Eino Leino ja Gallen-Kallela

Paltamossa synnyinseuduillaan, Eino Leino muisteli 20-luvulla erästä tapaamistaan Gallén-Kallelan kanssa: 

Aamu alkaa, koi-luoja korenee: 

Valkea varjoton yö vaihtaa muotojaan niiksi satusaariksi, merellisiksi, joiden kirjovärit kalevalainen kansanrunous näin määrittelee:

’Siellä puut punalle paistoi,
puut punalle, 
maat sinelle, 
hopealle hongan oksat, 
kullalle kukat kanervan.’ 
Ruskeakallion käkkärämäntyjä Paanajärvellä.
... Muistan mestari Akseli Kallen-Kallelan kerran yhtä mehevästi kuin mahtipontisesti ärrää täräytellen kiroilleen: 

- -Mikä p-le siinä on, ettei männyn kylki paista enää yhtä punaisena kuin ennen Kuusamossa? Mutta ei, ei se paista! Mikä p-le siinä on ettei sinerrä suomalainen sisäjärvi enää niinkuin ennen Pariisista Vienan-Karjalaan painuessani? 
Mutta ei p-le sinerrä! 
- Eikö enää niinkuin Aino-taulun auringonnousussa? 
--Ei p-le! 

Eikä tarvitsekaan, sillä eihän se sittenkään ole muuta kuin sitä samaa pariisilaista mallitörkyä, jota itse opin Ruovedellä enemmän halveksimaan. 

- Onkohan se nyt niin yksinomaan halveksittavaa? Entä akka varis, entä palokärki hongan kyljessä? 

--Akan ja variksen osaisin kenties vieläkin maalata, mutta en ikinä enää palokärkeä hongan kyljessä.” 
SONY DSC
Leino oli järkyttyneenä kuunnellut tuota vanhenevan taiteilijan tuskaista purkausta ja ajatellut ”sitä pitkää, peninkulmaista päivätyötä, jonka hän jo vuosikymmenien kuluessa oli suomalaisen taiteen uranuurtajana suorittanut. 

Hän kertoo olleensa silloin sanaton, mutta jälkeenpäin kohtaamista pohdittuaan itsessään heränneen uusia mietteitä taiteesta ja työstä, jota Gallen-Kallela tuolloin teki Koru-Kalevalan ja Suur-Kalevalan parissa:  

Kenties en keksinyt silloin aivan oikeaa sävellajia. Nyt olisin valmis tuohon suurtaitajan itsekiroukseen seuraavin sanoin vastaamaan. - 

"Ei ole syytä suruun, sanoisin, joskaan ei paista enää yhtä realistisesti nähtynä ja räikeänpunaisena hongan kylki. Ei ole syytä angervoitua mielialan, vaikkakaan ei valahda enää aamuisen aurinkomaiseman syliin yhtä heleähipiäisenä Väinämöisen käsistä Aino-neiti. 

Kaikki tuo tapahtuu kyllä, mutta vieläkin koristeellisemmin, koska se tapahtuu tarunomaisemmin, tyylitellymmin ja koristeellisemmin. 

Mikä olisikaan ihmisen kehityskulku, saati sitten taideniekan, ellei se olisi juuri nousua irti maasta, irti turpeesta, irti aineellisen maailman alati haihtuvista ilmiöistä? Ulkopuolisen havainnon aina sisäistyvämpää sielunliikehtimistä siis?
Paanjärven ruskarinteitä.
WSOY:n Kalevalan 1981 tekstiä lainaten 

Helsinki 5.12.2019
Veli M. Leinonen