Leppälän jälkeläisten Paanajärviretki 2008: Vieraskynäkirjoittajana Hilkka Toivonen


Ensimmäinen matkamme Paanajärvelle syksyllä 2008.
Kirjoittajana Paanajärven Leppälän suvun perillinen Hilkka Toivonen (o.s. Tauriainen). Artikkelikuvat Hilkka Toivonen, ellei toisin mainita.

Hilkka Toivosen Paanajärven Leppälä on loistavan hyvä ja moniulotteinen kuvaus Paanajärven Leppälän Tauriaisen, Kallungin, Siiran ja Väyrysen suvuista. Julkaistu 3.9.2017 (2. painos).
Suosittelen lämpimästi.
Perjantai, 12.9. 

Herätyskellon soidessa nousin ylös ja haukottelin kunnes muistin: tänäänkö on se päivä, jolloin vihdoinkin pääsen Paanajärvelle, isäni kotiseudulle? Olin haaveillut siitä jo 80-luvulla, jolloin se jo ajatuksena oli mahdoton. Mutta kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991 ja seuraavana vuonna perustettiin Paanajärven kansallispuisto, aloitettiin kotiseutumatkat Paanajärvi-Tavajärvi-seuran toimesta. Valitettavasti itselläni oli 90-luvulla matkaesteenä ensin suuren laman aiheuttama työttömyys ja myöhemmin taas työkiireet. Mutta nytpä olimme onnistuneet saamaan Kuusamosta oppaan ja sukulaisista retkiporukan. Olimme mieheni, Timon kanssa tulleet kotoamme Vantaalta mökille Ylikiiminkiin jo edellisenä päivänä, jotta ehtisimme tänään varmasti ajoissa Kuusamoon – ja rajalle.
Aamiaisen nautittuamme lähdimme jännittynein mielin matkaan vähän yli 8. Ajomatkaa mökiltä Kuusamon keskustaan on noin 185 km. Toivoin, että sää vielä päivän mittaan kirkastuisi, mutta olin iloinen jo siitä, että ei satanut. Koko kesän ja syksynkin oli ollut niin kylmää ja sateista. Pudasjärvellä tapaisimme veljeni sekä serkkuni ja hänen vaimonsa, jotka liittyisivät matkaseurueeseemme. Kuusamon keskustaan olimme sopineet treffit matkaoppaamme Vilho Heikkalan kanssa. Hän oli laatinut meille mielenkiintoisen neljän päivän matkasuunnitelman Paanajärvelle ja Vienan Karjalaan. Ensimmäisen päivän tavoitteena oli päästä Paanajärven itäpäähän, jonka rannalla olevassa mökissä yöpyisimme ennen veneretkeämme Leppälään. Ajomatkamme Kuusamoon sujui hyvin ja olimme tapaamispaikalla, City-marketin edessä, jo hyvissä ajoin ennen klo 11. Matkaa Kuusamon keskustasta Pääjärven kautta Paanajärven itäpäähän on noin 210 km. Muistelin, että matkaa Paljakan kautta Paanajärven länsipäähän on noin 65 km – ja rajalta vain viisi kilometriä. Vielä 90-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella matkat Paanajärvelle oli tehty Paljakan ja länsipään kautta, mutta nykyään ainoa virallinen rajanylityspaikka on Kortesalmi-Suoperä, josta tie jatkuu Pääjärvelle. Siispä mekin menemme Pääjärven kautta.
Ajoimme 60 km rajalle, jossa ei ollut ruuhkaa ja rajamuodollisuudetkin menivät nopeasti. Matkaa Pääjärvelle olisi vielä 60 km. Vaikka matkustimme maastoautoilla, Venäjän puoleinen tie oli pienoinen kulttuurishokki. Koska tiessä ei ollut päällystettä ollenkaan, oli kuin olisimme ajaneet rakenteilla olevan leveän tien huonokuntoista pohjaa. Voi sitä tärinää ja tutinaa! Keskinopeutemme laski ja oli vain noin 25-30 km/h. 

Ajettuamme rajalta noin 15 km pysähdyimme Beoscanin tankkauspisteeseen ostamaan autoihimme edullista polttoainetta. Tie jatkui saman kuntoisena. Ajokaista oli aina tien parempi kaista. Näimme tiellä yksittäisiä tukkeja, isoja kiviä, soraläjiä, syviä kuoppia yms. Ehkä suurin ihmetykseni oli kuitenkin takaa tuleva pölypilvi, jonka kohdallamme tunnistin Lada-merkkiseksi autoksi, joka surahti vauhdilla ohitsemme. Vain hetki ja pölypilvi oli kadonnut mutkan taakse. Kun tällaista oli tapahtunut jo useamman kerran, täytyy myöntää, että autona Lada alkoi väkisinkin herättää hieman kunnioitusta. Tien reunoilla ja risteyksissä oli paikoin pystytetty iso, puinen ortodoksiristi. Ne ovat Matkamiehen ristejä, joiden äärellä matkaajat voivat levätä ja hiljentyä. Puunkuljetusautoja tuli vastaamme ainoastaan yksi ja sekin tyhjillään: puutullit olivat selvästikin tehneet tehtävänsä! 

Saavuttuamme viimein Pääjärven taajamaan huomasimme, että siellähän olikin asfaltoitua tietä – lyhyehkö pätkä. Opas kertoi, että sen olivat suomalaiset tehneet 70-luvun alussa rakentaessaan Pääjärvelle asuinkerrostaloja, julkisia rakennuksia ja metsäkeskuksen. Pitkän jytinän jälkeen tuntui suorastaan ylelliseltä ajaa tätä asfalttitietä, vaikka se ei todellakaan ollut enää parhaimmassa kunnossaan. Opas kertoi myös, että itse Pääjärven taajamassa asuu noin 2500 asukasta, joista 1/3 osa on karjalaisia. 

Menimme karjalaisen Anna Vlasovan kotiin, jossa nautimme maittavan aterian. He asuivat paritalossa, jossa heillä oli oma, idyllinen, pienehkö puutarha, jonka perällä oli saunarakennus, kyly. Ehdimme hetken tutustua toisiimme ja huomasin, että heillähän oli kännykät, tietokoneet ja sähköpostit.
Matkamiehen risti
Jälkiruokakahvin jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa kohti Paanajärveä, jonne oli 90 km, ja vieläkin huonompaa tietä. Matka kului kuitenkin jotensakin siedettävästi hyvän oppaamme ansiosta. Sää oli selkeä ja pysähdyimme korkeilla paikoilla ihastelemaan hienoja näköaloja. Pääjärvi ja Kivakkatunturi näyttäytyivät niin komeina! Kauas vasemmalle jäi Nuorunen, jossa olisi mielenkiintoista päästä joskus käymään. Meitä vastaan ajoi Anna Vlasovan mies Vladimir, joka pysähtyi ja näytti Pääjärvestä pyydystämäänsä nieriä-saalistaan. 

Viimein, jo monen salatun huokauksen jälkeen saavuimme kauniille Olankajoelle, jonka ylitimme jo parhaat päivänsä nähnyttä puusiltaa pitkin. Sillan lähettyvillä oli muutamia kansallispuiston mökkejä. Käännyimme vasemmalle ja kuusi viimeistä kilometriä ajoimme tietä, joka kulki joen vartta ylöspäin kohti Paanajärveä. Tämä tie oli kai matkamme huonoin. Ja lopultakin, noin 8 jälkeen illalla, saavuimme Paanajärvelle. Olimme olleet matkalla 12 tuntia. Ajoimme autot vuokraamamme Paanajärvi-mökin edustalle. Tiesimme, että täällä ei missään ollut sähköä. Aurinko oli jo laskenut, mutta halusin kuitenkin käydä rannassa. Taskulampun valossa menin alas rantaan, polvistuin hiekalle veden ääreen ja pesin kasvoni. Minä olin niin onnellinen! 

Olimme kaikki hyvin väsyneitä raskaasta, koko päivän kestäneestä matkasta. Kävimme vielä rantasaunalla peseytymässä ja söimme Heikkalan laittamaa mitä maukkainta kuivalihakeittoa.Pöydässä oli tarjolla muutakin herkkua mm. oppaamme pyytämiä ja savustamia siikoja. Kaikki maistui niin hyvälle! Ruuan jälkeen juttelimme hetkisen ja nukahdimme nopeasti.
Vladimir Vlasov nieriän pyytäjä mitä parhain
Paanajärvi- mökki
Lauantai, 13.9. 

Heräsimme jo varhain hyvään tuoksuun: oppaamme oli keittänyt aamupuuron ja kahvit. Ai kun ne maistuivat! Menin vielä alas järven rantaan: olimme hiekkarantaisen lahden poukamassa, kauempana oli keskellä saari – ja näköala järvelle: se oli mykistävän kaunis! Ilma oli syksyisen viileä, taaempana järvellä oli vielä usvaa. Yöllä oli varmaankin ollut kylmää.Lähdimme järvelle kahdella moottoriveneellä, jotka oppaamme oli vuokrannut kansallispuiston vartijalta. Meidän venettämme ohjasi Vilho Heikkala ja toista venäläinen puistonvartija.

Venematkaa järven itäpäästä Leppälään on noin 12 km. Tunnelma oli hyvin epätodellinen. En olisi koskaan uskonut, että viimeinkin, kun pääsen Paanajärven Leppälään, tulenkin sinne itäpuolelta. Olin aina kuvitellut tulevani sinne järven länsipäästä, kuten vielä muutama vuosi aiemmin olisi ollut mahdollista. Kiidimme veneillämme hyvää vauhtia yli Paanajärven aaltojen ja samalla opas esitteli meille suomalaisten entisiä talonpaikkoja, vaaroja ja tuntureita. Hän kertoi myös tarinoita entisistä paanajärveläisistä. Ja viimein, järven keskipaikkeilla, rantauduimme etelärannalle, kauniin hiekkaniemen reunalle. ”Onko tämä varmasti oikea paikka?” kysyin hieman epäillen, sillä meistä ei kukaan aiemmin ollut käynyt Paanajärvellä. ”On tämä!” opas vakuutti ja kävi itsekin vilkaisemassa Leppälän tiluksia hiekkaniemen takana olevan rinteen päältä sekä alkoi asetella nuotiopuita ison kuusen alle. 

Olin aiemmin itsekseni suunnitellut, että ottaisin kaikista rakennusten perustusten jäänteistä mitat ja kirjaisin ne ylös vihkoon, sillä Leppälästähän oli löytynyt vanha, hieno valokuva, jossa näkyi pääosa rakennuksista. Mutta kun sitten oikeasti tulimme Leppälän hietikolle, päässäni vain ”humahti” ja unohdin kaikki nämä suunnitelmat. Kävelimme isolla, kauniilla hiekkaniemellä ja löysimme sen toisesta laidasta pienen puron. Saara-täti oli kertonut, että se oli lähdepuro, josta 1930-luvulla otettiin kaikki talousvesi Leppälään. Nousimme rinnettä ylös Leppälän isolle peltoaukeamalle. ”Mutta – koko peltohan on täynnä vattupensaita, miten täältä voi mitään löytää!” ehdin jo hädissäni ajatella. Jatkoimme kävelyä ja laitoin syvän toivomuksen kohti yläilmoja, että ’löytäisimme vaikkapa edes jotain’. Karhun kakkoja kyllä oli, vanhoja ja tuoreempiakin. Ja muhkeita vadelmia, ne maistuivat. Sitten – aivan ykskaks – löysin vadelmapensaiden seasta jotakin: oliko se kivijalkaa, jonkin rakennuksen nurkka. Yhden kiven päällä oli puhkikulunut pata. Nostin sen ilmaan: se oli painava. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, olivatko esivanhempani käyttäneet tätä pataa. Läheltä löytyi myös jäänteet isosta uunista, joka oli tehty paikallisesta liuskekivestä. Tutkimme tarkemmin, nimittäin pihassa oli ollut kaksi muutakin taloa, joissa molemmissa olivat päädyt järvelle päin. Viimein koko rakennus alkoi hahmottua meille. Tämän talon pitkä sivu oli järven suuntaisesti. Mittasimme vielä perustusjäänteet pitkin askelin: ne olivat noin reilu 7 m x reilu 15 m. Nyt olin varma: tässä oli ollut isäni koti! (huom! Noin viisi vuotta myöhemmin löysin Kansallisarkistosta tilan katselmuksen, jossa tämä talo oli mitattu: 8,02 x 18,78 m)

Vasta täällä Leppälän pihalla minäkin oivalsin, että isänikin oli ollut joskus pieni poika. Täällä hän oli elänyt lapsuutensa onnelliset päivät, ja nuoruuden. Mutta sitten, vuonna 1939 kaikki oli muuttunut: Heidän äitinsä oli sairastunut Pääsiäis-kirkkomatkallaan. Kovan päänsäryn takia hänet oli viety Paanajärven Punaisen Ristin sairasmajalle, jossa hän seuraavana yönä ’nukkui pois’. Äidin kuolema oli suuri menetys koko perheelle. Vielä samana vuonna, marraskuun viimeisenä päivänä kohtasi koko Suomea ”suuri onnettomuus”: puhkesi sota, Talvisota. 

Paanajärven väkeäkin alettiin evakuoida paniikkitunnelmissa. Määräyksen mukaan ensiksi vain lapset ja vanhukset saivat lähteä ja vasta seuraavana päivänä 15 vuotiaat ja vanhemmat, sekä eläimet. Pappani olikin lähtenyt viemään kahta nuorinta lastaan, Paulia ja Saaraa, järven länsipäähän, jossa oli maantie ja josta evakot kuljetettiin länteen. Isäni ja hänen sisaruksensa Martta ja Kalle, sekä eläimet, jäivät kotiin odottamaan seuraavaa päivää. Mutta kun he illalla kuulivat tuliaseiden pauketta ja näkivät taistelun lieskat järven itäpäässä, eivät he enää uskaltaneet jäädä yöksi kotiin vaan pakenivat syvälle metsään. Seuraavana aamuna he varovasti palasivat kotiinsa, jonne heidän isänsäkin oli tullut. He keräsivät eläimet sekä tavarat, ja pääsivät lähtemään kohti järven länsipäätä, kivikkoista kesätietä pitkin.

Mutta koska isäni oli jo 18-vuotias, hän joutui jäämään sota-alueelle. Muiden paikalle komennettujen miesten kanssa hän kiersi Paanajärven taloja ja keräsi varastoista ruokatarvikkeita, jotka myöhemmin toimitettiin evakoille länteen. Jatkosodan aikana isä oli mennyt armeijaan – ja suoraan etulinjoihin. Monta vuotta... Isäni oli 24-vuotias, kun sota hänen kohdallaan päättyi loppuvuodesta -44. Kaikki oli aloitettava alusta uudessa kotipaikassa Tyrnävällä...

Neljä sukupolvea isäni sukuhaarasta ehti asua tässä talossa. Monet sukutarinat muistuivat nyt mieleeni. Isäni äidillä oli ollut jo laivalippu Amerikkaan, kun hän oli Kuusamon kirkolla tavannut pappani. He ihastuivat toisiinsa. Kun pappani oli kosinut, hän antoi lippunsa nuoremmalle siskolleen – ja itse tuli miniäksi tähän taloon. Pappani äiti oli parantaja, Leppä-muori, joka oli tehnyt yksin parannusmatkoja jopa Venäjälle asti (eli Vienan Karjalaan). Hieronnalla ja keittämillään yrttijuomilla hän paransi sairaita. Pappani pappa, Johan Henrik Tauriainen oli sukumme ensimmäinen isäntä täällä Leppälässä. Hän oli avioitunut järven toisella puolella sijaitsevan Paunan talon tyttären, Elsa Riekin kanssa, jonka sukua oli asunut jo kolme polvea Paanajärvellä. Yhden lapsen he saivat, Johan Fredrik Tauriaisen, sitten Elsa-äiti kuoli keuhkotautiin. Johan Henrik avioitui toisen kerran Anna Brita Wärd/ Karjalaisen kanssa ja taloon syntyi vielä useita lapsia. Kaikkiaan Leppälän sukupihassa oli sittemmin yhteensä neljä taloa ja lähistöllä yksi mökki, joissa kaikissa asui Johan Henrik Tauriaisen jälkipolvia. 

Herään mietteistäni ja tutkimme myös muita rakennusten jäänteitä. Löysimme hieman hyväkuntoisemman uunin, joka sijaitsi noin 50 m länteen löytämästämme kantatalosta. Perustukset olivat noin 6 x 6 m. Tässä oli ollut varmaankin se mökki, jota pappani heidän palattuaan evakosta oli ensiksi alkanut rakentamaan. Saara-täti oli ennen matkaamme kertonut, että kun he palasivat kesällä -42 jatkosodan aikana takaisin Leppälään, olivat kaikki rakennukset poltettu. Onneksi pappa oli kuitenkin löytänyt noin kilometrin päässä Leppälästä itään päin hänen aiemmin siskoltaan ostamansa mökin puojin. Se oli jäänyt polttamatta, koska se sijaitsi metsässä hieman piilossa. Pappa oli laittanut kamiinan tulisijaksi ja he asettuivat siihen. Eräänä päivänä puoji kuitenkin paloi ylikuumenneen kamiinan vuoksi ja he joutuivat muuttamaan tähän mökkiin, vaikka se oli ollut vielä keskeneräinen. Mietin mielessäni, kuinka paljon vaikeuksia ihmisillä silloin olikaan ollut. Mutta, kuten Saara-täti oli kertonut, vaikka olikin puutetta ja tilat olivat pienet, aina oltiin vieraanvaraisia ja yösija tarjottiin kulkijalle. 

Otan vielä tulitikkulaatikollisen multaa isäni kotitalon pirtinuunin juuresta ja järven rannasta pullollisen vettä – aion viedä ne isäni haudalle Pudasjärvelle. Hänhän ei koskaan päässyt enää käymään Leppälässä, sillä hän kuoli jo vuonna 1985.

Oppaamme oli keittänyt meille nuotiokahvit ja paistanut makkaraa. Kyllä ne maistuivatkin hyviltä! Olimme kaikki tyytyväisiä ja iloisia. Kävelemme vielä hiekkaisella Leppäniemellä, josta poimimme pieniä kiviä kotiin vietäväksi. Pysähdyn ihailemaan uskomattoman kaunista näköalaa itään päin. Muistui mieleeni, mitä Severi Alanne oli kirjoittanut vuonna 1902 tekemästään geologisesta kesämatkastaan Paanajärvelle. He olivat yöpyneet täällä kaikkiaan neljässä talossa, joista parhaimmaksi hän oli arvioinut Leppälän, jossa oli ollut paras näköala, siistein asunto ja paras ruoka.

Lopultakin maltamme lähteä kauniista Leppäniemestä, mutta mieleeni jäi halu tulla vielä takaisin. Oppaamme kierrätti meitä veneellä vielä vanhoissa turistikohteissa kuten Ruskeakallion edustalla ja Mäntyjoen suulla. Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun palasimme järven itäpäähän mökille, jossa vielä aterioimme ennen paluumatkaamme Pääjärvelle. (Yövyimme Pääjärvellä datsassa ja seuraavana aamuna lähdimme päiväretkelle Kiestinkiin. Kävimme monissa mielenkiintoisissa paikoissa. Olimme vielä toisenkin yön Pääjärven datsassa ja maanantaina aamiaisen jälkeen lähdimme kohti Suomea. Seuraavat matkat teimme 2011, 2013 ja 2019.)

Helsinki 12.11.2020
Kirjoittajana Paanajärven Leppälän suvun perillinen Hilkka Toivonen (o.s. Tauriainen).
Oppaamme Vilho Heikkala
Pelto täynnä vattupensaita
Kantatalon lännenpuoleiset nurkkakivet ja pirtin uunin paikka
Leppalä-ja-Ruskeakallio, kuva GTK_W.-W.-Wilkman-1907

Liljan vieraina Pohjois-Vienan Karjalan Pääjärvellä 2002

Lilja Efimova

Artikkelin kirjoittaja on Lilja Efimova (26.4.1929-16.3.2017)
Matka tehtiin kesällä 2002 hänen toimiessa Vienan Karjala-oppaana Kiannon perilliselle heidän matkallaan Karjalaan Ilmari Kiannon jalanjäljillä. Artikkeli on julkaistu Säkkijärvi-lehdessä X/2003.

Liljan muistohistoriikki toisaalla näillä sivuilla.
https://www.paanajärvi.fi/liljankukka-lilja-efimova-26-4-1929-16-3-2017/

”Hopeisina hohtavia järvenselkiä, heleitä hiekkarantoja, kultaisia kullerokenttiä, valkoisiin verhottuja metsäniittyjä, reheviä rentukkapuroja, taimenia, jotka hypähelevät korkealle veden villisti vaahdotessa, se on Karjala”

Näin luonnehti Paavo Voutilainen Vienaa Carelia-lehdessä 8/2002, kunnes kohtalon iva korjasi hänet hänet henkirikoksen uhrina Pääjärvellä 24.8.2002.

Vienan Karjalassa on runoiltu paljon, taiteilijat kuvailleet jo entisaikoina Elias Lönnrot, I.K.Inha, S.Paulaharju ja monet muut kulkeneet ristiin rastiin.

Kuka onkin päässyt tuntemaan Vienaa ja sen ihmisiä, sitä enemmän haluaakin käydä siellä. Vaikka olenkin sieltä pois, niin tunnen aina näkymätöntä vetovoimaa käydä ja tavat karjalaisia.

Kohti Pääjärveä

Tänä kesänäkin lähdin reissuun autokyydissä kohti Pääjärveä. Päivä oli aamusta helteinen. Matkaa nykykodin kynnykseltä sinne on noin 400 km.

Kostamuksen jälkeen tiet huononevat ja etenkin Vuokkiniemestä Vuoniseen oli kymmenkunta kilometriä mäkistä, kuoppaista kivikkoa.

Lopulta tulikin Vuonisen vanha historiallinen kylä. Tietenkään se ei ole ihan sama, mitä on ennen kuvailtu, mutta voihan kuvitella silloisia kulkijoita samoilla tiepahasilla.
Kylässä on hiljaista. Koska teetupakin oli lukossa, ajoimme ohi kylän. Tie parani ja matka sujui kohti Kalevalaa (entistä Uhtuaa). Saavuttuamme sinne iltapäivällä menimme tuttaviemme luo teelle ja kuulumisia vaihtamaan.

Nykyinen Kalevala on toiveikas. Viime vuosina on pikkuhiljaa noussut kolme kirkkoa ja uusia omakotitalojakin näkee.

Uhtua-seura ja sen puheenjohtajana 10 vuotta toiminut Paavo Ahava on auttanut paljon. Hänen sukunsa on lähtenyt Uhtualta Kuusamoon viime vuosisadan alussa.

Kalevalaan rakennetaan Uhut-Seuran seurataloa, jossa on toimitilat taide- ja harrastuspiirille. Kalevala on paitsi suomalaisten, myös karjalaistiellä kuulee puhdasta Kalevalankieltä.

Nuorien joukossa on varmaan Lönnrotin runoniekkojen jälkeläisiä. Puukin, minkä alla Lönnrot oli sepittänyt runojaan on vanha, mutta kunniapaikalla lähellä Kuittijärven rantaa.

Mieleeni ovat jääneet jyrkät järvirantamat, mihin oli lyhyt matka asunnostamme. Mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun lähdin etsimään muistojani, en löytänytkään sitä lapsuusnäkyä.

Viime kesänä olikin paikallaan hupen suon reunassa parakki, missä asuimme vuonna 1933. Istahdin rapulle ja muistot valtasivat minut. Olin näkevinäni, kun äiti ja isä menivät aamuisin peltotöihin hupensuolle. Sama tie vie vasemmalle parakin viereltä. Muistomme ovat aina läsnä.

Lilja entisen asuinpaikkansa portailla Uhtuassa 2002.
Kirkko Kalevalassa 2002.
Runonlaulaja Kalevalassa.
BBC:n toimittaja haastattelee Kalevalan runolaulajaa 1998.
Runonlaulaja ennustaa Jaanalle millaista miehelän onnea onkaan luvassa.
Vierailu Rudolfin ja Tamaran kotitalomajoituksessa 1990-luvulla
Jatkoimme iltapäivällä matkaamme Kalevalasta. Puolivälissä Tunkajärven
ja Kalevalan (n. 32 km) on entisen Röhön kylän aukio. Ihana järvi lainehtii
verkalleen. Rannassa on kalastajien pieni rakennus. Menimme kauniille hiekkarannalle.
Ylä- ja etukylää yhdisti korkea ja kapea silta. Vieläkin näkyy vähän kauempana
romahtanutta siltaa. Ilmari Kianto 13.8.1914 paluumatkallaan Koudasta. Röhössä
oli ollut rankka sade. Koko kylän yli kävi itkun hyrskintä. Oli alkanut
ensimmäinen maailmansota.


Elokuun 14 päivän aamuna lähti liikkeelle Röhön rykmentti kohti Uhtuaa ja
heidän kanssaan Ilmari Kianto. Edessä oli nelisenkymmentä virstaa. Vettä satoi,
kangas kumisi ja kesselit heiluivat 
selässä...


Matka jatkuu Pääjärvelle. Ennen Tunkajärveä oli ollut Käpälinkylä. Nyt ei ole
muuta kuin vadelmapensaikot talojen raunioilla. Tunsin entisiä kyläläisiä,
jotka kertoivat miten siinä kylässä elettiin. Siellä oli poltettu tervaa.
Vieläkin näkyy metsässä tervahautoja. Tuotteita käytiin myymässä Kuusamossa ja
sieltä haettiin lääkkeetkin. Nyt niitä kertojia ei enää ole.


Edellä onkin Tunkajärvi, missä on metsätyöläisten asutus, puutalot, pihapellot
apurakennuksineen. Kananaisissa on muutama talo rannassa ja sitten ovat
pääjärveläisten pellot ja pienet kesämökit, mihin voi mennä sateen suojaan.


Vanha ja uusi kalmisto on jo melko laajalla alueella. Viime vuosina sinne on
haudattu paljon.

Pääjärvi


Pääjärvelle jää matkaa yhdeksän kilometriä. Asutus rakennettiin 1973 kaikkine
mukavuuksineen kahdessa vaiheessa: 19 nelikerroksista asuintaloa, päiväkoti,
koulu, kauppakeskus, kerhotalo, sauna ja sairaala.


Nyt kolmenkymmenen vuoden kuluttua on asutus melko huonossa kunnossa.


Tulemme pilkkopimeään porraskäytävään. Talossa porrasikkuna on laudoitettu.
Valoja ei useissa kerroksissa pala ja jos palaakin, niin se ei sammu
päivälläkään. Monta muutakin epäkohtaa on.


Pääjärvellä pitää tulla välillä viikkoa, sillä lauantaisin ja sunnuntaisin ei
ole sähköä. Sähköjohtoja korjaillaan eli rakennetaan uutta sähkölinjaa. Kuuma
vesi on samoin poissa kesällä. Kaikkeen ihmiset tottuvat kun ei toistakaan
vaihtoehtoa ole. 


Pääjärveltä ei ole Kuusamoon kuin 100 km. Ehkä joskus rakennetaan rajanylityspaikka.
Se helpottaisi turistien matkailua paljon.

Liljan tytär Elena Efimova oli yhteyshenkilömme ja vakio-oppaamme aikoinaan asioidessamme Pääjärvellä ja Paanajärvellä. Kuvassa Leonard Leinonen Elenan asiakkaana. Kuva Leonard Leinonen.
Paanajärvi

 Pääjärveltä on 60 kilometriä Paanajärven kansallispuistoon. Siellä voi ihailla Kivakkatunturia, Kivakkakoskea ja Mäntykoskea. Talvella voi myös nousta Nuoruselle.

 Täällä ovat vienankarjalaiset ja suomalainen kulttuuri kohdanneet. Nuorusella ja Kivakkatunturilla voi nähdä isoja uhrikiviä, jotka on nostettu pienempien kivien varaan.

 Ilmari Kianto luonnehti 22.7.1914 Paanajärveä alppialtaaksi kaikessa loistossaan. Olen kolmesti käynyt puistossa ja ihaillut säilynyttä neitseellistä luonnonmetsää. Laivasta voi ihailla järven pohjassa uivia kalaparvia ja rannan korkeaa Ruskeakalliota. Suotuisa luonto linnuillekin. Kun istahdimme nuotiopaikan penkille, niin heti lensi luoksemme kuukkeli. Se oli kesy. Viskelimme sille leivänmurusia.

 Ilmari Kiannon runon viimeinen säkeistö kertoo, mitä hän koki Pääjärven rannalla heinäkuun 22 päivänä 1914.

”Kivakka Oulangan takaa siinsi,
 jättiläisvaara valtava tuo.
 Ukkosen salama taivasta piirsi,
 Karjalan Nuorunen viimoja viilsi,
 Oulangan ”kirikko” ruskossa kiilsi...
 Kansojen kohtalo, mieltäni kiinsi?...
 – Jumala, Karjalan elää suo!”

 Kiannolla oli suunnitelmissa matka edelleen Solovetskin luostariin, mikä ei toteutunutkaan sodan syttymisen takia 31.7.1914.

 Elokuun päivä onkin jo lyhyempi ja päivässä pitää ajaa yli 600 km kohti Petroskoita. Ylitämme joen, mikä yhdistää Pääjärven ja Tuoppajärven.

 Edessämme on kivikkoinen mäki. Sillä kohdalla on ollut ankarat taistelut kahden armeijan välillä heinäkuussa 1941. Siinä kaatui paljon sotilaita puolin ja toisin. Nyt ei mikään muistuta sodasta. On hiljaista.

 Kahden perheen asuttamat puutalot ja pienemmät jäävät vasemmalle. Ajamme edelleen. Sivuutamme Kokkosalmen kylän. Muutama talo on sillankorvassa.

Kiestinki
 
 Kiestinki lähestyy. Tulemme risteykseen. Toinen tie vie Kiestingin keskukseen ja toinen on metsäautotie, josta puutavaraa tuodaan alalanssille.

 Tätä samaa vanhaa tietä, silloin kapeampaa, asteli Ilmari Kianto Kiestinkiin 10.8.1914. Hänen yöpymistalonsa isäntä (Ahvenlahdessa, aito karjalainen mushikka), Artemi Makaroff (edesmenneen mieheni vaari) oli soutanut hänet toiselle puolelle Jelettijärveä, mistä Kianto lähtikin taipaleelle, yksin astellen metsäpolkua, porrastettuja soita. Puolivälissä matkaa hän kiipesi korkelle kivelle, otti laukustaan sapuskat ja lammista matkamaljan virvoituksekseen.

 Tällä matkalla olivat Kiannon pieksusaappaat menneet rikki ja hän joutui etsimään Miina Saposnikkaa, suutaria. Suutari ei ollut talossaan, vain harava pönkkänä ovella. Ilmari Kianto kuvailee taloa:
”Pieni, rojuilla kukkuroitu poksa, jonka kirpeässä nahkanhajussa ei olisi luullut kärpäsenkään elävän...” 
 molemmin puolin ja niissä asuu Artemi Makaroffin jälkeläisiä.

Kiestinki 2010
Sukulaisissa

Suora tie eteenpäin vie Louhelle, piirikeskukseen. Poikkesimme ensin tämän tien varrella sukukulaisen luo, jossa oli kuuma aamiainen valmiina.

Täällä mieheni Jouki-sisko asuu yksin. Vaikka hänellä ikääkin on karttunut, jaksoi hän sentään käydä puolukoita poimimassa. Siitä sai lisätuloa.Pihalle olikin tuotu autokuorma polttopuita, jotka pitää sahauttaa, sahauttaa, pilkkoa ja pinota. Pirtissä on kaksi uunia ja molempia lämmitetään.

Talossa on siistiä. Maalatut lattiat on matoilla peitetyt. Perunaa Jouki kasvattaa talveksi riittävästi. Kunhan terveys jatkuisi, niin pärjäisi omin voimin. Hän oli ennen elääkkeelle pääsyä tehnyt kymmeniä vuosia raskasta työtä sahan alalanssilla. Mutta sahan romahdettua tulivat tosi vaikeat ajat, joista vieläkään ei ole selvitty.

Talo Kiestingissä 2010
Kiestingin sahalaitos 2010. Lieneekö tämä samainen paikka ollut Liljan mainitsema alalanssi, missä myös Jouki työskenteli aikanaan?
Vuonninen

Käydessäni toisen kerran Vienassa samaa tietä syyskuussa, niin tällä välin oli Vuonisissa pidetty kansainvälistä rauhan juhlaa ja tietenkin tietä oli korjattu.

Vieraita oli ollut Moskovasta saakka. He olivat Kalevalan tutkijoita. Sittemmin linja-auotolastillinen saksalaisia oli saapunut praasniekkaan. Heistä vanhemmat olivat olleet sotimassa Venäjällä Vienan Karjalassa, osa nuorempaa sukupolvea. He etsivät saksalaisten kaatuneitten hauta-alueita. Näitä löytyi useita.

Vuonisen kylään saatiin jälleen sähköt, vasta kello 12:sta yöllä, mutta kyläläiset olivat iloisia siitä. Jo useita vuosia kylä oli ollut pilkkopimeässä. Saa nähdä tuleeko se pysyvästi valaisemaan historiallisesti vanhaa Vuonisen kylää – näemme sitten.

Tämä Vuonisen ”Pisan torni” maamerkki tuli meille Pääjärvelle ja Paanajärvelle matkaaville hyvinkin tutuksi. Aikanaan jouduttiin kulkemaan pääasiassa Kostamuksen kautta mikä oli varsinainen koettelemus ja pitkä automaratoni joka kesti vähintään 12 tuntia ennen kuin saavuttiin Paanajärvelle.
Lähteenä käytetty: L. Efimovan kirjoittama kertomusta (10/2003 Säkkijärvi-lehdessä).

8.11.2020 Veli M. Leinonen

Sirkelän suku Paanajärvellä 2019: Riitta Leinonen

Yöttämän yön ihana pilvirivivistötaivas tunnelmallisena Oulankajoen yllä.

Paanajärven Lämsän suvun jäseniä puolisoineen matkasi entiselle kotiseudulleen mennä kesänä 28.-30.6.2019.
Teksti ja kuvat Riitta Leinonen

Runsas kaksikymmentä (24) matkalaista oli saatu mukaan ympäri Suomenmaan aina Ruotsista saakka.

Matkalaisista suurin osa oli Sirkelän Välitaloa asustaneiden Kustaa ja Reeta Lämsän jälkeläisiä.

Heistä kaksi siskosta oli peräti Sirkelässä syntyneitä, ja he vierailivat kotitilallaan nyt ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olivat joutuneet evakkomatkalleen jatkosodan melskeessä.

Oulankajoen silta Paanajärven läheisyydessä on kestänyt monet kevättulvat.
Telakalle siirtynyt Paanajärven vanha laiva.

Matkaan lähdimme perjantaiaamuna 28.6 Kuusamosta bussilla.

Raja ylitettiin, ja Pistojoella hengähdettiin ennen saapumista Pääjärvelle. Solo hotellissa nautimme lounaan. Matkaa jatkettiin Paanajärven opastuskeskuksen kautta.

Ihastelimme naavaisia, synkkiä metsiä ja soita matkan varrella. Toisen bussin matkustajat näkivät jopa karhun.

Illansuussa saavuimme Paanajärven kansallispuiston rajalle, ja sitten ylitimme varsin heikkokuntoiselta vaikuttavan sillan Olangajoen yli.

Yöpyminen tapahtui sillan toisella puolen mukavissa erikokoisissa mökeissä, vaikkakin ilman sähköä. Osa matkalaisista myös saunoi.

Aamulla matka jatkui busseilla Paanajärven itäpäähän, jossa siinsi järven ainoa saari, Rajasaari.

Oulankajokivarren tunnelmalinen iltaehtoo saunarannasta Paanajärven suunnan ylävirtaan. Tästä on vielä n. 8 km jokitaival järven itäpäähän.
Paanajärven itäpään aamun auer. Kuvassa Rajasaari taustalla häämöttää myös Kuljakallion ylinen.
Mäntykosken kesäkuisia kuohuja.

Levähdystauon jälkeen matka jatkui kuudella moottoriveneellä Sirkelän rantaan, jota piti hieman haeskella, mutta löytyi aiempien maamerkkien perusteella ja jo aiemmin Paanajärvellä vierailleiden matkalaisten avustuksella.

Välitalon uunin ja kellarin näkeminen oli tietenkin liikuttava kokemus. Kullerot kukkivat ja purossa vesi virtasi kuin silloin ennen. Pajut ja vadelmat olivat kuitenkin vallanneet yhä enemmän peltoaukeita; luonto ottaa vähitellen omansa.

Välitalon uunin jäännökset
Välitalon kellarin suuaukko
Välitalon menneen ajan karhi.
Kullerot valloittavat Paanajärven vanhat peltomaat joka kesäkuu.
Sirkelän kunnaiden pihapuro.

Parin tunnin oleskelun jälkeen oli jo lähdettävä takaisin järven itäpäätä kohti.

Ruokailimme vielä Paanajärven rannan tuntumassa olevalla taukopaikalla. Joku uskalikko uskalsi uidakin järvessä.

Luonto oli hiljainen, vain sorsaemo seitsemän poikasensa kanssa uiskenteli rannassa. Sää oli koko matkan viileä (10-12 C), mutta tunnelma lämmin.

Jätimme Paanajärven illansuussa ja bussit veivät meidät yöpymään Solo-hotelliin Pääjärvelle, josta suomalainen bussi tuli noutamaan meidät tutustuttuamme ensin paikalliseen toriin ja kauppoihin.

Pysähdyimme vielä tervehtimään vastikään istutettua Lämsän sukupuuta Kuusamossa. Ja niin jälleennäkemisen toivossa erkanimme kukin omille teillemme.

Taakse jäi rakas kotiseutumme, iki-ihana Paanajärvi.

kuvat ja teksti
6.12.2019 Riitta Leinonen