On aarre oiva Oulangan

Kuusamon Oulankajoen Kiutaköngäs kesäkuun alussa 2020.
On aarre oiva Oulangan

Lumottuun luontoon innostaa,
korpien Koillismaa,
se polvesta polveen kannustaa,
luontoa turvaamaan,
vapauden virran vastuuseen,
näkymät velvoittaa,
kestävän pärskeen kasteeseen,
kesäinen kilvoittaa.

Kun taas on aika Oulangan,
sen luonnonpuistoon vaellan,
on siellä kuulu taimentie,
se synnyinmailleen lohen vie,
kun katsot vettä vellovaa,
näät kuinka taimen uskaltaa,
se hyppää hornankattilaan,
ja ylös siitä ponnistaa.

Jos mieltäs kiire ahdistaa,
tee retkesi Oulankaan,
vaellus korpeen vahvistaa,
herkimmän arvokkaan,
luontomme soljuu poluillaan,
tuhanten vuotten taa,
sitä ei voida valjastaa,
ei sitä voi ohjastaa.

On aarre oiva Oulangan,
sen sopukkaiseen vaellan,
ja korpein kätköön komeimman,
jää aarteeksemme omimman,
ja puhtaan virran puolesta,
voi kaikkia näin kannustaa,
kun teemme luontoretkemme,
näät Oulangassa aarteemme.

22.5.2021 Veli Juhani VML
lauletaan ”Taas on aika auringon”

Sovitettu 
laula itsesi Kuusamon kesään

Siianpyynnissä kotikunnailla Kuusamon

Jääsiikaa
Siianpyynnissä kotikunnailla Kuusamon


Viime joulukuun alussa ajelin perinteiselle siianpyyntiretkelleni Kuusamoon. Poikkesin matkallani vaihteeksi myös Sotkamossa, Vuokatissa ja Kajaanissa.

Sotkamossa oli ilo ihastella taas kerran talvihuntuista Nina Ternon ”hirvi ja mies” patsasta, mikä on siinä Sapson sillan kupeessa ennen kirkonkylää. Patsashan on oivallisen vaikuttava muistomerkki Huovisen Veikon kirjailijatyölle.

Vuokatin ja Urheiluopiston seutu on muuttunut melkoiseksi lomahotellien ja lomahuoneistojen keskukseksi. Kurvasin kurkkaamaan myös Hotelli Suvikkaan pihaan missä vuosia sitten Vuokatin grand old miehen, elikkä Suvikkaan Jorman kanssa puuhattiin yhtä ja toista. Kaadettin aamupäivällä järeitä kuusia Jorman sauna-allasprojektia varten. Iltapäivällä pantiin savusauna tulille ja ilta häärättiin asiakaspalvelussa ja allekirjoittanut keittiöhommissa.
Vielä minä Suvikkaan hotellin tunnistin tuosta valtavasta kokonaisuudesta, jota se nykyisin Hotelli Vuokattina edustaa. Sisälle päästyäni respan tiskin takana olikin tutunoloinen, aina niin energinen ja osaava Mari, jonka kanssa rupattelimme tovin pitkästä aikaa.

Siitäpä sonnustauduin Kajaaniin. Kajaanissa piti tietenkin kurkata Koskikaran ja Karolineburgin maisemat linnanraunioiden yli ajellessa. Poikkesin tapaamaan Kirsti tätiäni Jorma puolisoineen. Keskustelimme tietenkin Paanajärvi jutuista koska minulla oli tuo kirjaprojekti työstämisen alla. Hyvinhän sitä juttua saatiin aikaiseksi ja muutamia uusia asioitakin saatiin muistiin merkittyä.

Kuusamoon tullessa totesin talven tulleen sinnekin, mutta jäälle ei ollut vielä lainkaan menemistä. Vasta itsenäisyyspäivänä näytti siltä, että uskallan pyyhältää erämaalammelle katsastamaan jäätilannetta. Kaikinpuolisin turvavarustein sonnustautuneena konkoilin Kuusamon tutulle lammelleni. Kotipaikallani pukeuduin märkäpukuun ja siihen päälle vielä normaalit talvitamineet. Lammella puin kippariliivit ja kaulassa roikkui jäänaskalit. Tuuralla iskin jäätä mennessäni lammen keskisyvännettä kohden. Jään paksuus oli korkeintaan viidestä kymmeneen senttiä, mutta kastumatta totesin sen riittävän vahvuiseksi kalastusoperaatiotani varten.

Iltaehtoolla virittelin liki muinaismuistoaikaiseen uittolautaani 15 mm vahvuisesta sähköputkesta luistoa edistävät ohjurit, ja keulaan viritin umpiopulloon tällätyn ledivalaisimen.  Tuon vempeleen verkkoineen ja muine tarvikkeineen pakkasin ahkioon, järvisen 260 pitkät mehtäsukset sauvoineen autoon ja matkaan.

Lammelle meno sujui sutjakkaan, koska jään päällä oli lunta vain paikoin. Tuuralla iskin jääsahalleni aukot ja niin muotoutui uittolaudalle sopiva avanto. Uittonarun kiinnitin laudan perään ja niin vain keltaisen kirkas lauta lähti viilettämään kohti parin verkon mittaista pääteavannon paikkaa. Helppo oli löytää tuo teräslankajousella varustettu keltasirkku ilman valoakin, mutta totta vieköön ledivalo lisäsi sen näkyvyyttä rutosti. Pätkäsin taas tuuralla aukot sahaamista varten ja nostin keltasirkkuni avannosta ylös. Sen jälkeen tarvitsi vain vetäistä verkot jään alle,  upottaa päätenarut painoineen ja merkata avannon paikat puukepein.

Parin päivän jälkeen lähdin kokemaan pyydykset. Katiskakin oli pyynnissä. Vaan huonolta näytti saaliin suhteen. Pari tuppisiikaa ja hiukan toistakiloinen hauki sieltä vain nousi. Mutta ei auta valittaa. Luoja antaa ja ottaa, tämä on jo näillä kilometreillä opittu. Vaan tulihan ruokakalat ja se kruunaa uurastuksen. Illalla pistelin pannusiiat poskeen ja käväisin saunassa.

Näin jatkui pyyntisessio vielä viikon päivät. Verkot olivat joka kerta tyhjiä. Yhtenä päivänä sain vielä yhden siian ja ihmetykseni oli suuri. Koska lammella oli saukon jälkiä ajattelin onko se syönyt siiat suihinsa. Joku kuusamolaiskalastaja oli sitä mieltä, että hauki on vallannut siikavesiä. No tuolla paikalla verotin haukikantaa minäkin menneenä kesänä, ja pyydykseeni tarttui runsas määrä haukia joista pari oli lähes kymmenkiloisia. Sitä kyllä ihmettelin miksi mätiä oli emokalassa vain mustekynän säiliön paksuinen mitätön suikale. Onko siika jo kutenut vai onko kutu vasta tuloillaan vai joko mukamas uuden kauden mäti siellä sisuksissa oli. Tuohon asiaan halusin selvitystä. Päätin nostaa pyydykset ylös ja suunnata toiseen tuttuun paikkaan.

Seuraavana päivänä parkkeerasin autoni autiolammen läheisen metsäautotien levikkeelle. Nyt piti hiihtää pari kilometriä ahkioineen ennen kuin pääsin pyyntipaikkaan. Nyt lunta oli satanut lisää ja sitä oli jo 15 cm lammen jäällä. Vaan kun oli kunnon varusteet ei se tuskaa tuottanut. Muutaman tunnin aherruksen jälkeen olin saanut verkot vetehen. Säätila oli suotuisa, vain viitisen astetta pakkasta mikä oli ihannekeli. Vaikka päivän valoisa aika oli tuskin kolmea tuntiakaan ei hätää, loistava ledilamppu otsalla valaisi tienoon. Oli oikea nautinto hyöriä lammella ja hiihtää loistavilla järvisen mehtäsuksilla.

Pari kovaa pakkaspäivää piti minut sisätiloissa, mutta sen jälkeen keli palautui mieleiseksi ja lähdin pyydyksiä kokemaan. Hiihtelin aamuaikaisen pimeässä lammelle. Jäniksen, hirvien ja porojen jäljet kertoivat lammenseudun luontoeläimistä. Kettukin oli askeltanut ruuan perässä. Yhtäkään lintua, riekkoa, teertä tai koppeloa ei näkynyt eikä kiepistä lentoon pyrähtänyt. Joskus olen sattunut hiihtämään kieppinukuksissa olleen parven keskelle. Se oli Livojärven maisemissa 2018 tammikuussa. Mikä lie teerien pyhiinvaellus oli tuolloin. Jopa toistasadan teeren parvia ilmestyi pihakoivuihin. Oli kyllä vaikuttava ilmestys. Voin sanoa, että ukko kuin ukko siinä säikähtää, kun teeriparvi ponnahtaa lumikiepeistään lentoon. Yöllinen lumisade voi peittää linnun sukellusjäljen, joten siihen ei voi mitenkään varautua. Aluksi kuuluu voimakas pamaus ja lentoonlähtöääni siiveniskuin. Siinä säikkyy varmasti ja heikommalla saattaa sydän hypätä kurkkuun. Näitä miettien olin vihdoin pyyntipaikallani.

Pääteavantoon vain pieni aukko, koukkaan verkon pään ja kiinnitän siihen vetonarun. Keskiavannolle teen kunnon aukon ja se on helppo toimitus, koska uutta jäätä on vain muutama sentti. Sitten alan nostamaan verkkoa avannon reunalle. Nyt näyttäis onnestavan. Liki kymmenen tuppisiikaa on saalis. Villaiset kynsikässormikkaat pituvät kädet  toimintakuntoisina ja alushansikkaina toimivat napakan ohuet sormikkaat, joten käsiote ei lipsunut. Verkon noston jälkeen suoritan verestyksen viipymättä. Leikkaan eräpuukollani siian pään irti kiduskannen takaa. Samalla leikkaan myös pyrstön irti . Sekin päätyy syöttitarpeiksi siian pään kera.  Kun verestys on tehty pyyhin veitselläni suomupinnan puhtaaksi. Sen jälkeen avaan siian vatsan, teelusikkaa apuna käyttäen tyhjennän vatsan ja suoritan kevyen huuhtelun. Kalat pakkaan pakkaslumen sekaan muovipussiin. Kyllä kylmäketju on näin toimien katkeamaton, eikä kala ehdi kärsiä tuskaa. Verkkonaurujen keräys kävi kätsästi akkuporakoneen avulla ja nopeutti operaatiota. Kehitys kehittyy.

Tapaninpäivän jälkeisenä arkipäivänä nostan verkkoni, kiitän luojaa saaliista jota tulikin ihan mukavasti talven varalle. Joku voi kuvitella, jotta ilmaista kalaa...mutta jos lasken kaikki kuluni matkakuluja kyllä  kalat saisi huomattavasti edullisemmin kauppahallista. Totuus kuitenkin on, että itsepyydetty maistuu aina paremmalta, ja kun tietää mikä on kalan alkuperä kulkureitteineen pyynnistä pataan. Tämä on kotitarvekalastusta yhdistettynä hyötyliikuntaan.

Soitin vielä Kuuselan Kaleville, joka on tuohon kalabiologiaan perehtynyt ammattimies. Kysyin tuosta siian kudun myöhästymisestä ja emokalan mädin määrästä. Tuossa joulukuun loppupuolella mädin määrä näytti kyllä hieman lisäätyvän, mutta sen määrä oli kaukana normaalista. Kalevi kertoi, että tällainen ilmiö on havaittu laajemminkin ja johtunee mitä ilmeisemmin siitä, että vuosi 2020 oli Suomessa mittaushistorian lämpimin. Se on Kalevin mielestä se syy miksi mäti ja kutu eivät ole päässyt kehittymään normaaliin tapaan. Itsekin totesin, että esim. jääkansi tuli vuonna 2019 jo marraskuussa ja nyt 2020 vasta joulukuussa.

Kuntivaara

Tietysti nyt, kuten joka vuosi, piti huiputtaa Kuntivaara. Tällä erää menimme sinne hiihtäen poikani kanssa. Se oli hyvä erätesti armeija-aikaa lähestyvälle nuorelle miehelle. Pakkasta oli peräti 23 astetta. Rankka reissu se kaikenkaikiaan oli. Ylösmenon teimme ahkioineen kelkkareittiä käyttäen ja alas tulimme suorempaa polku pitkin. Kelkkareitillä pakokaasujen hengittäminen ei tuntunut mukavalta tyynessä pakkaskelissä, mutta oma valinta tuo oli. Nimettömän sormet onnistuin palelluttamaan. Pikkupojasta saakka olen liikkunut kovilla pakkasilla, joten tämä vahinko oli hyvä opetus vastaisen varalle siitä miten pakkaseen pitää varutua. Pahinta tässä oli se, etten tosiaan huomannut koko paleltumista vasta kun kotosalla Kuusamossa. Lähellä oli pahempi paleltumisvamma ja sormenpäiden mustuminen. Kipeät olivat ja kivikoppuraisetpitkään ja paraneminen vaati pari kuukautta. Onnekseni sormien kunto palautui ennalleen.

Operaatio ooppeli ja Lammintupa

Olin jo taas kotonani Helsingissä mukavasti kirjoituspuuhissa, kunnes piti ottaa parin päivän trippi Kuusamon maisemiin uudestaan. Loppiaisen jälkeen toimitimme kamuni kanssa hänen tyttärelleen ooppelin Helsingistä. Samalla pääsimme kurkkaamaan Lammintupa-nimiseen restoranttiin Rukatunturin eteläpuolella.

Lammintuvan pihapiiri oli satumaisen kaunis ja silmää hivelevä kokonaisuus. Pihapiiri on rakennettu lapinhenkiseksi. Pihapiiristä löytyi poroaitaus ja huskykoiratarha, jossa oli muutama suloinen koiravauva varttumassa. Lammintuvan sisätilat olivat myös täydelliset toimivat ja sisustus nykyaikaisen tupapirtin aistikkuus tyydytti katsojaa. Tarjolla on kahvia ja muita kuumia juomia tuoreleivonnaisineen. Ruokatarjonta on riittävän kattava ja päivän kuuma keitto on vakiotuote kiireisille hiihtäjille ja patikkaretkeläisille.  Tilauksesta saa mitä vain riista- ja poroherkkuja, jotka voi nauttia vaikkapa läheisellä gammilla. Kannattapi poiketa ihan varta vasten. Lammintupa sijaitsee Rukan hiihtoreitin varsitaipaleella ja sinne pääsee myös autolla ajaen.

Posiolle ja Livohkaan

Ajaa hurautimmi vielä Riisitunturin maisemiin Posiolle. Riisitunturin parkkipaikan kupeeseen oli ilmestynyt myös pieni tupakahvila, joka valitettavasti oli sillä erää kiinni. Sama tilanne oli Korpihillassa. Siispä Pentikin myymälämuseoon seuraavaksi. Kuten ole jo aiemmin kertonut Pentikin myymäläkäyntiä ei kannata jättää väliin. Siellä oli kahvila avoinna ja turvaetäisyyksiä pitäen naukkasimme pinet suolapalat kera kahvin. Rupattelutuokio siinä vietettiin erää puheliaan paikallisen kanssa. Koillismaalla ei lantalaisillekaan näytetä nyrpeää nokkaa.

Livohkassa Livojärven rannallakin poikkesimme. Paikka oli kiinni ja netti-infossa kerrottiin se avattavan helmikuun alussa. Vieläpä kurkkasimme Akanlahdessa museoitua tukiuittolaitosta, joka on kotiseutuhistoriaa. Niin että, sen pituisia ne oli nämä reissut. Tervemenoa vain Koillismaalle.

Helsinki 26 päivänä helmikuuta 2021

Veli M. J.

Näpit irti näistä maista

Kuusamon
Kuusamon Juuman Kitkajoen Jyrävä
Näpit irti näistä maista

 Julkeatko Juomasuolla 
 kobolttia kairata,
 nirhata sen nikkelisen,
 Kitkan kirkkaan pilata.

 Me emme anna ainokaista  koskikaran kotia,
 kynsin hampain suojelemme Kitkajuoksun jokia,
 ei vapaan virran kallioista täällä kyllä kuokita.

 Me suojelemme soljuvia saukkomaiden jokia,
 me varjelemme taimenvetten niemiä ja notkoja,
 me puollustamme taattojemme kirkasvetten kotia.

 Me saattelemme saastuttajat kauas kotikunnailta,
 me emme ano teiltä mitään lupauksien lunnaita.

 On vuosisadat puollustettu vapaan veden virtoja,
 on jokivarret irroitettu voimatalouskahleista.

Näpit irti näistä maista,
ei jokikala saastaa laista,
pois malmilouhos aatoksista,
jokivarren poukamista,
usko Kitkan luomutuottoon,
lohikannan kutuluottoon,
vapaat virrat Oulangassa,
Kitkan kirkkaat valvonnassa,
kirves ei saa näihin koskee,
eikä kaira kaivaa kallioiseen.

 30.10.2020 Veli M. Leinonen

Niskakoski Juumassa Nuutisen retkellä 1931. Juuman majatalon isäntä matkalaisten veneessä, joka uitettiin narun avulla ohi Niskakosken. Kuva P.Ingervo.

Kuusamon puhtaan luonnon puolesta

Tällasia aatoksia tuli mieleeni katsottuani eilen 10.2.2020 Yleisradion tv 1 MOT-ohjelmaa koboltti- ja nikkelikaivosbuumin lupauksista ja uusista ihanuuksista mm. tulevaisuuden sähköautoistuvan yhteiskunnan akkuteollisuudelle.

Kuusamon Juomasuolla kyykitään ja kuvataan maaperää taas hyvin innokkaasti, vaikka kaikesta päätellen kysymyksessä olisi muutaman vuoden mielettömän kallis projekti, joka uhkaa mm. Kitkajokea ja puhtaan luonnotilaisen Kuusamon kuuluisaa matkailubrandia.

Kotiseudun luontoarvoja pitää uskaltaa puollustaa aina kun mahdollista, eikä siinä ole kysymys pelkästään jonkun tietyn puolueen asia taikka äänitorvena oleminen.


Helsinki 11.2.2020
Veli M. Leinonen

Kuntivaaran ensilumi

Nuorunen poikineen
Piti turvautua jalkapatikkaan
Hirvet viihtyvät Kuntivaarassa, karhutkin olivat jo talviunillaan.
Sään salliessa näköalapaikalta näkee kymmenkunta tunturia ihan helposti.
Veronmaksaja kiittää. Halkoja on varattu tarpeeksi gammitulisteluun ja makkaranpaistoon. Perusvarustukseen kuuluvat myös kunnon pokasaha ja kirves. Muista jättää valmiit sytykepuut jälkeesi tulevia varten, se kuuluu hyviin tapoihin ja peruseräetikettiin.
Satumaisema joulupukin periferiaan.
Tulistelutuokio Gammissa.
Marraskuun alun aurinko laskemassa horisonttiin.
Kylmää, mutta kaunista. Tykkylumitalvi tekeytymässä pitkään talveen.

Kuntivaara 4.11.2019
Veli M. Leinonen

Pohjanhovissa 1972-1973

Rovaniemi, Kemijokirannassa 1973. Tuohon aikaan Kemijoessa vielä uitettiin. Pohjanhovi vastarannalla.
Pohjanhovin palveluoppikoulu Rovaniemellä 1972

Elokuussa 1972 saavuin Rovaniemelle. Olin saanut tietää, että Hotelli Pohjanhovissa oli vapautumassa piccolon paikka. Elma-Sofia tätini sen tiedoksi saattoi.

Pohjanhovi oli tuolloin pohjolan Lapin perukan kuuluisin hotelli-ravintola, eikä syyttä. Siihen aikaan hotelli kuului Suomen Matkailijayhdistyksen Matkaravinto-ketjuun, jolla oli käytössä logolyhennys MR. Tästä vääräleuat olivat keksineet MR-suomennoksen, ”matkalla voi syödä huonompaakin ruokaa,” mikä Pohjanhovin kohdalla ei pitänyt paikkaansa. Päinvastoin Pohjanhovi oli kuuluisa hyvästä ruuastaan, joita olivat mm. loistelohi ja poronkäristys.

Alkuperäinen Pohjanhovi valmistui jo 1936 syyskuussa. Talvisodassa hotelli toimi sotasairaalana ja lokakuussa 1944 saksalaiset räjäyttivät sen maan tasalle. Alkuperäisestä hotellista säilyi vain maanalainen kellari, minne perustettiin ravintola sodan päätyttyä. Pohjanhovi sai uuden elämän 1947, kun se rakennettiin uudelleen. Hotellissa oli majoitustilaa 200 vieraalle. Hotellin yhteydessä toimi pesula, leipomo ja sikala. Nämä eivät olleet enää käytössä 1972 aikoihin, vaan kellari toimi asiakkaiden ajoneuvojen säilytyspaikkana.

Rovaniemi näytti huomattavasti suuremmalta kaupungilta mitä se todellisuudessa olikaan, ainakin maalaispojan silmin. Kaupunkiesittelyn sain V-8 Simcan etuistuimella autokoulunopettaja Esko Palokarin toimiessa kuljettajana ja oppaana. Koskikatua laskeuduttiin juhlavasti Kemijoen rantaan missä Pohjanhovikin sijaitsi.

Olin melko maalaistollo tullessani Rovaniemelle. Pitkä tukka oli siihen aikaan liki joka jätkällä, niin minullakin.
Aluksi nuorimies vietiin parturiin ja sitten vaatekauppaan, mistä hankittiin klubitakki ja suorat housut kravatteineen. Sitten marssittiin hotellinjohtaja Nurmen haastateltvaksi. Ilmeisesti suositukset olivat kohdallaan, kun sain paikan.

Piccolon tehtävään minut perehdytti suuremmoisella intensiteetilla ja ammattitaidolla eräs rovaniemeläinen nuori mies, joka oli jättämässä työpaikkansa jatkamaan opintojaan.

Homma lähti siitä, että asiakkaiden saapumista päivystettiin jo hotellin pääsisäänkäynnin edustalla. Asiakkaat tietysti tervehdittiin ensiksi ja toivotettiin tervetulleeksi. Tartuttiin matkatavaroihin, jotka roudattiin ne aluksi hotellin aulaan. Respan tiskillä ojennettiin kynä majoituskortteineen. Auton avaimet saatiin talliin ajoa varten samalla kertaa. Sen jälkeen laukut ja asiakkaat  veräjäovihissiin.
Hotellissa oli kolme kerrosta.  Mikäli hississä oli tungosta, hissin liukuva veräjä ja ovi suljettiin. Painettiin haluttua kerrosta nappulasta, ja juostiin itse siihen kerrokseen mihin hissi oli menossa ja niin oltiin avaamassa asiakkaalle jo  ovea. Asiakas saatettiin huoneeseen, ojennettiin huoneen avain ja selostettiin aamias- ja huonepalveluajat, kerrottiin iltaohjelma tärppeineen ja  otettiin pöytävaraus mahdollista ravintolavierailua varten.  Ennen postumista kysyttiin mahdolliset toivomukset huoneeseen toimitettavan syötävän tai juotavan suhteen.  Yöaikaan voitiin tarjota esim. yövoileipiä respan jääkaapista. Toivotettiin vielä loppuksi tilanteesta riippuen,”hyvät yöt”, tai ”toivottavasti viihdytte.”  Mikäli asiakas tunsi saaneensa hyvää palvelua, tippikäteen kolisi aina mukava määrä kolikoita, joista kertyi kuukaudessa vähintäänkin varsinaisen palkan suuruinen lisäansio. Tavanomainen päivä tuotti tuolloin helposti satakin markkaa, mikä oli tuntuva palkkalisä. Vielä ajettiin mahdollinen ajoneuvo talliin, ja niin palveluprotokolla saatiin välivaiheeseen.  Asiakkaan lähtiessä protokolla toistui käänteisesti liki samaan tyyliin parkkipaikalle autoon saattaen.

Näin homma lähti sujumaan sutjakkaan. Piccolon tehtäviin kuului päivävuorossa myös kaupunkiasioiden hoitaminen. Mm. poliisilaitokselle toimitettiin arkipäivisin kaikkien kirjautuneiden asiakkaiden majoituskortit. Käytiin postissa, toimitettiin ja noudettiin asiakkaiden vaatteita pesulaan ja takaisin yms.

Hotellissa vieraili runsaasti norjalaisia ja ruotsalaisia varsinkin viikonloppuisin. Viikolla asiakkaina oli pääasiassa reppurit, edustajat ts. erinäiset kauppamatkustajat. Koska he vierailivat säännöllisesti pitämässä asiakastilaisuuksiaan erillissä näyttelyhuoneissa heihin muodostui usein hyvinkin tuttavallinen ja luottamuksellinen asiakassuhde.  Vakiovieraita olivat myös silloisen Finnairin miehistöt, jotka yöpyivät hotellissa päivittäin. Näin meille itsekullekin hotellissa työskenteleville tuli lemppariasiakkkaita ja vastavuoroisesti lempparipalvelijoita kunkin mieltymyksen tai työvuorojen mukaisesti.


Jaguaarimiehet

Vakioasiakkaisiin kuuluivat myös eräät veljekset, joita nimitän ”jaguaarimiehiksi.” Yleensä nämä varakkaat herrasmiehet ilmestyivät  pidennetyn viikonlopun viettoon.  Veljekset saapuivat yleensä perjaintain iltapäivällä. Olin kaiketi tehnyt heihin miellyttävän palveluvaikutuksen, joten olin heidän nimikkopalvelija.

Taas kerran herrat saapuivat.  Tyylikäs uusi punainen Jaguar XJ6 saapui pihaan. Eikun protokollan mukaiset vastaanottoseremoniat ja herrojen viikonloppu rävähti käyntiin. Juomaa hyö nautivat heti alkuun ja sitä toimitettiin huoneeseen. Illansuussa tuli pyyntö lähteä kuljettajaksi lentoasemakeikalle.  Niin ajeltiin kentälle ja vastaanotettiin pari viehättävää neitokaista herrojen seuraksi.  Mukavaa viikonloppua vietettiin. Meno oli kosteaa ja vauhdikasta. Siinä maalaispojan maailmankatsomus ja silmät avautuivat hämmästyttävällä tavalla. Seurasi sunnuntain puolenpäivän aika. Veljekset hälyttivät jälleen kerran huoneisiinsa. Kysyttiin voisinko kuljettaa heidät Kemiin,  mistä toinen veljistä jatkaisi autojuna-kuljetuksella Helsinkiin. Kerroin olevani neljään saakka työvuorosssa, mutta jos portieeri vapauttaa minut työvelvollisuudesta, sopiihan se. Niin toinen veljeksistä marssi portierin luokse, ja pikaisen neuvottelun tuloksena minut vapautettiin työvuorosta suitsait, ja kymmenen markkaa vilahti portierin Villen taskuun.
Niin seurue asettautui Jaguarin nahkapenkeille ja rattoisa matkanteko alkoi hauskanpitotunnelmissa. Tervolassa pysähdyttiin Ossaus-nimiseen restoranttiin, missä nautittiin ruokaa ja juomaa. Paikka osoittautui viihtyisäksi, ja kun palvelu pelasi aikaakin vierähti. Lopulta, jo myöhässä aikataulusta, matka jatkui kohti Kemiä. Siellä seurue jalkautui johonkin kaupunkiasuntoon, ja minä kruisailin jakella Kemin punaisen torin ympärillä.
Lopulta kävi niin, ettei ollut Helsinkiin menijöitä, kun juna oli mennyt justiinsa. Toinen veljeksistä naisineen jäi Kemiin, ja minä lähdin ajamaan kohti Helsinkiä, melko tiedottomassa tilassa olevan isäntäni kanssa.  Aluksi ajettiin Ouluun, missä vierailtiin paikallisessa apteekissa.

Tankattiin jossain Kempeleen maisemissa.  Palveluasemia olivat vielä siihen aikaan. Kaveri tuli tankkaamaan kertoen tankin olevan täysi. Minä puolestani kerroin, että laittaisitko tuon toisenkin tankin täyteen. Autossa oli nimittäin pari tankkia. Toisen tyhjentyessä kojelaudan napista vaihdettiin täydelle tankille. Tultiin Liminkaan missä vierailtiin isäntäni ystävän luona. Siellä varattiin hotellimajoitus Jyväskylän Laajavuoresta. Sitten tasan keskiyöllä matka jatkui juuri silloin valmistunutta uutta nelostietä pitkin. Syyskuun aikaa elettiin. Kattorajoituksia ei tuolloin tunnettu. Hyvä uusi öljysorapinta oli kuin tehty jaguaarille. Kärsämäen eteläpuolella oli vielä n. 10 km tietyöpätkä, muutoin tie oli valmis ja hyväpintainen. Eikä siinä matkalla vitkasteltu. Laajavuoren pihaan saavuttiin tasan kello kaksi yöllä 320 km matkanajon jälkeen.

Majoituttiin ja tilattiin syötävää ja juotavaa isännälle. Minun piti noutaa vielä naisseuraa kaupungilta. Juhlat tietenkin taas jatkuivat aamutuimaan saakka. Melkoista sekomeininkiä se oli. Laajavuoren wieninleike perunamuuseineen jäi kyllä ikimuistona mieleen. Niin hyvältä se ei ole sen jälkeenkään koskan maistunut. Vasikanleike, sitruunasiivu kapriksella ja anjoviksella ryyditettynä kera perunamuusin oli vertaansa vailla.

Aamulla isännän ja seuralaisen juomapuoli oli lopussa. Isäntä pyysi minua noutamaan paikallisesta alkosta ns. täyden lastin. Alaikäinen vielä olin. Siihen aikaan vasta 20-vuotias sai ostaa väkeviä, puhumattakaan täyslastista. Ajoin jaguaarilla viinakaupan oven eteen ja astelin myymälään. Pyysin palveluhenkilökuntaa edustavalta naiselta täyslastia. Hän katsoo minua silmiin kysyen:”onkos sitä ikää?” Mitäs luulette, vastaan reippaasti ja käännän katseeni kadulla seisovaan jaguaariin. Niin poistuin täyslastini kanssa takaisin Laajavuoren hotelliin.

Isännän ja seuralaisen päivä jatkui juopottelun merkeissä. Iltamyöhällä lähdettiin jatkamaan matkaa Helsinkiin isännän kotipuoleen. Yön pimeinä tunteina saavuin Järvenpäähän ja lopulta Helsinkiin, missä ajelin Espoon ja Helsingin väliä eestaas odotellen, että isäntä heräisi humalastaan kertomaan osoitteensa. Aamutuimaan päästiin isännän asunnolle. Saunottiin ja syötiin. Ennen kuin silmiä ehdittiin ummistaa saapui talon emäntä pihaan, mikä tarkoitti juhlien loppumista ja palaamista arkeen.

Reissu jäi kyllä mieleen, eikä jäänyt ainutkertaiseksi näiden veljesten kanssa. Rahaa tuli pari saturaista, lentolippu ja rannekello palkkioksi reissusta. Hyvä ettei potkuja tullut, koska olin töistä poissa koko maanantaipäivän – lupahan oli annettu vain sunnuntaita varten.  No, ei tullut potkuja kuitenkaan, nähtiin ilmeisesti, että tätä se hyvä asiakaspalvelu joskus vaatii.

22.8.2020 Veli M. Leinonen (korjattu Muurola Tervolaksi ja ravintolan nimeksi Ossaus 26.11.2020)
Mainostarra vuodelta 1973
Tarvajärven Joulumaa-tarra

”Kessäytyminen” säilöntämenetelmänä

Nämä muikut oli jätetty ”kessäytymään” Naapurivaaran alapuolisen Nuasjärven rannan p-paikalle.
Kessäytynyt hapankala särkikaloista

Kotipuolen Koillismaalla hapattamalla säilötty kala, erityisesti säyne on ollut kuulopuheiden mukaan oikeata herkkua. Tarinoita tästä olen kuullut lapsuudesta saakka, ja ainakin Pudasjärven Pärjänsuon perukoilta ja Korentokankaalta menetelmä on ollut muutamien osaajien käyttämä kalan säilömistapa. Tässä aiheeseen liittyvät valmistusohjeet karjalais- ja savolaistyyliin.

Hapankala karjalaistyyliin
(lähde:Karjalainen keittokirja 1978, Aino Lampinen)

Särjet suomustetaan, perataan ja pannaan miedonlaiseen suolaan. Vähän ruisjauhoja,  hapanleivänmuruja taikka tilkkanen maitoa pannaan kalajen sekaan, päälle kevyt paino ja särkipytty pidetään lämpimässä huoneessa, jolloin happaneminen pääsee alkuun.
Välillä kaloja vähän liikutellaan, mikä edistää happanemisprosessia. Kalaa ei kuitenkaan saa päästää liian happamaksi, happamuusaste tunnustellaan hajusta ja siitä, että kalan selkäruoto irtoaa hyvin.

Hapanneet kalat otetaan pois suolasta, huuhdellaan, saavat kuivahtaa ja pannaan sitten  karkeaan suolaan. Painot päälle ja kalapytty säilytetään kylmässä.

Hapansärkeä tehdään myös siten, että kun käyminen on ehtinyt sopivaan asteeseen, se keskeytetään kaatamalla kalojen päälle väkevä suolavesi. Sitten kalapytty viedään kylmään, ettei happanemineen enää jatku.

Hapansärki ruokapöydässä yllättää  tottumattoman hajullaan, mutta jos kalat huuhdotaan ja valutetaan hyvin ennen pöytääntuomista, maku osoittautuu hajua paljon miellyttävämmäksi. Hapatetun kalan liha on vähän punertavaa.

Hapankala savolaisittain (Bertta Räsänen 1980, Savolainen keittokirja)

Voitiin valmistaa muikuista, särkikaloista jne. Tarvittiin hapantaikinaa tai piimää, ruisjauhoja

Kalapantiot

Aikoina, jolloin suolakin oli kallista ja rahaa vähän, kalat säilöttiin joskus talven varalle hapattamalla. Kalojen säilyty tapahtui suunnilleen hapankaalin tapaan. Hapankala-astioita nimitettiin kalapantioiksi.

Syksyisin, kun kalojen saanti oli runsasta, kalat ladottiin perkauksen ja huuhdonnan jälkeen astioihin. Joukkoon laitettiin suolaa, ruisjauhoja, hapantaikinaa tai piimää. Kalojen päälle astetettiin paino.

Kalojen kypsentäminen ts. hapattaminen kesti useamman viikon. Kypsän kalan  
tunsi siitä, että kala oli punaista ja kalaa nostettaessa pyrstöstä tai niskasta kala loksahti irti.

Joka oli tottunut syömään hapankalaa piti hajusta siitä huolimatta erittäin herkullisena. Kalassa oli hapankaalimainen voimakas tuoksu. Riistvedellä on vieläkin säilynyt sana kalpantio, mikä tarkotti varmaa kalapaikkaa – riitti, että malttoi viedä vain pyydyksensä sinne.

Pyttymenetelmä (kirjoittajan harrastama menetelmä lihan raakakypsentämiseen)

Vielä 1970-luvun puolella oli kohtuullisen vaikeaa saada valmiiksi raakakypsytettyä naudanlihaa ravintolaan.  Tuolloin ostimme nautaa nejännesruhoina ja ns. pistoolipaisteina (takaneljännes ilman kylkeä). Takaneljännes paloiteltiin fileiksi ja paisteiksi ja ladottiin puhtaaseen desinfioituun muoviastiaan, joka täytettiin ääriään myöten ja suljettiin tiivillä kannella. Ruhon paloittelu-romppeista tehtiin jauhelihaa ja luut paahdettiin juuresten ja venhäjauhon kera ruskeaa peruskastiketta (espagnole) varten.

Parin, kolmen viikon jälkeen otettiin liha tuotantoon. Avattessa kantta tuli aina mieleen, että menivätköhän nuo lihat pilalle, sillä tuoksu oli hieman luotaantyöntävä. Mutta jonkun tovin kuluttua, oltuaan tekemisessä hapen kanssa,  tuoksu oli aivan normaali. Liha oli mureaa ja varsinkin nuoren mullin lihan paisteista pystyi tekemään hyviä pihvejä ja leivitettyjä vasikanleikkeitä, jotka olivat tuolloin hyvin suosittuja.

25.8.2020 Veli M. Leinonen

Rukatunturin latupartio

Säynäjävaaran huipulla 60-luvulla. Kuvassa vasemmalla Kari Härkönen, allekirjoittanut ja Kari Saarela. Tuo ”nopeuslaskupäivä” päättyi Kari Saarelan kantokosketukseen.
Kunniakirja Rukan hiihdossa 1968

Kuusamon Eräveikkojen toimesta Rukatunturilla järjestettiin hiihtokisat 1960-luvulta lukien aina pääsiäisen tienoilla. Tuohon aikaan ei ollut laduntekokoneita, joten latupohjat tehtiin jo alkutalvesta viikonloppuisin talkootyönä. Se oli tilaisuus meille Torangin hiihtoa harrastaville pojille päästä ilmaiseksi Rukatunturin maisemiin. Lauantaisin tai sunnuntaisin kokoonnuttiin torille bussikuljetusta varten, josta matka jatkui Rukalle.

Latupohjapoljentaan lähdettiin umpihankeen sovitulle reitille. Edessä hiihtivät vanhemmat ja varttuneemmat hemmot rivijono-muodostelmassa. Perässä tulevan vasen tai oikea suksi oli edessä hiihtävän  toisen jalan ladulla, ja perässä tuleva polki toisella suksellaan umpihankea pohjaa myöten. Näin viiden, joskus kymmenien hiihtäjien joukkue polki riittävän leveän latupohjan. Joukon jatkona tulivat nuoremmat talkoolaiset samaa periaatetta käyttäen.

Hiki virtasi, eikä hommaa voinut helpoksi sanoa, mutta kyllähän se oli myös hyvää perusharjoittelua hiihtämistä ajatellen. Lisäpalkintona saimme vapaaliput itse kisoihin, missä juoksutimme väliaikalappuja Noposen Paavolle ja Tiilikaisen Pekalle selostamoon. Hauskaahan sekin oli.

Me kuusamolaiset pojat harrastimme tuohon aikaan eritoten maastohiihtoa, ja aina hiihdettiin kilpaa, oltiinpa sitten harjoituslenkillä tai  ei, mikä oli tietysti tyhmää harjoitteluvasteen kannalta. Vaan eipä me siitä välitetty, suksi sai kyytiä aina kun joku vain otti haasteen vastaan.

Hiihdon pariin meidät innosti Kuusamolaisten nuorten mainiot esikuvat,  jotka olivat mm. Susi-Kalle Kalevi Oikarainen ja Karjalaisen veljekset Osmo ja Unto. Kuusamolaisethan juhlivat tuohon aikaan viestivoittoja vuositolkulla. Suurin vastus taisi tulla Jämsänkosken Ilveksiltä, jossa hiihtivät kuuluisat Huhtalan veljekset ja Veikko Hakulinen.

Meikäläisten sukset olivat enemmän kakkoslaatua.  Yleensä ne katkesivat mäkihypyssä, ja peltipurkista muotoillulla läkkipellillä ne itse korjattiin.
Paras hyppyrimäki oli Kajaanitien kupeessa, ns. Ronkaisen soramonttu, jossa pisimmät hypyt olivat kymmenmetrisiä tai enemmän. Monet kisat siinä käytiin Ronkaisen Jorman ja Seppäsen Arin kanssa.

Puusuksien voitelun perustana oli kunnollinen tervaus. Terva paahdettiin tulen loimussa kaasutohoa tai tulta käyttäen. Tervaus tehtiin yleensä kahteen kertaan. Hyvin hioutuneena ja tervan tekeydyttyä suksi luisti mainiosti eritoten pakkaskelissä. Luistovoiteena tuolloin käytettiin enimmäkseen tavallista kynttilää, koska muita voiteita ei meikäläisillä ollut. Vasta myöhemmin saatiin muutama  purkkivoide, joista oli apua lähinnä 5-10 pakkasasteen pitovoitelussa. Vesikelin voiteista liistereineen ei ollut tietoakaan, ja jos oli, niitä ei ollut vara ostaa.

Rukan 50 km laturetkeen ts. kansanhiihtotapahtumaan osallistuimme 1968. Torangista Rukalle ja takaisin tuli matkaa meno-paluuna n. 55 km. Mekin Ronkaisen Jorman ja  Niesiniemen Sepon kanssa päätimme osallistua.  

Aamutuimaan lähdettiin retkieväinemme matkaan. Vauhtia pidettiin minkä pystyttiin. Jossain Nissinvaaran kohdalla tavoitettiin Sossonniemen Sudet, joita edustivat Heiskasen veljekset Ali ja Seppo. Olivat koulukavereita ja kovia hiihtomiehiä. Rukalle tullessa juotiin kaakaot ja kerättiin uusia voimia. Rukalta väsynyt joukkio hiihtikin ilman innokasta kilpailuviettiä sulassa sovussa yhtä matkaa takaisin Kuusamoon, koska energiavarastot olivat kaikilla lopussa. Piti taistella lähinnä siitä, että miten jaksaisi hiihtää Kuusamoon takaisin. Matkantekoa helpotti se, että paluumatkalla oli jo huoltotarjoilua ainakin Nissinvaaralla. Periksiantamattomina me ehtoolla kotiuduttiin  juuri ennen iltahämärää. Lopen uupuneita olimme. Kunniakirja tuli myöhemmin postissa, johon on merkitty 25 km, vaikka todellisuudessa hiihdimme retken meno-paluuna. Olin tuolloin 14-vuotias.


Säynäjävaara valloitettiin 1960-luvulla useampana viikonloppuna jopa pujottelusuksilla tamppaillen. Intoa ja kuntoa riitti, vaikka itse hiihtäminen noilla tamineilla ei sujunut ollenkaan. Lähinnä harrastettiin nopeuslaskua entisen hyppyrimäen paikalle jääneessä aukossa. Olin lajissa aika hyvä, koska olin pienin ja  pisimmillä (200 cm) suksilla varustettu.  

Kerran mukava nopeuslaskupäivämme  loppui siihen, kun Saarelan Kari kaatui mäen loppuosuudella ja iski kankkunsa kantoon.

Omat puikkasukseni olin ostanut paikalliselta kirjastoauton kuljettajalta, joka oli tunnetusti pitkä mies. Sukset olivat Blizard Slalom-merkkiset ja ovat minulla tallessa vieläkin. Niihin liittyy toki tunnetta, mutta hankala niillä oli pikkupojan pujottelua harrastaa. Metallilistoilla varustettuja suksen kylkikantteja  sai jatkuvasti liimailla ja ruuvailla uudelleen paikoilleen.  

Määtän Esa, Härkösen Kari ja Saarelan Kari Säynäjävaaralla.

Muikunpyynnissä Livojärvellä

Se Taimen!

Kerran maaliskuussa 2008 olin muikkunuottausta kuvaamassa Livojärven Pernunselällä. Selkälän pariskunta oli siellä työntouhussa. Oli aurinkoinen pakkaspäivä.  Asianmukaiset viritykset oli tehty tuulensuojineen myös välipala- ja kahvitteluhetkiä varten.

Uittolaitteiden avulla vetonarut  hävisivät avannon kautta jääkannen alle. Narujen perässä tuli moottorivedolla toimiva nuotta. Homma eteni mukavasti, mutta yli kolmensadanmetrin vedon loppuvaiheessa nuotta tarttui uppotukkiin. Tuon oksikkaan irroittaminen vei tovin aikaa. Lopulta haarakas tukki ilmaantui pintaan,  mutta onneksemme nuotta ei kärsinyt vaurioita. Loppunuottaus sujuikin mukavissa merkeissä sutjakkaasti.  Kuvausilma oli mitä parhain..

Viimein esiin ilmestyi nuotan perä muikkuineen. Saaliin paljous oli kohtuullinen. Mukana nousi myös jokunen  hauki, ja Livojärvelle tyypillistä pikkusiikaa, mistä Selkälät valmistavat herkullista purkkikalaa.

Siinä työntouhua kuvatessani huomasin äkisti esiin ilmestyneen taimenen, jolloin huusin innostuneena: TAIMEN!  HILJAA, tokaisi siihen Toini. Lohikaloista ei näillä selkosilla ruukata huudella, kävi selväksi. Tosin noilla mailla ja halmeilla ei näkynyt ristinsieluakaan, lukuunottamatta nälkäisenä raakkuvaa korppia.

Helsinki 11.5.2020
Veli M. Leinonen

Reino ja Tommi
Nostoavanto
Nuotanvetolaite
Toini touhussaan.
Upoksissa olleen kaatokelon irroitus käynnissä. Toini ja Tommi.
muikkusaalis
Päivän muikkusaalis

Livojärven muikku vs. Kitkan viisas

Selkälän Toini nuotannostopuuhissa 2018.
Siikakin on päätynyt nuottaan Livojärvellä 2008.

Livojärven muikku vs. Kitkan viisas



Kuusamon ja Koillismaan tunnetuin kala on tietysti Kitkan viisas. Tuo nokkelan notkea, pikkuruinen siloposkirasvaisen pehmeä ruokapöytien lemmikki on Koillismaan arkiruokaa joka kodissa. Tämä suloinen suolakala, paistinkalana parhain, muikkupottuna mukava, pohjolan sardiini, pata- ja muikkukukkokala on saanut EU-nimisuojan.

Jo pikkupoikana opittiin muikkua syömään. Jos tuoretta muikkua ei ollut saatavilla, popsittiin pikkuruisia tönkkösuolattuja neulamuikkuja. Eikä ollut mies eikä mikään, joka ei pystynyt syömään muikkua päineen ja pyrstöineen.
Muikun mahdollisen makuvirhe paljastuu  jo pyynti-paikalla, kun peukalopuhkaisee muikun kiduksien takaa. Näin poistat muikun pään ja sisälmykset peräsuolen kera. Tämän jälkeen muikku suuhun. Puhtaan veden muikussa ei ole makuvirhettä, eikä tiettävästi leveän heisimadon (ts. lapamadon toukka) vaaraa.

Tavallisin kotiruoka muikusta oli vehnä- tahi ruisjauhoissa leivitetty, voissa paistettu muikku. Pyyntituoreen muikun korvasi suolattu, joka valmistui yhdessä kera perunain keittämällä. Muikut vain huljuteltiin vedessä, jotta ylisuolaisuus saatiin pois. Näin tehtyä tuotosta nimitettiin muikkupotuksi.

Tuoremuikuista tehty muikkupottu olikin 1970-luvun alussa yksi Ruhahovin suosikkiruuista. Mikäli se valmistettiin uusista perunoista, se oli suoranaista  gourmet-ruokaa. Lisukkeena tarjottiin sipulivoisulaa ja tillillä ryyditettynä, mikäli sitä oli saatavana.

Syksyinen muikunmäti oli taas herrojen herkkua, ja sitä oli kotioloissa harvemmin tarjolla, lukuunottamatta jouluaikaa. Muikunmäti oli jo tuolloin niin arvokasta, että se meni pääosin tukku- ja ravintolamyyntiin myös kotitarvekalastajilla. Tuolloin oli tarjolla jos jonkin laatuista mätiviritystä. Nimittäin huijarimyyjät lisäsivät vettä mätiinsä, mikä paljastuu vasta sulaneessa mädissä, joten mäti ostettiin mieluiten tutulta kauppiaalta tuoreena.

Livojärvellä ollessani 2007-2009 pääsin tutustumaan sikäläisiin kalastajiin ja tietysti myös Livojärven muikkuun. Livojärven ja Kitkan vesistön erottaa vain parin kilometrin pituinen maakannas. Suora yhteys järvien välillä pääsi syntymään, kun järvien väliin valmistui tukinuittolaitos uittokouruineen. Nykyisin laitos on entisöity museonähtävyys Kitkan Akanlahdessa.

Selkälän pariskunta harjoittaa edelleenkin Livojärvellä  kalastus-elinkeinoaan ja muikun nuottausta.

Tunnettuja ja hyvin suosittuja ovatkin heidän kalajalosteensa, joista yllätys, yllätys, särkisäilyke on halutuin. Livojärven lomakeskuksen rantakalailta lettukesteineen on  ollut ko. paikan viikko-ohjelmassa vuosikymmenet. Samalla turistit pääsivät tutustumaan paikalliseen ruokakulttuuriin Selkälän pariskunnan opastuksella. Muikkunuottausretket talvella ovat suosittuja.

Kysyttäessä Selkälän Reinolta Kitkan viisaan ja Livojärven muikun paremmuudesta hänen vakiovastauksensa kysymykseen oli: ”Livojärven muikussa on pehmeämpi ruoto.”

Kysymys arkarrutti minua, koska käsityksenenäni oli, että Kitkan viisaan voittanutta suomesta ei löytyne?

Asiasta piti saada varmuus, joten keväällä 2008 avoimien ovien päivän yhtenä ohjelmanumerona suoritimme Kitkan viisaan ja Livojärven paremmuutta mittaavan sokkotestin. Suolasimme molempien järvien samaa kokoluokkaa olevat muikut, ja asiakkaiden tehtävänä oli kertoa kumpi muikku oli makoisampi. Sokkotestimaistiaisten perusteella voiton vei Livojärven ”pehmeäruotoinen” 60% osuudella äänistä.

Jotta tutkimukselle saataisiin lisäuskottavuutta suoritin vielä varmuuden vakuudeksi kissatestin Kuusamon kuuluisimman Killi-kissan avustamana.

Tämä erityisen muikkuperso Killi asusti  Ikkunuksen eräässä talossa,  jonne toimitin pyyntituoreita muikkuja kahteen eri kippoon. Toisessa Kitkalaista ja toisessa Livojärveläistä.  Suurella mielihyvällä Killi valitsi, yllätys, yllätys,  Livojärveläiset muikut.

Joten tuon testin jälkeen on uskottava, että Selkälän Reino puhui totta. Livojärven muikussa on pehmeämpi ruoto.

Helsinki 11.5.2020
Veli M. Leinonen

Savolaismallinen

Vielä melko ”tolkussaan” oleva siro savolaismallinen siirtyi hyvin ansaitulle eläkepäiville. Halusi hää vielä jotain tähellistä tehä, ko niin hyväkuntoinen vielä oli. Niimpä Kimmo Repo (kuvaaja) ystävällisesti heltyi tarjoamaan kukkapenkkipaikkaa kesämökillään, ja sehän on ollut mieluisa tehtävä, joka yhä jatkuu…
Savolaismallinen nyt eläköityneenä kukkaveneenä Leppävirralla. Kuva Kimmo Repo.
Savolaismallinen nyt eläköityneenä kukkaveneenä Leppävirralla. Kuva Kimmo Repo.

Appeni oli tunnetusti kätevä käsistään. Teki melkein mitä vain. Osasi purkaa, koota ja korjata auton kuin auton. Taitava hevosmies ja puutöissäkin melkoinen mestari. Oli Laatokan karjalan evakkoja muuttaessaan Savon seudun Leppävirralle.

Olipa kerran hän ystävänsä Reinon kanssa hiukan viihteellä. Keskenään rupattelivat  niitä ja näitä, kavereita kun olivat, ja muutaman snapsi siinä meni. Reinolla oli pihassaan vanha savolaismallinen veneen rämä, joka oli päässyt rapistumaan jo niin, että päivä paistoi laudoituksen läpi siellä ja täältä. Hyvä se oli aikansa, tuumasi Reino, kavereiden tarkastallessa venhoa samalla kun  koettelivat sen sivulautojen lujuutta. Parhaiten tuo tekee tehtävänsä juhannuskokkotarpeena, toteaa Reino.

Mutta tilanteen kehittyessä jo leikinlaskun suuntaan,  heittää Ate puolileikillään, että saatan minä tuosta markan maksaa!  Markanko! Ihanko markan, kysyy Reino?  Mikä ettei, naurahtaa hän ja haasteen vielä Atelle heittää. Jos tuosta veneen vteet, saat kossupullon kaupan päälle!

Kaupat syntyivät ja eipä aikaakaan, kun Ate oli autotallissaan kyseisen veneen kimpussa.  Hiukan purkutyötä, uudet ylisen laidat venelaudasta ja niin muotoutuu ehjä savolaisvenho, joka tuhdisti tervattuna vaikutti suorastaan kaunottarelta.

Siinä on sulle vene jos kiinnostaa, tuumaa Ate, tarjoten minulle heti miten savolaismallisen omistajuutta.
Kiitos, kyllä kelpaa, vastaan. Kallavees, Kallavees, Konnuslahti, Unnukka ja Konnuksen kanava. Kalavesille minä heti mielin verkonlaskuun ja n uistelupuuhiin.

Ja niin rantautui tämä savolaisvenekaunotar Unnukanlahteen Leppävirralla kesällä 1978, ja niine hyvineen kossupullo päätyi appiukolleni.

Nyt  minulla oli  omistuksessani komea, mutta painava, vesitiivis tervapastillin tuoksuinen savolaiskaunotar.  Syvissä vesissä ne kalat uivat, olisi voinut sanoa veneestäkin, mutta mukava sillä oli soudella ja sutjakkaan se kulki. Hankin venhoon vielä viisiheppaisen Terhi perämoottorin, ja niin moniot kerrat sillä pörrättiin pitkin Soisalonsaaren ympärysvesiä verkkoja laskien ja vetouistellen. Mikä parasta yksin ajellen, veneen keula pysyi tukevasti alhaalla, vaikka ajeli kaasu pohjassa. Veneen syvätervaus oli myös näin tehnyt tehtävänsä.

Suvipäivänä kerran kaverini kanssa, päätimme ajella Konnuksen kanavan kautta Oravikosken maisemiin. Vieheet uivat veneen perässä ottikalan toivossa. Niin matka taittui verkalleen, ja muutaman tunnin jälkeen saavuimme Konnuksen kanavasulkuun.

Kuinka ollakaan samaa sulkua lähestyi myös sisävesialus Esso Saimaa.  Istuskelimme veneessämme kaikessa rauhassa lähestyvää alusta katsellen. Huomasimme, että olipa ahtaanpuoleinen kanava noin isolle alukselle.

Koska veneeni moottori oli sammuksissa, ajattelimme siirtyä eteenpäin laivan edestä, kun edessämme oleva sulku viimein avautui. Terhin käynnistysyrityksistä huolimatta, suomalaisen koneteollisuuden lahja venekansalle , ei suostunut käynnistymään. Vielä muutamia hätäisiä yrityksiä vielä tein, mutta Terhi pysyi hiljaisena. Esso Saimaa lähestyi ja repi kyljillään kanavan reunusta. Nyt tuli hätä käteen. Ei siinä auttanut silloin enää muu, kuin hyppäsimme  äkkiä ylös veneestä kanavan reunan ylisille. Muuutoin olisimme liiskautuneet, ja  savoilaismallinen veden jumalatar olisi siirtynyt ahdin valtakuntaan.

Tottahan toki Terhi  käynnistyi tapahtuman jälkeen ensi- nykäisyllä.

Kaikki Terhiä käyttäneet varmaan muistavat, että  Terhiä piti jäähdyttää n. 10 minuuttia ennen uutta käynnistystä, jos sen oli erehtynyt ajolämpimänä sammuttamaan.  Siksipä Terhi pidettiin tuon opetuksen jälkeen aina käynnissä, varsinkin kun kanavasulkuun ajettiin.

Ate, Aate Repo tässä ihan ite. Kuva Kimmo Repo.
Tässä haapapuulla laidoitettu savolaismallinen vene, jonka tekivät Ate ja pojanpoika Jyrki. Kuva Jyrki Repo.
Arvo Korhosen tyylinäyte 1885.
Jos ei suju sauvomalla, sitten mennään maita myöten. Ingervon kuva.