Venevelhot Paanajärvelle 1895

Kitkalaismallinen soutuvene.

Kirjasta ”Veneellä poikki Suomenniemen 1895” Arvo Korhonen

Eemil Arvid (Arvo Eemeli) Korhonen (19. syyskuuta 1869 Nurmes – 11. elokuuta 1940 Rauma) oli suomalainen lyseon lehtori ja kirjailija.

Korhosen vanhemmat olivat nahkuri, työnjohtaja Juho Korhonen ja Katariina Inkala. Hän pääsi yksityisesti ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta lyseosta 1891 ja opiskeli Helsingin yliopistossa valmistuen filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi 1897. Korhonen toimi Viipurin suomalaisen lyseon historian, maantiedon ja suomen kielen nuorempana kollegana ja myöhemmin lehtorina vuosina 1902–1935.

Korhonen julkaisi 1895 nimimerkillä Arvo K. kertomuskokoelman Veneellä poikki Suomenniemen : seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla.

Hän teki kesällä 1895 kahden matkatoverin kanssa venematkan Kemijokivartta Rovaniemelle ja edelleen Auttijokea pitkin vedenjakaja ylittäen Kitkan vesistöön sekä sieltä Kitkajokea ja Oulankajokea pitkin Paanajärvelle. Matkalaiset palasivat takaisin Kuusamon kautta laskien sitten Iijokea pitkin Perämeren rannalle ja edelleen Ouluun. Tätä matkaa Korhonen kuvasi kirjassaan jota tässä tarinassa on lainattu lähdeteoksena.

Arvo Korhonen oli naimisissa vuodesta 1898 Edith Ottilia Roosin kanssa.

Lähdemateriaalina käytetty julkaisua: ”Veneellä poikki Suomenniemen”, Arvo Korhonen 1895.

Matkareitti Kemijokisuulta alkaen Paanajärvelle

Pohjalaislähtöiset A.Korhonen ja kumppaninsa tohtori ja insinööri joutuivat tositoimiin heti Kemihaarassa. Monin paikoin vene oli kuljetettava maitse. Tässä ohitetaan Tennilän karikkoa Kemijoen Vanttauskosken alapuolella. Kirjan kuvitusta.
Vanttauskosken tukkisuma. Kirjan kuvitusta.
Uittomies antaa tukille ”keksiohjausta”.
Kevätuitto käynnissä.
Autoinkönkään uittoränni. Kirjan kuvitusta.
Posion Korouoman Korojoki. Kirjan kuvitusta.



Kesällä 1895 Arvo Korhonen tapasi Helsingin Kasarminkadulla  tulevan tohtorismiehen ja insinööritulokkaan. Heillä oli aatos veneillä Kemijokivartta Rovaniemelle ja siitä Auttijokivartta Kitkan vesistöön, Kiveskosken kautta Käylään. Kitkajokivartta Käylän-kosken, Vähäkäyläkosken, Vääräkosken, Peurakosken Saarikosken ja Harjakosken kautta Juumajärvelle. Juumasta Niskakosken, Myllykosken, Aallokkokosken ja Jyrävän kautta Pähkänäkallion maisemiin päätyen Paanajärvelle. Paanajärveltä he tekivät vielä matkan Oulankajokivartta Vartiolammen kylään ja Oulangansuun Oulangan kylään.a
Paluumatka taivallettiin kivikkoista ja vähävetistä Kuusinkijokiuomaa Vuotunkijärven, Jyrkänkosken, Pikku- ja Iso-Kuukaksen kautta Varisjokeen ja Suininkijärvelle. Suininginjokea Kiitämään, josta kaivettua kanavaa pitkin Kirpistöön ja kapean salmen kautta Muojärveen. Muosalmen kautta Välijärveen ja Tolpanniemen lomitse Kuusamon kirkkorantaan.
Kuusamon kirkonkylän seutukunta on matkalaisille varsinainen pettymys verraten matkakokemuksien jylhiin joki-, järvi- ja vaaramaisemiiin.

Levättyään Kuusamossa matkalaiset jatkoivat taivaltaan Vanttajajoen ja Vanttajajärven kautta Iijärveen.  Poussujärven Rahkolalammmen kautta Soivionjärveen. Siitä edelleen Raakkujärveen ja Kurenjoen kautta Kerojärveen. Seuraavana oli vuorossa Irnijärvi, Irnijoki, Turpeisjärven kautta Murhijokeen ja Jokijärvelle mistä päästäänkin jo Iijokivartta Taivalkoskelle.  Edelleen matka jatkui Jurmun kautta Pintamon ohi Pudasjärvelle, Kipinään. Viimein matkaseurue päätyy Iin Haminaan. Siitä matkalaiset soutelevat vielä Röyttään missä hyppäävät laivakyytiin päätyen kotisataamaansa Ouluun.


Tämän reissun nämä hurjimukset tekivät kesällä 1895, ja palasivatpa vielä takaisinkin väsyneinä mutta onnellisina. Nimittäin Kuusinkijoki oli myös tuolloin vähävetinen ja veneen vetäminen vastavirtaan kivikkoisessa jokiuomassa oli varsin työläs rupeama heidän päästessä kuitenkin Kuusamoon.

Matkalaiset kokevat monia voimia koettelevia koitoksia ”täräys” veneineen, jonka he olivat varustaneet norjalaistyyliin purjeella. Vaikeuksia tuottivat vähävetiset kosket Kemijoessa, jossa oli parhaillaan myös uitto käynnissä. Monin paikoin oli sauvottava ja köydellä vetäen venettä se oli vastavirtaan vietävä. Useat koskipaikat ja maakannakset vaaramaisemineen vene oli maitse vedettävä. Väliin apuun saatiin, jos saatiin hevonen miehineen.
Useissa Rovaniemen ja Autin koskipaikoissa tukkisumat estivät etenemisen, mutta matkamiehiä autettiin tällöin tukkijätkien toimesta.

Kaiken kaikkiaan tämä miesten tekemä veneretki tuohon aikaan on käsittämätön koskiki

 Kuusamon Juumajärvi, Juuma


Porukan saapuessa Juumajärvelle pistäydyttiin uudistamaan eväitä Juuman taloon. Siellä vastassa ollut talonväki jo tuumasi, että taitaapi nyt matkantekoa loppua tähän.

Kerrottiin, että edessä on nimitäin sellainen koski jota ei ole koskaan laskettu – eikä lasketa….. Ei siinä kenenkään vene kestä. Eikä sitä ole tätä Kitkajokivarttakaan laskettu miesmuistiin kuin yhen kerran…
Kurtin ukkovainaja se laski sen muutaman toisen miehen kanssa tästä Paanajärvelle. Täytyi silloin 1867 nälkävuonna mennä Venäjän puolelle jauhon ostoon. Hän olikin silloin mies parhaillaan, hurjapäinen. Vain kuului se hänenkin Jyrävä ja Kuma (Koutajoen hurja koski) taivaltaa maita myöten (mitä ilmeisimmin matkalla Näsöihin, Vienanmeren rantaan).

Siinä tuumaillessa vanha ukko sitten tuumasi, että jospa se Mikko-poika saapuisi, hän kyllä osaisi opastaa. Ja kuin tilattuna Mikko saapuikin. Hänen kanssaan päästiin sopimukseen venekunnan opastuksesta.

Juuman Kitkajoen Niskakoski
Käylänkoski, kirjan kuvitusta.
Kitkajaoen Saarikoski on Käylän ja Juumajärven välimailla. Kirjan kuvitusta.

Kohtapuoleen oltiinkin jo Niskakosken ylävesillä. Ainoastaan jotkut hurjapäät kuuluivat sen laskeneen. Ja hurjalta se näyttikin. Tuntui koski nyrjäyttäneen niskan vaaroiltaan. Ensiksi tasaista virtaa oikealle kaartuvaan mutkaan, jossa paha akanvirta. Sen jälkeen jyrkkään putoukseen, joka yrittää viettää väkisin vasemmalle, kosken loppuhuipennukseen, joka on  jyrkän kallioseinämän jälkeinen pieni suvantomainen lampi.

Myllykoski

Myllykosken kuohuja 2017.
Juuman jyhkeä Jyrävä. Kirjan kuvitusta.

Kertoi Mikko sen joskus laskeneen soutumiehen roolissa. Lupasi tehdä sen nytkin jos joku lähtee kipparoimaan. Vaan siihen ei rohkeus kenelläkään riittänyt ja niin venho laskettiin alas köydessä, rompsimalla, kuten oli tapana sanoa. Eli venettä ohjattiin laskun aikana rannalta riukua hyväksi käyttäen. Vähän porukkaa kuitenkin kadutti. Hyvät kyydit tuosta olisi saanut, tuumattiin.

Kauaa ei joudettu asiaa päivittelemään, sillä pitkä taivallusmatka oli alkamassa Myllykosken ohituksesta alkaen. Piti vetää venhonen maitse,  ohi Myllykosken ja liki kilometrin pituisen Aallokkokosken, aina Jyrävän putouksen suvantoon asti.

Aluksi yritettiin vetää vene tavaroineen, mutta liian vaivalloiseksi se kävi, joten tavarat völjättiin Jyrävän alle etukäteen.

Jyrävän koski Juumassa 2017.

Vaikka miehiä oli peräti viisi vetäminen osoittautui vaivaloiseksi. Vene tarttui pohjastaan kuin takiainen, etenkin suohon. Työtä ja tuskaa oli tuon taakan kantamisessa läpi tiettömän korven, mäkiä, soita ja notkoja ylös alas kiivetessä ja myrskyn kaatamia honkien runkoja kierrellessä. Levähtämättä kuitenkin perille päästiin ja muutaman huokailun jälkeen aloimme ihastella kumisevaa Jyrävän koskea.
Heti huomasi, ettei tuo ollut ihan tavallinen koski, vaan ehkäpä ihan Imatran veroinen. Vaivalloisen vaelluksen jälkeen laskeuduttiin ryteikköä kosken partaan kallioiselle. Eteemme avautui putous jota ei hevin unhota.

Uhkean kaunis on putouksen ulkomuoto: Tavattoman korkeat ja jyrkät kallioseinämät molemmin puolin, kallioiden päällä rehevä havumetsä. Putouksen ylipuolella ovat äyräät taaenpana tosistaan, jättäen siten vedelle välkeämmän kulkutien. Niskalla ne kuitenkin jo lähenevät toisiaan ja ensimäisessä putouksessa käy veden väylä melko kapeaksi. Sen alla töyräät hiukan loittonevat, supistaakseen aukon taas suppeammaksi, vain viisi metriä alempana virtaa jäävien vuoriseinien väliin. Sen kautta täytyy nyt koko valtavan vesimäärän pusertua jyrkkänä putouksena. Siinä on ikään kuin vuoren selkäsuoni poikki katkaistu, koska kohta taas tuon kuohun alla törmät taasen taantuvat samalla loiveten. Kappaleen alla kalju kylki jo peittyy maan kamaran alle ja törmä kasvaa tiuhaa metsää miltei veden rajaan saakka.

Putous on kaikkiaan kolmessa osassa. On pienempi köngäs, lyhkänen suvanto ja isompi pääköngäs. Näen miten koski valtavana aallokkona vengoten puhaltaa tuolta ylempää. Se on kuin metsän sisästä saaliinsa kimppuun hyökkäävä jättiläiskäärme. Joki näet mutkistuu ylempänä ja näin rajoittaa näköhavaintoa. Huimaa vauhtia, vaahtoisen kuohuvana kursuten tuo vellovan veden paljous syöksähtää alas ensimäiseen putoukseen. Siinä vesi ikään kuin sukeltautuu pohjaan ja sieltä valtavina pyörteinä muljahtaen uudelleen ylös nousee.  Kallioiden aukeamassa on pieni suvanto, metri, kuutisen pitkä. Vesi ei ole kuitenkaan siinä hetkeäkään tyynenä, vaan on  putouksessa saamastaan vauhdista, alituisessa elämän kiertokulussa pohjasta pintaan. Saattomies Mikko vielä kertoi, ettei ole ollut vielä sellaista talvea jolloin tuo usvaa uhkuva avanto olisi umpeen jäätynyt, vaikkakin nuo kuohut umpeen ryytääkin.

Tuuttina sitten supistuu tuo lyhyt suvanto jyrkästi. Tuimasti säyseypi vesi tuohon tuuttiin. Raivoavana ryöppynä paiskautuu se sitten hurjan hypyn tehtyään, putouksen alla kierosti vasten vasenta kallioseinää, johon se aikojen kuluessa on kovertanut syvän luolan. Valkoisena vaahtona kuhisee vesi pitkät matkat vielä puotouksen allakin, aina paiskautuen ylös pohjasta pulleana pyörteenä. Alempana joki taas tyyntyy, sukevana suvantona matkaa jatkaakseen. Veden pinnalla kulisevat kuplat vain enää osoittavat sitä valtavan väen vääntelemistä, kieputtamista ja puistamista, jonka kynsistä vetonen vasta ihan äsken vapaaksi pääsi.
Putouksen alla kallioluolassa möyryävä vesi aiheuttaa etenkin tuon maaperän tutinan ja kumean jyminän, jotka korkealla törmällä olijalle ilmaisevat tuolla alhaalla möyryävien voimien väkevyyden.
Kun vesi Jyrävässä putoaa noin 25 metrin matkalla kokonaista kymmenen metriä kahtena könkäänä, niin voi kyllä arvata minkä voiman se saapi, millä voimalla se syöksyy pohjan ja seinämien kallioita vastaan.

Vähäinen ei ollut se hankaluus venettä vielä törmältä jokeen puuhatessa. Välillä veneen mentävää aukkoa piti kirveellä raivata. Siinä kun oli vielä vanhoja ristiin rastiin kaatuneita ikähonkia. Neuvottelemalla kuitenkin selvittiin jyrkästä rinteessä ja niin maa-merenkulkija veneemme keinuili pian varsinaisessa elementissään.
Ja niin pian olimme taas oman onnemme nojassa, keskellä jylhää vuorimaata, tietämättämän taipaleen edessä. Kosket kovat oli vielä kuljettavana eikä ollut muuta kuin tuo pieni vene turvanamme.

Paanajärvelle saapuminen

Paanajärvelle saapuminen ei tehnyt kuitenkaan porukkaan niin suurta vaikutusta kuin oli odoteltu. Se ei tarjonnut Pähkänäkallion tapaisia jylhiä maisemia, vaan vaikutti ihan tavalliselta järvimaisemalta. Oulankajoki on työntänyt järven yläpäähän suuret hiekkamatalikot, jotka eivät juuri kaunistuksia ole. Mutta niin vain porukka souteli viimeisillä voimain rippeillään Rajalan taloon. Syötyään he kävivät heti miten levolle, eivätkä jaksaneet raatailla Rajalan isännän kanssa.

Kyökkäysvaara ja taaempana Saunavaara
Astervajoki kajakin näkökulmasta 2011.

Omituisia nimiä oli korpikansa osannut antaa sedulla useinkin liikkuville tiedemiehille.
On ollut kiviherroja, runoherroja, ruohoherroja ja räkkäherroja. Räkkäherrat olivat niitä hyönteistutkijoita. Ja niin kävi myös tälle venekunnalle, etteivät paikalliset mihinkään huvimatkantekoon uskoneet. Luulivat heidän olevan metsän ostossa, tai ainakin kultahiekan eli kultasuonien etsinnässä. Rajalassa kerrottiin kiviherrojen äsken olleen. Hehän olivat jo venekunnalle tuttavuuksia.

Rajalan talonväkeä. Inhan kuva 1892, kirjan kuvitusta.
Marraskuun alussa 2011 hyppäsin kajakkiin ja meloin Paanajärveltä Niskakosken kautta Oulankajokivartta n. 8, 5 km puistotien sillan kupeeseen.

Mutta kauniina näyttäytyi tuo järvi. Kesäpäivän kirkkauden heloittaessa tuo kapea järvi, joka samanlevyisenä, keskikohdaltaan taitteen tehden ulottuu kolmatta peninkulmaa itään.

Uhkeina kohoavat järveä ympäröivät metsäiset rantavaarat 100-200 metrin korkeuteen. Ympäröivien vaarojen korkeus aiheuttaakin sen, että järvi näyttää todellisutta kapeammalta.

Vaaran keskilämpötila kuuluu olevan maamme korkeimpia. Kun harjanteet suojaavat kylmiltä tuulilta on siellä kesällä niin kuumaa, että pihka päivänpaisteella kiehuu talojen seinissä. Kaikki päivänpuoleiset seinät ovatkin tästä syystä keltaisen pihkan peitossa. Talot ovat rakennettu jokaiseen pienempään notkoon kalliovaarojen kupeelle niin, että vapaita rakennuspaikkoja ei enää näyttänyt olevan. Kerrotan Paanajärven olevan Kuusamon rikkaimpia kyliä. Aina täällä puhaltaa itä- tai länsituuli.

Turhaan ei näitä seutuja Suomen Sveitsiksi sanota. Näköala on mitä viehättävin. Korkeina metsäisinä harjanteina kohoilevat rantavaarat toinen toistaan ylemmäksi. Järvi kimaltelee tumman sinervänänä, kapeana suikaleena vaarojen välissä kuin simpukan helmi avatussa kuoressaan.

Talot taas rantatörmillä pienine, kelertävine viljavainioineen ja vihertävine niittytilkkuineen, antavat kaikelle mahtavalle kuitenkin viehätävän kotoisen, idyllisen värityksen.

Kaukaa katsoen Ruskeakallio näytti mitätömältä, mutta kallion alla se jo huiman korkealta näytti. Eikä tyydytty katselemiseen, vaan kavuttiin ylisille asti kallion kupeeseen syntynyttä loivempaa uraa pitkin. Näkymiin kuitenkin petyimme, koska järvinäkymä ei juuri muuttunut ja takana kohosi vain metsäinen vaaran rinne.

Mäntynimen pihapiiri

Saavuimme viimein Mäntyniemeen. Rannasta noustessamme huomasimme polun varrella olevan ladon seinään kiinnitetyt tuohus- eli tuulastusvehkeet. Pääteltiin ettei näytä lain rautakoura ulottuvan tähän sydänmaahan. Ottipa tohtori atraimenkin kätöseen, jolloin kuului; ”paneppas poika pois se arina”, ja näkyviin asteli tutunoloinen, pitkä ja parrakas mies. Iloisesti siinä naurettiin, kun parroittuneita  tuttuja alkuhämmennyksen jälkeen tervehdittiin.

Mäntyniemen Eljas Leinonen

Mäntyniemen talossa iltaehtoo menikin tarinoinnin merkeissä. Päätettiin lähteä amutuimaan Vartiolammen suuntaan viiten miehen kahdella veneellä aina Kivakkakoskelle asti.
Yö sitten nukuttiin tai paremminkin tapeltiin russakoita ja luteita tappaen. Silmän täyttä emme saaneet nukutuksi tohtorin kanssa, kun nukuttiin talonväen kammarissa. Kaikki keinot kyllä kokeiltiin, mutta aina ne vain osasivat vainottavansa löytää.

Vartiolammella ja Kivakkakoskella

Kivakkakoski ja itse Kivakkatunturi -SA-kuva
Retki Kivakkakoskelle 1990-luku
Kivakkakoski, kirjan kuvitusta
kirjan kuvitusta

Aamulla klo 7:00 olimme jo koko porukka lähtöpuuhissa sonnustautuen soutamaan järven itäpäähän. Talon veneillä lähdettiin kahden oppaan johdolla. Oma venho kumottiin rantaan kuivumaan ja pyydettiin tervaamaan poissa olessamme.

Soudettiin ensiksi järven itäpäähän runsas pari kilometriä.  Suomen ja Venäjän raja kulkee juuri järven poikki itäpäästä katsoen,  tehden siitä pienen polvekkeen rajasaaren kautta, jatkuakseen siitä etelään Niskakosken suuntaan. Niskakoskesta alkaa myös Oulankajoen vaellus kohti Pääjärven Oulangan kylää. Ennen Vartiolampea matkalle mahtuu peräti viisitoista koskea. Itse ne kuitenkin kaikki laskimme, toiset perä edellä soutaen vastavirtaan pyrkien saamaan vauhti hiljaisemmaksi. Toiset kosket laskettiin taas suoraan meloen.

Kalaisia koskia oli niiden kerrottu olevan. Olimmekin varustaneet onkineuvot mukaan eikä yrityksemme turhia olleetkaan. Meillä oli Vartiolammelle päästyämme molemmissa veneissä iso kasa harreja, oikein suuriakin, jopa kolmen neljän kilon painoisia.

Porukan mielestä itse Vartiolammen kylän seutu ei ollut mitenkääm erityisen kaunista. Kylä on rakennettu alavaan jokilaaksoon. Maat ovat vuorisia ja maisemat muistuttavat paikoin Kitkajokivarren tunnelmia. Rantatöyräät ovat selvästi matalammat, mutta sen uhkeampina kohoovat tunturit, kuten Päänuorunen ja Kivakka.

Omituinen on kylä rakenteeltaan meidän suomalaisten mielestä. Se on tavallista Venäjän Karjalan mallia, rakennukset yhteen sullottuina. Siinä ovat asuin ja muut huoneet samassa ryhmässä, kaikki salvattu pyöpeästä hirrestä kurjen kaulalle, kuten suomalainen salvumies sanoisi. Pienet aukot, jotka voidaan luukulla sulkea, ovat asunhuoneiston ikkunoissa. Tuommoisia taloja on siinä pitkin jokivartta kymmenkunta lähellä toisiaan. Siinä koko Vartiolammen kylä.

Ostavat he vielä eräältä mummulta suoloja kalajaan varten. Käy selväksi, että kylän väki on talvikonnunteossa metsillä ja kylässä on paikalla vain eräs Pietro vuarj, joka kuului asuvan naapurissa.
Halusimme vielä kalastusonneamme koittaa kun rantaan astuikin itse Pietro. Pietro oli porukan mielestä ihan kuin itse Väinämöinen.
Mies oli vanha, kasvoiltaan perin karjalainen, tukka pitkä ja valkoinen, tuuhea parta, ryhti arvokas, käynti reipas, liikkeet terhakat, päällä pitkä hamppuinen paita ja sen vyötäisillä nuoran pätkä vyönä, hurstiset housut jalassa, pää lakitonna, tukka liehuen tuulessa, tuohiset virsut pistäen esiin repaleisten lahkeiden alta. Semmoinen oli Pietro vaari, joka tulla viuhkasi pitkin ruohoista rantamaata.

Kovasti kehui Pietro meikäläisten onkimavehkeitä ja niitä selvästi himoitsi ja pyytämällä pyysi josko niitä antaisimme. Kun emme sopimukseen pääse lähtipä hänkin Kivakkakoskea kohti vimmattuna soutamaan. Vieläpä rantaan saapui nuoren puoleinen myssypäinen karjalaisnainen. Hän pahoitteli ettemme pyhän aikaan sattuneet tulemaan. Silloin olisi tanssiksi pantu ja olisitte nähneet meidänkin puolen tyttöjä.

Kivakkakoski

Kivakkatunturi

Kivakkakoskelle matkatessa tavattiin vielä uudelleen Pietro ukko. Nyt oli toinen ääni kellossa. Pietro tuumasi, että tokkopa teillä on lupa täällä meidän puolella kalastella ja linnustella. Oli kuullut ja nähnyt porukan äsken lintuja ammuskelleen.
Vartokaahan van kun miehet palaavat, niin kyllätäältä katoatte ja täällä käyntille vähemmälle heitätte. Kyllähän teillä on nyt hyvä rehennellä, kun minä, vanha ukko yksin kylässä olen.
Keisari se meille luvan on antanut, tuumasi porukka leikkimielellä. Ja käyttehän tekin meidän puolella.

Tämän sanailun jälkeen porukka vielä kalasteli, mutta suurempaa saalista ei tällä erää saatu. Vielä ihasteltiin Kivakkakosken komeita kuohuja. Insinööri hieroi sopua vielä Pietron kanssa ja niin ystävinä vielä erottiin. Syötiin vielä oikein juhla-ateria moniaine herkkuineen. Eikäpä ne suuret harrit kokonaisina hiilloksen hehkussa paistettuna sitäpaitsi halveksittavia olleet. Ja kyllä niitä syötiinkin….

Helsinki 27.12.2019
Veli M. Leinonen