939).

Kaarlo Hänninen (31. lokakuuta 1876 Kuusamo – 25. maaliskuuta 1939 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, tutkija ja Maalaisliiton kansanedustaja. Hänen vanhempansa Erland Törmänen ja Susanna Eliaksentytär Käkelä kuuluivat molemmat vauraisiin talonpoikaissukuihin (Wikipedia).

Kaarlo Haänninen. Kuva wikipedia.

Elämäkerta (Wikipedia)

Erlandin ja Susannan perheessä oli paljon lapsia. Kaarlo oli ainoa, joka pantiin kouluun. Hän kävi koulunsa Kuusamon kirkonkylän yksityisessä kansakoulussa ollen luokkansa parhaimpia oppilaita.

Luonteeltaan Kaarlo oli hiljainen pohtija. Pojan tiedonhalu ilmeni innokkaana kyselemisenä ja kuuntelemisena. Koulusivistystä on nyt tarpeeksi, tuumi isä Erland, Hännis-Lanteri kansakoulun päättyessä. Kuitenkin pastori ja kansakouluntarkastaja J. Reini suostutteli isän laittamaan poikansa Jyväskylän seminaariin.

Hänninen opiskeli opettajaksi Jyväskylän seminaarissa vuosina 1897–1899. Valmistumisvuonna hän teki kahden toverinsa kanssa pitkän matkan Vienan Karjalaan ja Ruijan Lappiin ja julkaisi myöhemmin kokemuksensa kirjassaan Kolme partiopoikaa Lapin erämaassa.

1900 Kaarlo Hänninen sai ensimmäisen opettajan virkansa Kemistä. Hän ryhtyi miltei saman tien suorittamaan ylioppilastutkintoa yksityisoppilaana. Tenttimässä hän kävi Helsingissä. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1906, minkä jälkeen hän muutti perheineen Helsinkiin, kirjoittautui Helsingin Aleksanterin yliopiston filosofiseen tiedekuntaan ja alkoi opiskella pääaineenaan maantiede. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti vuonna 1910.

Hänninen tutustui tulevaan vaimoonsa Rauha Saima Falleriin opiskelumatkallansa ja avioitui 1902. Perheeseen syntyi seitsemän lasta ja Hänninen muutti perheineen Helsinkiin. He palasivat Kemiin vuonna 1910 ja Hänninen palkattiin tuntiopettajaksi Kemin yhteiskouluun. Hän ei kuitenkaan viihtynyt virassaan kuin vuoteen 1913 asti. Sen jälkeen hänestä tuli Helsingin suomalaisen jatko-opiston maantieteen lehtori, jonka virassa hän toimi 1920 asti.

Kaarlo halusi jatkaa opintojaan ja tutkimuksiaan. Hän valmisteli väitöskirjaansa kuusamolaisista drumlinmaisemien järvistä ja reiteistä Oulankajoen alueella Kuusamossa. Se valmistuikin vuonna 1915. Helsingin suomalaisen jatko-opiston maantieteen lehtorina hän toimi samalla vuoteen 1920 asti lähdetiedot Wikipedia).



Kaunokirjallinen tuotanto

Kiveliön karkurit, saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa (WSOY 1923)
Kiveliön kuningas (WSOY 1923)
Jäämeren sankari, kertomus (WSOY 1925)
Suomen samoilijat : Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan retkeilyjä osa I Pohjois Suomessa (Valistus 1926)
Kaksi karkulaista (WSOY 1927)
Suomen samoilijat II : Jorma Jussila ja Aslak Morottaja Pohjanmaalla ja Hämeessä (Valistus 1928)
Eläinten olympialaiset ja muita eläinsatuja (Valistus 1929) Karhun kosto (WSOY 1929) Arjak, heimonsa viimeinen (WSOY 1930) Suomen samoilijat : Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan retkeilyjä Suomen eri seuduissa osa III Keski-, Itä- ja Etelä-Suomessa (Valistus 1930)
Kuningas Äyräpää (WSOY 1931) Bobi eli eläinten valtakunta (Valistus 1932) Nuori sissipäällikkö, historiallinen romaani (WSOY 1933)
Aslak Jaur, kertomus Suomen muinaisuudesta (WSOY 1934)
Kolme partiopoikaa Lapin erämaassa (WSOY 1936)

Muu kirjallinen tuotanto

Havaintoja Paanajärvestä (Suomen maantieteellinen yhdistys 1912)
Drumlinmaisemien järvistä ja reiteistä Oulankajoen alueella Kuusamossa, väitöskirja (Suomen maantieteellinen yhdistys 1915)

Nykyaikainen maantieteen opetus (Valistus 1916) Yleismaantiede : oppikouluja ja seminaareja sekä yksinopiskelua varten (Kirja 1920)

K. E. Kivirikon kanssa Kananhoidon käsikirja (WSOY 1924), Jaakko Kiven kanssa Talousmaantiede 1, Euroopan maat (Kirja 1924) Talousmaantiede 2, Aasia, Afrikka, Pohjois-Amerikka, Etelä-Amerikka ja Australia (Kirja 1924) Uusi oppikoulun maantiede (Kirja 1924) K. E. Kivirikon kanssa Kansakoulun maantieto ja kotiseutu-oppi (Valistus 1925) Maantieteen opetus 1 (Valistus 1925) Oulun-Kuusamon rautatie (1925) Kuvia Suomesta : luontoa, elämää, kulttuuria, toimittajat Kaarlo Hänninen, J. E. Rosberg, Viljo Tolvanen. (Otava 1927) Yleismaantieteen pääpiirteet : opettajia ja yksinopiskelua varten (Valistus 1927) Maantieteen opetus 2 : Kotiseutuoppi : läksyttäinen valmistuskirja (Valistus 1928) Lyhyt talousmaantieto : maamieskouluja, kansakoulujatko-opetusta ja opintokerhoja varten (Valistus 1929) Oulun-Kuusamon-Paanajärven rautatie (1929) Lisämaan antamisesta Kuusamon kunnan liian pienille tiloille sekä sanotussa kunnassa olevien viljelys- ja asunto-alueiden muodostamisesta itsenäisiksi tiloiksi (1931)

Paanajärvi kuvattuna helikopterista 1990-luku.

Havaintoja Paanajärvestä (Suomen maantieteellinen yhdistys 1912)

Havaintoja Paanajärvestä (sivu 1.)

Kesällä, vuonna 1908 olin Maantieteellisen yhdistykseon kustannuksella tilaisuudessa tekemään syvyysmittaukset Paanajärvessä ja samalla lisäämään ennen tekemiäni havaintoja maantieteellisistä seikoista paikkakunnalla.
*
Tutkimusvälineinä olen käyttänyt syvyysmittauskonetta, jossa oli vaskinen luotilanka. Veden lämpösuhteita määrätessä käytin syvyyslämpömittaria, jolla tein mittaukset samassa paikassa, keskijärvellä kello 2 päivällä. Ilman lämpöä tutkiessa käytin paitsi tavallista lämpömittaria, maximi- ja minimilämpömittareita, jotka olivat sijoitetut auringonpaisteelta ja säteilyltä suojattuun paikkaan. Korkeusmittauksissa käytin Elfvingin peiliä ja aneroidibanometria = ilmapuntari. Jyrkkiä seiniä mittasin nuoralla. Kun vielä mainitsen kompassin, kulmapeilin sekä veden läpinäkyväisyyttä tutkiessa käyttämäni 20 cm laajan valkean laudan, ovat välineeni luetellut.

Tutkimuksiani paikallisista lämpösuhteista, varsinkin vuorokautisesta suurimmasta lämpövaihtelusta ja paisteisten päiväin korkeasta keskipäivän lämmöstä, joissa suhteissa seutu on merkillinen, haittasi minua alkukesällä vallitsevat, tavallista kylmemmät ilmat, jollaisia sattuu vain jonkun kerran miesmuistiin.

Kun sitten heinäkuun lopulla ilmat muuttuivat helteisiksi, olin jo matkustanut sieltä pois. Järvitutkimuksena, sanan täydessä merkityksessä en voi näitä muutamia havaintojani esittää, sillä tutkimusaika, toista kuukautta, oli liian lyhyt ja välineeni osaksi puutteelliset. Mutta jos ne jossain määrin selittävät Paanajärven omitusta luontoa, jota muutamat Pohjolan Sveitsiksi ylistelevät, ja jos ne ovat pienenä lisänä maamme, Tuhatjärvien maan, vielä alullaolevalle järvitutkimukselle, niin tuottaa se minulle mielihyvää. Samalla lausun vilpittömät kiitokseni opettajalleni professori J.E. Rosbergille hyvistä ohjeista.

Utuisen sadeaamun selkeytyessä Paanajärvi näyttää parhaimman mystisen karun kauneutensa 1995.

Geografia

Vienanmereen laskeva Koutajoki, joka vie vettä suuresta Tuoppa-, Pää- ja Koutajärvestä, saa lisäjokia myös Suomen puolelta, Pohjanlahden ja Vienanmeren välillä olevalta vedenjakajalta.

Suurin niistä on Pääjärveen lännestä laskeva Oulanganjoki, joka alkaa 66 (astetta) 40′ pohjoista leveyttä ja 3 (astetta) 42′ itäistä pituutta. (Helsingin kautta kulkeva meridiani on otettu ensimmäiseksi). Sen laaksoon, lähelle nykyistä Venäjän rajaa on muodostunut Paanajärvi. Maantieteellisesti määrättynä on se 66 astetta 17′ tienoilla pohjoista leveyttä ja 5 asteen seudullaitäistä pituutta.

Paanajärven seutu on hyvin vuorinen. Korkeimmat, puuttomat, pyöreät tunturilakat kohoavat yli 500 metriin merenpinnasta ja antavat seudulle jylhän leiman. Järvi on syvällä vaarojen uomassa ja näyttää joiltakin lähitienoon tunturilta katsoessa kuilunomaiselta, mutta rannalta katsoja, joka näkee edessään tämän kaitaisen, syvällä jyrkkien rinteiden välissä olevan järven, luulisi näkevänsä vuonomaisen, jollei tietäisi, että seutu on 14 peninkulmaa merestä.

Ilmakuvassa Paanajärven pohjoisrantaa.

Oulangan laakso, joka jo Paanajärven yläpuolella on noin kilometrin levyinen, ei paljoa levene järven kohdalla. Suistomaan alapuolella, ei paljoa levene järven kohdalla.

Suistomaan alapuolelta, Kyllintalojen kohdalta on se 1,460 metriä. Itäänpäin se vähän kapenee järven puolivälistä, Leppälänniemestä alkaen ja on Mäkelän luota vain 680 metriä.

Järven pituus keskiviivaa mitattuna on 23,5 kilometriä, linnuntietä on päiden väli 21 kilometriä, sillä järvi loivasti, jokimaisesti kaartelee. Pinta-alaltaan on se 22,75 km2.

Oulangan pääsuunta on alussa NW-SE (luode-kaakko), mutta Paanajärven länsipäässä kääntyy laakson suunta N 84 astetta E.

Järven itäpäästä lähtiessä kulkee laakso aluksi SE kaakon) suuntaan, kääntyen sitten W-E (lounaaseen), joka on sen vallitseva suunta Pääjärveen saakka.

Järven absoluuttista korkeutta määrätessä, jossa aina on käytetty barometrihavaintoja, on tultu hyvin erilaisiin tuloksiin, riippuen kai siitä, että sitä laskiessa on usein täytynyt turvautua lyhytaikaisiin havannoihin, joissa paikalliset, normaalista poikkeavat ilmanpaineolot voivat tuntuvasti vaikuttaa tulokseen.

Tohtori Oscar Nordqvistin mukaan on järvi 111,8 metriä korkealla. Tohtori Karl E. Hirn on saanut (v. 1893) korkeusluvuksi 215,5 metriä. Laskettuani keskiarvon 38 barometrihavainnosta, jotka sain Geologiselta Toimistolta, sain Paanajärven absoluuttiseksi korkeudeksi 152,6 metriä. Kun havainnot ovat tehdyt pitempien aikojen kuluessa, ei niissä paikalliset ilmanpainehäiriöt tule niin tuntumaan, kuin lyhytaikaisissa, joten luku lienee lähellä oikeaa.

Ympäristöönsä verraten on järvi matalalla, sillä jos neljän kilometrin etäisyydellä vedettäisiin viiva järven ympäri, kulkisi se keskimäärin 200 metriä järven yläpuolella.

Vaaroilla, jotka kulkevat pitkinä rinteinä järven sivuja, liittyen välittömästi länsipäässä Oulangan laakson rinteisiin, ja ovat vain järveen melkein kohtisuorasti sivultapäin laskevien sivujoki- ja purolaaksojen eroittamat, on omat nimensä, varsinkin korkeimmilla huipuilla.

Välittömästi järvestä kohoavat ja 1 km lähempänä olevat vaarat nousevat merenpinnasta lukien:
* Kyökkäysvaara, Oulangan suun pohjoispuolella, 270 m,
* Urovaara, Rajalan ja Heikkalan välillä, 254 m,
* Honkavaara 290 m,
* Kulja, Mäntyniemen länsipuolella, 410 m,
* Munavaara, sen vastapäätä 435 m.

Vähän taampana ovat kukkulat korkeammat. Niinpä
* Raakkutunturi, joka on noin 5 km Mäntyjoen laaksoa ylöspäin, on 475 m,
* Mäntytunturi, vähän pohjoisempana 576 m.

Maiseman korkeimmat huiput eteläpuolella vaihtelevat 300-400 metrin välillä. Järviuomasta kohottua tasaantuvat maisemat sekä etelään että pohjoiseen päin. Varsinkin pohjoispuolella on niillä tunturileima, sillä ylimmät huiput ovat puurajaa korkeammalla.
Sivurinteet kohoavat järvestä keskimäärin 30 asteen kulmassa. Monessa paikassa jyrkkyyden näyttää niissä määräävän kivilajien lohkeamissuunnat.

Pohjoisrinteet ovat yleensä jyrkemmät,
* Ruskeakallio, joka on Selkäjoen suun kohdalla, pohjoisrannalla, kohoaa pystysuorana seinänä 50,5 metriin.
* Malinavaaran rinteet nousevat 45-50 asteen kulmassa.
Näissä, samoin kuin
* Niskavaarassa ja paikoin
*  Munavaarassa nousee kallio-, tai rappautuneiden lohkareiden peittämä rinne järvestä saakka.

Muualla ovat alimmat rinteet moreenin peittämät, jotka laakson sivumorenit ovat paikoin vahvojakin, kuten Mäntyjoen suussa, jossa se on 11 metriä vahva. Enimmäkseen on kuitenkin moreeni vain ohuena peitteenä kallion päällä ja antaa rinteitä peittävälle havumetsälle juurtumismahdollisuuden.

Talot ovat rakennetut moreenirinteille, joissa on alapuolella savensekaisen hiekan muodostamia vanhoja järvialluviooneja. Viljelyksen suuremmalle leviämiselle ei ole mahdollisuutta, sillä ylempänä pistää esiin jokaisen vaaran kyljestä kiinteä kallio. Se muistuttaa hyvin vuonoasutusta.

Mäntyniemen periferia Kuljan kalliolta kuvattuna 1995.

Helsinki 16.12.2019
Veli M. Leinonen

Oskari Tokoin Agitaatiomatka Paanajärvelle 1919

Oskari Tokoin ja Muurmannin suomalaisen legioonan hiihtokomppanian agitaatiomatka Paanajärvelle v.1919

Agitaatiomatka Paanajärvelle kansalaissodan tiimellyksessä

Tässä yhteydessä olen käyttänyt tietolähteenä Irene Tokoin kirjoittamaa, Oskari Tokoin muistiinpanoihin perustuvaa elämänkerrallista teosta; ”Maanpakolaisen elämää”, jossa kerrotaan Oskari Tokoin värikkäistä elämänvaiheista.

Muurmanin legioonan joukkoja tulistelemassa jossain Pohjois-Vienan perukoilla 1919.
Paanajärven itäpäässä 2011 loka-marraskuun vaihteessa.

Paanajärvellä 1919 tapahtunut, kansalaissodan tapahtumiin liittyvä, Tokoin agitaatiomatka, johon liittyi laiton rajanylitys, on erikoinen ja jossain määrin huvittavakin kansalaissotaamme liittyvä tapahtuma.

Tapahtuma-aika oli maaliskuun 15 päivänä 1919, ja tapahtumapaikkana, kuinkas muuten, jälleen Mäntyniemi, missä sijaitsi Suomen n. 25 hengen rajavartioasema.

Muurmannin Suomalainen legioona

Sen jälkeen kun liittolaisjoukkojen päämaja oli muutettu Arkangeliin, kenraali Poole kehotti mupdostamaan siellä olevista terveistä suomalaisista Suomalaiseen legioonaan liitettävän komppanian, joka siellä vaatetetaan, aseistetaan ja harjoitetaan sekä sen jälkeen lähetetään Pohjois-Karjalaan. Kun kaikki terveet miehet koottiin yhteen saatiin 70 miestä käsittävä komppania, jonka päälliköksi luutnantin arvolla kenraali Poole  nimitti Aarne Orjatsalon. Komppania majoitettiin Solombolan kasarmiiin ja harjoitukset alkoivat. Emil Elo ja Tokoi liitettiin upseereina yleisesikunnan ns. Intelligence-osastoon.
Tehtäväksemme annettiin Suomen asioiden seuraaminen ja esikunnalle esitteleminen. Jouduimme tällöin olemaan ikään kuin Suomen edustajina liittolaisten yleisesikunnassa.

Muurmannin Suomalaisen legioonan päällikkyydestä käytiin pitkiä neuvotteluja. Aluksi päällikkönä toimi ranskalainen kapteeni Metz, mutta myöhemmin tehtävään nimitettiin kanadalainen eversti-luutnantti Richard S.P. Burton. Ehdolla oli myös suomalaisia mm. August Wesley ja Aarne Orjatsalo (myöh. Alaric Arnee, koska kenraali Pool ei osannut lausua hänen nimeään oikein). Tokoin mielipidettäkin asiaan kysyttiin, ja hän pelkäsi mahdollista sisäistä sekaannusta jos jompi kumpi mainituista olisi nimitetty, joten Burtonin nimitys oli myös hänen mieleen.

Eversti Burtonin nimitys osoittautui onnellisemmaksi ratkaisuksi kuin aluksi luultiin. Burton ei ollut ainoastaan sotilas vaan hän oli myös suuri ihmistuntija, ja ennen kaikkea alaistensa suuri ystävä, joka tahtoi ja kykeni selvittämään monet ilmenneet vaikeatkin asiat. Hän eli lisäksi parasta miehuuttaan, oli kaksi tuumaa yli kuuden jalan, solakka ja ryhdikäs ja herätti kunnioitusta ja luottamusta jokaisessa, joka hänet kohtasi.

Legioonan kokoonpano

Legioonan pääjoukot oli muodostettu niistä hajallisista ryhmistä,  jotka joutuivat talvella 1918 pakenemaan Pohjois-Suomesta rajan yli Vienaan. Kuolassa, Kemijärvellä ja Kuusamossa muodostetut punakaartilaisjoukot, huonosti aseistettuna ja kokonaan harjaantumattomina sekä johtoa vailla, eivät kyenneet pitämään puoliaan, eivät kyenneet pitämään puoliaan paremmin varustettuja ja johdettuja valkoisia vastaan, vaan joutuivat perääntymään rajan toiselle puolelle. Ainoa sotilasopetusta saanut oli Kuusamon kirkonkylästä kauppiaaan poika Iivo Ahava, joka oli palvellut venäläisissä joukoissa ja kohonnut upseerin arvoon ja joka vallankumouksen puhjettua oli saapunut kotiseudulleen.

Tätä noin tuhannen miehen suuruista joukkoa, joka oli eri-ikäistä, poikasista vanhoihin miehiin asti, seurasi joukko vaimoja. Se perääntyi vastavalmistunutta Muurmannin rataa kohti, jossa toivoi saavansa avustusta siellä mahdollisesti olevilta venäläisiltä joukoilta. Valkoiset kuitenkin seurasivat perässä yli rajan ja jälkitaisteluita käytiin Soukelon kylässä ja Kivisalmessa lähellä Ruvan kylää. Kun valkoiset eivät myöskään kyenneet tai eivät tahtoneet seurata kauemmaksi, niin perääntyvät punaiset saapuivat Näsöön, Muurmannin radan varteen.

Koska asuntoja ei ollut asuttiin korsuissa, havumajoissa ja nuotiotulilla. Tilanne oli kauhistuttava, sillä mukana olleet elintarvikkeet alkoivat loppua eikä mistään ollut saatavissa lisää. Punatauti ja keripukki raivosivat valtoimenaan, ja joka päiv saatiin kaivaa useita maahan. Jopa parikymmentä kuoli päivässä. Tämä joukko oli tuomittu katoamaan lyhyen ajan kuluessa.

Pelastus saatiin, kun amiraalin Kempin joukot saapuivat Muurmanskiin Venäläisten kutsumana. Sen tarkoitus oli estää saksalaisia saamasta sukellusveneilleen tukiasemaa Muurmannin ja Jäämeren rannoilla. Sen maalle laskemat joukot saivat myös vapaasti edetä etelään muodostamaan tukiasemia pitkin Muurmannin radan vartta. Näin kohdatessaan suomalaiset liittolaisjoukkojen kenraali Poole suostui ottamaan  suomalaisten rippeet palvelukseensa, ruokkiakseen, vaatettaakseen ja aseistaakseen heidät. Näin he olivat liittolaisten joukoissa taistelemassa saksalaisia vastaan ja estämään saksalaisia pääsemästä Muurmannin radalle.

Legionaan majapaikaksi valittiin Näsön satama ja sen läheiset rautatien parakit ja asemahuoneet, sekä Näsön vaihde. Lisää pakolaisia saapui Suomesta melkein joka päivä, varsinkin sen jälkeen kun Suomen lehdissä oli kerrottu legioonan perustamisesta. Näin vankilereiltä karanneita ja muuten pakoon päässeitä miehiä alkoi saapua aina Etelä-Suomesta asti. Näistä joukoista muodostui Suomalaisen Muurmannin legioona, noin puolitoistatuhatta miestä. Joukoissa oli kunnon ainesta, mutta oli myös vanhoja ja muuten vain sotilaselämään kykenemätöntä väkeä. Joukon harjoittaminen ja koossapitäminen vaati suuria ponnistuksia ja suurta sovittelukykyä.

Aselepo 11 päivä marraskuuta 1918 aiheutti suomalaisjoukoille hämmennyksen tilan, koska ei ollut tietoa mikä tulisi olemaan heidän kohtalonsa. Se herätti levottomuutta ja pelkoa; melkein tuntui siltä kuin sota olisi päättynyt liian aikaisin. Varkaudet seurasivat sotaa. Siellä oli englantilaisia, ranskalaisia, italialaisia, serbialaisia, venäläisiä valkoisia, pieni joukko amerikkalaisia ja suomalaisia. Tavaraa kuljettavista junista katosi suuria määriä tavaraa, varsinkin ruokaa ja vaatteita. Lopulta suomalaislegioona hoiti junien vartioinnin ja varkaudet saatiin melkein tyystin loppumaan.

Agitaatiomatka Paanajärvelle 19.-26.1.1919

Tähän Mäntyniemen taloryhmän pihapiiriin Pekka Kakkisen joukot saapuivat yllättäin tammikuussa 1919, yhtään laukausta ei silti ammuttu.

Suomesta kantautuneet tiedot kertoivat, että eduskunta oli hajoitettu ja Mannerheim oli määrännyt uudet vaalit pidettäviksi maaliskuun 15-16 päivinä 1919. Siitä  huolimatta että legioonalaiset palvelivat liittolaisten ameijassa, he käsittivät olevansa Suomen kansalaisia ja oikeutettuja käyttämään äänioikeuttaan. Siitä oliko heidät merkitty äänestysluetteloon vai ei, ei ollu tietoa, mutta asiasta päätettiin ottaa selkoa. Ehdotin, että mennään käymään Suomessa ja pidetään siellä edes yksi kunnon vaalikokous, lähetetään valtakirjat ja pyydetään otetta vaaliluettelosta, jolla sitten käydään äänestämässä lähimmässä äänestyspaikassa.

Mutta kuka menee ja miten menee, sillä legioona ei voinut yhtenä joukkona lähteä? Päätettiin, että suksikomppania tekee retken Suomen Paanajärvelle. Taisihan se päätös olla vastoin sotilassääntöjä, sillä legioona oli liittolaisten komennon alainen osasto, joka ei noin vain voinut lähteä liikkeelle ja mennä rajan yli toisen valtakunnan puolelle, varsinkaan aseistettuna. Mutta ilman aseita sellainen retki taas olisi ollut liian rohkea, koska vihollissuhteet edelleenkin vallitsivat Suomen ja Venäjän rajalla.
Suksikomppania, jossa silloin oli 125 miestä, majaili Kannanahdessa. Sieltä täytyi kulkea ensin Näsöön ja sieltä Kanasen, Ruvan, Soukelon ja Vartiolammen kylien kautta Paanajärvelle, jolloin matkaa tuli n. 190 km.
Tammikuun lopulla v.1919 tulivatkin tasaiset pakkassäät. Ensimmäisenä päivänä päätettiin hiihtää Kantalahdesta Näsöön (n.50 km), sieltä 90 km Ruvan kylään, ja edelleen Vartiolammen kylään, ja vasta neljäntenä päivänä 18 km matka Paanajärven Mäntyniemen taloon. Suomen rajavartiojoukon tiedettiin majailevan Mäntyniemen talossa Paanajärven itäpäässä.

Matka suunniteltiin niin, että perillä ollaan lauantaina puolen päivän aikaan ja viivytään yö talossa, jotta keritään lähettää tietoja ympäristön kyliin ja kutsua ihmisiä sunnuntaina pidettävään vaalikokoukseen, jossa Tokoi puhuisi. Matkan varrella tarvittava muona lähetettiin kahdella hevosella Vartiolammen kylään, ja siitä kukin otti kahden päivän annoksen reppuun.

Näin sitten hiihdettiin nihkeän pakkaskelin vallitessa väsyneinä Vartiolammen kylään, jossa kaikki saivat levätä tarpeekseen, sillä Paanajärvelle lähdettiin vasta päivän koittaessa, ollaksemme perillä puolen päivän aikaan.

Vaikka tiedettiin, Mäntyniemen talossa majailevasta rajavartio-osastosta, sen suuruudesta ei oltu varmoja. Varsinkaan ei tiedetty miten heidät otettaisiin vastaan. Siitä vain oltiin varmoja, että jos se vastaankin panee, se voidaan nopeasti voittaa.

Kaiken varalta joukko jaettiin kolmeen osastoon. Yksi osasto hiihti Paanajärven alapäästä jäätä pitkin Mäntyniemeen, toinen kaartaa metsiä myöten Mäntyniemen kohdalla sijaitsevalle vaaralle, ja laskee sieltä suoraan pihalle, ja kolmas joukko hiihtää pitkin rantaa, niin että jokainen joukko on perillä samaan aikaan, kuitenkin niin, että vaaralta laskevat joukot tulevat ensinnä talon pihaan.

Vaaran päältä laskevalle joukolle määrättiin johtajaksi rohkea ja notkea suksimies Pekka Kakkinen. Hänen vesipullonsa täytettiin tulisella Jamaica-rommilla, josta annettaisiin tuliaisryypyt, jos vastaanotto olisi suopea, mutta reppuun pantiin myös riittävästi panoksia siltä varalta, että vastaanotto olisi epäystävällinen.

Pekka joukkoineen, noin 25 miestä, hiihti vaaran päälle ja laski sieltä huimaa vauhtia keskelle talon pihaa. Mäntyniemessä oli vain kymmenkunta miestä, kersantti Pullin johdolla, ja niistäkin suurin osa sattui olemaan saunassa, kun kersantti Pulli oli parin toverinsa kanssa heiniä hakemassa.

Vieraita ei siis ollut odotettu, joten Pekan joukon ilmestyminen talon pihalle oli täydellinen yllätys. Hämminki kävi sitäkin suuremmaksi, kun samaan aikaan toinen kolonna hiihti pihaan järven rantaa pitkin ja kolmas nousi ylös järven jäältä. Saunassa olevat rajamiehet tulivat ulos ilkialastomina, kädet ylhäällä ilmoittaen antautuvansa taisteluitta. Pekka Kakkinen, joka ensimäisenä kiiruhtaa saunan ovelle, ottaa rommipullon repustaan ja sanoo:”Mitä te höpisette antautumisesta! Menkää pistämään housut jalkaanne ja paita päällenne ja ottakaa tästä saunaryypyt.” Se oli miehille merkkinä siitä, että oltiin tultu sopumielessä eikä tappeluaikeissa. Myöhemmin kersantti Pullikin tovereineen saapui heinäkuormineen, ja hänen kanssaan sopu sitten virallisesti vahvistettiin.

Mäntyniemen puhelimella soitettiin yläpäähän rajavartioston esikuntaan ilmoittaen, että täällä on vieraita. Kerrottiin, että heitä voi tulla puhuttelemaan, sillä vieraat ovat tulleet ystävällisessä hengessä vain niin kuin vaaliagitaatiomatkalle.
Esikunnan upseerit eivät olleet uskoakseen, vaikka kersantti Pulli kuinka vakuutti. Mutta kun pantiin suksikomppanian soittoniekat hanuristi Sipola ja viulunsoittaja Ahola musisoimaan puhelimen ääressä, niin alkoivat uskoa.

Mäntyniemessä pidettiin hauskaa ja talonväkeä kestittiin ruualla ja juomalla. Puhelimella ym. keinoin levitettiin tietoa Paanjärvisille, että Mäntyniemessä olisi sunnuntaina 25 tammikuuta (1919) suuri vaalikokous, jossa puhuu Suomen eduskunnan entinen puhemies ja Suomen entinen pääministeri Oskari Tokoi.

Niin oli sunnuntaina Mäntyniemen tupa täynnä köyhää kansaa, etupäässä torppareita ja muita työläisiä, mutta oli talollisiakin. Vaalikokoukseen saapuivat myös rajavartioston upseerit Paanajärven yläpäästä. Keskustelu oli ystävällistä, ja upseerit lupasivat saattaa esikuntansa tietoon ja Suomen hallituksen tietoon Suomalaisen Legioonan suksikomppanian matkan ystävällisen tarkoituksen.

Lähettipä Tokoi ja kumppanit vielä vaaliluettelo-otteeseen liittyvät valtakirjatkin Mäntyniemestä virallisin allekirjoituksin varustettuna. Ei liene kuitenkaan tietoa siitä saapuiko Tokoin valtakirja ja valtuutus koskaan Aatu Halmeelle asti.

Myöhemmin ko. joukkojen komentajaa Eversti Burtonia syytettiin kyseisestä ilmeisen luvattomasta rajanylityksestä. Hän lähti selvittämään asiaa  Paanajärvelle henkilökohtaisesti, jolloin hän ja hänen seurassaan olleet kapteeni Haggard, kersantti Paul Lehto, ja lähetti August Kuusiniemi pidätettiin Suomen rajavartioiden toimesta. Vaan eipä Burton asiaa purematta niellyt, vaan vaati saada luvan lähettää sähkösanoman Mannerheimille, jossa hän jyrkin sanoin vaati vapauttamista. Mannerheim vastasi, että englantilaiset olisi vapautettava, mutta suomalaiset olisi tuotava pidätettyinä Helsinkiin. Mutta Burton vastasi, että ellei suomalaisiakin vapauteta hänkin tulisi Helsinkiin. Ja niin lopulta Mannerheim antoi käskyn palauttaa suomalaisetkin Burtonin komentoon, sekä pyysi osoittamaan heidän palvelijoilleen kohteliaisuutta.

Iivo Ahava

Mirko Harjula (2006, 447) kertoo Iivosta seuraavaa:


Iivo Ahava syntyi vienankarjalaisen kauppiaan perheeseen Uhtualla 19.2.1896, kävi kansankoulun Kuusamossa ja kauppakoulun Oulussa, lähti sitten Helsnkiin kauppaopistoon.

Toisen tiedon mukaan erotettiin Rovaniemen yhteiskoulusta alkuvuodesta 1916. Liittyi Venäjän armeijaan, osallistui sotatoimiin Galitsian rintamalla, yleni kersantiksi ja sai 2 Yrjön ristiä urheudesta. Palveli vuonna 1917 Oulussa.

Johti Muurmannin radan työläisten järjestymistä Suomen punakaartin pohjoiseksi rintamaksi Kantalahdessa helmikuussa 1918, johti rintamaa maaliskuusta 1918 alkaen taistelussa valkoisen Suomen joukkoja vastaan.

Liittyi brittien Muurmannin suomalaiseen legioonaan ja sai brittiläisen luutnantin viran. Osallistui taisteluun valkoisia vastaan elokuussa 1918. Osallistui talvella 1919 karjalaisten nationalistien toimintaan, valittiin helmikuussa 1919 näiden Karjalan kansalliskomiteaan.

Valkoiset venäläiset pidättivät ja serbit ampuivat Ahavan rintamien välissä Urosjärven eteläpuolella Muurmannin radalla 16.4.1919″

Iivo Ahava sotilasasussaan.

Iivo Ahavan kohtalo

Emeritusprof. Jukka Nevakivi kirjoittaa Muurmannin legioona (1970, passim) teoksessaan seuraavaa:

”Suomalaisen legioonan samoin sitä ennen SPK:n (Suomen punakaarti) pohjoisen retkikunnan hyvät suhteet karjalaisiin johtuivat tärkeältä osaltaan siitä, että kummassakin joukossa keskeisissä tehtävissä toiminut Iivo Ahava oli täysiverinen vienankarjalainen.

Hänen isänsä, uhtualainen Paavo Afanasjev, oli pojan lapsena ollessa muuttanut perheineen Suomen puolelle Kuusamoon ja luonuut siellä asemansa paikkakunnan yhtenä johtavista kauppiaista.

Paavo Ahava oli elänyt aluksi venäläisten hallinnollisen karkotusmääräysten alaisena, mutta ei luopunut kansallisista harrastuksistaan. Hän oli ollut ensimmästen mukana perustamassa Vienankarjalaisten liittoa ja Karjalan Sivistysseuraa ja levittämässä niiden vaikutusta rajan itäpuolelle. Nimenomaan Karjalan asia enemmän kuin mikään muu antaa leimansa Iivon lapsuuden ja nuoruuden aatteellisille vaikutteille. Mitä 2 sotavuotta ja vallankumouksen kokeminen Venäjän armeijassa saattoivatkaan lisätä hänen maailmankatsomukseensa, tuntuu perusta säilyneen entisenä: Iivo Ahava ilmeisesti luotti, että Venäjän uusi johto kunnioittaisi kansojen itsemääräämisoikeutta niin pitkälle, että antaisi Karjalan kuten Suomenkin päättää omasta tulevaisuudestaan ja muodostaa oman valtion kansallisella pohjalla. Viite 46)

mts 209 viite 46): Karjalan sivistysseuran piirissä oli nähtävästi v 1918 alkutalvesta vakavasti suunniteltu itäkarjalaisen delegaation lähettämistä Pietariin pyytämään kansankomissaarien neuvostolta autonomiaa Venäjän Karjalalle.

Muurmannin legioonan tarkoituksemattomaksi varuskunta palvelukseksi muuttunut toiminta ei voinut tyydyttää Ahavaa eikä edistää Karjalan asiaa. Tammikuun lopulla 1919 Ahava pyysi ja sai luvan siirtyä Vienan Kemiin sijoitettuun karjalaisen rykmentin esikuntaan.

Kemin karjalaisten kokouksessa 17-18.2.1919 Ahavan poliittisena neuvonantajana toimi Oskar Tokoi, kokouksen suomenkieliseksi sihteeriksi valitun Ahavan lukemassa alustuksessa esitettiin, että Karjala julistettaisiin itsenäiseksi valtioksi…

Kemin kokousta on pidettävä kansallismielisten karjalaisten vastatoimena suomalaisten miehittämissä Karjalan osissa ja Suomessa pidetyille kokouksille, joissa oli vaadittu Karjalan liittämistä Suomen yhteyteen. Vaikka kokouksen päätöksissä oli sosialistien vaikutukseen viittaavia piirteitä, sitä ei voi leimata yksin punaisten puuhaksi. Alustuksen loppuponnet, jotka kokous sanasta sanaan hyväksyi, paljastavat miksi silloiseen Suomeen liittymistä ei pidetty itsestään selvänä: ”Karjalan yhteiskunnalliset rikkaudet ovat säilytettävät Karjalan kansallisena omaisuutena…Karjalan tuleva hallitusmuoto on oleva täysin demokraattinen.”

Liittoutuneiden ja valkoisten venäläisten taholta päätökseen suhtauduttiin ehdottoman kielteisesti.

Yrityksestä ei ollut muita tuloksia kuin että sen johtohenkilöt joutuivat epäilyksen alaiseksi. Tokoi vältti vangitsemisen brittiläisen majuri Burtonin avulla. Sen sijaan Ahava pidätettiin tiettävästi jo maaliskuun 1919 alussa, jolloin karjalaisessa rykementissä ilmoitettiin havaitun kapinahankkeita ja siltä takavarikoitiin kaikki konetuliaseet.

Suomalaisen legioonan kapinavaiheen jälkeen 6.4.1919 Ahava pidätettiin toisen kerran. Koska häntä ei kuitenkaan katsottu voitavan tuomita kenttäoikeudessa, hänet ehdotettiin palautettavaksi suomalaiseen legioonaan. Syystä tai toisesta tätä ei kuitenkaan toteutettu, vaan Ahava pakotettiin valitsemaan Pohjois-Venäjän hallituksen näihin aikoihin kaikille tarjoama mahdollisuus siirtyä linjojen yli bolsevekkien puolelle.

Prikaatin sotapäiväkirjasta päätellen Ahava kyydittiin väkisin etelään viimeistään kymmen päivää pidättämisen jälkeen (eli 16.4.1919 KS). Siirryttyään ilmeisesti junalla liittoutuneiden vastavaltaamalle Urosjärven (Urosozeron) asemalle Seejärven itäpuolelle, hän lähti 13. rykmenttiin kuuluneen ltn Robinsonin kanssa ylittämään aseman eteläpuolelle muodostunutta rintamaan.

Robinson ilmoitti virallisesti jättäneensä Ahavan liittoutuneiden ulommaisten asemien eteen. Myöhemmin Ahava löydettiin ei-kenenkään maalta ammuttuna, kenen toimesta, sitä ei tiedetä – sikäli kuin sitä koskaan tutkittiinkaan. Yleisesti pidettiin syyllisinä serbialaisia, joita oli tähän aikaan liittoutuneiden rintamalla radan varressa. Itkonen väitti kuitenkin kuuleensa Muurmanskissa valkoisten venäläisten suusta, että verityön olisi tehnyt heikäläinen kapteeni Dietovin johtama komennuskunta.

Wapaus-lehden julkaiseman uutisen mukaan puna-armeijalaiset olivat löytäneet Iivo Ahavan ruumiin 24.4.1919:

”Ahavan rummis oli pahoin runneltu. Kylki oli verille asti revitty. Silmästä oli toverimme ammuttu ja kuula tullut päästä ulos. Verta oli runsaasti seudulla, joka osoittaa että oli ollut luultavasti kova tappelu, ennen kuin Ahava oli henkensä menettänyt. Ruumiin taskusta löytyi paperi josta ilmeni, että kuollut oli ns. Karjalan pataljoonan kapteeni Iivo Ahava, joka oli toimestaan vapautettu ylempää päällystöä kohtaan osoitetusta epäkunnioittavasta menettelystään”

Iivo Ahava

Uutinen Iivo Ahavan kuolemasta herätti tavatonta järkytystä legioonassa. Poikkeuksetta kaikki elossa olevat legioonalaiset samoin kuin kirjalliset lähteet pitivät häntä legioonan pidetyimpänä upseerina.
Vaikka hänen sotilaallisissa kyvyissään ja poliittisissa käsityksissään olisi ollut toivomisen varaa, kukaan ei voinut asettaa kyseenalaiseksi Ahavan rohkeutta, rehellisyyttä eikä jalomielisyyttä.

Nuoren päällikön kohtalo tuntui sitäkin traagisemmalta, kun kaikki tunsivat hänen kielteisen asenteensa turhan väkivallan käyttöön. Hänen kuolemansa oli epäoikeudenmukainen, tarpeeton ja julma. Se oli pelottava muistutus vaaroista, jotka näinä viikkoina ympäröivät legioonaa niin sisältä kuin ulkoa.”

Pentti Haapalan ja Tuomas Hopun (toim) teoksessa Sisällisodasta (2009, 388) kerrotaan seuraavaa: Sodan jälkeen ;

Heimosodat ja Muurmannin legioona

”Mannerheimin päiväkäsky 23.2.1918, jossa valkoisen armeijan tavoitteeksi julistettiin myös Itä-Karjalan vapauttaminen ja Suur-Suomi, oli lähtölaukaus Vienaan suuntautuville retkille kevättalvella 1918. Pohjoinen, jääkärikapteeni K.M.Walleniuksen johtama n. 1 200 miehen osasto yritti miehittää huhtikuussa 1918 Pohjois-Vienaa, mutta yritys epäonnistui. Vastassa oli Iivo Ahavan johtama punakaarti, joka pyrki hyökkäämään Pohjois-Suomeen valkoisten armeijan selustaan. Rajan takana käytiin lukuisia pienehköjä mutta verisiä taisteluja, jotka kokonaisuudessaan päättyivät ratkaisemattomaan.”

Artikkelissaan Iivo Ahava, punainen heimosoturi, (Studia Historica 1967, passim) Nevakivi kirjoittaa mm.

”Iivo Ahava oli täysverinen vienankarjalainen. Hän oli syntynyt 13.2.1896 Uhtualla sekä isän että äidin puolelta tunnettua talonpoikaissukua olevaan viisilapsisen perheen esikoisena (Lähteenä tässä on Iivo Ahavan sisaren rva Veera Parviaisen antama tieto). Isä Paavo, alkuperäiseltä sukunimeltään Afanasjev, muutti sittemmin Suomen puolelle Kuusamoon, missä hän loi asemansa eräänä paikkakunnan johtavimmista kauppiasta ulottaen liiketoimensa Ouluun saakka.

Iivo Ahavan asema punakaartin rintamakomentajana oli äärimmäisen vaikea, olihan syntyisin Kuusamon varakkaimpiin kuuluneesta perheestä, jonka isä liikkui valkoisten asioilla ympäri Karjalaa, ja jonka nuorempi veli Paavo Ahava oli tiedustelijana ja karttoittajana sekä sisar Veera Ahava lääkintätehtävissä Walleniuksen esikunnassa. ”

Helsinki 16.4.2013
Veli M. Leinonen

Koskenlaskuopas Renne Haverinen 1892

Renne Haverinen. Emil Wikströmin piirros Louis Sparren kirjasta.
Lentiiran Petäjäniemen (ent. Lentiiran lomakylä) isäntä Toivo Topi Heikkinen esittelee Vienan Karjalan matkalaisille valtavaa ”maailman suurin tervahauta”-projektiaan 1990-luvun loppupuolella.

Kesäkuussa 1892 Louis Sparre ja Emil Wikström päättivät tehdä retken Vienan Karjalaan.

Oppaakseen he halusivat valan tehneen lentiiralaisen koskenlaskija Renne Haverisen (toisissa yhteyksissä Matokangas).

Louis Sparren ja Emil Wikströmin matkareitti Renne Haverisen opastamana Paanajärvelle 1892.

Itsekin koskenlaskukipparointia harrastaneena tämän olkoon kunnianosoitus Renne Haveriselle, jota voitaneen pitää hyvällä syyllä kaikkien koskikippareiden esikuvana. Asiakaspalvelijaksi hän oli syntynyt kuin luonnostaan.

Parhaiten Rennen taidoista tulee vakuuttuneeksi lukemalla edellä mainitun Louis Sparren matkakertomuksen heidän matkastaan Vienan Karjalan vesistöjen kautta Paanjärvelle ja takaisin.

Tällä sivulla on muutamia otteita kirjasta ja Sparren näkemys piirroksina, kuvina ja kirjallisena ilmaisuna Renne Haverisesta.

Renne Haverinen mielipuuhassaan. Kirjan kuvitusta.

”Renne Haverinen oli kruununtorppari Kuhmonniemeltä, Matokankaan torpasta. Silloin kuin Gallénin kanssa kävin Vienan Karjalassa, oli hän mukanamme palvelijana, kokkina, kantajana ja oppaana. Hän näyttäytyi tehtävissään eteväksi, että ajattelin heti tälle pitemmälle matkalle lähtiessäni uskoa hänelle samat tehtävät. Hän oli rehellinen, sanansa pitävä ja uskollinen, ja melkoinen määrä arkuutta ja epäluuloa, joka kuului hänen luonteeseensa, teki hänestä vain oivallisimman vartijan, mitä erämaaretkillä saattoi toivoa. Minun täytyy kuitenkin karjalaisten kunniaksi lisätä, etteivät Rennen vartijaominaisuudet joutuneet arvioitavaksi muuta kuin yhden ainoan kerran koko tuolla pitkällä matkalla.”

(lähdeteos: Louis Sparre, Kalevalan kansaa katsomassa, WSOY Porvoo
v. 1930).

Huomenna (29.6.1892) varhain alkaa matka Venäjän rajaa kohti Lentiiran kautta, jossa Renne Haverinen otetaan tärkeänä jäsenenä mukaan retkikuntaan.

Lentiira kesäkuun 29 päivänä 1892

Kello kahdeksan aamulla sovittelemme tavaramme veneeseen, joka saattaa meidät Lentiirajärven yli Lentiiraan, jossa aiomme olla yötä. Meillä on kaksi soutajaa ja perämiehenä eräs kansakoulunopettaja, yllään täälläpäin yleisesti käytetty punainen pusero. Kun vene  on sauvottu ja vedetty ylös Lentuan koskista, sunnataan matka isonlaisen Lentuajärven poikki Rennen torppaan. Tuo pieni harmaa mökki vähien, puolittain rappeutuneiden ulkorakennustensa keskellä näyttää alakuloiselta. Viljelyksistä ei ole paljon merkkiä. Muutamia laihoja peltotilkkuja siellä täällä kivikossa, siinä kaikki. Aidalla ulkorakennusten kulmalal riippuu kuivumassa isoja petäjänkuoriliuskoja, selvä todistus, että nälänhädän aave hiipi näiden asumusten nurkilla. Ruisleipä, jossa on tätä lisäainetta seassa, on mustaa, kuivaa, se ei pysy koossa ja siinä on kitkerä maku. Sen ravintoarvokin lienee vähäinen.

Veistetyistä hirsistä rakennettu mökki on ns. savupirtti, johon mennään sisälle päätyä vasten pystytetyn lautavajan kautta. Takka eli paremminkin tulisija on ovensuusta vasemmalla ja sen kohdalla katossa näkyy luukku, jota avataan riu’ulla, kun savu tahdotaan laskea ulos. Kalustus ei ole liioin runsas. Yhdessä nurkassa sänky, toisessa seinään kiinnitetut penkit ja pieni, samoin seinään naulattu nurkkakaappi ristikkojalkaisen pöydän kohdalla. Matala, pieni ikkuna päästää sisään niukkaa, harmaata ja synkkää päivänvaloa. Talousvehkeitäkään ei näy paljoa. Pata, muutamia puisia kuppeja, lusikoita ja rukki. Sängyn kohdalla seinällä riippuu hiukan vaatteita. Vaaleanharmaa, heikosti aaltoileva savupilvi väikkyy melkeinpä ihmisen pään korkeudella, ja täytyy kulkea kumarassa, ettei se kirvelisi silmiä. Jos liikkuu hiukankin nopeammin, tuprahtelee savu harmaina kiemuroina alas.

Tapaamme pirtissä Rennen vaimon ja hänen kaksi pientä tytärtään. Elleivät jo petäjänkuoriliuskat olisi todistaneet, että nälkä oli torpassa usein nähty vieras, huomaisi noista surkeanlaihoista lapsista, heidän kalpeasta ihostaan ja ontoista silmistään jo ensisilmäyksellä, minkälaisessa puutteesa nämä ihmiset elävät. Renne itse ei ole kotona. Vaimo ei tullut erikoisen iloiseksi ehdotuksesta, että ottaisimme hänen miehensä tälle pitkälle matkalle mukaamme.

Kalevalan kansaa katsomassa

Vähän neuvoteltuamme ja annettuamme osan palkkaa ennakkomaksuna loppui hänen vastarintansa kuitenkin, ja hän lupasi että Renne tulisi kanssamme.

Veneretkeä jatketaan rennen veneellä, ja väliin soutaen, v

äliin maata pitkin kävellen tulemme viimein Lentiiran taloon, ja siellä annetaan meille kamari, jossa pitäjän kirkkoherra asuu, kun hän käy saarnamatkoillaan Lentiiran kappelissa.

Täällä meidän on odotettava Renneä, ja me käymme tällä välin katselemassa sen seudun nähtävyyksiä. Niihin kuuluu ennen kaikkea ristikirkon muotoon rakennettu, varmaan hyvin vanha kappeli ja rauhallinen, puolittain metsittynyt kirkkomaa. Haudoilla näkee merkillisiä, omalaatuisia, jos uskallan sanoa tyyliltään pakanallisia, puusta ja takoraudasta tehtyjä hautamerkkejä. Monet niistä ovat kaatuneet ja peittyneet rehevään kasvullisuuteen.

Eräs mies on kertonut meille, että Renne tuskin lähteekään mukaamme, sillä hän kuluu ottaneen urakan Kuhmon maantiellä, jota on alettu tehdä hätäaputöinä. Rennen asiaa pohditaan tarkoin, ja yksimielisesti päästään tulokseen, että tarina on varmaankin juoni, jolla meidät koetetaan saada ottamaan joku muu Rennen sijaan. Kansakoulunopettaja ja minä, jotka tunnemme rennen, kieltäydymme jyrkästi uskomasta tuota panettelua ja olemme vakuutetut, ettei kunnon Renne petä meitä.

Luottamuksemme Renneen osoittautuu oikeaksi; seuraavana aamuna hän ilmestyy luoksemme. Hän näyttää kuitenkin nyreältä ja hänellä on hammassärky.

Pyydän esitellä lukijalle tuon uskollisen erämaisen ystäväni. Renne on noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, keskikokoinen, jänterä ja laiha; hän on hiukan länkisääri ja kulkee jalkaterät vähän sisäänpäin niinkuin metsäseutujen asukkaat enimmäkseen. Hänellä on jalassa saappaat ja yllään karkea sarkapuku. Kaulassa on villahuivi. kasvot, joista parta on ajettu pois, on pohjalaista tyyppiä, nenä pitkä ja kaunismuotoinen. Suu on teräväpiirteinen, huulet ohuet ja yhteen puristetut, leuka pieni ja suippo. Silmät ovat vaaleansiniset, niiden ilme avoin ja luotettava. Kasvoja ympäröi pitkä tukka, joka on korvien alta ja niskasta leikattu suoraan poikki, joten Renne muistuttaa ikään kuin keskiaikaista miestä. Hänen puutteessa ja  ponnistuksessa kovettuneen ulkomuotonsa alla sykkii kultainen sydän.

Renne ja Emil ”Wikka” Wikström. Kirjan kuvitusta.

Ote kirjasta: Louis Sparre, Kalevalan kansaa katsomassa, WSOY Porvoo
v. 1930.

Helsingissä 31.3.2020
Veli M. Leinonen

Venevelhot Paanajärvelle 1895

Kitkalaismallinen soutuvene.

Kirjasta ”Veneellä poikki Suomenniemen 1895” Arvo Korhonen

Eemil Arvid (Arvo Eemeli) Korhonen (19. syyskuuta 1869 Nurmes – 11. elokuuta 1940 Rauma) oli suomalainen lyseon lehtori ja kirjailija.

Korhosen vanhemmat olivat nahkuri, työnjohtaja Juho Korhonen ja Katariina Inkala. Hän pääsi yksityisesti ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta lyseosta 1891 ja opiskeli Helsingin yliopistossa valmistuen filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi 1897. Korhonen toimi Viipurin suomalaisen lyseon historian, maantiedon ja suomen kielen nuorempana kollegana ja myöhemmin lehtorina vuosina 1902–1935.

Korhonen julkaisi 1895 nimimerkillä Arvo K. kertomuskokoelman Veneellä poikki Suomenniemen : seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla.

Hän teki kesällä 1895 kahden matkatoverin kanssa venematkan Kemijokivartta Rovaniemelle ja edelleen Auttijokea pitkin vedenjakaja ylittäen Kitkan vesistöön sekä sieltä Kitkajokea ja Oulankajokea pitkin Paanajärvelle. Matkalaiset palasivat takaisin Kuusamon kautta laskien sitten Iijokea pitkin Perämeren rannalle ja edelleen Ouluun. Tätä matkaa Korhonen kuvasi kirjassaan jota tässä tarinassa on lainattu lähdeteoksena.

Arvo Korhonen oli naimisissa vuodesta 1898 Edith Ottilia Roosin kanssa.

Jos ei suju sauvomalla, sitten mennään maita myöten. Ingervon kuva.

Lähdemateriaalina käytetty julkaisua: ”Veneellä poikki Suomenniemen”, Arvo Korhonen 1895.

Matkareitti Kemijokisuulta alkaen Paanajärvelle

Kemijoen Taivalkoski.
Vanttauskosken tukkisuma.
Tennilän karikolla.
Kevätuitto käynnissä.
Autinkönkään uittoränni. Kirjan kuvitusta.
Perä-Posion Korojoella.

Kesällä 1895 Arvo Korhonen tapasi Helsingin Kasarminkadulla  tulevan tohtorismiehen ja insinööritulokkaan. Heillä oli aatos veneillä Kemijokivartta Rovaniemelle ja siitä Auttijokivartta Kitkan vesistöön, Kiveskosken kautta Käylään. Kitkajokivartta Käylän-kosken, Vähäkäyläkosken, Vääräkosken, Peurakosken Saarikosken ja Harjakosken kautta Juumajärvelle. Juumasta Niskakosken, Myllykosken, Aallokkokosken ja Jyrävän kautta Pähkänäkallion maisemiin päätyen Paanajärvelle. Paanajärveltä he tekivät vielä matkan Oulankajokivartta Vartiolammen kylään ja Oulangansuun Oulangan kylään.a
Paluumatka taivallettiin kivikkoista ja vähävetistä Kuusinkijokiuomaa Vuotunkijärven, Jyrkänkosken, Pikku- ja Iso-Kuukaksen kautta Varisjokeen ja Suininkijärvelle. Suininginjokea Kiitämään, josta kaivettua kanavaa pitkin Kirpistöön ja kapean salmen kautta Muojärveen. Muosalmen kautta Välijärveen ja Tolpanniemen lomitse Kuusamon kirkkorantaan.
Kuusamon kirkonkylän seutukunta on matkalaisille varsinainen pettymys verraten matkakokemuksien jylhiin joki-, järvi- ja vaaramaisemiiin.

Levättyään Kuusamossa matkalaiset jatkoivat taivaltaan Vanttajajoen ja Vanttajajärven kautta Iijärveen.  Poussujärven Rahkolalammmen kautta Soivionjärveen. Siitä edelleen Raakkujärveen ja Kurenjoen kautta Kerojärveen. Seuraavana oli vuorossa Irnijärvi, Irnijoki, Turpeisjärven kautta Murhijokeen ja Jokijärvelle mistä päästäänkin jo Iijokivartta Taivalkoskelle.  Edelleen matka jatkui Jurmun kautta Pintamon ohi Pudasjärvelle, Kipinään. Viimein matkaseurue päätyy Iin Haminaan. Siitä matkalaiset soutelevat vielä Röyttään missä hyppäävät laivakyytiin päätyen kotisataamaansa Ouluun.


Tämän reissun nämä hurjimukset tekivät kesällä 1895, ja palasivatpa vielä takaisinkin väsyneinä mutta onnellisina. Nimittäin Kuusinkijoki oli myös tuolloin vähävetinen ja veneen vetäminen vastavirtaan kivikkoisessa jokiuomassa oli varsin työläs rupeama heidän päästessä kuitenkin Kuusamoon.

Matkalaiset kokevat monia voimia koettelevia koitoksia ”täräys” veneineen, jonka he olivat varustaneet norjalaistyyliin purjeella. Vaikeuksia tuottivat vähävetiset kosket Kemijoessa, jossa oli parhaillaan myös uitto käynnissä. Monin paikoin oli sauvottava ja köydellä vetäen venettä se oli vastavirtaan vietävä. Useat koskipaikat ja maakannakset vaaramaisemineen vene oli maitse vedettävä. Väliin apuun saatiin, jos saatiin hevonen miehineen.
Useissa Rovaniemen ja Autin koskipaikoissa tukkisumat estivät etenemisen, mutta matkamiehiä autettiin tällöin tukkijätkien toimesta.

Kaiken kaikkiaan tämä miesten tekemä veneretki tuohon aikaan on käsittämätön koskiki

 Kuusamon Juumajärvi, Juuma


Porukan saapuessa Juumajärvelle pistäydyttiin uudistamaan eväitä Juuman taloon. Siellä vastassa ollut talonväki jo tuumasi, että taitaapi nyt matkantekoa loppua tähän.

Kerrottiin, että edessä on nimitäin sellainen koski jota ei ole koskaan laskettu – eikä lasketa….. Ei siinä kenenkään vene kestä. Eikä sitä ole tätä Kitkajokivarttakaan laskettu miesmuistiin kuin yhen kerran…
Kurtin ukkovainaja se laski sen muutaman toisen miehen kanssa tästä Paanajärvelle. Täytyi silloin 1867 nälkävuonna mennä Venäjän puolelle jauhon ostoon. Hän olikin silloin mies parhaillaan, hurjapäinen. Vain kuului se hänenkin Jyrävä ja Kuma (Koutajoen hurja koski) taivaltaa maita myöten (mitä ilmeisimmin matkalla Näsöihin, Vienanmeren rantaan).

Siinä tuumaillessa vanha ukko sitten tuumasi, että jospa se Mikko-poika saapuisi, hän kyllä osaisi opastaa. Ja kuin tilattuna Mikko saapuikin. Hänen kanssaan päästiin sopimukseen venekunnan opastuksesta.

Kitkajoen Saarikosken laavutulilla.
Juuman Niskakoski

Kohtapuoleen oltiinkin jo Niskakosken ylävesillä. Ainoastaan jotkut hurjapäät kuuluivat sen laskeneen. Ja hurjalta se näyttikin. Tuntui koski nyrjäyttäneen niskan vaaroiltaan. Ensiksi tasaista virtaa oikealle kaartuvaan mutkaan, jossa paha akanvirta. Sen jälkeen jyrkkään putoukseen, joka yrittää viettää väkisin vasemmalle, kosken loppuhuipennukseen, joka on  jyrkän kallioseinämän jälkeinen pieni suvantomainen lampi.

Myllykoski

Myllykoski Juumassa
Jyrävä, kirjan kuvitusta.

Kertoi Mikko sen joskus laskeneen soutumiehen roolissa. Lupasi tehdä sen nytkin jos joku lähtee kipparoimaan. Vaan siihen ei rohkeus kenelläkään riittänyt ja niin venho laskettiin alas köydessä, rompsimalla, kuten oli tapana sanoa. Eli venettä ohjattiin laskun aikana rannalta riukua hyväksi käyttäen. Vähän porukkaa kuitenkin kadutti. Hyvät kyydit tuosta olisi saanut, tuumattiin.

Kauaa ei joudettu asiaa päivittelemään, sillä pitkä taivallusmatka oli alkamassa Myllykosken ohituksesta alkaen. Piti vetää venhonen maitse,  ohi Myllykosken ja liki kilometrin pituisen Aallokkokosken, aina Jyrävän putouksen suvantoon asti.

Aluksi yritettiin vetää vene tavaroineen, mutta liian vaivalloiseksi se kävi, joten tavarat völjättiin Jyrävän alle etukäteen.

Jyrävän koski Kuusamon Kitkajoen Juumassa.

Vaikka miehiä oli peräti viisi vetäminen osoittautui vaivaloiseksi. Vene tarttui pohjastaan kuin takiainen, etenkin suohon. Työtä ja tuskaa oli tuon taakan kantamisessa läpi tiettömän korven, mäkiä, soita ja notkoja ylös alas kiivetessä ja myrskyn kaatamia honkien runkoja kierrellessä. Levähtämättä kuitenkin perille päästiin ja muutaman huokailun jälkeen aloimme ihastella kumisevaa Jyrävän koskea.
Heti huomasi, ettei tuo ollut ihan tavallinen koski, vaan ehkäpä ihan Imatran veroinen. Vaivalloisen vaelluksen jälkeen laskeuduttiin ryteikköä kosken partaan kallioiselle. Eteemme avautui putous jota ei hevin unhota.

Uhkean kaunis on putouksen ulkomuoto: Tavattoman korkeat ja jyrkät kallioseinämät molemmin puolin, kallioiden päällä rehevä havumetsä. Putouksen ylipuolella ovat äyräät taaenpana tosistaan, jättäen siten vedelle välkeämmän kulkutien. Niskalla ne kuitenkin jo lähenevät toisiaan ja ensimäisessä putouksessa käy veden väylä melko kapeaksi. Sen alla töyräät hiukan loittonevat, supistaakseen aukon taas suppeammaksi, vain viisi metriä alempana virtaa jäävien vuoriseinien väliin. Sen kautta täytyy nyt koko valtavan vesimäärän pusertua jyrkkänä putouksena. Siinä on ikään kuin vuoren selkäsuoni poikki katkaistu, koska kohta taas tuon kuohun alla törmät taasen taantuvat samalla loiveten. Kappaleen alla kalju kylki jo peittyy maan kamaran alle ja törmä kasvaa tiuhaa metsää miltei veden rajaan saakka.

Putous on kaikkiaan kolmessa osassa. On pienempi köngäs, lyhkänen suvanto ja isompi pääköngäs. Näen miten koski valtavana aallokkona vengoten puhaltaa tuolta ylempää. Se on kuin metsän sisästä saaliinsa kimppuun hyökkäävä jättiläiskäärme. Joki näet mutkistuu ylempänä ja näin rajoittaa näköhavaintoa. Huimaa vauhtia, vaahtoisen kuohuvana kursuten tuo vellovan veden paljous syöksähtää alas ensimäiseen putoukseen. Siinä vesi ikään kuin sukeltautuu pohjaan ja sieltä valtavina pyörteinä muljahtaen uudelleen ylös nousee.  Kallioiden aukeamassa on pieni suvanto, metri, kuutisen pitkä. Vesi ei ole kuitenkaan siinä hetkeäkään tyynenä, vaan on  putouksessa saamastaan vauhdista, alituisessa elämän kiertokulussa pohjasta pintaan. Saattomies Mikko vielä kertoi, ettei ole ollut vielä sellaista talvea jolloin tuo usvaa uhkuva avanto olisi umpeen jäätynyt, vaikkakin nuo kuohut umpeen ryytääkin.

Tuuttina sitten supistuu tuo lyhyt suvanto jyrkästi. Tuimasti säyseypi vesi tuohon tuuttiin. Raivoavana ryöppynä paiskautuu se sitten hurjan hypyn tehtyään, putouksen alla kierosti vasten vasenta kallioseinää, johon se aikojen kuluessa on kovertanut syvän luolan. Valkoisena vaahtona kuhisee vesi pitkät matkat vielä puotouksen allakin, aina paiskautuen ylös pohjasta pulleana pyörteenä. Alempana joki taas tyyntyy, sukevana suvantona matkaa jatkaakseen. Veden pinnalla kulisevat kuplat vain enää osoittavat sitä valtavan väen vääntelemistä, kieputtamista ja puistamista, jonka kynsistä vetonen vasta ihan äsken vapaaksi pääsi.
Putouksen alla kallioluolassa möyryävä vesi aiheuttaa etenkin tuon maaperän tutinan ja kumean jyminän, jotka korkealla törmällä olijalle ilmaisevat tuolla alhaalla möyryävien voimien väkevyyden.
Kun vesi Jyrävässä putoaa noin 25 metrin matkalla kokonaista kymmenen metriä kahtena könkäänä, niin voi kyllä arvata minkä voiman se saapi, millä voimalla se syöksyy pohjan ja seinämien kallioita vastaan.

Vähäinen ei ollut se hankaluus venettä vielä törmältä jokeen puuhatessa. Välillä veneen mentävää aukkoa piti kirveellä raivata. Siinä kun oli vielä vanhoja ristiin rastiin kaatuneita ikähonkia. Neuvottelemalla kuitenkin selvittiin jyrkästä rinteessä ja niin maa-merenkulkija veneemme keinuili pian varsinaisessa elementissään.
Ja niin pian olimme taas oman onnemme nojassa, keskellä jylhää vuorimaata, tietämättämän taipaleen edessä. Kosket kovat oli vielä kuljettavana eikä ollut muuta kuin tuo pieni vene turvanamme.

Paanajärvelle saapuminen

Paanajärvelle saapuminen ei tehnyt kuitenkaan porukkaan niin suurta vaikutusta kuin oli odoteltu. Se ei tarjonnut Pähkänäkallion tapaisia jylhiä maisemia, vaan vaikutti ihan tavalliselta järvimaisemalta. Oulankajoki on työntänyt järven yläpäähän suuret hiekkamatalikot, jotka eivät juuri kaunistuksia ole. Mutta niin vain porukka souteli viimeisillä voimain rippeillään Rajalan taloon. Syötyään he kävivät heti miten levolle, eivätkä jaksaneet raatailla Rajalan isännän kanssa.

Kyökkäysvaara ja taaempana Saunavaara
Astervajoki kajakin näkökulmasta 2011.

Omituisia nimiä oli korpikansa osannut antaa sedulla useinkin liikkuville tiedemiehille.
On ollut kiviherroja, runoherroja, ruohoherroja ja räkkäherroja. Räkkäherrat olivat niitä hyönteistutkijoita. Ja niin kävi myös tälle venekunnalle, etteivät paikalliset mihinkään huvimatkantekoon uskoneet. Luulivat heidän olevan metsän ostossa, tai ainakin kultahiekan eli kultasuonien etsinnässä. Rajalassa kerrottiin kiviherrojen äsken olleen. Hehän olivat jo venekunnalle tuttavuuksia.

Rajala Paanajärvellä. I.K.Inha 1892.
Marraskuun alussa 2011 hyppäsin kajakkiin ja meloin Paanajärveltä Niskakosken kautta Oulankajokivartta n. 8, 5 km puistotien sillan kupeeseen.

Mutta kauniina näyttäytyi tuo järvi. Kesäpäivän kirkkauden heloittaessa tuo kapea järvi, joka samanlevyisenä, keskikohdaltaan taitteen tehden ulottuu kolmatta peninkulmaa itään.

Uhkeina kohoavat järveä ympäröivät metsäiset rantavaarat 100-200 metrin korkeuteen. Ympäröivien vaarojen korkeus aiheuttaakin sen, että järvi näyttää todellisutta kapeammalta.

Vaaran keskilämpötila kuuluu olevan maamme korkeimpia. Kun harjanteet suojaavat kylmiltä tuulilta on siellä kesällä niin kuumaa, että pihka päivänpaisteella kiehuu talojen seinissä. Kaikki päivänpuoleiset seinät ovatkin tästä syystä keltaisen pihkan peitossa. Talot ovat rakennettu jokaiseen pienempään notkoon kalliovaarojen kupeelle niin, että vapaita rakennuspaikkoja ei enää näyttänyt olevan. Kerrotan Paanajärven olevan Kuusamon rikkaimpia kyliä. Aina täällä puhaltaa itä- tai länsituuli.

Turhaan ei näitä seutuja Suomen Sveitsiksi sanota. Näköala on mitä viehättävin. Korkeina metsäisinä harjanteina kohoilevat rantavaarat toinen toistaan ylemmäksi. Järvi kimaltelee tumman sinervänänä, kapeana suikaleena vaarojen välissä kuin simpukan helmi avatussa kuoressaan.

Talot taas rantatörmillä pienine, kelertävine viljavainioineen ja vihertävine niittytilkkuineen, antavat kaikelle mahtavalle kuitenkin viehätävän kotoisen, idyllisen värityksen.

Kaukaa katsoen Ruskeakallio näytti mitätömältä, mutta kallion alla se jo huiman korkealta näytti. Eikä tyydytty katselemiseen, vaan kavuttiin ylisille asti kallion kupeeseen syntynyttä loivempaa uraa pitkin. Näkymiin kuitenkin petyimme, koska järvinäkymä ei juuri muuttunut ja takana kohosi vain metsäinen vaaran rinne.

Mäntynimen pihapiiri

Saavuimme viimein Mäntyniemeen. Rannasta noustessamme huomasimme polun varrella olevan ladon seinään kiinnitetyt tuohus- eli tuulastusvehkeet. Pääteltiin ettei näytä lain rautakoura ulottuvan tähän sydänmaahan. Ottipa tohtori atraimenkin kätöseen, jolloin kuului; ”paneppas poika pois se arina”, ja näkyviin asteli tutunoloinen, pitkä ja parrakas mies. Iloisesti siinä naurettiin, kun parroittuneita  tuttuja alkuhämmennyksen jälkeen tervehdittiin.

Mänty-Ella eli Elias Leinonen. Ingervon kuva.

Mäntyniemen talossa iltaehtoo menikin tarinoinnin merkeissä. Päätettiin lähteä amutuimaan Vartiolammen suuntaan viiten miehen kahdella veneellä aina Kivakkakoskelle asti.
Yö sitten nukuttiin tai paremminkin tapeltiin russakoita ja luteita tappaen. Silmän täyttä emme saaneet nukutuksi tohtorin kanssa, kun nukuttiin talonväen kammarissa. Kaikki keinot kyllä kokeiltiin, mutta aina ne vain osasivat vainottavansa löytää.

Vartiolammella ja Kivakkakoskella

Kivakkakoski. Kirjan kuvitusta.
Retki Kivakkakoskelle 1990-luku
Kivakkakosken niskalla.

Aamulla klo 7:00 olimme jo koko porukka lähtöpuuhissa sonnustautuen soutamaan järven itäpäähän. Talon veneillä lähdettiin kahden oppaan johdolla. Oma venho kumottiin rantaan kuivumaan ja pyydettiin tervaamaan poissa olessamme.

Soudettiin ensiksi järven itäpäähän runsas pari kilometriä.  Suomen ja Venäjän raja kulkee juuri järven poikki itäpäästä katsoen,  tehden siitä pienen polvekkeen rajasaaren kautta, jatkuakseen siitä etelään Niskakosken suuntaan. Niskakoskesta alkaa myös Oulankajoen vaellus kohti Pääjärven Oulangan kylää. Ennen Vartiolampea matkalle mahtuu peräti viisitoista koskea. Itse ne kuitenkin kaikki laskimme, toiset perä edellä soutaen vastavirtaan pyrkien saamaan vauhti hiljaisemmaksi. Toiset kosket laskettiin taas suoraan meloen.

Kalaisia koskia oli niiden kerrottu olevan. Olimmekin varustaneet onkineuvot mukaan eikä yrityksemme turhia olleetkaan. Meillä oli Vartiolammelle päästyämme molemmissa veneissä iso kasa harreja, oikein suuriakin, jopa kolmen neljän kilon painoisia.

Vartiolammilla

Porukan mielestä itse Vartiolammen kylän seutu ei ollut mitenkääm erityisen kaunista. Kylä on rakennettu alavaan jokilaaksoon. Maat ovat vuorisia ja maisemat muistuttavat paikoin Kitkajokivarren tunnelmia. Rantatöyräät ovat selvästi matalammat, mutta sen uhkeampina kohoovat tunturit, kuten Päänuorunen ja Kivakka.

Omituinen on kylä rakenteeltaan meidän suomalaisten mielestä. Se on tavallista Venäjän Karjalan mallia, rakennukset yhteen sullottuina. Siinä ovat asuin ja muut huoneet samassa ryhmässä, kaikki salvattu pyöpeästä hirrestä kurjen kaulalle, kuten suomalainen salvumies sanoisi. Pienet aukot, jotka voidaan luukulla sulkea, ovat asunhuoneiston ikkunoissa. Tuommoisia taloja on siinä pitkin jokivartta kymmenkunta lähellä toisiaan. Siinä koko Vartiolammen kylä.

Ostavat he vielä eräältä mummulta suoloja kalajaan varten. Käy selväksi, että kylän väki on talvikonnunteossa metsillä ja kylässä on paikalla vain eräs Pietro vuarj, joka kuului asuvan naapurissa.
Halusimme vielä kalastusonneamme koittaa kun rantaan astuikin itse Pietro. Pietro oli porukan mielestä ihan kuin itse Väinämöinen.
Mies oli vanha, kasvoiltaan perin karjalainen, tukka pitkä ja valkoinen, tuuhea parta, ryhti arvokas, käynti reipas, liikkeet terhakat, päällä pitkä hamppuinen paita ja sen vyötäisillä nuoran pätkä vyönä, hurstiset housut jalassa, pää lakitonna, tukka liehuen tuulessa, tuohiset virsut pistäen esiin repaleisten lahkeiden alta. Semmoinen oli Pietro vaari, joka tulla viuhkasi pitkin ruohoista rantamaata.

Kovasti kehui Pietro meikäläisten onkimavehkeitä ja niitä selvästi himoitsi ja pyytämällä pyysi josko niitä antaisimme. Kun emme sopimukseen pääse lähtipä hänkin Kivakkakoskea kohti vimmattuna soutamaan. Vieläpä rantaan saapui nuoren puoleinen myssypäinen karjalaisnainen. Hän pahoitteli ettemme pyhän aikaan sattuneet tulemaan. Silloin olisi tanssiksi pantu ja olisitte nähneet meidänkin puolen tyttöjä.

Kivakkakoski

Kivakka Vartiolammelta.

Kivakkakoskelle matkatessa tavattiin vielä uudelleen Pietro ukko. Nyt oli toinen ääni kellossa. Pietro tuumasi, että tokkopa teillä on lupa täällä meidän puolella kalastella ja linnustella. Oli kuullut ja nähnyt porukan äsken lintuja ammuskelleen.
Vartokaahan van kun miehet palaavat, niin kyllätäältä katoatte ja täällä käyntille vähemmälle heitätte. Kyllähän teillä on nyt hyvä rehennellä, kun minä, vanha ukko yksin kylässä olen.
Keisari se meille luvan on antanut, tuumasi porukka leikkimielellä. Ja käyttehän tekin meidän puolella.

Tämän sanailun jälkeen porukka vielä kalasteli, mutta suurempaa saalista ei tällä erää saatu. Vielä ihasteltiin Kivakkakosken komeita kuohuja. Insinööri hieroi sopua vielä Pietron kanssa ja niin ystävinä vielä erottiin. Syötiin vielä oikein juhla-ateria moniaine herkkuineen. Eikäpä ne suuret harrit kokonaisina hiilloksen hehkussa paistettuna sitäpaitsi halveksittavia olleet. Ja kyllä niitä syötiinkin….

Sparren vesivärityö Kivakasta Oulangan kylän jokisuulta.

Helsinki 27.12.2019
Veli M. Leinonen

Sohjanan lohivesillä 1943

Sparren matkareitti 1892.

Eränkävijä lehdessä 1955 julkaistiin eversti Wolf H. Halstin kertomus kalastuspuuhista sotatoimien ohessa Pääjärven Pontsajoella ja Sohjanajokisuulla.

Wolf H. Halsti (13.10.1905 – 29.7.1985)
Wolfgang Hallstén Halsti (vuoteen 1936 Hagman) oli sotilasarvoltaan eversti, valtiotieteen tohtori ja kirjailija erikoisalueenaan ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Sodan jälkeen Halsti toimi lähinnä vakuutusalalla.
Hänen julkaisujaan ovat mm. Suomen puolustuskysymys 1955, Suomen sota 1939-1945 I-III  1955-1957, Talvisodan päiväkirja 1971, Lapin sodassa 1972 ja Muistelmat I-III 1973-1975.
Jotkut Suomen armeijan upseerit harrastivat sodan aikana valloitetuilla alueilla urheilukalastusta. Erikseen nimetyt kalastusyksiköt harjoittivat joukkojen elintärkeää muonituskalastusta. Halsti oli yksi kalastuksen harrastajista. 50-luvulla hän kirjoitti Otavan Eränkävijä-vuosilukemistoon muutaman sota-aikaisen kalastusjutun. Yhtenä niistä Sohjanan lohenkalastusta kuvaava tarina, jonka julkaisen muutamien aiheeseen liittyvän kuvan kera.

Sohjanan lohivesillä

Vienan kahta suurinta järveä, Tuoppajärveä ja Pääjärveä, yhdistää Sohjanajoki. Se alkaa Tuoppajärven luoteispäästä, murtautuu pauhaavana koskena kivisen harjanteen läpi Sohjanan kylän kohdalla ja virtaa sitten rauhallisena luoteeseen ja pohjoiseen, päätyen Pääjärven eteläpäähän. Joen suuhun on aikojen kuluessa syntynyt kalastajakylä nimeltään Sohjanansuu. Lännestä päin virtaavat Sohjanajokeen Mininkajoki ja Pontsanjoki, jotka yhtyvät ennen kuin tyhjentävät vetensä Sohjanaan lähellä sen suuta.


Pääjärven rikas lohikanta oli suomalaisille vanhastaan tunnettu. Eipä siis ollut ihmeellistä, että vuonna 1941 Pääjärven itä- ja pohjoisrannalla majailevat vähäiset venäläiset joukot oli karkoitettu, kaikki III Armeijakunnan kalastuksesta kiinnostuneet jäsenet kilvan pyrkivät noille antoisille ja luontonsakin puolesta ihmeen kauniille vesille. Ensimmäisen kerran siihen oli tilaisuus kun kesä vuonna 1942 vihdoinkin pitkän ja ankaran talven jälkeen ennätti Vienan kankaisille maille. Silloin allekirjoittanutkin siellä käväisi kuin maistiaisiksi. Tilaisuus vakavamman yrityksen tekoon tuli, kun sain seuraavan vuoden kesäkuussa määräyksen lähteä Sohajanasuuhun selvittelemään sakslaisten kanssa syntyneitä erimielisyyksiä Pääjärven moottoriveneistä. Tältä matkalta on seuraava lastu – lähtemätön muisto sikäläisten vesien kalanrunsaudesta.

Illalla saavuttuamme viritimme 600-koukkuisen siimamme, pitkälti neljättä kilometriä. Pääjärvi osoittautui maineensa mittaiseksi. Aamulla oli saaliime yli neljäkymmentä hopeakylkeä, koon vaihdellessa yhdestä seitsemään kiloon. Toisella venekunnalla, jolla oli satakunta koukkua vähemmän ulkona kuin meillä, oli saalis jopa hieman runsaampi.

Iltapäivä käytettiin sitten moottorien tutkimiseen ja erimielisyyksien selvittämiseen. Sangen kiihkeäksikin toisinaan kohonneen palaverin aikana taivas oli hiljalleen mennyt pilveen tuulen kääntyessä itään, ja illan kynnyksellä alkoi hiljaa sataa tihuuttaa. Katselimme taivasta ja toisiamme, haistelimme ilmaa ja tulimme vähitellen sellaiseen tulokseen, että oli tulossa eteläinen ilmavirtaus ja lempeä sade. Ainakin yritimme innokkaasti vakuuttaa tätä toisillemme, ja minä olin joukon vanhimpana erityisen valmistelun kohteena. Syy oli ilmeinen: mielemme paloi Pontsanjoelle uistelemaan ja onkimaan. Kun olimme lisäksi yhdessä harkinneet, että sota kestäisi ainakin vielä tämän vuoden, havaitsimme myös, ettei meillä toistaiseksi ollut kiirettä, vaan että hyvinkin saatoimme puuhata päivän verran Pontselilla myöhästymättä mistään tärkeästä strategisesta ratkaisusta. Niin erosimme seuraavana aamuna toistaiseksi saksalaisista ja lähdimme omille teillemme sateesta välittämättä.

Sohjanankoski yhdisti ennen Tuoppa- ja Pääjärven.
SA-kuva
SA-kuvan sotilas veneenteossa.

Nousimme hiljalleen vastavirtaan, molemmat veneet vierekkäin soutaen ja kummankin jäljessä koko joukko erilaisia uistimia eri pitkien vapojen päissä. Siten haravoimme joen melkeimpä rannasta toiseen. Pontsanjoen tumma vesi virtasi allamme hitaasti kohti päämääräänsä, paikoitellen muodostaen laiskoja pyörteitä. Taivaalta tiputteli lempeästi kesäsadetta, tuuli siirtyi totta totisesti vähitellen etelään. Rupattelimme ratoisesti, piiput savusivat. Oikein idyllinen matka, kalaonni puuttui toistaiseksi. Olimme päättäneet nousta jokea aluksi ensimmäisen nivan kohdalle, jossa vesi iloisesti solisten virtasi kauniiden koivua kasvavien harjanteiden välitse. Siinä oli, ihastuttavan niemen nenässä, vienalainen kalastuskämppä, eikä se varmaan ollut paikallaan turhan tähden, arvelimme.
– Pojat, kiinni on! Riemuisa luikkaus toisesta veneestä keskeytti äkkiä seurustelumme. Siellä käytiin kiireellä vetämään ylimääräisiä uistinsiimoja pois tieltä, ja me puolestamme lisäsimme vauhtia antaaksemme naapureille tappelutilaa. Mutta tuskin ehtivät soutajamme kiskaista parikymmentä kertaa kun jo yksi vapa taipui kaarelle meidänkin veneessämme, ja perämiehelle tuli täysi työ, sillä virkeä vieraamme törmäsi sinne tänne, ja olimme koko ajan vaarassa sotkeutua toiseen veneeseen ja muihin uistimiin. Kaiken lisäksi meidän lohemme, jonka olisi pitänyt rynnätä jokea ylös, saikin päähänsä painua myötävirtaan, ja toinen menetteli ihan täsmälleen päinvastoin, joten veneiden tuli vaihtaa paikkaa kesken kiihkeimmän tiimellyksen. Siinä pääsi kiireessä irralleen monta suomalaiskansallista sarvipäätä paholaista ennenkuin manööveri onnistui kalojen pääsemättä sotkemaan kauniita laskelmiamme. Puolisen kilometriä meitä vietiin virran mukana, mutta sitten saimme kurin palautetuksi ja nelikiloisemme veneen viereen, haaviin ja talteen. Melkein samanaikaisesti kuului toisesta veneestä kiivasta kiljuntaa voiton merkiksi, ja pian taas kuljimme rinta rinnan jokea ylös yhtä elämystä ja kahta lohta rikkaampina. Eikä sitten muuta tapahtunutkaan ennen kuin saavuimme päämääräämme, jolloin nivan alaisessa suvannossa saimme kaksi tärppäystä aivan peräkkäin, nyt kuitenkin naapuriveneen kahteen uistimeen. Tämä tilanne selvitettiin siten että kaikki ylimääräiset langat kelattiin äkkiä pois, veneet vietiin vierekkäin ja toinen vapa siirrettiin meille, jonka jälkeen taas nopeasti kaikkosimme mahdollisimman kauaksi toisistamme väsyttämään saalistamme. Nämäkin kalat saatiin onnellisesti veneisiin. Sitten soutelimme nopeasti maihin tekemään leiriä ja valmistautumaan ongintaan. Hiljainen sade ja etelän tuuli jatkuivat.

Kalakämpän alapuolelta läysin aivan ihanteellisen paikan itselleni ja ongelleni. Istahdin ensi alkuun rantakivelle katselemaan veden vilinää. Olin juuri nivan puolivälissä ja saatoin hallita sen herkullisimmat kohdat paikaltani. Ja mikä tuolla ampaisi vastavirtaan ellei muhkea järvilohi – ja taas – ja vielä kerran. Nythän paikalle satuttiin! Tarkastelu päättyi äkkiä, savuke lensi kaaressa veteen, kavereille annettiin pikatieto tilanteesta ja sitten se alkoi. Perhon käyttö ei minua siinä asemassa viehättänyt, vaan kiinnitin eräältä suomussalmelaiselta ukolta kalliiseen tupakkahintaan ostamani kotitekoisen lusikkauistimen lyijyineen tapsiin, sylkäisin kouriini ja vetäisin kahden käden vavallani olan takaa viistoon alavirtaan, kohti toista rantaa.Uistin putosi nivan alimpiin pyörteisiin, metrin päähän rannasta, ja ruvetessani kelaamaan se vikkelästi virran viemänä lähti vilistämään poikki joen oman rannan puolelle. Sillä oli kuljettavana siinä yli kahdenkymmenen metrin kaari, jonka jälkeen pitämällä vapaani kohtisuoraa rantaa vastaan saatoin kelata sen takaisin vastavirtaan. Oikein mukavantuntuinen kierros, mutta ensimmäisellä kerralla se ai antanut tulosta. Siis – vapa taakse – veto – uusi heitto – putous melkeimpä tarkalleen entiseen kohtaan – ja viuuuuh – selvä – siellä ollaan! Silloin oli jo kaksi muuta kaverusta täydessä taistelussa. Toinen oli minua sen verran ylempänä, että uistin putosi suunnilleen kohdalleni, ja minulla oli ilo nähdä lohen syöksyvän siihen kiinni. Niin sai kaveri tiedon tärppäyksestä jo ennen kuin se oli kunnolla tapahtunutkaan.

Kuten tämä SA-kuva kertoo sotilaat kalastivat Kiestingin suunnalla aina kun siihen oli
Tässä loimutetaan Pääjärven siikaa.

Kolme lohta maihin yhtä aikaa, se oli jotakin se! Ja ennen kuin ilta laskeutui oli tusina täysi. Saatoimme hyvällä omallatunnolla pistää poskeemme hiilillä paistettua tuoretta lohta niin paljon kuin nahkaamme mahtui. Ja saksalaisilta olimme tietysti kalaa vastaan vaihtaneet itsellemme sekä riittävänvaraston mainioita Moselin viiniä että kahvia, joten ateriamme oli kaikin puolin arvomme ja ansioidemme mukainen. Sillä aikaa oli ilta laskeutunut, sade lakannut ja tuulikin tyyntynyt. Joen ylle ilmestyi joukoittain yöperhoja suorittamaan rituaalitanssejaan. Molskis! Vai niin, ruoka maistuu yhä. Siis nyt perhot esiin, kevyemmät vavat käteen ja liikkeelle. Retken huippukohta on käsillä, sillä mikään sentään ei vedä vertoja perhostamiselle, kun vesi on hyvä ja lohi on syöntituulella. Ja me olimme ostaneet perhoja sekä kaupoista, että oikeilta tekijämiehiltä, olipa meillä joukossa satoja omastakin takaa.

Huit – huit – huit – tip! Kevyesti istahtaa perho veden pintaan, kulkeutuu vähäsen matkan virran mukana, nykäys, uusi lento, istahdus uuteen paikkaan. On nautinto pelata yhden käden herkällä vavalla, joka notkeasti taipuu heittäjän liikkeiden mukaan ja ohjaa perhon haluttuun kohtaan. Tuossa on kokonainen parvi perhoja tanssimassa virran yllä!  Nyt joukkoon – tip – molskis! Kas niin veikkoseni, ohi meni mutta yritetäänpä uudestaan samaan kohtaan – tip – viiuuuuh – no niin, siinähän sinä olet! Vapa taipuu jyrkälle kaarelle ja joustaa kalan liikkeiden mukaan, siima juoksee viuhasti pyörivältä kelalta. Sinne mennään poikki suvannon. Mutta ei sentään liian pitkälle, sillä jarru hidastaa vähitellen ja pehmeästi liikettä, ja nyt kala pysähtyy, vapa oikenee, on aika kelata. Puoliväliin suvantoa lohi seuraa siimaa poiketen vain hieman sivulle, mutta sitten alkaa uusi ryntäys oikealle. Jestas nyt se pakana pyrkii rannalle johonkin juurakkoon. jarruta, jarruta! Se auttoi, täyskäännös, takaisin keskelle vettä – ja hop  – hop – ylös ilmaan ravistelemaan pois sietämätöntä vehjettä, joka ei anna rauhaa kunnon lohelle.

Niin jatkuu kaksintaistelu kalan ja pyytäjän välillä herkeämättä. Suvannon alapäästä kuulu myös kiihkeitä ääniä, siellä on toinen tappelu täydessä käynnissä, rulla vinkuu ja ratisee vuoron perään, vesi loiskahtelee kalan hypätessä, sitten kaveri nauraa onnellisesti jollekin tempaukselle. Tämä on oikeata elämää. Sääli kaikkia, joiden tänä yönä täytyy olla muissa hommissa. Ja kumpa voisimme viedä nämä vedet mukanamme, kun sodan jumala taas viskaa meidät uuteen suuntaan laajoilla työvainioillaan. No, sehän ei käy, siis nauttikaamme niin kauan kun siihen on tilaisuus, huomisesta ei kukaan tiedä mitään.

Lepo jäi sinä yönä meiltä kaikilta perin lyhyeksi, sillä jokaine halusi saada tästä ainutlaatuisesta matkasta irti mahdollisimman paljon. Aikaisina aamutunteina olimme jo taas joen partaalla. Nyt ei perho enää kelvannut, mutta uistin antoi jälleen hyviä tuloksia. Emme saaneet kovin suuria kaloja, useimmat olivat alle kolmen kilon, mutta se ei vähääkään sumentanut iloamme, sillä tärppäykset tulivat sitä tiheämmin, melkeimpä yhtenäisenä sarjana aina kello viiden seudulle saakka, jolloin  ne lakkasivat kerralla kokonaan. Ilmakin näytti sekenemisen ja lämpenemisen oireita. Kokoonnuimme siis leiriin aamukahveille ja otimme sen päälle unoset. Sitten olikin aika jo täysi, meidän oli lähdettävä jokea alas Sohjanaan ja sitä vastavirtaa ison kosken alle auojemme luo, arkipäivän työhön. Sen koommin emme päässet noille vesille onneamme yrittämään. Tiemme johti yhä kauemmas etelää kohti, ja kun vihdoin palasimme oli entisistä aseveljistä tullut vihollisia, ja Sohjanan vedet olivat palanneet omistajilleen. Näin erämiehen kannalta katsoen sääli, että tiiviisti suljetut rajat estävät meitä mielin määrin kuljeksimasta ja etsimässä omaa vaatimatonta onneamme. Mutta muistomme jäävät, ja aina kun mieli palaa menneiden ihanuuksien pariin sanon itselleni, että harvoille sentään on suotu sellainenkaan onni, että kerran ovat saaneet mielin määrin kalastaa Pääjärven ja Sohjanan ihanilla vesillä.

Pääjärvellä kalassa 1990-luvulla, taimen juhlisti onnistuneen reissun.


Helsinki 25.3.2020
Veli M. Leinonen

Louis Sparre ja Emil Wikström Akseli Gallén-Kallelaa tapaamassa 1892 Paanajärvellä

Louis Sparre 1892
Louis Sparre ja Axel Gallén 1889. Kuva D. Nyblin. Louis Sparren hiilipiirros Renne Haverisesta joka toimi matkaoppaana.

Arvoitettu kreivi Louis Sparre intoutui veneretkeilemään Vienan Karjalassa kesällä 1892 tavatakseen hyvän ystävänsä Akseli Gallen-Kallelan, joka oli korpiutunut Paanajärven maisemiin.

Hän sai seuralaisekseen Emil Wikströmin ja venettä kipparoimaan Kuhmolaisen Renne Haverisen (ts. Matokangas, jolla ninellä tunnettiin hänen kotitalonsa). Renne Haverinen oli valan tehnyt arvostettu ja taitava koskenlaskijavelho, joka nautti suurta luottamusta matkalaisten keskuudessa aina Gallen -Kallelaa myöten.


Retken aikaisiin muistiinpanoihin perustuen Sparre julkaisi kirjan ”Karjalan kansaa katsomassa”, jota olen käyttänyt tässä yhteydessä lähdemateriaalina.

Itse kirjansa hän omisti ystävilleen Mary ja Akseli Gallen-Kallelalle, Emil Wikströmille ja omalle vaimolleen.

Matkareitti kulki Kuhmon Lentiinran kautta Luvajärvelle, Kiimasjärven kautta Nokeukseen, Vonkajärven kautta Kostamukseen, sitten Koivijärvi, Kenttäjärvi, Luomajärvi, Alajärvi, Enonsuu ja Jyväjahti. Siitäpä poikkesivat vielä Ylä-Kuittijärven kautta Vuokkiniemeen ja takaisin Jyvälahden kautta Keski-Kuittijärvelle, josta Uhtuaan (ts. Kalevalaan). Uhtualta matka jatkui Röhön rantojen kautta Suurijärvelle ja Vaarankylään Tuoppajärven maisemiin. Tuoppajärvellä soudeltiin Valasjoen kautta Sohjanankoskelle, ja jokivartta Sohjanansuun kylään, joka oli matkalaisten ehkäpä mieluisin vierailupaikka.
Tästä he soutelivat Oulangan kylään, jossa majoittuvat puuttesta kärsivään majataloon, jossa ei ollut juuri muuta kuin tyhjä teekannu.

Sparre ja Wikka saapuvat Pääjärven Sohjanansuun kylään

Sohjanankoski yhdisti ennen Tuoppa- ja Pääjärven.
Vielä 90-luvulla Vartiolammelta kuskattiin heinää Sohjanasuun asumuksiin. Video.

Oltuaan kahdeksan päivää reissussa he olivat saapuneet 25 kesäkuuta Kuhmoniemeen. Sieltä matka oli jatkunut Rennen opastamana niin, että he saapuivat Tuoppajärveltä Sohkananjokea myöten Sohjanan jokisuulle, josta varsinaisesti alkaa mahtavan saaririkas  liki 60 km pitkä Pääjärvi.

Matkalaisten suureksi iloiseksi yllätykseksi koitui heidän saapumisensa kauppias Pestrikofin talon huomaan. Talossa josta he saivan asuinpaikan, oli rakastettava vieranvaraisuus, kuin ikinä saattoi, joten oleskelumma oli Sohjanansuussa oli mielyttävimpiä muistoja matkaltamme, kertoo Sparre.

Mainittu talo, jossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan, on kahden veljeksen yhteinen. Sohjanansuun kylässä asuu vain kaksi sukua, nämä veljekset olivat toisen sukuhaaran päämiehiä. Eräs Pestrikoff oli ensimäinen uudisasukas kylässä. Myöhemmin sinne tuli toinen uudisasukas. Näiden perheiden lesken solmittiin avioliittoja ja vaimoja tuotiiin toisistakin kylistä, joten näiden kahden suvun jäsenmäärää piankin lisääntyi. Nykyään nämä suvut muodostavat kokonaisen yhteiskunnan, johon kuuluu kolmisenkymmentä taloa.
Pestrikofin veljeksillä oli yhteinen kauppaliike Salossa, lähellä Turkua. Veljekset oleskelevat vuoroin kotiseudullaan, vuoroin Salossa liikettään hoitamassa.

Meidän isäntämme, nykyisin kotona oleva Pestrikoff, on lyhyt ja tanakka, hänellä on punainen tukka ja parta, pienet kultarenkaat korvissa, ja hän on muten oloinen ja herttainen mies.

Sinä päivänä, jona lepäilimme matkan rasituksia pois, alkoi 9peninkulman päässä oleva Paanajärvi kangastella mielissämme, vaikka emme uskaltaneet ilmaistasitä tosillemme. Halusimme nimittäin kohdata ystävämme ja toverimme, taiteilija Gallenin, jonka olimme ennen lähtöämme kuulleet aikovan Paanajärven seudulle.
Olimme joutuneet Pääjärvelle odottamattoman pian, joten meille jäi aika enemmän kuin aluksi luulimme. Asiaa pohdittiin loputtomiin, ja ennenkuin arvasimmekaan, oli tullut ilta ja tehty päätös, että lähtisimme seuraavana päivänä aamupuoleen taivaltaman Paanajärvelle.

Oulangan kylään ja Vartiolammelle

Näihin maisemiin saapuivat Sparre ja Wikström. Taustalla uhkean vaikuttava Kivakka

Enimmät tavarat jäivät Pestrikofin taloon. Joukossa päiväkirjat ja piirustuskokoelmat. Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan lähdimme matkaan. Ihana auringonpaiste säteili laajan Pääjärven yli. Matkareittimme länsipuolella siinsi Suomen puolen tuntureita harjanteineen. Suoraan edessämme kohoaa korkea Päänuorunen, joka on näiden seutujen korkeimpia. Myöhemmin luoteen suunnasta alkaa näkyä Kivakan kumpuileva profiili. Se on pitkänmuotoinen, valtava, tummansininen möhkäle, joka kumpuu matalakasvuisen metsämaiseman keskiöön. Vähän ennen saapumistamme Oulangan suuhun, näemme oikella puolella kauniin Kiperäisvaaran, jonka huppu pyöristyy kuin neidon rinta.

Noustessamme Oulangan suuhun häämöttää Kivakkatunturi tummana ja uhkaavana alhaalla olevan kylän kohdalla. Sen talorivit ovat pitkin rantaa, matalalla hiekkaharjulla. Sikäli kun tulemme lähemmäksi, erotamme tarkemmin talot ja pienen kirkon, jonka sipulikupolit kuultavat kapeanpunaista yötaivasta vasten, ikäänkuin ponnistellen irti Kivakan syleilystä. Me nousemme maihin kirkkoa vastapäätä olevalle rannalle, jyskytämme talonväen hereille ja pyydämme totuttuun tapaan yösijaa, teetä, voita, leipää jne. Mutta mitään pyytämäämme talossa ei ole, vain tyhjä teekannu ja kurja, laho puusänky, muttaei muuta kuin pettuleipää, ei voita, ei tilkkaa maitoa, ei makuupatjaa.

Mittamme tulee täyteen kun eteemme heitetään  kaksi löyhkälle haisevaa porontaljaa. Koska luulemme tämän johtuvan talon nurjamielisyydestä etsin isännän käsiin, esitän hänelle venäläiset matkapaperini ja luen hänelle lakia. Isäntä heittäytyy armoille ja väittää anteeksi anellen, ettei hänellä ole itselläänkään mitään, ja kyyditsijämme vakuuttavat hänen puhuvan totta. Sitten sisään hankitaan heiniä, ja presenningeistä valmistetaan jonkinlainen vuode. Teetä, leipää ja voita otetaan omista varastoista, ja pian me nukahdamme uneen tuudittelua tarvitsematta ja unohdamme matkan vaivat.

Seuraavana päivänä kyyditsijinämme ovat eräs suomalainen seppä ja kaksi hänen poikaansa, jotka lähtevät kyytiin ja kantajiksi venematkalla kohti Paanajärveä.

Noustaan Oulankajokea, jonka alajuoksu on varsin helppokulkuista. Joki kiemurtelee suurissa pyöreissä mutkissa korkeiden hiekkaharjujen välissä. Ylempänä virta kovenee, ja paikoittain syöksyy vesi kallioisessa uomassaan pauhaavina koskina. Paanajärvi Kuusamon pitäjässä on ainoa Vienanmeren vesistöön kuuluva. Se laskee Oulankajoen kautta Pääjärveen. Eräs joen monista mutkista kiertää aivan Kivakkatunturin alapuolella. Ilma on kaunis ja kuulas, joten päätämme kiivetä tunturille.

Ennen kiipeämistä näemme ensimäistä kertaa elämässämme vapaita poroja. Jokimaisema Kivakan alapuolella on kieltämättä kauneimpia ja valtavampia, mitä olimme pitkällä matkallamme nähneet. Tämän vertaista ei liene muualla kuin Norjassa, alppimaissa ja lapissa. Vaikka tunturi näyttää alhaalta katsoen korkealta, pääsemme sen huipulle odottamattoman pian. Ylös on pujoteltava sakean ja kauniin metsän läpi. Rinne on jyrkkä. Viimein kuultavat huipun paljaat kalliot tummina ja tuimina, kuvastuen kovin, murtunein ääriviivoin taivasta vasten.


SONY DSC

Huipulla meitä kohtaa suurenmoinen, erämainen näky. Eteemme avautuvat kesäpäivän ihanuutta säteilevät maisemat. Pohjoisessa ja etelässä tunnemme samat tunturit, jotka näimme jo veneessä. Kaakossa leviää suuri, viisi peninkulmaa laaja ulappa. Sen suloisensininen väri heikkenee hieman rannalla, haipuen hienoon utuun, joka sulautuu vaalenevina vivahteina päittemme päällä, korkena ja puhtaana kaartuvaan taivaanlakeen.

Lumottuna katselee tuota yksinkertaista, mutta niin majesteetillista näkyä, etsien silmälleen nökökohta, jotakin kylää, mökkiä, jotakin merkkiä ihmisestä. Vaan Oulangan kylän pikkumökit ovat ainoita. Muuten on pelkkää erämaata, korpea, kallioita, tummaa petäjämetsää ja äärettömiä vesistöjä.

Ilta lähenee loppua, ja niin taivallamme takaisin maallisiin elämän iloihin ja suruihin. Nyt jätetään vene ja kuulemme Kivakkakosken pauhunnan. Törmäämme vielä porolaumaan, mutta pian seisomme Kivakkakosken korkealla äyräällä. Jättiläismäisiä kivilohkareita on sinkoutunut sinne tänne aaltoilevain, hyppiväin, pauhaavain, alassyöksyväinvesivyöryjen keskelle. Ja kuvan kehyksenä ovat tumma korpi, korkea tunturi ja leimuavanpunainen taivas. Viimein saavumme Vartiolammelle, jossa vietämme yön.

Inhan kuvaama Kivakkakoski ja -tunturi

Paanajärvelle ja Rajalaan Galleenia tapamaan

Aamulla jatkamme taas retkeämme. Nyt otamme erään vanhan karjalaismiehen saattajaksemme. Saamme ankarasti sauvoa ja soutaa, kun ponnistelemme koskia vastavirtaan Paanajärvelle. Matka on kaksi peninkulmaa Paanajärvelle, jota kiitetään harvinaisen kauniiksi. Se hurmanneekin matkalaista, joka on Kuusamon ylänköjen poikki kierrellyt tänne, lähelle pohjoisnapaa, mutta jos on nähnyt Pääjärven, Kivakkatunturin ja Kivakkakosken, niin vaikuttaa tämä virtaa muistuttva järvi tasakorkeine metsärantoineen yksitoikkoisilta.

Niskakosken tuntumassa

Rajalassa tapaamme illalla Galleenin. Hän istuu vähän matkan päässä talosta soman putouksen ääressä. Malli, tuohitorvea soittava paimenpoika, seisoo pienen rovion luona, josta hienot, siniset savuhaituvat leijailevat heikossa tuulessa järvelle.

Galleenin vieressä istuvat hänen vaimonsa ja tyttärensä teetä keitellen. Me hiivimme varovasti lähemmäksi, meitä ei huomata, ja maata pitkin ryömien pääsen aivan Galleenin viereen ja lyön miestä olalle. Sanaton hämmästys, ja sitten veljellistä syleilyä. Renne, joka hänkin nyt joutuu paikalle, yhtyy iloon. Kyynel kimaltaa hänen silmissään, kun Gallen kietaiseehänet syliinsä. Mallipoika lasketaan pois, ja sitten alkavat teekekkerit. Tulomaljat juodaan peltimukista, joka kiertää kädestä toiseen.

Me vietämme Rajalassa kokonaisen päivän, ja se on kuumin matkallamme. Helle yltyy päivemmällä niin, että loiomme ja läähätämme puolialasti ruohikolla. Kun jyrkkä ranta suoraan etelään päin, on täällä, väitetään, usein kesällä niin kuuma, että täällä voisi viljellä vaikka viiniköynnöstä, jos se vain säilyisi talven ajan. Etelänpuoleisissa seinähirsissä näkeekin todistuksen tavattomasta helteestä. Auringonsäteet puristavat mehun pihkaisesta puusta neen ja kuivaavat hirret niin, että ne rapeutuvat ja näyttävät lopulta silt kuin olisivat tulela kärventyneet.

Takaisin Sohjanansuuhun

Elokuun 12 päivänä 1892 aikaisin aaamulla klo 7 Sparren poppoo lähtee takaisin  Sohajansuuhun. Karjalaismies vaikuttaa veneineen hiukan epävarmalta, mutta Renne lupaa laskea kosket vaurioitta. Jo edellisellä matkalla olin nähnyt Renne perää pitämässä, joten tiesin vanhastaan, että voisimme luottaa hänen varmaan käteensä ja silmäänsä, vaikka hän ei tuntenutkaan yhtään näitä koskia. Tässä tehtävässä todistkin Renne olevansa mies paikallaan.. Hieman kumarassa, toinen polvi veneen reunaa vasten ja pitäen kaksin käsin melaa seisoi hän perässä, silmä tarkkana, tähystäen sopivaa uomaa ja huomaten jokaisen laineen, kiven ja pyörteen.  Terävät silmät kiilsivät kuin teräs hatunreunan varjosta. Laihain kasvojen jokainen lihas ja jänne oli pingoitettu, suu vähän avoinna, valmiina huudahtamaan käskyn karjalaiselle, joka istui soutamassa. Oli ihastuttava näky, kun yleensä hajamielisen, hermostuneen Rennen koko tarmo, äly, valppaus ja mielenmaltti keskittyivät hänen kasvoihinsa ja kuvastuivat niistä.

Välttääksemme joutumasta Oulangansuun kylän majataloon, päätimme taivaltaa yhdeksän peninkulman taipaleen Rajalasta Sohjanansuuhun. Illalla klo 9 tulimme Oulangansuuhun. Emme olleet syöneet koko matkalla, kun uskoimme saavamme kalaa jokea alas laskettaessa. Mutta uistinta ei nykäissytkään, ja nälkä alkoi vaatia veronsa 14 tunnin soutumatkan jälkeen.

Kun sitten istuimme Pääjärvellä veneessä synkissä mietteissä, haaveillen tulevista paahdetuista lihakimpaleista ja suuresta puurokupista, tempaisee yhtä-äkkiä uistinta niin, että se on kirvota Wikstrmin käsistä. Nyt alkoi touhu, kun varustauduttiin ottamaan kaivattu päivällinen vastaan. Siimaa vedetään varovasti veneeseen, se sinkoilee ja kiemurtelee edestakaisin vedessä. Siellä oli joki kelpo vonkale. Yht’äkkiä potkaisee iso kala veden pinnan yäpuolelle, kiepahtaa ilmassa ja katoaa syvyyteen. Hetken tuska – kunnes huomataankin, ettei päivällinen karannutkaan koukusta. Se tulee venettä lähemmäksi, se kimaltelee vedessä. Se on iso taimen. Henkeä pidätellen nostetaan kalakirves hiljaa koholle, kala potkaisee lähellä pintaa, isku, ja väkäset iskeytyvät punaiseen lihaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sätkyttelee mainio kala veneen pohjalla, kuuden innokkaan käden pitelemänä.

Renne Haverinen johdattaa arvoisaa seuruettaan

Pian aloimme soutaa kokka kohisten ja rantauduimme lähimpään saareen. Muutaman minuutin kuluttua leiskahtivat nuotion liekit yön pimeydessä, punaten hohteellaan pensaat ja koivujen rungot.

Paistetun kalan rasvainen käry leijaili ilmassa kuin ihana parfyymi.
Makeampaa päivällistä lienen harvoin saanut. Ruokalistaan kuuluivat vähänsuolaista lohta, lihalientä, käristettyä taimenta ja teetä.

Kun nälän vaatimukset ovat tyydytetty, valitsee jokainen itselleen mukavan paikan ruohikossa, nuotion ääressä. Pian on pikku leiri vaipunut yön lepoon. Kello kahden aikaan usvaisessa kuutamossa lähdemme matkaan, ja kuuden tunnin soudun jälkeen laskemme Pestrikofin talon rantaan (13 elokuuta 1892).

2.11.2020 Veli M. Leinonen

Nuutisen Nuoruspatikka 1931

Nuorusella. Paavo Ingervon kuva 1931.

Aikaisin aamulla

Heinäkuisen aamun tyyni kaste oli laskeutunut Paanajärven pintaan ja järvi uinui utuisessa tyyneydessään. Vain kuikkapariskunta ilmoitti olemassaolostaan järven yli kantautuvilla ”kuiiik,kuiiik” huudoillaan. Samaan aikaan Mänty-Ella koputteli varovaisesti makuukammarin oveen herättääkseen vieraansa aamupalalle. Sen jälkeen olisi edessä patikkaretki Nuoruseen. Nouskaahan jo aamukahveelle, pyytelee Ella mahdollisimman hienovaraisesti. Ja eipä aikaakaan, kun muutamien asiaankuuluvien leuanvenytysten jälkeen ollaan istumassa pirtin tuvan ruokapäydän äärellä.

Pöytään oli aseteltu edellisenä päivänä leivottua ohrarieskaa, vastakirnuttua kotivoita, tuoresuolatun taimenen ja tönkkösuolattujen neulamuikkujen kera. Särpimenä pöydässä oli kotiviiliä ja juomana makoisan kotikaljan kera lähdevettä. 

Kahvin aromikas tuoksu leijaili huoneilmassa tyydyttäen vieraat nautinnolliseen hetkeen, jota säesti vain teelusikoiden kevyt kilkatus, kun kahvin sekaan sekoitettiin sokeri ja kerma pehmentämään pannukahvin paahteista makua.  

Olipa emäntä laittanut tarjolle myös tuoretta juustoleipää, jonka hän oli edellispäivän rieskanpaiston alussa loimuttanut liuskekiviuunin hiilloksen edustalla. Meillä se ruukataan murentoe kahaven sekkoan, jossa se lämpiää ja makkeutuu, opastaa emäntä. Vielä makiampaa se on persokupin jälkeen, hän jatkaa. Pian vieraatkin kokevat tämän ennenkokemattoman uuden makuelämyksen ja ihmettelevät, mitenkä juustoleipä voikaan olla niin makoisaa.

Venekuljetus oli patikoinnin lisäksi ainoa varteenotettava vaihtoehto turistien kuljettamiseen Paanajärvellä. Autolla pääsi oikeastaan vain länsipään Oulankajokisuulle.
Kaupallista moottorivenekuljetuspalvelua harjoitti Ilmari Yltiö, joka hoiti jonkin aikaa myös postin kuljettamisen Paanajärvellä. Tämän kuvan perusteella veneeseen on pakkautunut hiukan liikaa porukkaa. Kuva Kuusamon kotiseutuarkisto.

Kun loputkin aamutoimet oli hoidettu, paiskataan reput selkään ja astellaan pihapiirin läpi polkua pitkin rantaan. Hienoinen tuulenpuhuri kuljettaa aamu-utua mennessään paljastaen etelärannan yläpuoliset tunturit, jotka kohoavat metsäisinä ja loivakaarisina huippuina korkeuksiin. Pian myös aamuaurinko luo kirkkaankimmeltäviä säteitään tyvenen järven pintaan. Äkkijyrkät rannat ovat kivikkoisen kalliosia, joten maasto on vaikeakulkuista kävellä. Siksipä useimmiten turvaudutaan venekuljetukseen. Myötätuulen tai sopivan sivutuulen sattuessa nostetaan keskimastoon purjekangas, jolloin matkanteko on tavallista joutuisampaa. Tällä kertaa Mäntyniemen isäntä ja emäntä tarjoavat venekyydin, koska Yltiön vene kuului olevan moottorivian takia remontissa.

Nyt soutumatka suuntautui kymmenkunta kilometriä länteen, kohti Korpelan rantaa. Sirkelä-Siikajärvi-reitti kuului olevan pitempi ja vaikeakulkuisempi sisältäen pitkiä ja kosteita suotaipaleita. Soutumatka sujui leppoisissa merkeissä, eikä aika käynyt pitkäksi, kun kuunneltiin Mäntyniemen pariskunnan värikkään mielenkiintoista jutustelua. Ilman kirkastumisen myötä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta heijastaen metsäisen peilikuvan varjoisan eteläpuolen rantaveteen. Tekisi mieli jäädä tänne Paanajärvelle pitemmäksi aikaa, tuumaa Nuutinen ja jatkaa. Tämä on maan tulisin pätsi ja sopiva kesänviettopaikka etenkin auringonottajille. Ruiskin kypsyy täällä hyvin, paljon varhemmin muin muualla Kuusamossa, jossa ohra on yleisin viljelty leipävilja.

Paanajärvi Mutkatunturilta länteen. Etäällä häämöttää mm. Kuntivaaran huippu. Kuva Esko Suomalainen.

Korpelaan

Korpelaan tullaan hyvissä voimin ja pirtissä päästään katsomaan siikaverkon kunnostamista. Saadaan aamupäivän välipalaksi maistaa nelikiloista suolasiikaa ja poronlihaa. Korpelan emäntä kertoo heidän paimenpoikansa nähneen aamutuimaan karhun, joka oli ollut laidunmaalla aterioimassa tappamaansa lammasta. Se oli jo neljäs tälle kesälle. Seurueelle kerrotaan, että Vatajärven Peuralahteen oli matkaa 12 kilometriä, ja koska opasta ei otettu matkaan, kysyttiin reittiohjeita talon emännältä.

Kääntykää vain aina oikeaan niistä polun risteyksistä, hän tuumaa, ja seuratkaa aina sitä kuletun näköistä polkua. Polun varressa on myös talvella heinäkuormasta pudonneita heiniä, jotka ovat hyviä maamerkkejä reitillä. Lisäksi syrjäpolut ovat porrastamattomia, jatkaa emäntä. Ja niin seurue kiitti vieraanvaraisuudesta ja jalkautui Nuorusen polulle.

Selkäkosken mylly

Niin alkoi nousu Selkäkosken ylisille missä päästiin ihastelemaan Selkäkosken putousta.Koskeen oli rakennettu vankkarakenteinen iso uusi mylly, jossa oli myös tukinsahauslaitteet. Vastarannan Mäntykosken myllyhän oli poistunut käytöstä jo 1800-luvun loppupuolella. Näin kertoi vielä alkumatkasta mukana oleva Mänty-Ella. Isot ovat tuossa myllynkivet, ja tukeista saadaan sahatavaraa kylän moninaisiin rakennustarpeisiin. Vesikin riittää mukavasti, paitsi loppukesän aikaan, jolloin virtaama ei tahdo riittää.


Samalla kun lepohetki oli lopuillaan, hyvästeltiin Ella kotimatkalle. ”Käykeehän vielä joskus Mäntyniemessä, ja tuon Helsingin herran täytyy tuuvva morsian mukanaan. Laitetaan pirtin uunille levveä tila, siinä on mukava nukkua kuhjottoa, vitsailee Ella valokuvaajalle. Ja työ Vaasan herra, kun outta mehtämies, niin tulukoa meille syksyllä, ottoa pyssy matkaan, niiin käyvvään niillä hanhilammilla. Myöhäsyksyllä, kun muualla on jo vähä lunta, vuoan teällä Paanajärven rantarinteet vielä lumetta ovat. Sillo rinteet kerräytyy täyteen teeriä katajanmarjoja ja muuta sullaa kasvillisuutta syömään. Silloin niitä on satoja, jopa viissisattoakii parvessa. Silloin niitä soap ammutuiks”.

Selkäkosken myllyt.

Niin jätettiin haikeat hyvästit karhukaatajalle, leppoisan mukavalle Mänty-Ellalle ja matka jatkui.Todettiin vielä, että täällä erämaissa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä ja välittömämpiä kuin yleensä muualla. Alkuosan polku seuraili Selkäjokivarren kuivia ja korkeita hiekkakankaita, mutkittelevan jokivarren niittyrantoja.Kahden jokihaaran jälkeen tultiin poikki joen, kohti sarakkorantaista Selkäjärveä. 

Vatajärven maisemiin


Selkäjärven ja Palojärven välisen kannaksen kautta marssittiin laajaan ikikuusikkoon, oikeaan karhukorven synkkään sydänmaahan, jollaista nykypäivien kulttuuripersoonat harvoin näkevät. Polulla saattoi havaita karhun riipimiä pystyyn kuivaneita kelokkaan alkuja, joista karhu oli repinyt kaarnat irti löytääkseen pikkumurkinaa suuhunpantavaksi. Samoin oli käynyt useille muurahaismättäille. Märkää kulkumaata oli korkeintaan kilometrin verran, ja kulkua helpotti kosteikon pitkospuut, jotka oli kunnan avustuksella sinne rakennettu. Koko taival oli Laihajärvelle asti asumaton, missä nähtiin vasta ensimäiset asujamistot. Tästä polku ohjautui muutaman kilometrin päähän Vatajärvelle. 

Saavuttiin korkealle vainiomäelle Peuralahden taloon. Siellä matkalaiset mieluisasti majoitettiin, syötettiin ja vielä opastettiin Nuoruselle, joka oli kymmenen kilometrin etäisyydellä talosta. Toki majoitusta oli tarjolla muissakin taloissa, mutta täällä oli tyytyminen vähän vaatimattomampaan elantoon mihin oli Paanajärvellä totuttu. Todettiin, että matkailun kannalta tila vaatisi hieman kohennusta. Peuraniemessäkin piti käydä kodan kuppeella asioillaan, koska käymälä-nimistä laitosta ei ollut kaytettävissä.

Vaan kaikesta matkaväsymyksestä huolimatta oltiin jo aamukuudelta ihastelemassa Nuorusen komistusta Peuraniemen pihan aurinkoisessa aamussa. Vatajärven kapean kannaksen erottaman Tavajärven ympärillä näkyivät Nuorusen lisäksi Välivaara, Vatavaara, Lehtovaara. Kauempana etelässä häämöttivät Iivaara ja länsipuolen Kuntivaara (445 mpy). Ukonvaara (495 mpy) kohosi Tavajärven itäperukan lähimailla ja Nuorusen eteläpuolella kökötti vielä Poika-Nuorunen.

Näkymä Nuoruselta Kivakan suuntaan. Kuva P.Ingervo 1931.
Nuorusen suuntaan Kuntivaarasta.

Nuorunen

Puolikymmenen maissa lähdettiin soutamaan Vatajärveä pitkin Nuorusen suuntaan. Oppaaksi tarjoutui Peuraniemen reipas nuori-isäntä 40 mk korvausta vastaan. Ihana yhtämittainen venereitti kulki läpi Pienen Laihajärven, Kalliolammen, Matalalammen ja Ison Laihajärven ja runsaan kuuden kilometrin verran. Reitti oli kerrassan upea ja sisälsi sieviä salmi- ja lampivesiä. Ison Laihajärven päästä oli vielä viiden kilometrin matka Nuorusen laelle. 

Hyväkuntoinen polku seuraili enimmäkseen kuivia kangasmaita, mutta loppumatkasta polku oli jätettävä taakse, kun aloitettiin nousu metsän taakse piiloutuneen Nuorusen laelle. Opas olikin tarpeen, kun patikoitiin vanhan ikimetsän komeaan kuusikkoon. Monessa vaiheessa luultiin matkan pään olevan jo lähimailla, mutta yht’äkkiä Nuorunen tuntui olevan taas luoksepääsemättömän kaukana. Ei ole helppoa tuo nousu taivasten valtakuntaan. Sydän jyskyttää ohimoita kivistäen ja hengästyminen pakottaa pysähtymään tauolle tuon tuosta. Samalla lepuutetaan lyijyraskaita reisi- ja pohjelihaksia.

Hiki virtaa ja jäkälikkö narskuu ponnettomien askeleiden alla. Kurkkua kuivaa ja pitäis saada kostuketta. 
Joko sitä huipulla ollaan, aletaan kyselemään. Vielä ois kilometri, opas tuumaa. Kohta loppuu mehtä ja alkaa nousu kallioisessa. Taitaa olla kahvinkeittohetki enemmän kuin paikallaan. Tässä kun sattuu olemaan tuo raikasvetinen puro ja vielä polttopuutakin.

Siinäpä sitten matkalaiset litkivät vettä tuohikkaalla, joka on oppaalla mukana. Maistuvaista on lähdevesi Nuorusella. Kiehautetaan nokipannukahvit ja ihmetellään tykkylumen katkomia kuusenlatvoja.

Kahvit siemaistaan kampanisun kera ja sitten jatketaan kalliosen rinteen kivikossa nousua Nuoruselle. Nuorusen laella on paljaspäinen kallio ja kelopuusta valmistettu rajapyykkikolmio. Valokuvaaja Ingervo on ensimäinen Nuorusen valloittaja liki 600 metrin (mpy) korkeudessa.

Näköala on vaikuttava, oikeastaan sanoin kuvaamaton. Olemuksen ja mielen keveys valtaa katsojan mielialan noissa korkeuksissa. Joka puolella on metsää, vaaramaisemaa, järviä, jokia ja pikkulampia. Sää on satumaisesti harvinaisen kaunis ja aurinkoinen. 

Tuolla idässä näette Kivakan ja sen pohjoispuoleisen Komettovaaran, sekä tuolla kaukaisuudessa Päänuorusen. 
Pääjärvi on tuolla Kivakan kupeessa ja tuolla kauempana idässä häämöttää Tuoppajärven valtavat selkävedet.

Tavajärvi on tässä jalkojemme juuressa etelä-länsisuuntaisesti. Ja tuolla pohjoisessa voitte nähdä Paanajärven länsipään ja Oulankajokisuun. Muutoin järvi piiloutuu syvään kanjoniinsa. Paanajärven takana köröttää Mäntytunturi ja sen itäpuolinen Mutkatunturi. Lähellä etelässä köllöttää Ukonvaara ja tuonne itäsuuntaan virtaa Nuorusjoki Siikajärven selkävesiä hivellen. Siikajärvi on antoisa kalapaikka. Näkyypä tuolla luoteessa jopa Kuusamon komeat Rukatunturi, Valtavaara ja Pyhävaara, 
sekä Kitkan takainen Riisitunturi.

Nuorunen Siikajärveltä 1994.

Vaan tänne oli jätettävä tämä luonnonkauneuden väriloisto ja ihanuus keltavihreine jänkäniittyineen, jäkälikköineen ja ikimetsineen. Nuorusen seitakivi hyvästeli matkalaiset ylhäisen yksinäisessä puhumattomuuden hiljaisuudessa. 

Tänne piti jättää kapustarinnat, kuukkelit ja käenkukunta. Likimain surumielisinä hyvästeltiin Nuorusen tunturin huippu 
ja sen ikimuistoiset järvimaisemat. Laskeutuminen Tavajärven maisemiin oli alkanut.

Paluumatka Vatajärven Peuralaan kesti kolmisen tuntia, kun koko patikkaretki kahvitaukoineen oli kestänyt kokonaiset seitsemän tuntia. Opas kyyditsi matkalaiset vielä Vatajärven vastarannalle, josta edelleen matka jatkui Tavajärven Aittokumpuun ja Kuusamoon vievän maantien alkuun. Matkaa jatkettiin maantietä patikoiden 18,5 km päähän Paanajärven tielle, Kuusinkijoen Jyrkänkoskelle, missä päästiin tutustumaan Kuusamon Heikkilänkylän kovasintehtaaseen.

Siihen päättyi Nuutisen pariskunnan ja valokuvaaja Ingervon Paanajärviretki. 

Kuusamon kirkolla valokuvaaja Ingervo hyvästeltiin Ouluun matkaavaan linja-autoon, kun taas Nuutiset jatkoivat vielä Kitkajärven Jäkäläniemeen. 

Siellä pariskunta vietti leppoisan loppukesän kirjaa viimeistellen. 

Veli M. Leinonen 3.2.2011