Kategoria: Vieraskynä-kertomuksia Paanajärviretkiltä

Ensimmäinen matkamme Paanajärvelle syksyllä 2008.
Kirjoittajana Paanajärven Leppälän suvun perillinen Hilkka Toivonen (o.s. Tauriainen). Artikkelikuvat Hilkka Toivonen, ellei toisin mainita.

Hilkka Toivosen Paanajärven Leppälä on loistavan hyvä ja moniulotteinen kuvaus Paanajärven Leppälän Tauriaisen, Kallungin, Siiran ja Väyrysen suvuista. Julkaistu 3.9.2017 (2. painos).
Suosittelen lämpimästi.

Perjantai, 12.9. 

Herätyskellon soidessa nousin ylös ja haukottelin kunnes muistin: tänäänkö on se päivä, jolloin vihdoinkin pääsen Paanajärvelle, isäni kotiseudulle? Olin haaveillut siitä jo 80-luvulla, jolloin se jo ajatuksena oli mahdoton. Mutta kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991 ja seuraavana vuonna perustettiin Paanajärven kansallispuisto, aloitettiin kotiseutumatkat Paanajärvi-Tavajärvi-seuran toimesta. Valitettavasti itselläni oli 90-luvulla matkaesteenä ensin suuren laman aiheuttama työttömyys ja myöhemmin taas työkiireet. Mutta nytpä olimme onnistuneet saamaan Kuusamosta oppaan ja sukulaisista retkiporukan. Olimme mieheni, Timon kanssa tulleet kotoamme Vantaalta mökille Ylikiiminkiin jo edellisenä päivänä, jotta ehtisimme tänään varmasti ajoissa Kuusamoon – ja rajalle.

Aamiaisen nautittuamme lähdimme jännittynein mielin matkaan vähän yli 8. Ajomatkaa mökiltä Kuusamon keskustaan on noin 185 km. Toivoin, että sää vielä päivän mittaan kirkastuisi, mutta olin iloinen jo siitä, että ei satanut. Koko kesän ja syksynkin oli ollut niin kylmää ja sateista. Pudasjärvellä tapaisimme veljeni sekä serkkuni ja hänen vaimonsa, jotka liittyisivät matkaseurueeseemme. Kuusamon keskustaan olimme sopineet treffit matkaoppaamme Vilho Heikkalan kanssa. Hän oli laatinut meille mielenkiintoisen neljän päivän matkasuunnitelman Paanajärvelle ja Vienan Karjalaan. Ensimmäisen päivän tavoitteena oli päästä Paanajärven itäpäähän, jonka rannalla olevassa mökissä yöpyisimme ennen veneretkeämme Leppälään. Ajomatkamme Kuusamoon sujui hyvin ja olimme tapaamispaikalla, City-marketin edessä, jo hyvissä ajoin ennen klo 11. Matkaa Kuusamon keskustasta Pääjärven kautta Paanajärven itäpäähän on noin 210 km. Muistelin, että matkaa Paljakan kautta Paanajärven länsipäähän on noin 65 km – ja rajalta vain viisi kilometriä. Vielä 90-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella matkat Paanajärvelle oli tehty Paljakan ja länsipään kautta, mutta nykyään ainoa virallinen rajanylityspaikka on Kortesalmi-Suoperä, josta tie jatkuu Pääjärvelle. Siispä mekin menemme Pääjärven kautta.

Ajoimme 60 km rajalle, jossa ei ollut ruuhkaa ja rajamuodollisuudetkin menivät nopeasti. Matkaa Pääjärvelle olisi vielä 60 km. Vaikka matkustimme maastoautoilla, Venäjän puoleinen tie oli pienoinen kulttuurishokki. Koska tiessä ei ollut päällystettä ollenkaan, oli kuin olisimme ajaneet rakenteilla olevan leveän tien huonokuntoista pohjaa. Voi sitä tärinää ja tutinaa! Keskinopeutemme laski ja oli vain noin 25-30 km/h. 

Ajettuamme rajalta noin 15 km pysähdyimme Beoscanin tankkauspisteeseen ostamaan autoihimme edullista polttoainetta. Tie jatkui saman kuntoisena. Ajokaista oli aina tien parempi kaista. Näimme tiellä yksittäisiä tukkeja, isoja kiviä, soraläjiä, syviä kuoppia yms. Ehkä suurin ihmetykseni oli kuitenkin takaa tuleva pölypilvi, jonka kohdallamme tunnistin Lada-merkkiseksi autoksi, joka surahti vauhdilla ohitsemme. Vain hetki ja pölypilvi oli kadonnut mutkan taakse. Kun tällaista oli tapahtunut jo useamman kerran, täytyy myöntää, että autona Lada alkoi väkisinkin herättää hieman kunnioitusta. Tien reunoilla ja risteyksissä oli paikoin pystytetty iso, puinen ortodoksiristi. Ne ovat Matkamiehen ristejä, joiden äärellä matkaajat voivat levätä ja hiljentyä. Puunkuljetusautoja tuli vastaamme ainoastaan yksi ja sekin tyhjillään: puutullit olivat selvästikin tehneet tehtävänsä! 

Saavuttuamme viimein Pääjärven taajamaan huomasimme, että siellähän olikin asfaltoitua tietä – lyhyehkö pätkä. Opas kertoi, että sen olivat suomalaiset tehneet 70-luvun alussa rakentaessaan Pääjärvelle asuinkerrostaloja, julkisia rakennuksia ja metsäkeskuksen. Pitkän jytinän jälkeen tuntui suorastaan ylelliseltä ajaa tätä asfalttitietä, vaikka se ei todellakaan ollut enää parhaimmassa kunnossaan. Opas kertoi myös, että itse Pääjärven taajamassa asuu noin 2500 asukasta, joista 1/3 osa on karjalaisia. 

Menimme karjalaisen Anna Vlasovan kotiin, jossa nautimme maittavan aterian. He asuivat paritalossa, jossa heillä oli oma, idyllinen, pienehkö puutarha, jonka perällä oli saunarakennus, kyly. Ehdimme hetken tutustua toisiimme ja huomasin, että heillähän oli kännykät, tietokoneet ja sähköpostit.

• 

Jälkiruokakahvin jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa kohti Paanajärveä, jonne oli 90 km, ja vieläkin huonompaa tietä. Matka kului kuitenkin jotensakin siedettävästi hyvän oppaamme ansiosta. Sää oli selkeä ja pysähdyimme korkeilla paikoilla ihastelemaan hienoja näköaloja. Pääjärvi ja Kivakkatunturi näyttäytyivät niin komeina! Kauas vasemmalle jäi Nuorunen, jossa olisi mielenkiintoista päästä joskus käymään. Meitä vastaan ajoi Anna Vlasovan mies Vladimir, joka pysähtyi ja näytti Pääjärvestä pyydystämäänsä nieriä-saalistaan. 

Viimein, jo monen salatun huokauksen jälkeen saavuimme kauniille Olankajoelle, jonka ylitimme jo parhaat päivänsä nähnyttä puusiltaa pitkin. Sillan lähettyvillä oli muutamia kansallispuiston mökkejä. Käännyimme vasemmalle ja kuusi viimeistä kilometriä ajoimme tietä, joka kulki joen vartta ylöspäin kohti Paanajärveä. Tämä tie oli kai matkamme huonoin. Ja lopultakin, noin 8 jälkeen illalla, saavuimme Paanajärvelle. Olimme olleet matkalla 12 tuntia. Ajoimme autot vuokraamamme Paanajärvi-mökin edustalle. Tiesimme, että täällä ei missään ollut sähköä. Aurinko oli jo laskenut, mutta halusin kuitenkin käydä rannassa. Taskulampun valossa menin alas rantaan, polvistuin hiekalle veden ääreen ja pesin kasvoni. Minä olin niin onnellinen! 

Olimme kaikki hyvin väsyneitä raskaasta, koko päivän kestäneestä matkasta. Kävimme vielä rantasaunalla peseytymässä ja söimme Heikkalan laittamaa mitä maukkainta kuivalihakeittoa.Pöydässä oli tarjolla muutakin herkkua mm. oppaamme pyytämiä ja savustamia siikoja. Kaikki maistui niin hyvälle! Ruuan jälkeen juttelimme hetkisen ja nukahdimme nopeasti.

Lauantai, 13.9. 

Heräsimme jo varhain hyvään tuoksuun: oppaamme oli keittänyt aamupuuron ja kahvit. Ai kun ne maistuivat! Menin vielä alas järven rantaan: olimme hiekkarantaisen lahden poukamassa, kauempana oli keskellä saari – ja näköala järvelle: se oli mykistävän kaunis! Ilma oli syksyisen viileä, taaempana järvellä oli vielä usvaa. Yöllä oli varmaankin ollut kylmää.Lähdimme järvelle kahdella moottoriveneellä, jotka oppaamme oli vuokrannut kansallispuiston vartijalta. Meidän venettämme ohjasi Vilho Heikkala ja toista venäläinen puistonvartija.

Venematkaa järven itäpäästä Leppälään on noin 12 km. Tunnelma oli hyvin epätodellinen. En olisi koskaan uskonut, että viimeinkin, kun pääsen Paanajärven Leppälään, tulenkin sinne itäpuolelta. Olin aina kuvitellut tulevani sinne järven länsipäästä, kuten vielä muutama vuosi aiemmin olisi ollut mahdollista. Kiidimme veneillämme hyvää vauhtia yli Paanajärven aaltojen ja samalla opas esitteli meille suomalaisten entisiä talonpaikkoja, vaaroja ja tuntureita. Hän kertoi myös tarinoita entisistä paanajärveläisistä. Ja viimein, järven keskipaikkeilla, rantauduimme etelärannalle, kauniin hiekkaniemen reunalle. ”Onko tämä varmasti oikea paikka?” kysyin hieman epäillen, sillä meistä ei kukaan aiemmin ollut käynyt Paanajärvellä. ”On tämä!” opas vakuutti ja kävi itsekin vilkaisemassa Leppälän tiluksia hiekkaniemen takana olevan rinteen päältä sekä alkoi asetella nuotiopuita ison kuusen alle. 

Olin aiemmin itsekseni suunnitellut, että ottaisin kaikista rakennusten perustusten jäänteistä mitat ja kirjaisin ne ylös vihkoon, sillä Leppälästähän oli löytynyt vanha, hieno valokuva, jossa näkyi pääosa rakennuksista. Mutta kun sitten oikeasti tulimme Leppälän hietikolle, päässäni vain ”humahti” ja unohdin kaikki nämä suunnitelmat. Kävelimme isolla, kauniilla hiekkaniemellä ja löysimme sen toisesta laidasta pienen puron. Saara-täti oli kertonut, että se oli lähdepuro, josta 1930-luvulla otettiin kaikki talousvesi Leppälään. Nousimme rinnettä ylös Leppälän isolle peltoaukeamalle. ”Mutta – koko peltohan on täynnä vattupensaita, miten täältä voi mitään löytää!” ehdin jo hädissäni ajatella. Jatkoimme kävelyä ja laitoin syvän toivomuksen kohti yläilmoja, että ’löytäisimme vaikkapa edes jotain’. Karhun kakkoja kyllä oli, vanhoja ja tuoreempiakin. Ja muhkeita vadelmia, ne maistuivat. Sitten – aivan ykskaks – löysin vadelmapensaiden seasta jotakin: oliko se kivijalkaa, jonkin rakennuksen nurkka. Yhden kiven päällä oli puhkikulunut pata. Nostin sen ilmaan: se oli painava. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, olivatko esivanhempani käyttäneet tätä pataa. Läheltä löytyi myös jäänteet isosta uunista, joka oli tehty paikallisesta liuskekivestä. Tutkimme tarkemmin, nimittäin pihassa oli ollut kaksi muutakin taloa, joissa molemmissa olivat päädyt järvelle päin. Viimein koko rakennus alkoi hahmottua meille. Tämän talon pitkä sivu oli järven suuntaisesti. Mittasimme vielä perustusjäänteet pitkin askelin: ne olivat noin reilu 7 m x reilu 15 m. Nyt olin varma: tässä oli ollut isäni koti! (huom! Noin viisi vuotta myöhemmin löysin Kansallisarkistosta tilan katselmuksen, jossa tämä talo oli mitattu: 8,02 x 18,78 m)

Vasta täällä Leppälän pihalla minäkin oivalsin, että isänikin oli ollut joskus pieni poika. Täällä hän oli elänyt lapsuutensa onnelliset päivät, ja nuoruuden. Mutta sitten, vuonna 1939 kaikki oli muuttunut: Heidän äitinsä oli sairastunut Pääsiäis-kirkkomatkallaan. Kovan päänsäryn takia hänet oli viety Paanajärven Punaisen Ristin sairasmajalle, jossa hän seuraavana yönä ’nukkui pois’. Äidin kuolema oli suuri menetys koko perheelle. Vielä samana vuonna, marraskuun viimeisenä päivänä kohtasi koko Suomea ”suuri onnettomuus”: puhkesi sota, Talvisota. 

Paanajärven väkeäkin alettiin evakuoida paniikkitunnelmissa. Määräyksen mukaan ensiksi vain lapset ja vanhukset saivat lähteä ja vasta seuraavana päivänä 15 vuotiaat ja vanhemmat, sekä eläimet. Pappani olikin lähtenyt viemään kahta nuorinta lastaan, Paulia ja Saaraa, järven länsipäähän, jossa oli maantie ja josta evakot kuljetettiin länteen. Isäni ja hänen sisaruksensa Martta ja Kalle, sekä eläimet, jäivät kotiin odottamaan seuraavaa päivää. Mutta kun he illalla kuulivat tuliaseiden pauketta ja näkivät taistelun lieskat järven itäpäässä, eivät he enää uskaltaneet jäädä yöksi kotiin vaan pakenivat syvälle metsään. Seuraavana aamuna he varovasti palasivat kotiinsa, jonne heidän isänsäkin oli tullut. He keräsivät eläimet sekä tavarat, ja pääsivät lähtemään kohti järven länsipäätä, kivikkoista kesätietä pitkin.

Mutta koska isäni oli jo 18-vuotias, hän joutui jäämään sota-alueelle. Muiden paikalle komennettujen miesten kanssa hän kiersi Paanajärven taloja ja keräsi varastoista ruokatarvikkeita, jotka myöhemmin toimitettiin evakoille länteen. Jatkosodan aikana isä oli mennyt armeijaan – ja suoraan etulinjoihin. Monta vuotta... Isäni oli 24-vuotias, kun sota hänen kohdallaan päättyi loppuvuodesta -44. Kaikki oli aloitettava alusta uudessa kotipaikassa Tyrnävällä...

Neljä sukupolvea isäni sukuhaarasta ehti asua tässä talossa. Monet sukutarinat muistuivat nyt mieleeni. Isäni äidillä oli ollut jo laivalippu Amerikkaan, kun hän oli Kuusamon kirkolla tavannut pappani. He ihastuivat toisiinsa. Kun pappani oli kosinut, hän antoi lippunsa nuoremmalle siskolleen – ja itse tuli miniäksi tähän taloon. Pappani äiti oli parantaja, Leppä-muori, joka oli tehnyt yksin parannusmatkoja jopa Venäjälle asti (eli Vienan Karjalaan). Hieronnalla ja keittämillään yrttijuomilla hän paransi sairaita. Pappani pappa, Johan Henrik Tauriainen oli sukumme ensimmäinen isäntä täällä Leppälässä. Hän oli avioitunut järven toisella puolella sijaitsevan Paunan talon tyttären, Elsa Riekin kanssa, jonka sukua oli asunut jo kolme polvea Paanajärvellä. Yhden lapsen he saivat, Johan Fredrik Tauriaisen, sitten Elsa-äiti kuoli keuhkotautiin. Johan Henrik avioitui toisen kerran Anna Brita Wärd/ Karjalaisen kanssa ja taloon syntyi vielä useita lapsia. Kaikkiaan Leppälän sukupihassa oli sittemmin yhteensä neljä taloa ja lähistöllä yksi mökki, joissa kaikissa asui Johan Henrik Tauriaisen jälkipolvia. 

Herään mietteistäni ja tutkimme myös muita rakennusten jäänteitä. Löysimme hieman hyväkuntoisemman uunin, joka sijaitsi noin 50 m länteen löytämästämme kantatalosta. Perustukset olivat noin 6 x 6 m. Tässä oli ollut varmaankin se mökki, jota pappani heidän palattuaan evakosta oli ensiksi alkanut rakentamaan. Saara-täti oli ennen matkaamme kertonut, että kun he palasivat kesällä -42 jatkosodan aikana takaisin Leppälään, olivat kaikki rakennukset poltettu. Onneksi pappa oli kuitenkin löytänyt noin kilometrin päässä Leppälästä itään päin hänen aiemmin siskoltaan ostamansa mökin puojin. Se oli jäänyt polttamatta, koska se sijaitsi metsässä hieman piilossa. Pappa oli laittanut kamiinan tulisijaksi ja he asettuivat siihen. Eräänä päivänä puoji kuitenkin paloi ylikuumenneen kamiinan vuoksi ja he joutuivat muuttamaan tähän mökkiin, vaikka se oli ollut vielä keskeneräinen. Mietin mielessäni, kuinka paljon vaikeuksia ihmisillä silloin olikaan ollut. Mutta, kuten Saara-täti oli kertonut, vaikka olikin puutetta ja tilat olivat pienet, aina oltiin vieraanvaraisia ja yösija tarjottiin kulkijalle. 

Otan vielä tulitikkulaatikollisen multaa isäni kotitalon pirtinuunin juuresta ja järven rannasta pullollisen vettä – aion viedä ne isäni haudalle Pudasjärvelle. Hänhän ei koskaan päässyt enää käymään Leppälässä, sillä hän kuoli jo vuonna 1985.

Oppaamme oli keittänyt meille nuotiokahvit ja paistanut makkaraa. Kyllä ne maistuivatkin hyviltä! Olimme kaikki tyytyväisiä ja iloisia. Kävelemme vielä hiekkaisella Leppäniemellä, josta poimimme pieniä kiviä kotiin vietäväksi. Pysähdyn ihailemaan uskomattoman kaunista näköalaa itään päin. Muistui mieleeni, mitä Severi Alanne oli kirjoittanut vuonna 1902 tekemästään geologisesta kesämatkastaan Paanajärvelle. He olivat yöpyneet täällä kaikkiaan neljässä talossa, joista parhaimmaksi hän oli arvioinut Leppälän, jossa oli ollut paras näköala, siistein asunto ja paras ruoka.

Lopultakin maltamme lähteä kauniista Leppäniemestä, mutta mieleeni jäi halu tulla vielä takaisin. Oppaamme kierrätti meitä veneellä vielä vanhoissa turistikohteissa kuten Ruskeakallion edustalla ja Mäntyjoen suulla. Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun palasimme järven itäpäähän mökille, jossa vielä aterioimme ennen paluumatkaamme Pääjärvelle. (Yövyimme Pääjärvellä datsassa ja seuraavana aamuna lähdimme päiväretkelle Kiestinkiin. Kävimme monissa mielenkiintoisissa paikoissa. Olimme vielä toisenkin yön Pääjärven datsassa ja maanantaina aamiaisen jälkeen lähdimme kohti Suomea. Seuraavat matkat teimme 2011, 2013 ja 2019.)

Helsinki 12.11.2020
Kirjoittajana Paanajärven Leppälän suvun perillinen Hilkka Toivonen (o.s. Tauriainen).