Lujan luonnon lujittama

Paanajärven Mäntyniemen Aatami ”Aatu” Leinonen.
Lujan luonnon lujittama

Kessäytynyt kesähauki synkimmässä sysimetsän,
passautunut pakanainen ossautunut oksallensa,
hättäytynyt härmäläinen säikähtänyt sänkipeltoon.

Poissa orhi onkinensa, vähäkoukku vänkärinsä,
joutilaiden joukahaisten järsittynä jäkälikkö,
takkaporon tarakalla läskilänget lähinpänä.

Vaskivettä vaatimesta, hunajata huntuvista,
kynsikkäinen kömpimässä,  otso oman onkalosta,
haavi auki ahterissa, purukalut puntarissa.

Ottipa nyt ohraleipä,  palan haukkas pakarasta,
veripalttu verestävä, noropuro nokkosille,
menninkäinen metsäherra, lujan luonnon lujittama.

6.6.2021 Veli M. Leinonen
Mänty-Ella ts. Elias Leinonen tarkastamassa karhunloukkua Paanajärvellä 1931. Ingervon kuva.

Paanajärvi Park ensimmäinen puistonjohtaja Jakov Semenov 8.2.1939 – 7.2.2017 in memoriam

Majaako laivan ensireissulla Niskankylässä. Vasemmalla Jakov Semenov. Laiva sai nimen Jaakon mukaisesti.
Voitonpäivän Veteraanien muistojuhla 9.5. Pääjärvellä Pohjois-Vienassa. Video ja kuvat Alevtina Drapkova (o.s. Vasiljeva) / Видео и фото: Алевтина Драпкова (в о.с. Васильева).
Jakov  Semenovin (s. 8.2.1939 – k. 7.2.2017) muistolle! Moskovasta kantautui suru-uutinen ystävämme Jakov Semenovin siirtymisestä taivaallisille metsästysmaille.

Jaakko, kuten me häntä nimitimme, oli syntynyt 8.2.1939 Tuoppajärven rantamailla Vaarankylän maisemissa. Äkillinen poismeno tapahtui yllättäin sydämen pysähdyttyä hiihtolenkin jälkeen hänen kotonaan. Hiihtäminen ja juoksulenkkeily olivat Jaakon lempiharrastuksia.

Jaakon opin tuntemaan vuoden 1994 syksystä alkaen vierailtuani Paanajärvi Park:in luonnon-puistossa ensi kertaa. Jaakkohan toimi ko. puiston ensimmäisenä johtajana vuoden 2002 alusta lukien, ja myötävaikutti  aktiivisesti puiston syntyyn ja sen nykytilaan.

Suomen ystävänä tunnetulla Jaakolla oli myös sukuyhteyksiä Suomeen. Hän tunnustautui kuitenkin sielultaan suureksi Vienan Karjalan pojaksi, ja erityisesti Louhen piirin seutukunta oli hänen mielenkiinnon kohde.

Jaakko kouluttautui sotilaan ammattiin Venäjän armeijan palveluksessa,  ja eteni urallaan everstiksi  asti, kunnostautuen mm. Afganistanin sodan operaatioissa.Sotilasuran ansioista hänet palkittiin monin kunniamerkein. 

Ystävystyttyäni Jaakon kanssa lähemmin, välillemme kehkeytyi varsin moniulotteinen projekti- ja työystävyys. Mm. Vuokatti-Sotkamon Venäjä-turismin kehittämishankkeessa 1994 – 2000 hän toimi yhteishenkilönämme Moskovassa, järjestäen tapaamisiamme merkittävien päättäjien pakeille.

Paljolti oli Jaakon ansiota, että majoittuvien venäläisturistien määrä Sotkamon-Vuokatin alueella kasvoi merkittäviin mittasuhteisiin vajaassa viidessä vuodessa. Jo parissa vuodessa saimme Vuokatti-Sotkamo alueelle peräti 28500 (tilanne 1995) majoitusvuorokautta (lähtötilanne lähes nolla), tuoden myös useita matkailuhankkeita investointeineen Kainuun alueelle. Mm. ensimmäinen suora charter-lento Moskovasta- Kajaaniin puuhattiin Jaakon kanssa yhteistoimin.
Havaitsin melko nopeasti, että Jaakolla oli ovet avoinna kaikkien merkittävien päättäjien pakeille. Jaakko oli ilmiselvästi arvostettu sotasankari Venäjällä.

Louhen piiriin rakennutimme Jaakon kanssa majatalon Sohjanan harjulle, ja hankimme laivan Petroskoista turisteja kuljettaaksemme Paanajärvi Parkiin Pääjärven selkävesiä pitkin. Kuljetimme turisteja Solovetskin luostariin asti.

Nyt, kun Jaakko on poistunut joukostamme, voimme  vielä iloita hänen aikaansaannoksistaan luontomatkailun, ystävyyden ja yhteistyön rintamalla, mikä on kaiken menestymisen perusta rajat ylittävässä matkailuyhteistyössä.

Kunnia Jaakon muistolle, hän jos kuka oli todellinen Suomen ystävä. Osanottomme poismenon johdosta.

Helsinki 3.3.2017

Veli Matti Leinonen
ystävä

Paanajärven kyläseppä Evert Kultanen

Evert Kultanen perhekuvassa 1933. Kuva Anneli Meriläisen Paanajärvi-kirjasta 1993.
Paanajärven pihanpuhdistustalkoot 1934. Kuva Marketta Kakon jäämistö/Riitta Liede.
Selkäkoskella 2001.

lähde: ”Paanajärvi”, Anneli Meriläinen, kirjajulkaisu 1993 (Kylätunne)

Paanajärven kyläseppä Evert Kultanen

Paanajärven kyläläisille välttämätön apu oli myös seppä Juho Evert (Juhonpoika Karjalainen) (lempinimi Vertti) Kultanen (s. 1893), joka asui puolivälissä järveä, etelärannalla (Selkäjoen myllyn ja sahan ensimmäinen talo itään). Pelimanninakin tunnettu Evert kierteli kevätkesällä niissä Paanajärven taloissa, joissa oli oma paja. Hän kallitsi viikatteet, takoi ja teroitti niityllä niityllä sekä pellolla tarvitut työkalut, hevosenkengät ja muut rautaesineet. Seppä oli arvostettu ja häntä pidettiin aina vieraana, jolle tarjottiin parasta. Kun jokavuotinen kierros kylällä oli tehty, jatkoi hän työtään kotona omassa pajassaan.

Selkäkosken myllyt ja saha. Kuva Kuusamo-Seuran arkisto, Kirjan kuvitusta.
Selkäjokisuu kesällä 2001.

Kultasen talossa kävi paljon väkeä ja ammattia sekä sen harjoittajaa kunnioitettiin siinä määrin, että seppää kestittiin jopa hänen omassa kodissaan. Yhdelle talolle tehtävät työt saattoivat kestää muutamia päiviä ja tapana oli, että Kultaseen tulivat sekä isäntä että emäntä. Isännän tehtävänä oli seurata työn edistymistä, kun taas emäntä valmisti sepälle päivittäin aterian. Tapoihin kuului myös tuliaisiksi tuotu leipäjuusto, joka yhdessä muun tarjoilun kanssa palkitsi työtä ja osoitti sen tarpeellisuutta sekä välttämättömyyttä. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt luontaistuotteina maksettavaa palkkaa, sillä varsinainen työ korvattiin aina tietyn taksan mukaan rahana.

Taitava takoja

Seppä Kultanen oli taitava takoja. Hän oli Juho Kasper Kultasen (Karjalaisen) poika. Juho Eevert teki isännäntöiden ohella sepänhommia, takoi puukot lehdenleikkuuta varten ja kallihti viikatteet hyvissä ajoin ennen heinäntekoa. Suoviikatteet olivat pitempiä ja ohuempia kuin nurmiviikatteet, joilla niitettiin mättäikköjä. Hyvin varustettu oma paja oli kartanon lähellä. Kalkutus ilmaisi, milloin seppä oli paikalla.
– Siellä oli poikasilla ihmettelemistä; ahjo, palkeet, alasin, vasarat, lekat, pihdit ja monenlaiset muut käsityökalut kaikkein tarkimpia töitä varten, muisteli Eero Manninen, jonka tädin puoliso seppä oli. Sukulaispoika pääsi läheltä seuraamaan pajatouhuja ja sai olla mestarin kisällinä.
– Rauta hehkui kuumana ja silloin sitä taottiin. Karkaisuvaihe oli erityisen tärkeä. Siitä riippui esimerkiksi se, millainen terävyys puukkoon, sirppiin, tai viikatteeseen tuli. Isännät kehuivat, että oli lysti niittä Kultas-Vertin kunnostamalla raudalla. Kyllä siinä heinää kaatui, elonkorjuuaikana sirppi leikkasi hyvin vilja.
– Ei seppä työskennellyt aina omissa tiloissaan. Vertti kävi takomassa myös Kauppilan pajassa lähitalojen tarpeiden mukaan. Rautaa hän hankki kaupan kautta ja osasi tehdä siitä kaikkea, mitä niissä oloissa tarvittiin. Kärryn koivupuiset rattaat ympäröitiin selkäraudalla, joka ensin kuumennettiin, Jäähtyessään rauta kiristyi tiukasti paikalleen. Käytännön arkielämän fysiikkaa! Akselit, laakerit, ruuvit…
Selkäjoen myllyllä Vertti teki kaikki tarvittavat sepäntyöt. Vorokki, sen pystyakselin vintturi, jossa lossi nostettiin talveksi kuiville, tarvitsi usein sepän apua. Nuorena oppipoikana Vertti oli kulkenut isänsä ja setänsä kanssa Karjalan puolellakin takomassa.

Helsinki 2.4.2020
Veli M. Leinonen

Paanajärveläisten kauppamatkoja ja elo-oloa

Mäntyniemi Ingervon kuvaamana 1931.
Mänty-Ukko Paanajärven Mäntyniemeläisten kanssa. Kuva Anne Toivanen.
Mäntyniemen tiluksilla maaliskuussa 2011

Paanajärvisten kauppamatkoja ja arkieloa

Kerrotaan Paanajärveläisten harrastaneen kauppamatkustusta aikoinaan itään Vienanmeren Knäsöihin ja länteen Oulun kaupunkiin.

Seuraavassa mukailtu kertomus Mäntyniemen Mänty-Ellan (Elias Mäntyniemi) tyttären, Jenni Kristiina Hietalan (o.s. Leinonen )s. 8.6.1901, k. 23.11.2003.  (lähdeteos: Anneli Meriläisen Paanajärvi, 1993):

”Mäntyniemen Heikki-isännälle kuului kotihuusholli. Hän piti huolen työmiehistä. Elias taas oli poromies. Sanotaan seitsemänsataa lukuporo olleen, vaikka eiväthän poromiehet lue niitä kaikkia.

Heikki-setä (Mänty-Ukko) oli isäntä ja rahankäsittelijä. Kauttakulku Venäjälle kulki Mäntyniemen talon kautta, jonka ansiosta ryssän rahaa kertyi, kun ihmisiä kulki eestaas Helsinkiä myöten.  

Poroja tapettiin kymmenittäin syksyllä ts. teurastettiin talvea varten. Paistit, selkä, kielet, talja ja koipinahkat vietiin kaikki Ouluun. Sieltä tuotiin paluukuormassa konjakista lähtien. Ryyppymiehiä heidän sanottiin olevan. Lähtivät neljällä hevosella ja palasivat viidellä kotiin. Oulusta tuotiin kahvia, sokeria, vehnäjauhoja, ryynejä, ja kaikkea mitä talossa kesää vasten tarvittiin. Se oli kahden viikon reissu kun lähtivät Ouluun.

Jenni, Erkki, Betty ja Pauli Hietala Mäntyniemessä 1928. Kuva Betty Hännisen kokoelma, Kuusamo – Seuran arkisto.
Kuvassa Betty Engström os. Leinonen ja vasemmalla Betty Hänninen (os. Hietala). Kuva Anne Toivanen.
Kuva I.K.Inha 1892.

Venäjältä haettiin vielä kalaa, vaikka sitä kotonakin pyydettiin. Sieltä tuotiin halleja (hylkeitä). Knäsöissä (Knesov) meni vain viikko. Eli kahelta suunnalta ajettiin sitä sapuskaa. Siellä Venäjällä oli tosi hyvä jauho jota annettiin elikoille ja hyvän leivänkin siitä sai.
Knäsöissä ne kävivät aina talvella, ja äidille Heikki-setä sanoi, että nyt Riitu lähtee Knäsöihin. Riitu oli hevosmies. Pääemäntä Heikki-sedän vaimo oli kapustan varressa. Riitulla oli karja, jota hän hoiti kolmattakymmentä vuotta.

Palvelijat siivosi niin kauan kun niitä pidettiin. Tyttärien joutuessa palvelijoita ei enää pidetty. Lisäksi oli kaksitoista vierasta poronhakijaa (sukulaisia Sallasta). Heille piti olla ruokaa ja voitakin piti antaa monta kiloa. Sellaisiin pikkuastioihin voi kerättiin – oli siinä emännällä hommaa että sai eväsvoin kerättyä.
Niittäjät piti olla. Ne olivat sellaisia jätkie. Kun kulkivat savotoissa, olivat he talven luppoaikoina talossa. Sitten kesällä he tekivät heinää, ja maksoivat näin velkojaan. He olivat talossa ns. ruokamiehinä, ja astuivat kuten talon miehet ruokapöytään syömään”.

”Mummoni Riitta (Valpuri Leinonen, s. 21.6.1878, k. 8.8.1945), (o.s. Päiväniemi) oli meillä rahankäsittelijä, Jyvähinkalossa hällä oli sellainen pitkä vanha nahkalompakko. Isän (Mänty-Ella) tullessa savotasta hän antoi anopilleen rahat. Mummo pisti sen ison aitan avaimen kainaloonsa ja sinne se jyvähinkloon sen vei. Hän oli Ellan emäntä. Mänty-Ella oli poromies ja niin menevä ettei juuri koskaan ollut kotona. Mutta vaikka oli, rahat tuotiin mummolle. Sitten oli sellainen vanhanaikainen pitkä arkku. Se oli lukossa, ja siellä oli sellainen käsivarasto, ettei tarvinnut joka päivä aitasta hakkee. Ja keväällä kun lähtivät uittoon sinne pohjoseen – naapuritkin – joilla ei ollut rahaa, he tulivat mummolta lainaamaan matkarahoja, ja sitten kun tulivat uitosta, maksoivat takaisin. Mutta kyllä siitä markanlaijasta lujasti pidettiin kiinni, ei sitä muuten ois ollu, eikä sitä tuhlattu”.

Helsinki 3.4.2020
Veli M. Leinonen

SPR Paanajärvi 1930-luku

Paana_Martta Kakko, (Liede) s.Kanneljarvi s.1908, opiskeli Viipurissa

Martta Kakko

Oli syntynyt 1908, Kanneljärvellä ja hän työskenteli Paanajärven SPR:n sairasmajalle v.1933-1934 valmistuttuaan Viipurissa sairaanhoitajaksi.

SPR-sairasmaja oli Paanajärvellä 1927 alkaen. Martta Kakko siirtyi Paanajärveltä Petsamon Nikkelin palvelukseen, jossa hän työskenteli poliklinikan terveydenhoitajana vuoteen 1944 saakka.

Talvisodassa Martta Kakko toimi lääkintäjoukoissa SPR:n joukkosidontapaikoilla.

Tähän aiheeseen voi tutustua lähemmin Martan tyttären, Riitta Lieden kirjassa 2018 ”Kaija Pesosen talvisota – 16-vuotiaan tytön päiväkirjat Petsamon etulinjalta”.

Häntä ennen tehtävää Paanajärvellä hoiti 1931-1934 sairaanhoitaja Birgit Kansanen myöh. Nieminen (lähde: Anneli Meriläinen, Paanajärvi 1991).

Aaro A. Nuutinen kirjassaan Suomen Sveitsissä v.1931 muistelee näin:

”Ennen lähtöämme itäpäähän kävimme Kyökkäysvaaralla näköaloja tutkailemassa. Käväisimme myös pohjoisrannalla sijaitsevassa Suomen Punaisen Ristin sairasmajalla, joka majoitti myös matkalaisia kesäisin, mikäli sairastuneitten paljous ei sitä estäisi.

Sillä kertaa asiakkaina ei ollut kumpaisiakaan. Paikalla oli sairaanhoitaja Kansanen ja hänen apulaisneitinsä, joka suoritti parhaillaan tehtäviinsä kuuluvaa siistimistyötä. Meinattiin, että eipä noissa ole paljon siistimistä, kun olivat niin ensiluokkaisesti sisustettuja ja tyylikkäitä huoneita. Kelpasi tuolla majailla niin sairaiden kuin terveiden.

Alakerrassa oli neljä ja ylhäällä kaksi matkailijoille varattua huonetta. Niistä laskutettiin 25 mk yhden ja 40 mk kahden hengen huoneelta vuorokausi. Lämmin ateria maksoi 10 mk ja kahvi tai tee 5 mk. Majatalon maa-alue oli Paanajärveläisten tarkoitusta varten lahjoittama.

Vihdoin moottorimiehemme Päätalon isäntä Iivari Yltiö saapui veneellään vieraita kyyditsemään. Yltiö harjoitti moottorivene-liikennettä Paanajärvellä.

Ajateltiin vielä käväistä Tervjoella aljokarhua katsomassa, mutta kuului kuolleen mennätalvena. Yltiö kuljetti veneellään postin järven itäpäästä länsipäähän ainakin tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin, ja klo 4 ottaa postin länsipäähän, osuuskaupan pihaan saapuvasta linja-autosta.

Näillä postinkulkuvuoroilla Yltiö, tämä erittäin kohtelias mies, kuljettaa myös matkustavaisia ja vielä erikseen tilauksesta käyttäen heitä Mäntykoskella ja
Ruskeallakalliolla, sekä järven itäpäässä, jonne oli matkaa 23,5 km. Matkan hinta oli 25 mk hengeltä, milloin kuljetus tapahtui postiajon yhteydessä.”

Tässä esitettävä kuva-aineisto perustuu Martta Kakon jäämistöön ja julkaistaan hänen tyttärensä Riita Lieden luvalla.

Paanajärven sairasmaja juhannuksena 1934
Paanajärven tuokiokuvia lauleltuna.
Martta Kakko lähtee lomalle etelään.
Sairastuvan sisalla kuvattu.
Paanajarven etekainen lossiranta tulvii

Martta Kakon kuvat, kaikki oikeudet pidätetään.

Helsinki 14.12.2019
Veli M. Leinonen