Nuoruusvuosien suosituin kalapaikka meillä Torangin pojille lienee ollut Kuusamojärveen laskeva Säynäjäjokivarsi, aina Jokilammen perukoille asti. Heti kynnelle kyettyämme vierailut jokivarressa olivat arkipäivää.
Kevätkelien aikaan vierailimme Säynäjäjokivarren sillalla tutkailemassa kevään etenemistä. Jäiden lähtö oli kesän tulon alkusoitto. Pian ilmestyivät muuttolinnut ja talvihorroksestaan heräilevät kutusammakot, joita löydettiin runsain määrin läheisistä vesijättöojista. Niiden kutuleikkejä seurattiin mielenkiinnolla. Moni sammakko päätti silloin myös päivänsä. Meidän pentujen leikit olivat enemmän ja vähemmän prutaaleja.
Muutkin vesileikit olivat yleisiä. Kevään tullen soramontut täyttyivät tulvavedestä. Ryhdyttiin rakentamaan lauttoja. Vesille teki mieli. Näillä omatekoisilla lautoilla seilattiin ympyräistä soramonttua meloen. Lautta kannatteli hyvin yhden miehen alun.
Kerran olimme tässä toimessa naapurin Karin kanssa. Keksittiin olevinaan hauska leikki: lauttojen vaihto pojalta pojalle hyppäämällä yhtäaikaa lautalta toiselle. Ja tuumasta toimeen. Hyppymme ajoiukset eivät menneet kohdallaan jolloin olimmekin yht’äkkiä samalla lautalla. Kumpikin pyrki tietysti lautan päälle jolloin toinen joutui lautan alle aina lautan pyörähtäessä. Tovi siinä pyörähdeltiin vuoronperään melkoisessa paniikissa vettä keuhkoista rykien. Lopulta ymmärsimme rauhoittua aloillemme, ja niin lautta saatiin asettumaan. Sen jälkeen varovasti käsillä meloen ja jaloilla polskien päästiin pikkuhiljaa montun rantaan. Uimataidottomia olimme tuohon aikaan molemmat.
Kotiinhan ei ollut menemistä märin vaattein. Mutta hätä kyllä keinot keksii, sanotaan. Tapasimme lähinaapurin Saulin ja hänen ehdotus päästi meidät pälkähästä. Heille oli hiljan saatu uusi pesukone ja erillinen linko, mikä ratkaisi ongelmamme. Eikun vaatteet linkoon, ja kohtapa oli pojilla kuivakkaan kosteat vetimet päällä. Kotiuduttiin muina miehinä, kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Myöhemmin Säynäjäjokivarren suositulla uimapaikalla opittiin loppujen lopuksi myös uimaan.
Vapakalastuksen ensiaskeleet opeteltiin Säynäjä-jokivarressa. Alkuaikojen paras pyyntiväline oli tavallinen vapaonki siimoineen ja koukkuineen. Eipä juuri kenelläkään ollut mitään bambuvapoja, puhumattakaan umpi- tai avokelavavoista. Pitkä, suorarunkoinen, hitaasti kapeneva koivu- tai haapapuu soveltui tarkoitukseen parhaiten. Oksat pois, metrin kaksi pidempi siima paikoilleen, kevyt lyijypaino tai ei ollenkaan, pieni ongenkoukku siiman päähän, ja se oli siinä. Kastematoja löydettiin kotipihojen perunapelloilta mielin määrin.
Kalastus tapahtui heittämällä mato-onki virtaavaan veteen. Annettiin vieheen uida virran mukana. Paremman tuloksen sai useamman koukun litkalla, mitkä olivat hyvin suosittuja. Saaliiksi saimme enimmäkseen ahvenia ja harjuksia. Pikku taimen oli harvinaisuus. Kalavalikoima laajeni myöhemmin, kun yläjuoksulle ilmestyivät kirjolohen kasvatusaltaat. Näitä pakokaloja saatiin aika usein alapuolisesta jokivarresta.
Juhannuksen tienolla veljeni Kake saapui vierailulle Kuusamoon. Otimme onkivavat ja kastemadot mukaan polkaisten n. 5 km päähän Jokilammen maisemiin, missä sijaitsi meidän poikien suosima Säynäjäjokivarren yläpuolen suohetteinen lampi.
Rantauduimme ottipaikoille, minne meneminen vaati rohkeutta, koska hetteinen rantatörmä tuntui imaisevan köykäisenkin ukkelin sisuksiinsa. Näin ei kuitenkaan käynyt ja onkisessio pääsi käyntiin.
Kake oli hankkinut kokemusta onkiharrastuksen parissa ja hallitsi homman. Kalat näyttivät olevan myös nälkäisiä ja persoja matokoukulle. Pianpa Kaken onki viuhui nopeaan tahtiin ylös ja alas, ahven, särki tai säyne koukussa roikkuen. Kalaa tuli solkenaan ja pian niitä oli röykkiö, varmaan satakunta kappaletta. Minun saaliini oli korkeintaan neljännes Kaken saaliista. Haukattiin eväsleivät ja mietittiin, miten kalasaalis saataisiin kuljetettua ilman kantamuksia polkupyörillä kotiin.
Päädyttiin koivunvitsa-haaravitsaan. Pujoteltiin kalat yksitellen kiduskannen kupeesta vitsaan ja solmittiin latvuksista kiinni pyörän perään. Lähdettiin iloisina rallatellen ajelemaan Torankiin päin. Keskusteltiin jo siitä, kuinka mahtavat olla iloisia kotipuolessa tällaisesta juhannuskalapaljoudesta. On siinä savustamista ja perkaamista, tuumailtiin. Lopulta kotiuduttiin saalista esittelemään.
Pian ilmestyi Helmi-tätikin ulkosalle. ”Sus’ siunaa,” mikä päivittely ja käläkätys kohta alkoi: ”Viekää nuo hiiteen, hornan kuuseen, tunkiollehan nuo joutaa, tai heittäkää ne Venäjän Kemmiin, silohoonni, mitä roskaa raij’jaatta.”
Niin, olivathan ne kalat hiukan siipeensä saaneen oloisia, kun niitä kelirikkoisella hiekkatiellä vetämällä kuskattiin. Mutta meidän mielestä ne olivat ainakin hyvin suomustettuja, tuumattiin tunkion kupeessa, kun kaloille kuoppaa kaivettiin.
Helsinki 10.4.2020
Veli M. Leinonen