Lujan luonnon lujittama

Paanajärven Mäntyniemen Aatami ”Aatu” Leinosesta lisää tästä linkistä: https://tuumatti.fi/wp-admin/upload.php?item=2981
Lujan luonnon lujittama

Kessäytynyt kesähauki synkimmässä sysimetsän,
passautunut pakanainen ossautunut oksallensa,
hättäytynyt härmäläinen säikähtänyt sänkipeltoon.

Poissa orhi onkinensa, vähäkoukku vänkärinsä,
joutilaiden joukahaisten järsittynä jäkälikkö,
takkaporon tarakalla läskilänget lähinpänä.

Vaskivettä vaatimesta, hunajata huntuvista,
kynsikkäinen kömpimässä,  otso oman onkalosta,
haavi auki ahterissa, purukalut puntarissa.

Ottipa nyt ohraleipä,  palan haukkas pakarasta,
veripalttu verestävä, noropuro nokkosille,
menninkäinen metsäherra, lujan luonnon lujittama.

6.6.2021 Veli M. Leinonen
Mänty-Ella ts. Elias Leinonen tarkastamassa karhunloukkua Paanajärvellä 1931. Ingervon kuva.

Paanajärvi Park ensimmäinen puistonjohtaja Jakov Semenov 8.2.1939 – 7.2.2017 in memoriam

Voitonpäivän Veteraanien muistojuhla 9.5. Pääjärvellä Pohjois-Vienassa. Video ja kuvat Alevtina Drapkova (o.s. Vasiljeva) / Видео и фото: Алевтина Драпкова (в о.с. Васильева).
Jakov  Semenovin (s. 8.2.1939 – k. 7.2.2017) muistolle! Moskovasta kantautui suru-uutinen ystävämme Jakov Semenovin siirtymisestä taivaallisille metsästysmaille.

Jaakko, kuten me häntä nimitimme, oli syntynyt 8.2.1939 Tuoppajärven rantamailla Vaarankylän maisemissa. Äkillinen poismeno tapahtui yllättäin sydämen pysähdyttyä hiihtolenkin jälkeen hänen kotonaan. Hiihtäminen ja juoksulenkkeily olivat Jaakon lempiharrastuksia.

Jaakon opin tuntemaan vuoden 1994 syksystä alkaen vierailtuani Paanajärvi Park:in luonnon-puistossa ensi kertaa. Jaakkohan toimi ko. puiston ensimmäisenä johtajana vuoden 2002 alusta lukien, ja myötävaikutti  aktiivisesti puiston syntyyn ja sen nykytilaan.

Suomen ystävänä tunnetulla Jaakolla oli myös sukuyhteyksiä Suomeen. Hän tunnustautui kuitenkin sielultaan suureksi Vienan Karjalan pojaksi, ja erityisesti Louhen piirin seutukunta oli hänen mielenkiinnon kohde.

Jaakko kouluttautui sotilaan ammattiin Venäjän armeijan palveluksessa,  ja eteni urallaan everstiksi  asti, kunnostautuen mm. Afganistanin sodan operaatioissa.Sotilasuran ansioista hänet palkittiin monin kunniamerkein. 

Ystävystyttyäni Jaakon kanssa lähemmin, välillemme kehkeytyi varsin moniulotteinen projekti- ja työystävyys. Mm. Vuokatti-Sotkamon Venäjä-turismin kehittämishankkeessa 1994 – 2000 hän toimi yhteishenkilönämme Moskovassa, järjestäen tapaamisiamme merkittävien päättäjien pakeille.

Paljolti oli Jaakon ansiota, että majoittuvien venäläisturistien määrä Sotkamon-Vuokatin alueella kasvoi merkittäviin mittasuhteisiin vajaassa viidessä vuodessa. Jo parissa vuodessa saimme Vuokatti-Sotkamo alueelle peräti 28500 (tilanne 1995) majoitusvuorokautta (lähtötilanne lähes nolla), tuoden myös useita matkailuhankkeita investointeineen Kainuun alueelle. Mm. ensimmäinen suora charter-lento Moskovasta- Kajaaniin puuhattiin Jaakon kanssa yhteistoimin.
Havaitsin melko nopeasti, että Jaakolla oli ovet avoinna kaikkien merkittävien päättäjien pakeille. Jaakko oli ilmiselvästi arvostettu sotasankari Venäjällä.

Louhen piiriin rakennutimme Jaakon kanssa majatalon Sohjanan harjulle, ja hankimme laivan Petroskoista turisteja kuljettaaksemme Paanajärvi Parkiin Pääjärven selkävesiä pitkin. Kuljetimme turisteja Solovetskin luostariin asti.

Nyt, kun Jaakko on poistunut joukostamme, voimme  vielä iloita hänen aikaansaannoksistaan luontomatkailun, ystävyyden ja yhteistyön rintamalla, mikä on kaiken menestymisen perusta rajat ylittävässä matkailuyhteistyössä.

Kunnia Jaakon muistolle, hän jos kuka oli todellinen Suomen ystävä. Osanottomme poismenon johdosta.

Helsinki 3.3.2017

Veli Matti Leinonen
ystävä

Paanajärven kyläseppä Evert Kultanen

Evert Kultasen perhepotretti 1933. Seppä Evert Kultanen, vaimo Ida sekä lapset (vas.) Arvo, Siiri ja Heino. Joukossa toisena vasemmalla Saima Onkamo. Kuva Salli Mannisen kokoelma. Kirjan kuvitusta.
Selkäkoskella 2001.

lähde: ”Paanajärvi”, Anneli Meriläinen, kirjajulkaisu 1993 (Kylätunne)

Paanajärven kyläseppä Evert Kultanen

Paanajärven kyläläisille välttämätön apu oli myös seppä Juho Evert (Juhonpoika Karjalainen) (lempinimi Vertti) Kultanen (s. 1893), joka asui puolivälissä järveä, etelärannalla (Selkäjoen myllyn ja sahan ensimmäinen talo itään). Pelimanninakin tunnettu Evert kierteli kevätkesällä niissä Paanajärven taloissa, joissa oli oma paja. Hän kallitsi viikatteet, takoi ja teroitti niityllä niityllä sekä pellolla tarvitut työkalut, hevosenkengät ja muut rautaesineet. Seppä oli arvostettu ja häntä pidettiin aina vieraana, jolle tarjottiin parasta. Kun jokavuotinen kierros kylällä oli tehty, jatkoi hän työtään kotona omassa pajassaan.

Aukusti Kultanen soittaa. Kuva Salli Mannisen kokoelma. Kirjan kuvitusta.
Selkäkosken myllyt ja saha. Kuva Kuusamo-Seuran arkisto, Kirjan kuvitusta.
Selkäjokisuu kesällä 2001.

Kultasen talossa kävi paljon väkeä ja ammattia sekä sen harjoittajaa kunnioitettiin siinä määrin, että seppää kestittiin jopa hänen omassa kodissaan. Yhdelle talolle tehtävät työt saattoivat kestää muutamia päiviä ja tapana oli, että Kultaseen tulivat sekä isäntä että emäntä. Isännän tehtävänä oli seurata työn edistymistä, kun taas emäntä valmisti sepälle päivittäin aterian. Tapoihin kuului myös tuliaisiksi tuotu leipäjuusto, joka yhdessä muun tarjoilun kanssa palkitsi työtä ja osoitti sen tarpeellisuutta sekä välttämättömyyttä. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt luontaistuotteina maksettavaa palkkaa, sillä varsinainen työ korvattiin aina tietyn taksan mukaan rahana.

Matkaseurueemme joskus 1995. Eero Manninen kuvassa oikealla.

Taitava takoja

Seppä Kultanen oli taitava takoja. Hän oli Juho Kasper Kultasen (Karjalaisen) poika. Juho Eevert teki isännäntöiden ohella sepänhommia, takoi puukot lehdenleikkuuta varten ja kallihti viikatteet hyvissä ajoin ennen heinäntekoa. Suoviikatteet olivat pitempiä ja ohuempia kuin nurmiviikatteet, joilla niitettiin mättäikköjä. Hyvin varustettu oma paja oli kartanon lähellä. Kalkutus ilmaisi, milloin seppä oli paikalla.
– Siellä oli poikasilla ihmettelemistä; ahjo, palkeet, alasin, vasarat, lekat, pihdit ja monenlaiset muut käsityökalut kaikkein tarkimpia töitä varten, muisteli Eero Manninen, jonka tädin puoliso seppä oli. Sukulaispoika pääsi läheltä seuraamaan pajatouhuja ja sai olla mestarin kisällinä.
– Rauta hehkui kuumana ja silloin sitä taottiin. Karkaisuvaihe oli erityisen tärkeä. Siitä riippui esimerkiksi se, millainen terävyys puukkoon, sirppiin, tai viikatteeseen tuli. Isännät kehuivat, että oli lysti niittä Kultas-Vertin kunnostamalla raudalla. Kyllä siinä heinää kaatui, elonkorjuuaikana sirppi leikkasi hyvin vilja.
– Ei seppä työskennellyt aina omissa tiloissaan. Vertti kävi takomassa myös Kauppilan pajassa lähitalojen tarpeiden mukaan. Rautaa hän hankki kaupan kautta ja osasi tehdä siitä kaikkea, mitä niissä oloissa tarvittiin. Kärryn koivupuiset rattaat ympäröitiin selkäraudalla, joka ensin kuumennettiin, Jäähtyessään rauta kiristyi tiukasti paikalleen. Käytännön arkielämän fysiikkaa! Akselit, laakerit, ruuvit…
Selkäjoen myllyllä Vertti teki kaikki tarvittavat sepäntyöt. Vorokki, sen pystyakselin vintturi, jossa lossi nostettiin talveksi kuiville, tarvitsi usein sepän apua. Nuorena oppipoikana Vertti oli kulkenut isänsä ja setänsä kanssa Karjalan puolellakin takomassa.

Helsinki 2.4.2020
Veli M. Leinonen

Paanajärvisten kauppamatkoja ja oloeloa

Mäntyniemi P. Ingervon kuvaamana 1931.
Kun näytimme riittävän ison suurennoksen anopilleni, Kaarina Toivaselle (91v), hän tunnistikin melkein kaikki kuvassa olijat kuvassa, joka on otettu Paanajärvellä ilmeisesti kesällä 1933: Takarivissä vasemmalla on Anna Mari Leinonen (os. Karjalainen), Iikka Leinosen vaimo, asuivat Paanajärven Rajimmaisessa. Seuraavina kaulakkain ovat Onkamon Lyydi (myöhemmin Uitto) ja Kaisa Leinonen (myöhemmin Pesonen), nainen heidän vieressä oikealla on Kaisan äiti Anna Liisa Leinonen (os. Tuuttijärvi). Pitkä nainen, jolla on Virra niminen koira sylissä, on Elvi Oinas (os. Onkamo), Paanajärven rajavartioston päällikön Akseli Oinaan vaimo. Vieressä on Jenni Hietala (os. Leinonen) ja lapsi sylissä on tyttärensä Laimi, joka syntyi 24.4.1933, heidän oikella puolella on Kaisan sisko Betty Leinonen (myöhemmin Engström). Poika Bettyn oikealla puolella on vielä tunnistamatta. Mies oikealla on Bettyn ja Kaisan isä Heikki Leinonen, ’Mäntyukko’. Edessä vasemmalla on Liisa Kauhanen (myöhemmin Leskinen), Liisan vieressä on Hanna, Onkamon Lyydin pikkusisko. Pieni poika, jolla on ristinmerkki rinnassa, on Juhani Hietala, Jennin poika, joka kuoli 1936. Tyttö Juhanin vieressä on Lyydi Karjalainen, joka asui Mäntyniemen naapurissa ja jonka isä Ville oli kuollut 1925. Seuraavana on Liisan pikkusisko Kaarina Kauhanen (myöhemmin Toivanen). Viimeinen tyttö Kaarinan vieressä edessä oikealla Kerttu, orpotyttö, joka asui Mäntyniemessä. Kuva ja teksti Anne Toivanen, Vanhaa-Kuusamoa perinnesivulta.
Mäntyniemen tiluksilla maaliskuussa 2011

Paanajärvisten kauppamatkoja ja arkieloa

Kerrotaan Paanajärveläisten harrastaneen kauppamatkustusta aikoinaan itään Vienanmeren Knäsöihin ja länteen Oulun kaupunkiin.

Seuraavassa mukailtu kertomus Mäntyniemen Mänty-Ellan (Elias Mäntyniemi) tyttären, Jenni Kristiina Hietalan (o.s. Leinonen )s. 8.6.1901, k. 23.11.2003.  (lähdeteos: Anneli Meriläisen Paanajärvi, 1993):

”Mäntyniemen Heikki-isännälle kuului kotihuusholli. Hän piti huolen työmiehistä. Elias taas oli poromies. Sanotaan seitsemänsataa lukuporo olleen, vaikka eiväthän poromiehet lue niitä kaikkia.

Heikki-setä (Mänty-Ukko) oli isäntä ja rahankäsittelijä. Kauttakulku Venäjälle kulki Mäntyniemen talon kautta, jonka ansiosta ryssän rahaa kertyi, kun ihmisiä kulki eestaas Helsinkiä myöten.  

Poroja tapettiin kymmenittäin syksyllä ts. teurastettiin talvea varten. Paistit, selkä, kielet, talja ja koipinahkat vietiin kaikki Ouluun. Sieltä tuotiin paluukuormassa konjakista lähtien. Ryyppymiehiä heidän sanottiin olevan. Lähtivät neljällä hevosella ja palasivat viidellä kotiin. Oulusta tuotiin kahvia, sokeria, vehnäjauhoja, ryynejä, ja kaikkea mitä talossa kesää vasten tarvittiin. Se oli kahden viikon reissu kun lähtivät Ouluun.

Jenni, Erkki, Betty ja Pauli Hietala Mäntyniemessä 1928. Kuva Betty Hännisen kokoelma, Kuusamo – Seuran arkisto.
Kuvassa Betty Engström os. Leinonen ja vasemmalla Betty Hänninen (os. Hietala). Kuva Anne Toivanen.
Mänty-Ella tarkastaa karhunpyynnösloukkuaaan. Ingervon kuva 1931.
Mänty-Ella ja Onkamon Simppa oppaina Nuorusella 1892. Stålbergin kuva.

Venäjältä haettiin vielä kalaa, vaikka sitä kotonakin pyydettiin. Sieltä tuotiin halleja (hylkeitä). Knäsöissä (Knesov) meni vain viikko. Eli kahelta suunnalta ajettiin sitä sapuskaa. Siellä Venäjällä oli tosi hyvä jauho jota annettiin elikoille ja hyvän leivänkin siitä sai.
Knäsöissä ne kävivät aina talvella, ja äidille Heikki-setä sanoi, että nyt Riitu lähtee Knäsöihin. Riitu oli hevosmies. Pääemäntä Heikki-sedän vaimo oli kapustan varressa. Riitulla oli karja, jota hän hoiti kolmattakymmentä vuotta.

Palvelijat siivosi niin kauan kun niitä pidettiin. Tyttärien joutuessa palvelijoita ei enää pidetty. Lisäksi oli kaksitoista vierasta poronhakijaa (sukulaisia Sallasta). Heille piti olla ruokaa ja voitakin piti antaa monta kiloa. Sellaisiin pikkuastioihin voi kerättiin – oli siinä emännällä hommaa että sai eväsvoin kerättyä.
Niittäjät piti olla. Ne olivat sellaisia jätkie. Kun kulkivat savotoissa, olivat he talven luppoaikoina talossa. Sitten kesällä he tekivät heinää, ja maksoivat näin velkojaan. He olivat talossa ns. ruokamiehinä, ja astuivat kuten talon miehet ruokapöytään syömään”.

”Mummoni Riitta (Valpuri Leinonen, s. 21.6.1878, k. 8.8.1945), (o.s. Päiväniemi) oli meillä rahankäsittelijä, Jyvähinkalossa hällä oli sellainen pitkä vanha nahkalompakko. Isän (Mänty-Ella) tullessa savotasta hän antoi anopilleen rahat. Mummo pisti sen ison aitan avaimen kainaloonsa ja sinne se jyvähinkloon sen vei. Hän oli Ellan emäntä. Mänty-Ella oli poromies ja niin menevä ettei juuri koskaan ollut kotona. Mutta vaikka oli, rahat tuotiin mummolle. Sitten oli sellainen vanhanaikainen pitkä arkku. Se oli lukossa, ja siellä oli sellainen käsivarasto, ettei tarvinnut joka päivä aitasta hakkee. Ja keväällä kun lähtivät uittoon sinne pohjoseen – naapuritkin – joilla ei ollut rahaa, he tulivat mummolta lainaamaan matkarahoja, ja sitten kun tulivat uitosta, maksoivat takaisin. Mutta kyllä siitä markanlaijasta lujasti pidettiin kiinni, ei sitä muuten ois ollu, eikä sitä tuhlattu”.

Helsinki 3.4.2020
Veli M. Leinonen

SPR Paanajärvi 1930-luku

Paana_Martta Kakko, (Liede) s.Kanneljarvi s.1908, opiskeli Viipurissa

Martta Kakko

Oli syntynyt 1908, Kanneljärvellä ja hän työskenteli Paanajärven SPR:n sairasmajalle v.1933-1934 valmistuttuaan Viipurissa sairaanhoitajaksi.

SPR-sairasmaja oli Paanajärvellä 1927 alkaen. Martta Kakko siirtyi Paanajärveltä Petsamon Nikkelin palvelukseen, jossa hän työskenteli poliklinikan terveydenhoitajana vuoteen 1944 saakka.

Talvisodassa Martta Kakko toimi lääkintäjoukoissa SPR:n joukkosidontapaikoilla.

Tähän aiheeseen voi tutustua lähemmin Martan tyttären, Riitta Lieden kirjassa 2018 ”Kaija Pesosen talvisota – 16-vuotiaan tytön päiväkirjat Petsamon etulinjalta”.

Häntä ennen tehtävää Paanajärvellä hoiti 1931-1934 sairaanhoitaja Birgit Kansanen myöh. Nieminen (lähde: Anneli Meriläinen, Paanajärvi 1991).

Aaro A. Nuutinen kirjassaan Suomen Sveitsissä v.1931 muistelee näin:

”Ennen lähtöämme itäpäähän kävimme Kyökkäysvaaralla näköaloja tutkailemassa. Käväisimme myös pohjoisrannalla sijaitsevassa Suomen Punaisen Ristin sairasmajalla, joka majoitti myös matkalaisia kesäisin, mikäli sairastuneitten paljous ei sitä estäisi.

Sillä kertaa asiakkaina ei ollut kumpaisiakaan. Paikalla oli sairaanhoitaja Kansanen ja hänen apulaisneitinsä, joka suoritti parhaillaan tehtäviinsä kuuluvaa siistimistyötä. Meinattiin, että eipä noissa ole paljon siistimistä, kun olivat niin ensiluokkaisesti sisustettuja ja tyylikkäitä huoneita. Kelpasi tuolla majailla niin sairaiden kuin terveiden.

Alakerrassa oli neljä ja ylhäällä kaksi matkailijoille varattua huonetta. Niistä laskutettiin 25 mk yhden ja 40 mk kahden hengen huoneelta vuorokausi. Lämmin ateria maksoi 10 mk ja kahvi tai tee 5 mk. Majatalon maa-alue oli Paanajärveläisten tarkoitusta varten lahjoittama.

Vihdoin moottorimiehemme Päätalon isäntä Iivari Yltiö saapui veneellään vieraita kyyditsemään. Yltiö harjoitti moottorivene-liikennettä Paanajärvellä.

Ajateltiin vielä käväistä Tervjoella aljokarhua katsomassa, mutta kuului kuolleen mennätalvena. Yltiö kuljetti veneellään postin järven itäpäästä länsipäähän ainakin tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin, ja klo 4 ottaa postin länsipäähän, osuuskaupan pihaan saapuvasta linja-autosta.

Näillä postinkulkuvuoroilla Yltiö, tämä erittäin kohtelias mies, kuljettaa myös matkustavaisia ja vielä erikseen tilauksesta käyttäen heitä Mäntykoskella ja
Ruskeallakalliolla, sekä järven itäpäässä, jonne oli matkaa 23,5 km. Matkan hinta oli 25 mk hengeltä, milloin kuljetus tapahtui postiajon yhteydessä.”

Tässä esitettävä kuva-aineisto perustuu Martta Kakon jäämistöön ja julkaistaan hänen tyttärensä Riita Lieden luvalla.

Sairasmaja juhannuksena 1934
Paanajärven tuokiokuvia lauleltuna.
Paanajärvella 1930-luvulla Martta Kakko ja ins. Jokinen.
Paanajärviporukka venälaisiä vieraita katsomassa 1930.
Sairastuvan henkilökuntaa vieraineen.
Paanajärven Kauppilan lossiranta kevättulva-aikaan.
Tohtori Ahlman ja rva.
Sairasmajan toipilaat.
Taas mennään venematkalle.
Oulankajokisuu Kyökkaykseltä.
Nivajarven kalakampälla tri. Kotilainen, agr. Halme ja ins. Jokinen.
Paanajärven Ruskeakallio
Paanajärven itapää 1930-luvulla
Opettaja Konttinen veneilee.
Paanajärven lottien kioski lossirannan tuntumassa.
Opettaja Konttinen haaveilee
SPR:n sairasmaja
SPR:n sairasmaja
Sairasmaja talvella
Paanajarven koululaisia 1934
Martta Kakko vasemmalla, T.Laitinen oikealla.
Ruusa oli tuuraamassa.
Ruusa Martikainen ja Hector
Rajaseudun virkanainen soutelee.
Rajaseutupappi T. Laitinen
Sairasmajan SPR:n lipun salkoonnosto
Sairasmajan porstualla
Kalervo-Paavo-Jorma_sairasmajan edustalla.
Pihanpuhdistustalkoot_1934
Opettaja Virta ja nti Kansanen Kiutakonkaan erämajalla.
Urovaaraalta Rajalaan.
Nti. Sutinen ja Hector sairasmajalla.
Mirjam oli taas käymässä.
Pakolaisia sairastuvan kasvimaalla.
Amiraalilaiva Pääkallossa, Kiutakönkäältä Paanajärvelle 4.6.1933
Lossirannassa
Amiraalilaivan kaunis morsian.
Martta Kakko veneilee.
Paana_Martta Kakko uimarannalla
Martta Kakko poimii kukkia
Martta Kakko ja Hector sairasmajalla
Martta Kakko ja Hector eli Heko
Paana_sairasmajanranta tulvaikaan
Tohtori tauolla sairasmajan rappusilla.
Sairasmajan Martta Kakko lähtemässä lomalle etelään.
Sairastuvan ”isäntä” ja emäntä.
Naarvun, Paanajarven ja Vuorikylän johtajattaret.
Johtajattaret ja oppilas sairasmajalla.
Koira vetää hoitajaa helmasta
ajoporo tauolla
Kerttu ja Irja, Heku-koira
Kerttu ja Martta kesällä 1933
Kallioisen isäntä ja emäntä ja Heku koira.
Sairasmajan palkollinen, hoitaja ja oppilas.
Hiihtoretkella 1934
Nuorusen huipulla 1934
Sairasmajan työntekijät 1933
Hemmalan perhe
Heku-koira oli usein matkoilla mukana
Retki Mantyniemeen 1930

Martta Kakon kuvat, kaikki oikeudet pidätetään.

Helsinki 14.12.2019
Veli M. Leinonen

Leppoisa Multas-Leski

Hilda Sofia Kurtti, joka paremmin Multas-leskenä.

Multas-leski oli Paanajärvisten rakastama monitaituri.
Hilda Sofia Heikintytär Kurtti, Multas oli syntynyt s. 25.9.1885.

Multas-leski ansaitsee tulla mainituksi, kun puhutaan Paanajärven arkiseen elämänmenoon vaikuttaneista persoonista.

Anneli Meriläinen kertoo Multas-leskestä kirjassaan Paanajärvi (julkaistu 1993) seuraavaa; kuva Birgit Kananen kokoelma 1931-1934

Multas-leski kotikonnuillaan. Kuva B. Nieminen.

”Kaikki Paanajärveläiset tunsivat Multas-lesken. Hän oli kyläläisten keskuudessa hyvin pidetty henkilö, jonka ovet olivat avoinna vierasten tulla ja mennä.

Hilda Multas asui tyttärineen Ruskeakalion päällä (Kangas-niminen tila Ruskeakallion takana), missä hän hoiteli pientä viljelystään, muutamaa lehmää sekä lampaita. Hän mm. veltin- ja huopatossuntelijä, villankarttaaja ja –kehrääjä, joka kutsuttiin Paanajärven taloihin milloin mitäkin askaretta varten.

Piippuaan tuprutteleva Leski oli kylällä tuttu näky; hänet otettiin vastaan kaikkialla ja hän tunsi talot sekä niiden tavat.

Erityisen suosittu hän oli sairaanhoitajien keskuudessa. Heti, kun sairasmajalle tuli uusi hoitaja, otti Leski hänet ”siipiensä suojaan” ja perehdytti uuden asukkaan kylään sekä sitä ympäröivään luontoon.

Hän opasti vaaroille ja metsiin, näytti parhaimmat ja kauneimmat paikat, oli aina valmis retkelle. Ketterästi hän kipusi suksineen kallion kuvetta pitkissä hameissaan ja laski vaaran rinnettä niin, että moni tyttö jäi toiseksi.”

Veli M. Leinonen
Helsinki 30.1.2017

Multas-leski, museoviraston kuva.

© Veli M. Leinonen
Hki 30.1.2017

Paanajärven karhunkaataja Mänty-Ella

Mänty-Ella, Elias Leinonen (1869-1945)
kuva P.Ingervo 1931.
lähdeteos: Aaro A. Nuutinen, Suomen Sveitsissä v.1932 

Aaro. A.Nuutisen seurue Mänty-Ellan kestittävänä 1931

Pysähdyttiin Mäntyniemen rantaan kysymään kortteeria. Kannoimme tavaramme Mäntyniemen tilan yläpuoliseen pirttiin, joka oli Kuusamon kuuluisimman karhunkaatajan Mänty-Ellan eli Elias Leinosen asunto. Se oli matkailijoita varten maalailtu ja muutenkin kunnostettu. Rakennuksen toisessa päässä oli vääpeli Aarne Kauhasen pirtti. Kauhanen oli Siilinjärveltä kotoisin ja oli tullut taloon kotivävyksi ja jäänyt sille tielleen rajavartioston palvelukseen. Kauhanen oli Nuutisen vanhoja tuttuja. Alapuolisessa rakennuksissa asui Simppa Onkamo, joka oli Mänty-Ellan topra toveri karhumetsällä.
Mänty-Ella ja Onkamon Simppa toimivat myös turistioppaina Paanajärvellä. Tässä lokoillaan Nuorusen ylisellä.
Mäntyniemestä ajeltiin vielä moottoriveneellä 1,5 km Päätalon rantaan, josta nähtiin Venäjän, tahi punaisen Vienan puoleinen ranta, lähellä Oulangan niskaa. Matkalaiset halusivat lähteä Päätalon laiturilta kävelylle kohti rajaviivaa, joka kuulema kävi päinsä, kunhan ensin otetaan sotamies mukaan. Pelkona oli rajan päällikön mukaan se, että naapurin rajamiehet, olisivat voineet vangita porukan, tahi he voisivat joutua jopa ammutuiksi. 

Jahah ja kiitos, sanoi Nuutinen ja kysyi, milloin sitä postia vaihdetaan venäläisten kanssa, kun oli halu päästä kuvaamaan kyseitä toimitusta. Ei enää nykyisin vaihdeta, tuumasi päällikkö. Nykyisin tuo posti vaihdetaan tuolla eteläisemmällä vartiopaikalla. No saako ryssän rajamiehiä kuvata, kysyy Nuutinen. Saapi niitä, mutta eivät mielellään antauvu kuvattaviksi, vaan huitovat ja huutavat ja ovatpa joskus kiväärillä uhanneet. Ovat tulleet aroiksi sen suhteen, kun on kuulema kielletty kuvattavaksi meneminen kuolemanrangaistuksen uhalla. Eivät enää nykyisin turhanpäitten näyttäydy meidän pojillekaan patrullissa ollessa, eivät huoli tupakkaa eivätkä tule puheille varsinkaan silloin, jos ja kun joku heidän päälliköistään on näkemässä. Nämä päälliköt kyllä ottavat tupakkaa ja puhuakin uskaltavat. Ja jos Iivanoilla on jotakin asiaa, ampuvat he merkkilaukauksia ilmaan, jolloin menemme heitä kohtaamaan tuohon entiseen postinvaihtoniemeen.
Paanajärven Rajasaari on järven ainoa saari. Vanha raja kulki saaren kohdalta Niskakosken kautta Siikajärveä kohden. Taustalla Kulja ja Mutkatunturille johtava rinne. Mäntyniemen tila sijaitsi Kuljan alapuolisella rinnemaalla.
Niin saadaan vartiosotilas oppaaksi mukaan ja lähdetään soutelemaan. Soudettiin viistoon kohti postinvaihtoniemeä. 

Ja kertoi soututuhtoltaan sotamies; Tuo niemi ja koko ranta on Venäjän puolta. Raja kulkee noiden niemen kärjessä olevien pensaitten päällitse, se tulee tuosta joenniskan halki, ja tuolla näkyy raja-aukko metsässä vaaran rinteellä ja tuossa kallioniemen kulmauksessa raja tekee jyrkän mutkan kääntyen siitä tuon vesakkomäen yli, ja siitä edelleen Niskakosken yli etelään. Tuossa pusikossa voisi helposti erehtyä polsujen kynsiin. Siinä ne ovat ylleensä aina kyttäämässä niin, että pensaat kahisee ja risut rapisee. Vielä kertoi erään naapuritalon itsellismiehen joutuneen polsujen kynsiin, kun oli ollut onkimassa Niskan lahdukassa rajan väärällä puolella. Yhdeksän kuukauden reissu siitä oli tullut, ja Pietarin vankilassa olivat pitäneet nälässä ja liassa, kunnes kannaksen kautta laskivat sitten pois vähissä hengin, ja vaatteet olivat aivan riekaleina.

Rajanylityksestä oli määrätty sakkorangaistus, ja voivat ne myös vangita tahi pahimmassa tappauksessa saattavat ampua. Kiitettyään sotilaan palveluista käveli Nuutisen kolmikko raja-asemalta jalkapatikkaa Mäntyniemeen.
Nuutisen seurue käytti kulkuvälineenään etupäässä venettä. Sillä laskettiin mm. Juumasta Paanajärvelle, mutta kaikkia koskia ei suinkaan laskettu, vaan pahimmat kosket ohitettiin maitse. Mm. Myllykoski, Aallokkokoski ja Jyrävä olivat sellaisia. Kuva P. Ingervo 1931.
Seuraavana yönä alkanut sade piti porukan päiväseltään Mäntyniemessä, jolloin oli hyvää aikaa haastatella Mänty-Ellaa, joka oli kuuleman mukaan kellistänyt 23 karhua. 

Seinustalla oli kolme asetta näkyvillä. Yksi niistä oli suustaladattava piilukkoinen luotipyssy, oli myös hyvä amerikkalainen säiliöluodikko, joka oli 15 kertaa peräkkäin laukeava varsinainen karhusurma-ase. Kolmas ase ol pitkäpiippuinen Husqvarna haulikko. Näin tunnusti siltä, että oltiin oikean suurmetsästäjän kodissa. Vaatimattomana miehenä kertoili Mänty-Ella kaataneensa karhujen lisäksi suden, kymmeniä ilveksiä, ahmoja, saukkoja ja näätiä, sekä suuren määrän muuta pienriistaa. Mänty-Ella oli tuolloin 61 vuotias ja vielä talvella oli jälestänyt ilvestä neljä päivää - turhaan, koska ilves oli juossut lopulta Venäjän puolelle. Viimeisin karhu oli ammuttu 1929. Loukkukarhut olivat sitten erikseen. Niitä pyydettiin kesäkaudet läpeensä. Nytkin oli useita karhunloukkuja vireissä.

Sitten keskusteluun osallistuu myös Eliaksen roihakkameininkinen puoliso; "Eihän tämä meijän isäntä karhuja pelekeä, ei ainakaan nelijalakasta. Muutamallai matkalla Simpan kanssa joitai vuosia sitten saivat ammutuksi viisi karhua, ja olisivat suaneet kuuvennennii, jos evväät eivät olisi loppuneet kesken ajon; karku oli ollut jo uupumaisillaan upottavassa keväthangessa mennä rytöstäissään". Olipa vielä karhu tappanut keväällä kakskymmentä lammasta, ja lisäksi oli haavoittanut kahta. Kolmatta lammasta oli lyönyt selekään niin, että siitä ei ollut ennää eläjäksi vaan piti syyvvä päivälliseksi.

Mänty-Ella tarkastamassa karhuloukkua. Kuva P.Ingervo 1931.
Vartiolammen kylästä Venäjän puolelta sanoivat tulevan karhuja aina vaan lisää, koska siellä ei kuulu olevan kunnollisia pyssyjä eikä koiria. Niin oli kertonut Iivar Homanen, joka oli vieraillut Paanajärvellä, kun oli toiminut rajakomission koskenlaskijana. Karhunkaatopalkkiota ei valtio enää tuohon aikaan maksanut. Tapetuista lampaista saatiin tapporahaa viisikymmentä mk, joka oli ollut aiemmin 70 mk. Raha maksettiin mikäli joku vieras mies todisti tapahtuman oikeaksi. 

Vielä kyseli Nuutinen Vartiolammen Homasesta, että mikä oli hän miehiään?
Mänty-Ella kertoili seuraavaa; Hän oli entinen talollinen ja kauppias. Polseviikit vangihtivat sen viis kertoa, ja viijennellä kerralla eivät laskeneet enneä pois, ja nyt mennä talavena tuli tieto, että Homanen on kuollut jossain Vennäällä vankilassa. No mistä syyttivät häntä? Kuulemma siitä, että poijat olivat paenneet Suomeen ja, että Iivar ite muka oisi antanut joitain tietoja tänne. Homasen emäntä ja tytär ouvat vielä rajan takana, siinä entisessä kotitalossaan asuuvat. Viime kesänä olivat käyneet tässä Niskalammilla ongella kivväärimiesten vahtimina. Joku meikäläinen oli ollut harriongella, kun kivväärimiehet olivat kahtoneet Homasen emännän verkonnostoa. Se emäntä jos ei ou suanu vettä silimistään pusertoa, niin sitten ei kukkaa, tuumaa Mänty-Ella lopuksi.

Tiistaina ilma muuttui jo niin somaksi, että päätettiin lähteä Mänty-Ellan opastamana katsomaan karhunloukkuja. Soudettiin 3 km Mäntyniemestä länteen ja noustiin sitten kilometri pohjoispuolen ylämaastoon, jyleän hämärään kuusikkoon. Nyt ei ou ettäällä, kuiskaa Ella. Kohta näkkyy. Se on tuossa pananteessa, suopataman rannalla.

Jännittynein mielin sinne hiivimme ja eellimmäisenä meni Ella pyssy laukaisuvalmiina. Ja voi tuhannen tuhatta, ääntää karhumies. Loukku oli lauennut eikä siinä ollut karhua. Kahtoapas nyt, poijat tekivät tuon täkykarsinan liika pitkän; karhu on vieny täkypuusta syötin, hevosenlihan, eikä tuon peon takapuolikaan ylettänä naihin hirsien väliin. Se on kait ollut pienikokoinen karhu, tuumaa Ella. Ja kun karhun tekemisiä mustine ulostekasoineen selostettu, toteaa Mänty-Ella; sellaista se on kun laittaa äkkinäiset asialle. Loukku oli siihen asennettu edellisellä viikolla tuoreista, raskaista kuusenrungoista tavallisen käytännössä olevan järjestelmän mukaisesti niskahirsineen, täkykarsinoineen, täkypuineen, kirppoineen ja kirppatankoineen. Se oli jykevä laitos, mutta ainahan ei voi onnistua, me täällä ajassa tavataan sanoa.
Mänty-Ella virittää karhuloukkunsa uudelleen. Kuva P.Ingervo 1931.
Paluumatkalla soutuveneessä vedetäään turhaan uistinta. Nähdään poroja rannassa vettä juomassa, jolloin Mänty-Ella kertoo, että heillä ei ou yhtään porroa enneä. Ei ou pijetty sen jäläkeen kun Savukosken kapinalliset Kurtin takaliskolta veivät meiltä 70 porroa Vennään puolelle. Vuoan kolome ajokkia palas takasin. Ja olivat vieneet myös Värriöjokivarrelta 150 ja Rajalan
ja Paanan toistakymmentä peätä. Kyllä olivat roistoja, tuuma Ella. Siinä soudellessa ohitetaan Kuljakallio, josta Leinosen isäntä oli tullut sivakat jalassa ahmaa jahtaessan. Kallio oli jäänyt sulaksi jälestä, kun isäntä veti lumen pois takapuolellaan. Ahma meni menojaan, mutta ukko tuli ehyenä järven selälle huokasemaan helepotuksesta.
Mäntyniemestä lähdettiin nousemaan vielä läheiselle Mutkatunturille, jonka huippu oli (448
metriä mp) näkymättömissä lähtöpaikasta katsoen, koska se peittyi kukkuloiden taakse. Hyvää polkua noustiin huipun tornin juurelle, Mänty-Ellan rouvan toimiessa oppaana. Nousu sujui runsaassa tunnissa hyvää polkua pitkin. Sieltäpä avautui avara näköala. Etenkin Pääjärven suuntaan oli laaja näkymä. Näkyipä sieltä Soukelo- ja Ruvajärvikin. Oulangan jokisuulla näkyi Oulangansuun monitaloinen kyläkunta, sekä osa Vartiolammesta, jonka eteläpuolella oli vielä mahtava Kivakkatunturi.
Siinä oli alhaalla jalkaimme juuressa, silmäimme edessä "kaunis Karjala, isiemme maa...", heimomaa vieraan vallassa, verisesti raastamana. Se vain näytetään meille tältä korkealta vuorelta, tuo luvattu maa, varmasti kauniimpi kuin Kaanaa, mutta sinne emme pääse milloinkaan. Kärsi ja kestä Vienan Karjala, päättää Aaro A. Nuutinen kirjoituksensa tuolta kolmen viikon pituiselta Paanajärvi retkeltään.
Niin päätän minäkin tämän kirjoitukseni Nuutisen kolmikosta. Tuon matkan Nuutinen teki vaimonsa kanssa Ingervon toimiessa kuvaajana, Oulusta Käylänkosken kautta Paanajärvelle, kesäkuussa 
v. 1931. Tuohon aikaan Paanajärven kylä eli ehkäpä parasta kulta-aikaansa tietämättä vielä sitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. 
Loppukommentti

Nuutinen kirjoittaa tarkasti muistiin merkiten matkakokemuksensa. Hän kunnioittaa vilpittömästi Kuusamon ja Paanajärven ihmisiä heidän jokapäiväisessä arkielossaan.
Helsinki 31 päivänä joulukuuta 2010, 
Veli M. Leinonen

Aatami karhun kynsiin 1892

Aatami Leinonen, lempinimeltään Aatu (1847-1920).
Paavo Leinosen kuoltua toukokuussa v.1892, Paanajärven itäpään Mäntyniemen isäntänä toimi kesällä v.1982 Aatami eli Aatu Leinonen, joka oli synt. 7.10.1847. Hän oli veljessarjan vanhin. Muita sisaruksia olivat ikäjärjestyksessä Iikka (synt.1850), Juho Pekka (s.1853), Paavo (s.1857), Mariaana (s.1860), Heikki (s.1864), Lauri (s.1867) ja juniori Eljas eli Mänty-Ella (s. 1869).

Samaan aikaan kun Akseli
maalasi paimenpoika tauluaan Mäntykosken putouksen takaisella vaaran ylisellä,
Mäntyniemen silloinen isäntä, Leinosen Aatami  oli nuoremman veljensä
Eljaksen (Mänty-Ella) kanssa karhujahdissa. 

Jahti ei sillä kertaa kuitenkaan
sujunut suunnitelmien mukaan, vaan haavoittunut karhu hyökkäsi yllättäin 
Aatamin kimppuun.
Vuoden 1892 kesä oli Paanajärven perukassa tapahtumarikas ja mielenkiintoinen.

Kyseisenä kesänä järvellä vieraili yksi jos toinenkin kuuluisuus, joista Akseli Gallen-Kallela herätti eniten ihmetystä ja mielenkiintoa. Taiteilijaperhettä tultiin kummastelemaan pitkienkin taipaleiden päästä.

Samaan aikaan kun Akseli maalasi paimenpoika tauluaan Mäntykosken putouksen takaisella vaaran ylisellä, Mäntyniemen silloinen isäntä, Leinosen Aatami oli nuoremman veljensä Eljaksen (Mänty-Ella) kanssa karhujahdissa. Jahti ei sillä kertaa kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan, vaan haavoittunut karhu hyökkäsi yllättäin Aatamin kimppuun.
Mänty-Ella tarkistamassa karhuloukkua. Kuva 1931 P.Ingervo
Aaro A. Nuutisen vieraillessa kesällä 1931 Paanajärvellä, hän
kyselee tapahtumien kulkua Mänty-Ellalta itseltään, joka kertoo 
seuraavaa;

(lähdeteos Aaro A. Nuutinen, Suomen Sveitsissä 1932)

Mänty-Ella kertoo Kalleenin vierailleen myös Mäntyniemessä, mutta ei maalaamassa, vaan tohtoroimassa veli Aatua, jolta karhu oli vetänyt päänahan silimille. Oli myös purrut niin pahasti, että kotiväki ystävineen arveli Aatun lähdön koittaneen jo tuonpuoleiseen.

Akseli Gallen-Kallela oli osattu kutsua paikalle, koska hänen oli kuultu auttaneen vierailunsa aikana sairaita myös Rajalassa, missä hän varsinaisesti piti kortteeria perheineen. Näin sitten Kalleen ompeli Aatun päänahan paikalleen, lääkitsi ja voiteli muutkin vammat, antaen myös sisäisiä rohtoja.

Miten sitten itse onnettomuus pääsi tapahtumaan, kyseli Nuutinen, jolloin Mänty-Ella jatkaa selostustaan;

Mänty-Ella toteaa loukun lauenneen, mutta karhu on mennyt menojaan. Kuva P.Ingervo 1931.
"Oli nimittäin karhu tappanut lampaan tuossa läheisellä Takaron niitylle. Meitä oli kolme veljestä Aatun lisäksi myös Iisakki ja  vielä joku muu mies. Menimmä yöksi lavon katolle karhua vahtiin ja lampaan kelloa kilistelemään. Ja kohtapa karhu ilmestyikin paikalle luullen kellokaulalampaan siellä niityllä astelevan. Kun ei löytänyt lammasta se tallusteli lähemmäs latoa ja rupes syömään tappamaansa lammasruotoa.

Silloin Aatu ampua posautti petoa vanahalla suustaladattavalla pyssynrämällä, tuolla nyökällä, joka roikkuu seinällä. Ammus osui huonosti ja karhu meni raanaan paeten metsään. Läksimmä seu-raamaan verijälkiä tuonne Vennään rajan suuntaan. Huomattiin heti miten, että karhu oli piek-säytyny parissa paikassa ja muossa oli suuret verilätäköt. Vaan aina se oli siitä selevinny ja lähtennä etteenpäin, repinnä sammalia ja puihen kuorta.Viimein haihuimma karhun jäljiltä ja silloin Aatu sanoi minulle, että hae poika karhukoira kotoa. Niinpä sitten toin koiran nuorassa, ja heti se lähti vimmatuna seuraamaan karhun jäläkiä. Enhän minä jaksanut juosta sen koiran jälessä sakkeikossa, joten peästin koiran mänemään valtonaan ja kohtapa kuului kova haukunta. Koira oli pysäyttännä karhun.

Aatu kerkesi ensinnä ampumaan, mutta kun karhu pyörähteli koiran hättyyttämänä, niin karhu toas vaan huavottu ja hyökkasi heti Aatun kimppuun, tempaisi pyssyn pois käsistä ja nujersi miehen alleen. Vetäsi kynsillään  peänahan irti, pureskeli vielä käsivarsia ja rintoa. Muut miehet juoksivat ensin pakkoon, mutta sitten Iisakki ampui karhua aivan korvan juureen, ja niin se siihen käpertyi, Aatun käsivarsi oli vielä karhun kulukussa. Pahaksi se repi. Rumat arvet jäivät Aatulle koko iäksi."
Tulistelua laavulla. Kuva P.Ingervo 1931.
Mäntyniemi itäpäässä.
Vielä kertoi Mänty-Ella Aatun kuolleen Taivalkoskella yheksän
vuotta sitten. Hänellä oli talo siellä ja hän eli 72-vuotiaaksi.
lähdeteoksena
käytetty Aaro A. Nuutisen kirjaa Suomen Svetsissä 1983. 

Helsinki 9.4.2913, 
Veli M. Leinonen