Johannes Mustakallio 1882 matkalla jäämeren rantaan osa 2.

Louis Sparren piirros 1892 Oulankajoen Oulangansuu Pääjärvellä. Piirroksen taustalla Kivakkatunturi. piirros 1892.

jatko-osa 2.

Hellät hyvästit jätimme Mossan ukolle, kun tiesimme että lähdimme viimeisestä suomalaisesta talosta itäänpäin. Kun korkean metsän sisästä jokea soudettiin ja eteemme avautuivat Koutajärven aavat vedet, olivat oudot katseltavat panna pään pyörälle. Lämpimän ja selvän päivän paisteessa oli Koudan korkeasaarinen selkä ihan rasvatyynenä, ja pitkäsiipiset kalansyöjät, yksi toistaan kiiltävämpi, jopa kalakotkakin, liiteli miettivässä tyyneydessä sen heijastavalla pinnalla; poro nosti päätään rannalla ja pitkät pulskat sarvet nyökyttivät meille, kun se riipi llehtiä puista ja väliin pysähtyi katsomaan meidän matkantekoamme, ruumis pyöreä ja lihava, kuin tallisyöttilään, ja talja kiiltävä, kuin kevätkyyhkysen kaula; pohjoinen napapiiri juoksee tästä, ja meistä ei ollut kukaan sen yli astunut; kellehän tämä Kouta kasvattaa ikipuitaan, nurminiittyjään pitkillä rannoillaan ja kalakarjojaan syvissä vesissään, kun tämän 4 peninkulman pitkän ja samanlevyisen järven luona ei asu ihmisiä, kuin yhdessä paikassa, 4 mökkiä sen luoteisessa nurkassa; mutta ennättäähän sitä sittenkin ajatella; ”laske, perämies, rannalle; Savon selkien rannoilla eivät porot laidunta pidä.” Meidä tulomme jäi porovirkuilla silmillään katsomaan, mutta lähti sitten juosta hölkyttelemään poispäin metsän piiloon.
Palasimme ja souto alkoi yli 4 peninkulman selän, saaret olivat kallioiset ja järven pinta kuvasti jyrkät rannat kahta korkeammiksi; perämies selitti: ”mi on vuodessa päiviä, se on Koudassa saaria, ja kolme lisää.” Luoteessa näkyi korkeita vuoria, joiden harjuilla vielä lumi valkeana makasi. Lähinnä rantaa korkein on Kallakora länsirannalla.
Neljän virstan taival erottaa Koudan koillisemman lahden merestä. Kun päästiin rannalle ja noustiin Huppovan vaaralle, aukeni aava Vienan meri eteemme ja jalkaimme juuressa oli Näseen suuri kaupunki, johon Mossat nyt sanovat olevan 60 virstaa. Kun marssittiin veräjästä sisään tultiin kaupungn valtakadulle (muita ei juuri olekaan). Joka talolla on pytingin ja kadun välillä tunkio; ties milloin niihin lie viimeksi koskettu!
Kirkko oli veräjän, Näseen kaupungin tulliportin vieressä, maalaamaton, pieni, nokinen ulkopuoleltakin; on toki Temmeskirkko koko linna tämän rinnalla.
Mennään kestikievariin, noustaan portaita ylös eteihiseen, siinä on ovi heti vasemmalle puolelle matkustajahuoneeseen ja oikealle – en sano mihin huoneeseen, mutta se ulkonee ja on harvoista laudoista kokoonkyhätty pihalle, ja pihalla ei huoli edes tupakkia poltellen seisoa, oikeanpuolimmaisen oven takana on ovi asunta-tupaan. Emäntä ei tahtonut antaa meille mitään. Karjalatar oli hän, ja onni oli korottanut hänet niin, että oli päässyt venäläisen kanssa naimisiin, nyt hän ei muka enää ymmärtänytkään tuota kurjaa karjalan kieltä.
Johannes Mustakallion vuoden 1882 tekstiin perustuen.
Helsinki 3.4.2020, Veli M. Leinonen