Kerran maaliskuussa 2008 olin muikkunuottausta kuvaamassa Livojärven Pernunselällä. Selkälän pariskunta oli siellä työntouhussa. Oli aurinkoinen pakkaspäivä. Asianmukaiset viritykset oli tehty tuulensuojineen myös välipala- ja kahvitteluhetkiä varten.
Uittolaitteiden avulla vetonarut hävisivät avannon kautta jääkannen alle. Narujen perässä tuli moottorivedolla toimiva nuotta. Homma eteni mukavasti, mutta yli kolmensadanmetrin vedon loppuvaiheessa nuotta tarttui uppotukkiin. Tuon oksikkaan irroittaminen vei tovin aikaa. Lopulta haarakas tukki ilmaantui pintaan, mutta onneksemme nuotta ei kärsinyt vaurioita. Loppunuottaus sujuikin mukavissa merkeissä sutjakkaasti. Kuvausilma oli mitä parhain..
Viimein esiin ilmestyi nuotan perä muikkuineen. Saaliin paljous oli kohtuullinen. Mukana nousi myös jokunen hauki, ja Livojärvelle tyypillistä pikkusiikaa, mistä Selkälät valmistavat herkullista purkkikalaa.
Siinä työntouhua kuvatessani huomasin äkisti esiin ilmestyneen taimenen, jolloin huusin innostuneena: TAIMEN! HILJAA, tokaisi siihen Toini. Lohikaloista ei näillä selkosilla ruukata huudella, kävi selväksi. Tosin noilla mailla ja halmeilla ei näkynyt ristinsieluakaan, lukuunottamatta nälkäisenä raakkuvaa korppia.
Helsinki 11.5.2020
Veli M. Leinonen
