Kesäkuisen huippuhetket
Saimaalla
Toukokuussa, runsas viikko ennen vappua alkoivat näkyä ensimmäiset kesän merkit. Sinivuokot kukkivat jo varhain Porvarinlahdella, minkä kautta pyyhälsin Saimaalle. Vähäinen jääpeite häipyi sopivasti Vuorilahden perukoilta Saimaalla, ja niimpä pääsimme hetimiten kalanpyyntiin. Kutukalanpyynnisssä onnistuimme ihan hyvin. Saaliskaloiksi saimme isoja ahvenia ja kuusikiloisen hauen. Halkojakin tehtiin muutama motti. Talviturkki luonnollisesti nakattiin saman tien. Vesi taisi olla viisiasteista vielä tuolloin. Korvasieniä ei tuohon aikaan vielä näkynyt.
Mustakurkku-uikku
Toukokuun alussa poikkesin luontoretkellä Paraisilla, missä onnistuin kuvaamaan mustakurkku-uikkuja. Eräs maanomistaja oli vuosien saatossa rakentanut omille mailleen tekolampia, jotka ovat nyt maisemoituneet sinne ikään kuin olisivat siellä aina olleet. Lammelle kotoutuneet mustakurkku-uikkut näyttivät viihtyivän siellä hyvin. Uikkujen seurana uiskenteli muutamia heinäsorsia ja telkkiäkin. Aluetta päivysti myös kalasääski, mutta varsinaista pesähavaintoa en havainnut. Kyseisellä alueella viihtyi myös runsaslukuinen valkohäntäpeura- ja metsäkaurispopulaatio.
Luontoelämyksellinen matka Koillismaalle Kuusamoon Kainuun kautta
Toukokuun viimeisinä päivinä matka suuntautui Kuusamoon. Päivän vaihtuessa toukokuun viimeiseksi kruisailin Vuokatinvaaran huipulle, jossa vallitsi kylmä kollistuuli. Vaaran huippu oli liki laskettelukunnossa. Vaikuttavia ovat seitsemän sininsen huipun maisemat kaikkiin näkyvissä oleviin ilmansuuntiin.
Kajaaninlinnan rauniot ja tervareitin jokiuoman tarkastelun jälkeen matka jatkui Kuusamoon. Toukokuun viimeisen koulun päättäjäispäivän juhlallisuudet eivät juuri näkyneet Kajaanin kaupunkikuvassa, mikä oli merkillistä.
Hyrysalmen ja Suomussalmen Ämmänsaaren tietämillä alkoikin ennennäkemätön luontonäytelmä livenä. Aluksi ilmestyivät porot tien vierustalle. Useilla emillä oli juuri syntynyt vasa seuranaan.
Jänöjussien paljous oli ennennäkemätön. Kuusamon metsästäjähemmot sanoivatkin, ettei moista ole ennen nähty. Mietittiin mikä moisen jänispaljouden perijuurin aiheutti, päädyttiin runsaslumiseen talveen ja siihen, että jäniksien ravinnonsaanti on ollut helppoa. Tämä ilmiön soisi näkyvän myös syntyvyyssuomen tulevassa keväässä 2021… Joka tapauksessa jäniksiä meni tien molempiin suuntiin ja joiden kuiden matka oli päättynyt ajoneuvon alle.
Väsyneen kuljettajan huippuhetki oli tietysti ”hiljaisen kansan” peltoaukeanäkymä. Hyvin olivat nuo heinäpäät jälleen pukeutuneet ja selvinneet lumitalvestaan. Taisivat olla vielä vapputunnelmissa.
Kuin kruununa tuon jälkeen soidinkoppelo lensi autoni sivuikkunan kyljessä liki kahdeksaakymppiä antaen mainion lentonäytöksen livenä. Jos ikkunan olisi avannut, olisi koppelo voinut päätyä autokyytiin.
Kuusingin Jyrkänkoski ja Kuntivaara
Sunnuntaipäivä meni nukkuessa, mutta kesäkuun ensimmäisen maanantai oli jo toimintaa täynnä. Ei kesää tai talvea ilman käyntiä Kuntivaaran näköalapaikalla ja gammissa, ja niin oli nytkin. Mikä se sinne niin vetää, kysynee joku henna tai hemmo?! Kotiseuturakkaushan se on, vastaan. Paanajärven Leinosten Mäntykosken kotipaikan kupeeseen tuolta kyseiseltä paikalta on vain runsas poronkusema, ja sehän vetää kuin mangneetti pohjoisneulaa.
Jyrkänkosken sillalla oli pysähdyttävä kuvaamaan Kuusinkijoen kevättulvaa, joka on enemmän kuin vaikuttava. Yleensä tästä vähävetisestä koskesta näkee vain pieniä vesinoroja, mutta nyt se on lähes pelottava. Mutkan jälkeiset ylitulvineet saarekkeet kivineen muodostavat sellaisia vaarapaikkoja ettei huvittaisi lähteä tuonne kajakoimaan – hengenvaarallista se olisi. Kosken kupeessa voi ihastella Valma Lämsän museoimaa liippatehtaan jäämistöä.
Kuntivaaran tie oli juuri ja juuri ajettavassa kunnossa kelirikon jäljiltä. Pääsen kuin pääsenkin etenemään Kuntivaaran parkkipaikalle, vaikka tiellä on monin paikoin lunta niin, että auton pohja tuntuu saavan koko ajan maakosketusta. Jäniksien paljous se vaan ihmetyttää, niitä on täälläkin mielettömästi.
Puolenpäivän maissa päivä on vielä enemmän pilvinen kuin pilvipoutainen, joten kuvaamisen kannalta keli on mitä parhain. Heti alkumatkasta käy selville, että Kuntivaarassa on lähes täystalvi. Pienen patikoinnin jälkeen huomataan Liittolammen olevan vielä umpijäässä. Kuulostelen kiikarilla tarkkailen lähimaastoa josko saisi havaintoja karhuista, joita lähialueella tavataan runsaasti. Valitettavasti haaskapyyntikuvauspaikka on luvanvaraisena myös näillä main, mistä en ole hyvillä mielin. Pelkäänpä, että karhut oppivat liiaksi valmiin noutopöydän tarjoamaan ruokaan, niiden luontainen ihmisarkuus katoaa, ne kesyyntyvät liiaksi, ja on vain ajan kysymys milloin karhu kohtaa ihmisen epämieluisalla tavalla. Vaan niin on jälleen, että karhu pysyy näkymättömissä, vaikka lähitienoon avohakkuuaukoilla on runsaasti hirvieläinten, karhujen ja maalintujen jälkeen jättämiä jätöksiä. Ehkäpä ne oleilevatkin ruokintapaikkojen läheisyydessä, vai ovatko ne vielä vasta heräilemässä talviuniltaan?
Kuntivaaran ylisillä
Kuntivaaraan nousu alkaa leppoisasti. Liittolammen ohittamisen jälkeen vaelluskenkä on kastautunut uppisukelluksiin, joten sukat märkänä matka jatkuu kohti ylämaastoa, jossa lunta riittää paikoin metritolkulla niin, että merkityllä polulla pysyminen tuottaa väliin vaikeuksia. Keväthanki on kuitenkin pakkautunut tiiviksi ja se tuntuu kantavan niin, että kulku on jotensakin helppoa. Orastava koivunlehti silmussaan on vasta juuri ja juuri nähtävissä.
Ylisille noustaessa maisema alkaa avautua. Vennäänpuoleiset Ukkonvaara Tavajärvineen ja Nuorusineen sieltä pilkahtelevat esiin ensimmäisenä. Huipulle pääsyn jälkeen on ryhdyttävä kuvaamaan 360 asteen joka suuntaan. Luulisi jo näillä kilometreillä kaiken nähneen – vaan ei sentään – tällaista Kuntivaaran katselmusta en ole konsaan ennen kokenut. Sanattomaksi se miehen saa.
Suunnilleen luoteessa oleva Rukatunturi ei liiemmin enää hetkauta. Tosin Riisitunturin kupeelta Kitkan Tolvan kylästä kuvattuna Pyhävaara, Ruka, Valtavaara ja Konttainen ovat kyllä vaikuttavia ilmestyksiä (kuva jäljempänä). Kuntivaaran laelta näkee etelässä Iivaaran ja sen takana häämöttävän Näränkävaaran. Käymisen arvoisia paikkoja nekin ovat.
Kuntivaaran komeuksia ovat tietenkin Ukonvaara, ts. Ukkotuntunturi, Nuorunen pikkupoikansa kanssa, Kivakka, Päänuorunen, Munavaara ja runsaspuustoinen Mäntytunturi. Lumihuippuisina ne ovat ehkä kauneimpia kuin koskaan. Kyllä niitä kelpasi ihastella.
Pakollisen makkaranpaiston jälkeen teen halkoja seuraaville Kuntivaaran valloittajille. Tehtävää varten Kuntivaaran gammin kupeessa on puuliiteri täynnä pikkupölliä. Liiterissä on myös kunnon pokasaha varaterineen ja halkomakirveineen, josta kiitos paikan ylläpitäjille. Nyt oli aika palata takaisin Kuusamoon.
Aurinko paistoi nyt lähes pilvettömältä taivaalta ja lämmin ilmavirtaus toi esiin kesän ensihyttyset muutamine kärpäsineen. Talven jäljeltä oli valitettavasti näkyvissä myös moottorikelkkaretkueiden roskaamista, oluttölkkejä ja tupakantumppeja siellä täällä. Toivoisikin, että Kuntivaaran voisi rauhoittaa moottoriliikenteeltä kokonaan. Moottoriliikenteen soisi pysyvän lähempänä väestökeskittymiä.
Luontonäytelmä sai arvoisensa lopun Kuntivaaran tielle tultaessa. Ylivuotinen uroshirvi töllisteli tienlaidassa ja tutkaili suoraan silmiin. Aikamme siinä toljotettua toisiamme hää päätti palata Kuntivaaran rinteille.
Korvasienihavainnot puuttuivat tyystin. Tosin oikeanlaista hakkuaukkoa ei ollut saapuvilla. Sen sijaan horsmanversot nostattivat nuppujaan, ja niitä tuli kerättyä muhennostarpeiksi.
Automatkan jatkuessa Kuusamoon pääsin kuvaamaan peltoaukean harjulla käynnissä olevaa ukkoteerien kevätsoidinta. Eipä aikaakaan kun pari teertä koko komeudessaan levitteli siipensä täyteen taisteluvalmiuteen. Olisi pitänyt kuvata vain auton sisätiloissa, mutta malttamattomana poistuin autosta ulos mukamas paremman kuvauskulman löytääkseni, mistä seurasi teerien lento livohkaan. Kuului vain muutama äänekäs siivenisku ilma-alassa ja niin linnut olivat tipotiessään.
Oulankajoen Kiutaköngäs ja Kitkajoen Juuman kosket
Kuusamossa on toki viikoksi tai pariksi nähtävää, mutta makeaa mahan täydeltä voi jättää tulevaakin reissua varten. Kuusamosta on vain muutama poronkusema Lappiin, Sallan Hautajärvelle ja Posion kautta Taivalkoskelle. Tällaista kierrosta Koillismaalla kaikille kotimaan matkailusta kiinnostuneille mielelläni suosittelen.
Kulkeuduin siis Sallan Hautajärven opastuskeskukseen ts. Oulankajoen lähtömaisemiin. Sielläkin oli nähtävissä koronakaranteenin vaikutukset, mutta ystävällinen palveluhenna tarjosi auliisti apuaan, ja kauppasi koskenlaskuretkiä Oulangan yläjuoksulle Savinalammen maisemiin aina Myllykoskea myöten Kiutakönkään liepeille asti. Tarjolla oli myös mustikkapiirakkaa ja makoisaa kahvia, mitkä nautittiin ulkoterassin kesähelteessä.
Hautajärveltä matka jatkui Kiutakökäälle mistä myöhemmin löysin itseni taivastelemasta Kiutakönkään mahtavan pelottavaa ja suorastaan julmaa kevättulvaa, joka oli vielä huipussaan. Olen aina pitänyt Jyrävää Kuusamon julmimpana koskena, mutta nyt tuon kokemuksen jälkeen päädyn toisenlaiseen aatokseen.
Ko. päivälle tulikin pituutta, kun piti vielä katsastaa Juuman Myllykoski, Aallokkokoski ja Jyrävä. Liian paljon hyvää yhdelle päivälle, sanoisin.
Koillismaakierros Lappiin ja Taivalkoskelle
Seuraava matkakohde oli Posion Tolvassa, missä totesin Ritva Kokon Korpihillan olevan vielä suljettuna, joten seuraava kohde oli Pentikin myymälä ja museo Posion keskustassa.
Ennen tuota poikkesin Mourusalmen kalasatamaan misssä oli täystohina päällä. Tuoretta mahtavaa ”Kitkan viisasta” ts. neulamuikkua saatiin jäähileen sekaan parin päivän tarpeiksi. Kaikkea muutakin juuri pyydettyä järvikalaa olisi ollut tarjolla. Henkilökunta oli koillismaalaisen lupsakkaa ja juttua riitti nauruksi asti.
Pentikin myymälässä oli vielä rauhallista, mutta rauha antoi hiljentymisen vapautta, joten saatoin keskittyä suurella hartaudella mahtavan museon esineistöön.
Posion kierrosta olisi voinut hyvin jatkaa myös Korouomaan, mutta kaikkea ei saa mahtumaan yhteen kesäpäivään, eikä ole edes järkevää.
Livojärven Säikkä
Seuraava käyntipaikka olikin Livojärven kristallikirkkaan vesistön Säikän hiekkaranta ja kahvila-kioski. Eikäpä se päivä muutoin olisi täydellinen ollut jollei olisi saanut nauttia Säikän rantakahvilan nuorisotiimin mainioista letuista nokipannukahvin kera. Matkaevääksi ostettiin vielä Selkälän kalasäilykkeitä ja Seppäsen rouvan ruhtinaallisen rukiista ruisleipää.
Livojärven Hirsiniemi
Säikästä matka jatkui Lapin perukan parempaan ”punkalaitumeen” ts. Hirsiniemeen.
Livojärven Hirsiniemen itäpäässä on mainio uittokämppä, jonka Poroputtaan (paikallinen ilmaisu, oik. Poropudas) Marko oli kunnostanut oikein viimeisen päälle savottahenkiseen edustuskuntoon. Punahonkalaudoitettu sisustustus seinineen ja kattoineen loi oikeaa savotta-aikaista erätunnelmaa.
Sää oli mitä parhaimman aurinkoisin. Mikäpä siellä oli pari päivää meloessa, uistinta heittäin, kuikkaa kuunnellen, uiden ja saunoen.
Jos oikeaa luonnonrauhaa kaipaat suosittelen tätä luomakunnan kauneinta harjumaisemaa seuraavaksi rauhoittumispaikaksesi Livojärvellä.
Kajakilla Kitkajoen koskiin
Mitäpä olisi reissu ilman perinteistä Kitkajoen koskenlaskua. Suuntasin siis vielä Käylään, ja Käylänkoskea katsellessa oli tietenkin päästävä jokakesäiselle koskenlaskutripille. Vettä oli niin, ettei kuunaan koskaan, sanoivat paikalliset koskihemmot. Varustauduin kypärällä, kippariliiveillä ja kuivapeitteellä kohti Käylänkoskea… mukavaa oli kyyti ja homma näytti sujuvan entiseen malliin. Siitä parin kolmen kilometrin järvitaipaleen jälkeen Kiehtäjännivojen kautta päädyin varsinaiselle koskitaipaleelle.
Vähäkäylänkoski menikin mukavasti, ja niin meni alkuun myös Vääräkoski. Vääräkosken loppupään ässässä oli kuivapeittoni saanut siinä määrin vettä päälleen, että se irtosi ja stoppariaallot tulivat syliini, täyttivät kajakin ja hupsista, kohtapa olin mukkelismakkelis raikkaassa Kitkajokikylvyssä.
Äkkiäkös sitä ylös korkki pulpahtaa, niin tein minäkin. Melaparkki oli kiinni, ei menetyksiä, ja niin soljuin kajakin takaa kiinni pitäen kohti alajuoksun Peurakoskea. Ennen Peurakoskea joki kaartaa vasemmalle ja pyrin sillä kohtaa uimaan lähirantaan kääntääkseni ja tyhjentääkseni kajakin vedestä. Vaan eipä se enää onnistunut, piti valmistautua koskiuintiin kajakin kanssa kaksistaan. Tiesin jo entuudestaan, että unnista ei tule mieleinen.
Kuten Kitkajoen kosket yleensä myös ko. Peurakoski todella kivikkoinen. Aika ajoin yritin saada virranviemänä jalkatuntumaa, jotta voisin tarrautua pohjaan, mutta se oli turha toivo. Voimakas virta vei miten tahtoi mukanaan, ja iskuja sateli koipiin oikein kunnolla. Koskiuintiasentoonkaan ei voinut asettautua, koska en halunnut menettää käsiotettani kajakkiin.
(Kuten sanottua, Kuusamon kosket ovat kivisiä ja vähävetisiä pääsääntöisesti.
Eräopaskoulutuksen aikana meille opetettiin myös koskiuinti. Se onnistuu parhaiten yläjuoksun Kiveskoskessa, missä sitä harjoiteltiin. Pienoisen leikkimielisen sanailun seurauksena kokeilin koskiuintia tuolloin myös Juuman Niskakoskessa. Voitin vedon, mutta toista kertaa en vapaaehtoisesti siinä koskessa aio uida. Sain kunnon tällin reisilihakseeni Niskankosken loppustopparissa silloinkin).
Mutta nyt Peurakoskessa polvisuojuksetkin olisivat olleet tarpeen. Ne olivat mukanani rullaluistelua varten, ja mietin pitkään pukisinko ne ylleni. Nyt ne olisivat olleet tarpeen. Iskuja sateli kosken kivikosta jatkuvasti ja loppukuohussa kopsahti kipeimmin. Kuitenkin se on niin, että ihminen fokusoituu näemmä tosipaikan edessä ja taistelee. Niin tuli suvantovaihe eteen minullekin. Reisilihaksiani olivat happivelassa niin, että oli pakko päästä huilimaan rannan tuntumaan. Siinä vaiheessa apuakin oli jo saapuvilla, koska olin lyöttäytynyt Sami Räisäsen koskiretkueen eteen. Sami tarjosi lauttakyytiä uitetulle koskikoiralle, otin melaotteen ja kohtapa olin hetken lautassa.
Pikaisen hengähdyksen jälkeen kajakkini käännettiin ja tyhjennettiin vedestä, ja kohtapa olin poukaman rannassa keräämässä voimiani. Mietin miten tuo kaato pääsi tapahtumaan? Vieläkö matka jatkuisi? Samin porukka meni jo menojaan.
Mikkelin aikaista naapuriani lainaten: ”pitää jäädä hyvä maku suuhun kommelluksenkin jälkeen”. Ja niin päätin jatkaa Saarikoskeen. Keräsin voimiani ja keskustelin rantaan ilmestyneen perhokalastajan kanssa. Hänkin sattui olemaan koskenlaskukippari. Tuumailtiin josko lasken Saarikosken oikeaa kapeaa ränniä, jota yleisesti ei suositella. Päädyin keskilinjaan keskikiven kiertäen ja happivelkaisena voimat koonneena, eikun menoksi. Hyvin meni, tosin kuivapeite irtosi taas ja kajakkiin ryöpsähti kunnolla vettä. Järki sanoi, että nyt rantaan! Riittää tältä päivältä.
Opiksi otettavaa…
Ja luulo siitä, että runsasvetinen Kitkajoki olisi lempeä aalloiltaan… voi unohtaa, kyllä se oli jotakin aivan muuta, kuin pikkupiru olisi riepottanut kerjäläistä… Opetus: Kuivapeitteen on syytä pysyä paikallaan ja yksin ei tulisi koskenlaskuun lähteä. Onnikin voi olla ehtyvä luonnonvara! Varsinaisia vammoja en mustelmat poislukien saanut, mutta suojaamaton älykännykkä on nyt mykkä, joten whatsuppailu ei tuon jälkeen onnistunut.
Minun ”koskenlaskukampe” on yli kymmenen vuotta vanha Advanced Elements, ja ominaisuuksiltaan tarkoitettu muuhun kuin koskenlaskukäyttöön (mm. eskimokäännös ei sillä luonnistu), joten suosittelen koskenlaskuun erikoistuneiden yrittäjien palveluksia, joita löytyy nykyisin myös Käylästä (Leenan koskitupa, neljä vakiolähtöä päivässä).
Mitäpä olisi Koillismaakierros jollei poikkeaisi Jalavan kauppaan Taivalkoskella. Vaikuttava ja tosi retro myyntirepertuaari on vailla vertaa. Taivalkosken torilla oli tarjolla vielä huumorihemmon mainiot muurinpohjaletut hilloineen ja kahveineen, jotka makustivat mukavasti tuotakin kesäpäivää.
Ajomatka kohti etelää kannattaa tehdä luonnollisesti Jokijärven kautta Saijaan, Helenan ja Askon maanmainioon lomakartanoon, missä tarjoillaan mm. raikkaan viileää viinimarjanlehtijuomaa, kuin ranskassa shampanjaa. Lähiruokaviikkojen illallinen tarjoillaan siellä taas perinteisesti heinäkuun eka viikonloppuna. Halutessaan Saijasta voi patikoida kilometrin soisen rämemaaston kautta osin pitkospuita pitkin (pääsee myös autolla) Päätalon Kallen museoidulle kotitilalle, jonka jälkeen kotimaan matkailukesän Koillismaakierros on mukavasti makusteltu.
Toki Pudasjärven Iso-Syöte jäi nyt käymättä, mutta siitäpä sitten seuraavalla kerralla. Moni muukin matkan Koillismaalainen luontoelämys jää nyt huomiotta. Mm. kalasääsken toiminta pesäpuussaan ja sen läheisyydessä on ainakin yhden tarinan arvoinen luontokokemus.
Nyt on oikea aika lähteä kotimaan luontolomalle. Mahtava marjakesäkin on tuloillaan.
Hyvää kesää kaikille kotimaan matkailun merkeissä.
Helsingissä 30 päivänä kesäkuuta 2020
Veli Matti J. Leinonen