Johannes Mustakallio matkalla Jäämeren rantaan kesällä 1882 (matkakertomuksen osa 1.) Johannes Mustakallio oli Säräisniemen kappalainen. lähdeaineisto: Kuopion uusi kirjapaino 1883, Johannes Mustakallion kirjoittama matkakertomus. Matkalleen Johannes Mustakallio lähti Säräisniemeltä juhannuksen alla 1882 kesällä. Kuusamon Muojärven ja Kirpistön kautta Nuoruselle ja Olangan kylään Tosiaankin siinä on perää, kun sanotaan, että matkustukset kotiseuduilta pois kehittävät ihmistä, ja erittäinkin, jos matka on koko kotimaan ulkopuolelle. Toiset näköalat, toiset olosuhteet, tavat ja katsantokannat tekemät sen, että selvemmästi tulee arvaamaan oman olonsa, jopa antamaan armon toisellekin. Ainainen asuminen kotipiirissään totuttaa silmän siihen, mikä on; sen varjopuolia ei näe, sen hyviä puolia ei arvosta. Kummankin huomaa paremmin eroitettuna kaikesta, missä ennen on liikkunut. Johannes Mustakallion patikka- ja venereissu 1882 suuntautui aluksi taustalla näkyviin Nuorustunturiin kuin myös Kivakan takana sijainneeseen Olangan kylään, josta matka jatkui Pääjärven selkävesiä pitkin Niskankylään ja edelleen Kuntijärven ja monen mutkan kautta Kantalahteen. On tullut tavaksi, että ne, jotka tahtovat maailmata nähdä matkaavat eteläänpäin ihailemaan luonnon, ihmiskäden ja ihmisneron synnyttämää suuruutta. Tosi on; sinne on runsaammin herunut luonnon antimia; siellä on taisteltu ihmiskunnan suuret taistelut ”miekoin, auroin, aattehin." Mutta ansaitsemat pohjan perätkin katsomista, olot sielläkin oppimista. Avarain, äärettömäin olojen jylhyys, koko luonnon kolkkous, joka ei huoli ihmisen uhkauksista panna miljelemun kätensä sen päälle, — kannattaa sitäkin käydä katsomassa. Kun istuu sekä aineellisen että henkisen viljelyksen helmassa ja nauttii saavutetun inhimillisen sivistyksen hedelmiä, mukavuudet mukamuuksien meressä, se tahtoo synnyttää luonnottomia vaatimuksia ja kääntää ihmisen nurin, luonnollisesta luonnottomaksi. Kuinka hyvä ja hyödyllistä on silloin nähdä ja tavata ihmistä, joka ei tiedä koko maailman menosta mitäkään, ei muusta, kuin siitä turpeesta, jota on hänen allaan, ja siitä Luojasta, joka vallitsee korkealla hänen päällään! Pyydän siis lukijaa seuraamaan kertomustani; se onkin paljon huokeampaa, kuin osaa ottaa matkan vaivoihin. Suomesta kun lähtee Jäämeren rannalle kesäkelillä, on paras ensiksi matkustaa jotain tietä Vienan merelle, joko eteläisempää Lieksan tai Kuhmon kautta, tahi pohjoisempaa Kuusamon kautta. Me valitsimme viimeksi mainitun. Ennen lähtöä oli pitänyt hankkia Arkangelin kumernööriltä lupakirja saada matkustaa hänen läänissään, joka kirja myös oikeutti vaatimaan kyytiä matkalla. Suomen kenraalikuvernöörin kirje Kuopion tuomiokapitulille, että hän Venäjän virastojen kautta oli matkamme edistyttämistä puoltanut virkamiehille Murmannin rannikolla, oli myös muassamme. Ja kun viimeksi oli Venäjän ruplat vaihetettuina valmisna taskussa, ei ollut kuin huraus, kun Juhannus-ajan kesäisen ilman kauniilla säällä jo oltiin noiden 53 peninkulmain takana, jotka eroittavat Kuusamon Kuopiosta. Siihen maantie loppuu. Kuusamo on hyvin vuorista seutua. Viimeisellä taipaleella, ennen kuin tullaan kirkolle, näkyi jo korkeita vuoria ja mäen kukkuloita (esimerkiksi Syötevaara), joille juhannusaikana aurinko näkyy läpi yön muutamia vuorokausia, ja kahden semmoisen kukkulan ylitse menee maantiekin; ne ovat Hevosenharja ja Kallioharju; sinne näkymät kaikki Kuusamon korkeimmat vaarat, yksin Nuorunenkin Venäjän rajalla. Maantien vieruksilla käyvät porot laitumella, ja oudon uteliaisuudella katseltiin niitä hiekkakuoppia, joissa olivat porot nykyään piehtaroineet. Kumminkaan ei sattunut nyt yhtään olemaan näkymissä. Kirkolta alkaa venematka. Sitä on kuusi peninkulmaa monen järven yli, joista erinomaisen sievä-saarinen ja -salminen on Muojärvi. Kun Muosalmen talon takaiselta mäeltä rupesi katsomaan Muojärven tyyntä selkää, niin sitä olisi kauankin saattanut tehdä, ellei matkan teko olisi eteenpäin käskenyt. Tahdottiin näet tyynen yön aikana soutaa selän toiselle puolelle. Tämä sama seutu, nyt niin kodikkaalta ja hupaiselta näyttävä sille joka Savon näköaloihin oli tottunut, oli ihan erilainen, kun sitä vaaran kukkulalta katsoi.
Kaikkien näiden järvien rannoilla on taloja, jotka ovat paljoa pulskemmasti rakennetut kuin ylipäätään Savossa. Näihin aittoihin, 2,3 p. heinäkuussa, alkoi täällä näkyä siellä, täällä tähkäpäitä rukiissa, ihankuin Kuopion seuduilla 27, 28, 29 p. toukokuussa. Pihlaja alkoi puhkaista nuppujaan kukiksi. Välijärven talon akkunoihin näkyy juhannusaurinko koko yön, sanoivat. Kuoringin järveltä on kolme ja puoli peninkulman maataival suurelle Pääjärvelle Venäjän puolella Oulangan suuhun, jolla välillä ei ole kuin yksi pieni talo.
Tällä välillä on tuo Suomen korkein vaara Nuorunen, ottamatta lukuun lapintuntureita.
Kuoringin talossa tuumailtiin, lähtisimmekö nousemaan tuon vaaran huipulle, ja kun sen olimme päättäneet tehdä, ruvettiin taloon yöksi, ettei voimat kesken loppuisi seuraavan päivän ponnistuksissa.
Aamulla kun lähdettiin liikkeelle, kantajat muassa, sai kohta koetella, miltä maistama, nouseminen tuntuu.
Parin neljänneksen perästä poikettiin polulta lähteäksemme nousemaan Nuoruselle, ja oikaistiin Kariloukahtaman vasemman puolitse. Siinä oli sankkaa metsää ja leveitä soitakin, vaikka maa nousi nousemistaan, ynnä lampia ja rämepaikkoja. Kun metsän tiheiköstä tultiin aavemmalle kohdalle, näkyi aina vaaran kalju päälaki, mutta se ei ottanut lähetäkseen; se oli yhäti yhtä kaukana, yhtä korkealla, taivaan sinihuntuun verkottuna. Noustiin loivaa, noustiin jyrkkää rinnettä, kuuma aurinko selässä, siteiden paahtamat kivikalliot kasvoin edessä, hikilöyly kova. Jo loppui kuuset, sitten männyt, vuorossaan koivut; ja kukkulalla ei ollut muuta kasvia, kuin eras laji variksen marjan varsia, ja muuramen kukkia ihan kukkulallakin.
Merkillisellä jyrkkyydellä oli vedetty rajat eri puulajeille, ja taampaa katsoen rannut näyttivät ihmeelliseltä. Korkeimpana huippuna oli kivikallion särmä, joka nousee pystyyn yli muun pyöreämuotoisen vuorenpään. Sinne oli noustava — ja silloin oli ylempänä muuta maailmaa. Suuri on eroitus mataluuden ja korkeuden välillä.
Mataluus on arkipäiväisyyttä, korkeus ylevyyttä. Niin kuin Nuorunen valtavuudessaan kohotakseen yli maiseman, sen kukkulalle ei kuulu koskien kuohu, ei laineiden loiske, järvet vain tuolla alhaalla kuin hiiden hinkalossa huuhtovat sen juuria; niin Nuorusella seisojakin, hän tuntee mielensä kohoavan yli arkielämän, tuo turhanpäiväisyys, joka niin usein käärii hänen intonsa pikku kiusoihin, se on jäänyt jalkain alle; hän on irti tavallisesta elostaan, vapaa ja auki korkeille tunteille. Hän katsoo kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, ja yhä etemmäksi tekee hänen mielensä heittää silmänsä. Mutta unelmiin hän ei jouda, hällä on todellisuus edessään, tanakka jalansia allaan, joka ei häily. Itsenäiseksi tuntee hän itsensä, valtamieheksi, johon ei ylety ihmisten moitokset ja kiitokset.
Nuorunen
Nuorunen on yksinään taivaan alla, on nähnyt vuosituhansien tuulet ja tuiskut, uljasta otsaansa se pitää yhtä korkealla kuin alussakin, sen korkeus ei kukistu; ei kesän aurinkoiset yöt, eikä syksyn synkkä pimeys sen valtaa muuttele; ja sen ikuiset vahtikumppanit, Valtavaara, livaara, Ukonvaara, Possosiiro, Päänuorunen, jotka kohoavat taivaan ranteella, seisovat yhtä yksivakaisesti ja antamat kunnian hälle.
Näköala Nuoruselle on sangen laaja. Länsipuolella pohjaan- ja eteläänpäin on toinen toisensa vieressä kaikki ne järvet, joita myöten Kuusamon kirkolta asti olimme tulleet, ja erittäinkin Tavajärvi, joka on vuoren juurella, tuuheine saarineen miellyttää silmää. Idässäpäin etäämpänä vuorelta levittää laajaa pintaansa Pääjärvi, Venäjän Karjalan suurimpia järviä, ja siintipä vahävyöhyke Tuoppajärven tyyntä selkääkin. Korkeita maita on Pääjärven ympärillä, ja sen vuoriset saaret (erittäinkin tuo keskellä selkää olema Luptshinki, kenties kolmea vertaa suurempi kuin meidän kartat näyttämät) koettavat myös kohota ylemmä, vaan ne jäävät alhaalle, kun näkee järven luoteispuolella huimaaman korkean Päänuorusen jyrkän vuoripatsaan ylenevän senpuolisten mäkien ylitse. Sen huippu näyttääkin oleman Nuorusen tasalla, ja eräs mies sanoi sen olevan korkeamman kuin Nuorusen, mutta lisäsi, kukapa siellä lie käynyt.
Karjalan puoli on samanlaista, kuin Suomen, mäkistä, järvistä, metsäistä. Pohjassa on näköpiirin rajana Paanajärven vuoret; järvi itse on syvässä vuoriseinien välissa, ettei se sovi näkymään, mutta takaa yli maiden näkyy tumman sinisenä paksun leipäkakun muotoinen vuorenpää, joka lienee Pesioiva tahikka Vaatimenoiva, sillä Lapissa kyllä 15 peninkulman päähän näkyy tuommoiset korkeat vuoren huiput. Luoteisessa seisoo lähempänä Kuntivaara ja etempänä Valtavaarat, kirkon pohjoispuolella. Kuusamojärven näkyy ne vaarat, joita myöten maantie tulee kirkolle, ja Muojärven takaa livaara, jonka harjanteet lounaista suuntaa kohden nousemat monta vertaa korkeammalle muita mäkiä. Etelässä päin näyttää, kuin Ukonvaara lähtisi nousemaan ihan Kuoringin järven syvänteestä, ja se on tosiaankin muhkea niinkuin ukko ainakin. Sen vasemmaltapuolen taaempana nousemat Possosiiro ja Kiiankuurot.
Luulisi, etta tuonlaista näköalaa kävisi useinkin ihmiset ihantelemassa; niin ei ole laita. Ainoastaan kerranko vai pari sanoi Kuoringin isäntä, joka oli oppaanamme, käyneensä täällä, vaikka oli ikänsä asunut juurella, ja emäntä tyttärineen (jotka kaikki olivat naimisissa kotona) oli sanonut kun kerran käyneensä vuorella; kukapa pakottaa, arveli hän, rupeaisi yrittämään semmoiselle joutavalle matkalle. Mutta jumalanvoimat tietävät panna armon tälle paikalle; sen näki siitä menijän Karjalan rististä, jota oli pystytetty kallion ylimmälle mykkylälle. Niitä ei ole monta enää; risti on rapistunut, lahonnut, eikä taida kotvaan aikaan kukaan ryhtyä sen kohentamiseen.
Siihen aikaan kun Venäjän hallitus hävitti noita luostarintapaisia yhdysasunnoita, joita nuo muka harhauskoiset starovierot olivat perustaneet, pakeni koko joukko heitä Suomen rajan yli ja asuivat jossain yksinäisessä mökissä. He eivät käy kenenkään luona, eikä kukaan heidän luonansa. Korkeimmät vuorten huiput omat heidän enimmästi rakastetut molimispaikat. Kuusamossa on näitä pari enää jälellä, yksi Hännilän talon lähellä, toinen Tavaniemellä. He elävät rukouksissa ja saavat melkoisia rahasummia Pietarista ja muusta Venäjästä niitä, joiden edestä rukoilevat ja joilla luultavasti ei ole aikaa itse sitä tehdä; palkkaavat sentähden miehen sijaansa, jottei possakanteko jäisi rästiksi.
Nuorusella käy vinha tuuli, kylmä kuin talven vihuri. Vaikka oli lämmin päivä, piti ottaa päällystakkia päälleen taretakseen olla jonkun hetken kerrallaan kalliolla ja sitte piti kyyristyä kallion taa, johon aurinko helteästi paistoi. Kukkulalta lähtee vankka polku alaspäin. Outo luulisi siitä, että täällä käy väkeä, kuin Aavasaksalla. Mutta se onkin porojen polku, jonka omat tehneet, kun räkän- (itikan-) aikana nousevat tuulen henkeen saadakseen levähtää rauhassa. Semmoista viisautta käyttämät porot suurella hyödyllä kaikkialla pohjoismaissa, jossa syöpäläisten paljous on mahdoton. Levättyänsä lähtevät he peräkanaa ja hyvällä mielin alas.
Siikajärvi
Hyvillä mielin rupesimme mekin laskeumaan pois, ja semmoisten hetkien perästä kuiskaa lähtijä ormuansa: ”jos ikävystyt, ystäväni, oloihisi, niin mene korkealle vuorelle. " Vielä kerran Nuorusen koillisnurkalta heitettyämme silmäyksen etehemme, jossa näkyi Kivakan mäen kinkama ja savu nousevan Siikajärven koivikkorannalta, ruvettiin painamaan alas, ja se ei toki ollut niin vaikeata kuin nousu. Siikajärven talo mökkineen on ainoa ihmisasunto tällä taipaleella; sinne laskeuttiin myötämäkeä. Tämä puoli Nuorusta on erinomaisen hyötyisätä koimumetsää, kun kerran tulee metsärajan alle. Päästiin taloon. Vieraanvaraisuus on vanhastaan hyvä avu Suomessa, jos missä korven kainalossa vähäkään mökin hökkeliä on; ja lehmänantiahan kesäaikana on joka paikassa.
Metsätaival Pääjärvelle on vaihetellen koivu- ja petäjä-metsää, suurta ikivanhaa sydänmaata, sangen harvassa kohden kaadettu huuhdaksi. Oli erinomaista nähdä kuusikkaita pesäseutujensa ympärillä; ne eivät olleet levottomia, niin kuin Savossa meno- ja tulomatkallaan, vaan istuivat aivan levollisina yksi siellä, toinen täällä puiden latvoissa ja sykertelivät sorakielistä viserrystänsä. Kun päästiin Kivakan kohdalle, näytti se korkealta vuorelta; niin loukeroista ja röykkelikköä oli se, kuin olisi koralliryhmän nostanut ylös taivaalle. Siinä on karhuin pesäpaikat, joissa he saamat nukkua talviuntansa rauhassa, ja noustuaan lyödä kesäistä leikkiänsä; eivät halajakaan ihmisasunnoille, samaten kuin ihmisetkään eivät ikävöi heidän asunnoillensa. Karhu on näet metsän isäntä, tenhonvoimainen, joka ei pelkää ihmislasten, ei taikoja, eikä tuuria; kuka sen kanssa tohtisi väitöksiin ruveta.
Oulangan kylä
Valtakuntain raja ei tee eroitusta; maat, metsät samanlaista, suomalaista, jota ei ole aikain vaiheet voineet muuttaa; mutta kansat ovat ne valitettavasti muuttaneet kuin vieraaksi toinen toiselleen, että veli ei kättä anna veljelle, eikä sisar sisarelleen. Kun Oulangan leveää jokea myöten, joka kuulun Paanajärven vedet laskee Pääjärveen, tulee Oulangansuun kylään, niin se tekee suomalaisen aivan alakuloiseksi. Hän kysyy: miksi? ja vastaus jääköön kysyjän omaan kätköönsä salaisuutena. Jos raja on sota-raja, se on eri asia; mutta kun se muuttuu kylän rajaksi, niin miksi on parin sylen levyinen aukko niin korkea muuri, ettei sivistyksen aurinko jaksa paistaa yli! Kylä näyttää niin surkealta, että luulee muuttuneensa muutamia vuosisatoja taa'päin ajassa, jopa armelee näkevänsä jonkun leväyspaikan, johon tuona suurena muuttoaikana Altain jylhiltä muoriseuduilta Euroopaan suomalainen kansanvaellus yritti uutisasutusta tekemään, mutta jätti huoneet rapistumaan, jätteet haisemaan haaskain syöjille hyväksi. Käydään sisään, noustaan etuliiteristä vinoja portaita myöten yläkertaan, ensin etehiseen; siinä on tukehduttama katku, löyhkä, joka panisi kärsäeläimenkin sieramet tukkoon; lattialautojen alla on suuret sammiot täysinä yhdeksi myöhkäksi mränneitä kalansotkuja käymässä, kiehumassa kesähelteen kuumassa ilmassa. Kiireellä tupaan, tarjotaan kättä, toiset eivät tahdo, katsoa virnottamat vain, kun meillä käsi ojossa, koura auki. Saako taipaleella väsynyt matkamies tsajua talosta? No toki, meillä ei ole lehtiä, vaan mennään naapurista noutamaan, pannaan samovaarikliehumaan. Tämä hymäntahtoisuus opettaa meille, että tylyys on kautana talosta ja oppaamme neuvoo meitä myös, että staroviero ei anna kättä kenellekään eriuskolaiselle. Talosta sai, mitä vain talossa oli; se vain heille saattoi hämmennyksen, kun me panimme pyytämällä; olisi pitänyt main käskeä, Venäläisten virkamiesten tapaan; siltä kait näytti. Eri tavat, eri usko, vieraanvaraisuus yhteinen.
Kaikki, jotka tulivat ruotsin pappia katsomaan, ristivät ensin itseään oven suussa ja tulivat sitte lähemmä hyvää päivää toivottamaan. Tuli naapurin noin 14 vuotias tyttökin. Ensin hänkin risti itsensä jumalan kuvaa päin ja meni sitten penkillä istumaan vaimoihmisiä tervehtimään, hyppäsi kaulaan ja likisti ensin yhtä poskeaan ja sitte toista toisen poskia vastaan, painoi päätään vielä toisen kasvoja vastaan ja vetäysi sitten vielä taa'päin, teki syvän niiauksen, ja tervehdys oli täysin suoritettu; sitte miemita tarkastamaan. Kun samovaari jo höyrysi pöydän päässä, ryhdyttiin juomaan, sokeri suuhun ja tsajuvetta päälle; muuta tosin ei, mutta sen tietää matkamies hyväksi. Kolme korkiaa stakanaa mieheen, ja sitte pihalle raitista ilmaa hengittämään. Sytytettiin paperossi, vedeltiin savuja, katseltiin Karjalan huonerakennuksia ja noita pikkuisia pellon tilkkuja,joissa tiheä ohran oras kasvoi, niin tulee venäjän pappi pitkässä kauhtanassaan, oikasee suoraa minuun ja sanoo: oletto sie suomen pappi? Minä jäin vähä ällistelemään tuosta yhtäkkisestä ystävyydestä, enkä heti hoksannutkaan mistä ajasta olimme lähemmin tuttavat mutta kun näin virkaveljen pienet silmät niin veljellisesti tuijottavan harmaiden kulmakarvain takaa, työnnän minäkin oikeata kättäni vastaan: olen, mitenkäs sie, pyhä veli, jaksat. Miks'ei pappi tule papin luo. No, näytätkö sie meille kirkkosi. Jees! Astuttiin papin veneesen ja soudettiin yli. Joen rannalla oli pappila. Se oli samaan tapaan rakennettu, kuin muut talot, vähää suurempi, hirret täysipyöreinä seinissä. Siihen vei meidät pappi ensin. Muuta mäkeä ei hänellä ollut, kuin aikaihminen tyttärensä. Rupesimme kyselemään, kuinka suuri väkiluku oli seurakunnassa. Se ei ollut tiedossa. Minkälaista rähmästä ovat nämä? Se ei ollut tiedossa. Minkälaisia kirjoja lukemat papit näin yksinäisissä paikoissa? Aa, kirjat ovat sakastissa. Ei, maan itsensä tähden. Se ei ollut tiedossa. Mutta se oli tiedossa, kuinka monta ruplaa ja kopeikkaa tämä kirkko oli maksanut, kuinka paljo kellot, messukasukat, jumalanäidit, Pietarit, Paavalit. Lähdettiin sitä kaikkea katsomaan. Tytär saa käskyn sillä aikaa panna samovaarin kiehumaan. Kirkko oli aivan uusi, pyöreistä hirsistä. Kun tultiin kynnyksen yli, ruvettiin suoman astumaa lattiata pitkin katsomaan sitä kullan kiiltoa ja hopean hohtoa, mikä peräseinältä säteili vastaan. Mutta pappi jäi oven suulle ristimään itseänsä, ja mekin (huomattuamme erehdyksemme) kaikessa hiljaisuudessa vedimme sääremme takaisin, asetuimme kummallekin puolelle ja siinä seistiin vieraina miehinä siihen, että tämä pappi ei ristimättömin silmin katsele kirkon pyhyyksiä. Paljo oli todellakin kalleuksia. Aito kullasta kalkit ja lautaset, pöydät ja kaapit täynnä kullalla kudotuita kirkonmenon vaatekappaleita. Tämän oli lahjoittanut kreivi Moskovasta, tuon ruhtinas Pietarista, mitä pajari minkin parselin. Pappi kiittää ja valittaa: kaikki niin kallista, kaikki niin koreeta, eitä käy kansa kirkossa, ei ollenkaan. Starovierot eivät käytä valtion pappia muulloin kuin pakkotiloissa. Mutta — papin tsaju! Tyhjennettiin 2 takanaa papissalin; ja silloin tiesi olemansa tsajun juonnin maassa. Pois teki mieli ja — nukkumaan. Aamulla tahdottiin ruokaa, kun ei oltu iltasellakaan saatu; tultiin näet liian myöhään kortteeriin. Sitä ruvettiin heti puuhaamaan. Halkoja kannettiin tupaan, uuni pantiin lämmitä, ja taikinaa ruvettiin tekemään. Tämä tosin ei ollut sille mieleen, jolla oli kiire matkalle, mutta Pääjärven selälle ei ole nälkäisenä lähteminen. Oulangan naiset osaamat tehdä hyvää kalakukkoa. Se oli mieliruokaa näin kesäisaikana.
Järvimatka oli joutuisaa, soutajat upeat. Sievällä säällä näki selvään ympäristöt. Vasemmalla kädellä oli korkean korkea Päänuorunen harjanteineen alinomaisena seuraajanamme ja oikealla harmasaarinen selkä. Matkamme keskivälillä pistää pohjoisrannalta pitkä ja jyrkkä hiekkaniemi, jonka päästä saa selvän kuvauksen seudun omituisuuksista.
Niskan kylä Niskan kylän rannalle näkyy vielä 2 peninkulman päähän Oulangansuun kirkko ja sen valkealta paistavat seinät. Niskassa on ainoastaan 9 taloa, 28 lehmää, 9 hevosta. Sillä aikaa kun uusia soutajia hankitaan käymme kal-mistoa rannalla katsomaan. Korkea, tuuhea taimikko kasvaa hajonneen kiviaidan sisällä. Kaivetun haudan kohta on luotu korkeammaksi ja tehty ruumiin arkun muotoon, itäpuolisessa päässä Karjalan risti. Kaikki näytti rapistuneelta. Tästä lähtee meitä viemään talon vanhus, pitkä, suora vartaloltaan, kuin Karjalaiset ainakin, ja erään toisen talon isäntä. Ensin laskettiin leveää vesirikasta Pääkoskea alas ja sitten Kuntijokea myötävirtaa. Kun oli lämmin, otti ukko talvilakkinsa päästään ja laski viereensä tuhdolle. Ikänsä 70, 80 vuotta olivat tehneet hänen pitkät hiuksensa harmahtamiksi. Miksikä sulla on päälaki keritty?" Vanhus ei ole kuulevinansakaan. Sitten saatiin tietää, että ukko oli kauan ollut jumalanmolijana poissa kotikylästään. Nyt oli niin palannut jälleen omaistensa luo. Näissä seuduin on tuommoinen elämänmuutos jokseenkin tavallinen. Tuo keritty ympyrä oli varjeluskeino, ettei räähkä (synti) niin hevin tarttuisi. Sen näimme monen muuu vanhuksen päässä perästäpäin. Ukko sanoi näillä seuduin olevan 2 henkeä, jotka osaamat lukea kirjasta, ja praasnikaa 13 aamuna lukevat he selvällä äänellä kokoontuneiden kuullen, tietysti slamoonilaisesta kirjasta. Vanhemmat miehet, jotka osaamat vähä venäjätä, ymmärtämät jotain, nuoremmat ja vaimonpuolet eivät mitään; joku kuuluu osaaman lyhyesti sanoa Karjalan kielelläkin, mitä kirjasta luki. — Joki on leveni ja rannat ovat jyrkät, mutta ei juuri kallioiset, kasvavat hyötyisää lehti- ja mänty-metsää; siellä täällä näkyy huuhdan paikkoja.
Kuntijärven kylä
Kuntijärven kylä, joka on muutamia venäjän virstoja eteläpuolella samannimistä järveä, ei ole juuri pieni kylä. Siinä on 15 taloa, 36 lehmää, 9 hevosta; peltoihin ei ollut ollenkaan kylmetty ruista, mutta huuhdissa kuului vähä olevan. Noustiin taloon, joka oli niin kuin kaikki muutkin oikealla rannalla. Isäntä oli erinomaisen virkku, kirtassilmäinen, nuori mies, puhe ja käytös kuin Wiipurin miehillä; renki niinikään. Kun nälkä käski taloon, pyydettiin ruokaa, ja heti olivat isännät, emännät malmiit laittamaan. Mutta tässäpä yhdyttiin tinkapaikkaan. Miehillä ei ollut kuppia muassa, talossa ei mieronkuppia; ja näin sisämaassa ovat starovierot vielä tarkempia varomaan, ettei toisin-uskovainen saa heidän ruoka-astioistaan syödä. No, hyvä emäntä, »myö meille rove ikuiseksi omaisuudeksi. Emäntä hyppäsi uunin pankolle, sieppaa tuohisen uunilta ja tarjoaa muille. Pesepä vielä tämä. Suurella kernaudella kiidättää emäntä tuohista nurkkaan vesiastian luo, hyrstyttää pari, kolme kertaa huuhtomaveden ympäri tuohisen laitoja ja tuo sen takaisin. Puukko tupesta esille; kyllä sillä liiat lisät lähtevält laidoista. Siihen sitten ensin maito, monta kupillista perätkää, sen perästä kalakeitto ja järjestyksessä juomamesi, ja kun vielä saatiin metson täkkä, kova ja homehtunut tosin, sille laudalle, joka penkin ja lavitsan välille laskettiin ruokapöydäksi, niin jaksoi taas lähteä matkalle. Kun tuolla suuressa Savon pääkaupungissa, Kuopiossa, alkaa kovin halu tehdä ruveta tirkistelemään, onko talviki lumivalkea, onko veitsi ja kahveli kirkas, onko lasi läpi katsottaessa täplättä, niin jo pitäisi lähteä tänne; täällä oppii paremmille tavoille.
Tästä kulkee tie Koutajärvelle myös Soukelojärven kautta, mutta me läksimme suorempaa tietä Kuukas-järven kautta. Tässä loppui meiltä kaikki apu kartoista; sekä Suomen kenraalikartta että Inbergin kartta on väärä. Kuukasjärvi ei laske Kuntijärveen, vaan koillispuoleisten järvien kautta Koutajärveen. Kuntijärven kylästä Kuukasjärven kylään eli Platonaan, joka on järven etelärannalla enemmin länsipuolella on 20 virstaa, ja järvien välillä on 4 wirstan levyinen, korkea maataival, jylhää korpimetsää.
Tullessamme aamupuoleen yötä Platonaan oli kummastuttavaa nähdä, kuinka tarkan huolen Karjalan vaimonpuolet pitämät päähineestään eli kruunustaan, jolle ovat panneet venäläisen nimen ”perväskä”. Maatessaan lattialla tuvassa (heidän ainoa lämmin suojansa) oli perväskä löyhdytetty päästä ja oli aivan päälaen vieressä tyynyllä. Kun suurella vaivalla ja ryskeellä saatiin talon väki hereille, oli vaimonpuolten ensimmäinen homma unen horroksissa humuilla vuoteellaan, missä perväskä oli, ettei kukaan ennättäisi nähdä heidän tuuheata tukkaansa ilman perväskätä. Muutamilla oli perväskä korkea ja monivärinen, kullan kiiltävä ja punainen. Ja kun vielä panivat punaisen tahi keltaisen huivin sen päälle ympäri päätä ja sitoivat niskaan kiinni, niin se näytti eriskummaiselta; ja kyllä he näyttivät semmoisella päätörötyksellä auringon paisteessa soutaessaan tarkenevan.
Aamulla saatiin taas kauan odottaa uunin lämpiämistä, kalakukon paistumista ja keiton kiehumista, ettei ennätetty sinä päivänä etemmä kuin Mossaan 3 peninkulmaa. Leipää tehtiin ja paistettiin niin kuin ainakin, vaikka oli venäjän juhannuspäivä. Emäntäväen ruokaa laittaissa, oli isäntä nurkassa olevan kuvan edessä ristimässä itseään, ja kun oli joitakuita 10 kertoja saanut täyteen, siirsi hän yhden helmen vasemmassa kädessään olevassa helminauhassa alas, posmattaessaan venäläisiä sanoja, ja katseli pitkät hetket ja tarkasti palavan rukouksen teon alla meitä ja meidän liikkeitämme.
Platona on toinen kylä tämän järven rannalla ja siinä on 2 taloa, 4 lehmää ja huuhdassa oli 2 puutaa ruista kylvössä. Kuukasjärvi on lännestä itäänpäin juokseva, 25, 30 virstan pitkä, melkeen joka paikasta yhtä soikea. Ainoastaa etelärannalta pistää kaakkoon päin leveänlainen lahti, jonka itäpuolella on korkea ja jyrkkä niemi; sen nimi on Hirviäniemi. Sen eteläpuolella lahden rannalla on Hirviäniemen kylä, jossa sanottiin olewan 8 varakasta taloa; nämä 2 kylää omat järven rannalla.
Kun olimme ennen kuulleet että Karjalan tytöt osaamat soreasti laulaa, kehoitimme järvellä niitä 2 tyttöä, jotta toisen talon isännän kanssa olivat lähteneet meitä kyytiin, virittämään joku laulu matkan ratoksi; vähän ujostelemisen perästä ruvesivatkin ja kerran alkuun päästyänsä solui lauluja enemmänkin edestä. Suuri osa oli nähtämästi venäläistä syntyperää, vaan muutamat soivat kait minun karmissani perisuomalaisilta ja samassa miellyttämiltä ; ne olimat mollissa. Tytöt lauloimat, niinkuin tytär laulaa, jolla on paha äitipuoli. Kuukasjärmen rannoilla kuuluu oleman Lapinhautoja, maahan laitettuja, seinät kivestä, vaan katto on luultamasti ollut puusta. Erilaiset näistä ovat ne haudat, joilla ennen on poroja pyydetty; ne omat pitkiä, aina 5 syltä, ja 3 lemeitä. Järven päästä laskee lyhyt koski Soukelojärveen; (10 mirstaa pitkä) vene vedettiin kannaksen yli. Kun katseli ympärilleen luontoa ja sen erityisiä kappaleita, niin näytti siltä, kuin ne olisivat siinä asussa, jossa ne luojan kädestä lähtivät; niin erämaan tapaista on tämä matka. Vielä kerran mene taivallettiin ja niin oltiin Mossan- eli Nuotojärvellä, joka myös levitäksen samaan suuntaan, ja on yhden kokoinen kuin Kuukasjärvi, noin 1 eli I/2 peninkulman leveä. Kulettiin suoraan yli keskijärwen pohjoisrannalle, jossa on...
Helsinki 26.11.2019
Veli M. Leinonen
matkakertomus jatkuu osalla 2.
