Venevenhonen Kitkalla kulkee
(sävel Robert Norrby)
Venevenhonen Kitkalla kulkee,
kokka kohisee kotia päin,
venemestari soutajan elkein,
sitä ohjailee laulellen näin,
tulvan tultua suurimmat laineet,
talven mentyä pälveksi jäin,
mua rohkaisi tervainen tuoksu, siinä soutelin kotia päin.
Niin saavuin jo järvelle Juumaan,
hiekkarannoille männikkömaan,
tyynen virrassa venhosen huomaan,
rantakivikon rentukoissaan,
siellä kohisi pyörteinen koski,
ohjas kulkurin myrsyävään,
Myllykoskessa villinä virtaa, tervavenhosen voi yllättää.
Kierrän mieluusti kivisen könkään,
ohjaan tummimpaan sinisen veen,
alas hyppyrin niskalta hönkään,
pian stopparipyörteessä meen,
hiisikirnua kuohuttaa valkee,
vesikylpyä saan kasteiseen,
akanvirtoja kiertävi kylkeen, kuin vaatien mut seurakseen.
Päädyn kiviseen Aallokkokoskeen,
jonka alkua en edes nää,
kivi kiveltä väistelen virtaa,
koskikaran tää on elämää,
hyppy hypyltä ryökäle ryntää,
leikkausviiltoja aallokkoiseen,
tervavenhoni aaltoja kyntää, on menossa mies maahiseen.
Jylhä jyrävä pakko on kiertää,
hiihdenkirnussa veet vaahtoutuu,
vesipedotkin hirveimmän tietää,
siinä taimenkin ain antautuu,
kuuluu kauaksi kumina kosken,
Juuman kuohujen julmimman veen,
jos arvostat luotusi luomaa, kotiseutusi näät uudelleen.
Jokitaival viel pitkä niin Kitkan,
kotivesien mutkainen tie,
sinne tervainen venhoni lentää,
pienen purteni tuuliseen vie,
pian kohdataan Oulangan oivat,
kurvikaarien vehreimmät veet,
konsa Kyökkäyksen kylkeä kurkkaat, Paanajärven jo näät ihmeineen.
Helmisimpukan virrat nuo toivat,
sinisyvänteen aarteeksi veen,
harsopilviset muistoni loivat,
tanhupyörteessä nään askeleet,
Mäntykoskessa solinan soinnut,
kannelkielinä kimaltelee,
tuohitorvella soittelee paimen, korppi karhua hätistelee.
28.4.2021 Veli M. J. Leinonen (lopullinen versio)
