Tuokiokuvia Kuusamosta ”Siellä pohjoisessa, napapiirin sisäpuolella, tapasivat silmäni ne näyt, joita olin lapsesta saakka ihannoinut. Siellä kohtasin elämäni muodot, joiden todella tunsin soveltuvan luonteelleni. Siellä oli vielä tietöntä maata, siellä kuvastelivat vielä taivaanrannalla ääriviivat koskemattoman sydänmaan, täynnä omaa elämäänsä. Siellä tenhosi uudella voimalla taivaan kuulakkuus ja metsien hurmaava salaperäisyys”
Palatessaan Pariisin näyttelymatkalta 1892 keväällä Gallénille oli käynyt selväksi, että realismin kausi oli vääjäämättä jäämässä taka-alalle sen hetken taidemaailmassa uusien virtausten voittaessa lisääntyvää kannatusta Euroopan taidekeskuksissa. Tilanne sai hänet arvioimaan uudelleen omaa taiteellista suuntaansa. Gallén halusi sen vuoksi päästä pois mitä pikimmin pääkaupunkiseudun hälinästä pohjoisen erämaan rauhaan, missä hän kaukana korven hiljaisuudessa tunsi löytävänsä ratkaisun, jota etsi. Heinäkuussa perhe saapui Ouluun ja ihasteli mahtavaa Tervahovia majapaikkansa ikkunoista. Matkatavarakuormaa vähennettiin jo nyt, matkan alussa, seikka mikä harmitti taiteilijaa myöhemmin: maalauspohjakankaita olisi pitänyt olla paljon runsaammin mukana.
Hevoskuljetus Oulusta eteenpäin ei järjestynyt suunnitelmien mukaisesti ja niin tämä pieni karavaani, Axel, Mary ja 2-vuotias Marjatta, sai selviytyä satunnaisilla kulkuneuvoilla eteenpäin. Yli jokien, soiden ja rämeikköiden, hyttysten ja mäkäräisten ahdistellessa ja isorokkorokotusten särkiessä jäsenissä, eteni matka kohti Paanajärveä. Vielä Kuusamossa vähennettiin matkatavaroita, joten perille saavuttiin todella vaatimattomin varustein. Mukana oli enää oleellisin: värit ja maalilaatikko sekä maalausteline ja pohjat, välttämättömien henkilökohtaisten tarvikkeiden lisäksi. Oli kylmä hallakesä, mutta taiteilijan luomisvire ei tuntunut siitä häiriytyvän.
Pohjolan valoisa ja varjoton yö sekä ympäröivät maisemat inspiroivat jatkuvaan työskentelyyn. Kuusamon matkan pääteos Mäntykosken ja Paimenpojan ohella on Palokärki, jonka taiteilija on kertonut maalanneensa vesivärityönä Paanajärvellä.
Palokärki-teosta maalattiin Rajalan talon takana louhikkoisella rinteellä, mistä avautui näköala Paanajärven ylitse kohti Nuorustunturin huippua. Jyrkänteen reunalla kaatuneen kelojuurakon päässä istuu punalakkinen urospalokärki: keltasilmä, korven metsuri, hakkaamassa niukkaa elantoaan petäjäisestä. Taustan mustalatva tervasrosomänty, sairas puu, ojentelee elämänjanoisena viimeisiä tuoreita oksiaan Pohjolan yöttömässä yössä. Aamutuuli on virittänyt kareen erämaajärven tummaan pintaan ja vaaran laki kohoaa sen takana taivaanrannalla.
Auringonrusko jo värittää taivaankantta harmaiden yöpilvien hajaantuessa koittavan päivän tieltä. Työtahti oli niin hyvä, että maalauskankaat loppuivat ennen aikojaan. Tämän vuoksi matkan tuotannossa onkin öljyväritöiden ohella runsaasti myös vesiväri- ja guassimaalauksia. ”Siellä (Kuusamossa) maalattiin Palokärki, kookas akvarelli. Kuvassa näkyy Paanajärvi ja tunturi Nuorunen kaukaisuudessa, vaaleanpunaisena kuin kukkivat azleat”, kertoo taiteilija teoksestaan ja jatkaa Kalevala-kirjassaan: ”Nuorusta paremmin nähdäkseni nousin Paanajärven Rajalan takaiselle korkealle louhikkovuorelle. Kiikarilla koetin tähystää, näkyisikö Nuorusen takaisia siekkilöitä. Oikealla kädellä näkyi Vaskivaaran selkä, jossa kullakarvaiset, kuparinvihreät ja tummansiniset malmimöhkäleet on ammuttu sikin sokin metsien syliin vuoren kyljistä. Erämaa on tässä ainoa tuntu, sillä asumuksista ei näy mitään ja takana on asumaton taipale Sallaan saakka. Palokärki on aina ollut ystäväni. Aina, kun kuulen sen raikkaan kimakkaa ääntä, saan tunnelman kuin olisin kaikesta ihmisasutuksesta niin kaukana, ettei mitään kosketusta enää ole – vaikkapa tämä tapahtuisi juuri kodin nurkilla. Perin vastenmielisesti ammuin sen, sillä rakastan tätä lintua ja iloitsen siitä, että sekin nyt on rauhoitettu. Tapin sen vain mallikseni, sillä minun täytyi saada se tähän kohottaakseni erämaiseman yksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on yksilön elämän huuto korven hiljaisuudessa”. Maalatessaan kesäyön salaperäistä tunnelmaa huokuvan erämaan erämaataulunsa Kuusamossa vesivärityönä Gallén toteutti sen siihenastisensa romanttisesta realismistaan poikkeavaan tapaan: tyyliteltynä näkemyksensä, joka ennakoi jo hänen 1890-luvun keskivaiheilla alkavaa, kansallisromantiikan sävyttämää ilmaisukieltään.
Palokärjestä onkin sanottu, että se on ”Suomen taiteen ensimmäinen täysin kehittynyt romanttinen teos”. Syystalvella 1892 kävi Päivälehden reportteri taiteilijan Kolmikulmassa ”Spennertin muhkean kivikartanon” ylimmässä kerroksessa. Lehti mainitsee, ettei taiteilija Kuusamon matkansa vuoksi edes ennättänyt ”Suomen Taiteilijain Syysnäyttelyn avajaisiinkaan, ja vaikka hän sitten näyttelyn aikana kotiusi, ei hän sinne kuitenkaan mitään näytteille pannut… Viime kesä oli harvinaisen sateinen, ja senpä vuoksi ovat taiteilijamme valittaneet työskentelynsä vaikeutta. Samanlaisissa oloissa ja kaikenlaisten muidenkin hankaluuksien estellessä sai hra Gallén Kuusamon perukoilla työskennellä. Mutta puuhassa hän kuitenkin oli ja jälkeä sitä myöskin näkyy tulleen, sen osoittivat hänen sieltä tuomansa taulut ja luonnokset.”
”Toinen voimakas paanajärveläinen sydänmaan tunnelma on eräs vesivärillä tehty taulu, jonka aihetta taiteilija on käyttänyt valmistaessaan kansikuvaa hra Ingmanin ’Tuokiokuviin’. Tuo ryteikkömaisema kannon nenässä nöpöttävine palokärkineen ja koko tuo mahtava tunturinen tausta koleine taivaineen muodostaa kokonaisuuden, joka sattuvasti kuvaa Kuusamon yksitoikkoisia sydämaita.”
Palokärjen reunussornamentiikaksi teoksen kuvapintaan Gallén maalasi värikkään, koristeellisen kehyksen, jossa männynkerkkä- ja käpykuvion keskellä on metsän eläimiä: karhuja, oravia ja susia. Linnuista ovat mukana kotka sekä jälleen punalakkinen palokärki. Tämän teoksensa hän on signeerannut vuodelle 1893. Samantapaisen dekoratiivisen ja värikkään kehyksen luonnonaiheineen Gallén valmisti myöhemmin puusta toiseenkin Paanajärvi-maalaukseensa, Mäntykoskeen.
Aloitettuaan Paanajärvellä mustan tikkansa maalauksen Gallén palasi aiheeseen myöhemmin seuraavana vuonna Helsingissä ja Sääksmäellä. Tämä muunnelma on toteutettu alkuperäisteoksen kokoisena mutta öljyvärityönä, joka valmistui 1894 juuri parahiksi valtion maisemamaalauskilpailuun.
Vuonna 1893 Gallén asetti Palokärkensä ensi kertaa näytteille nimikkeellä ”Erämaa”, ja seuraavana vuonna saman teoksen öljyvärimuunnelma kilpaili valtion maisemapalkinnosta. Äänestyksessä annettiin I palkinto B. Lindholmille ja kaksi lisäpalkintoa jaettiin W.Toppeliuksen ja Th. Waenerbergille. Gallénin ystävät ja kannattajat pitivät päätöstä skandaalina, ja teos myytiin heti jyryn tehtyä päätöksensä Amanda Rewelille. Maalaus säilyi suvun omistuksessa liki kahdeksan vuosikymmentä.
Tämän jälkeen Palokärki, Gallénin symbolilintu esiintyy useissa eri yhteyksissä hänen tuotannossaan. Mm. Santeri Ingmanin (Ivalo) ”Tuokiokuvia Kuusamon matkalta” (kansikuva mustine lintuineen on tehty tussipiirroksena). Aihe tuli tällä tavoin heti valmistuttuaan julkisuuteen käyttögrafiikkana. Julius-kappelissa kuoleman eri muotoja käsittelevässä freskoissaan (1901-1903) Gallén antaa Suomen puulajeja esittävässä kattomaalauksessa palokärjen edustaa tuhon, tervasroson, levittäjää puustossa: lintu istuu rosomännyn kyljessä hakkaamassa, puun juurten lomasta irvistää pääkallo. Taiteilija ei liene tietämätön monista kansankertomuksista, joissa palokärki ennustaa onnettomuutta ja kuolemaa, kuvatessaan linnun freskoonsa kasvikunnan kalmanlintuna.
Gallénin viimeisessä voimainponnistuksessa, Suur-Kalevalassa, palokärjen tuttu hahmo lentää vastaan jo ensimmäisen runon somisteeksi hongan kylkeen pärryyttämään:
”Vilu mulle virttä virkkoi,
sae saatteli runoja.
Virttä toista tuulet toivat,
meren aaltoset ajoivat.
Linnut liiteli sanoja,
puien latvat lausehia.
WSOY:n kustantaman 1981 ilmestyneen Juhla-Kalevala lähdeteoksen (Aivi Gallen-Kallela) mukaisesti kirjoitettu.
Helsinki 3.12.2019
Veli M. Leinonen