Arvoitettu kreivi Louis Sparre intoutui veneretkeilemään Vienan Karjalassa kesällä 1892 tavatakseen hyvän ystävänsä Akseli Gallen-Kallelan, joka oli korpiutunut Paanajärven maisemiin.
Hän sai seuralaisekseen Emil Wikströmin ja venettä kipparoimaan Kuhmolaisen Renne Haverisen (ts. Matokangas, jolla ninellä tunnettiin hänen kotitalonsa). Renne Haverinen oli valan tehnyt arvostettu ja taitava koskenlaskijavelho,
joka nautti suurta luottamusta matkalaisten keskuudessa aina Gallen -Kallelaa myöten.
Retken aikaisiin muistiinpanoihin perustuen Sparre julkaisi kirjan ”Karjalan kansaa katsomassa”, jota olen käyttänyt tässä yhteydessä lähdemateriaalina.
Itse kirjansa hän omisti ystävilleen Mary ja Akseli Gallen-Kallelalle, Emil Wikströmille ja omalle vaimolleen.
Matkareitti kulki Kuhmon Lentiinran kautta Luvajärvelle, Kiimasjärven kautta Nokeukseen, Vonkajärven kautta Kostamukseen, sitten Koivijärvi, Kenttäjärvi, Luomajärvi, Alajärvi, Enonsuu ja Jyväjahti. Siitäpä poikkesivat vielä Ylä-Kuittijärven kautta Vuokkiniemeen ja takaisin Jyvälahden kautta Keski-Kuittijärvelle, josta Uhtuaan (ts. Kalevalaan). Uhtualta matka jatkui Röhön rantojen kautta Suurijärvelle ja Vaarankylään Tuoppajärven maisemiin. Tuoppajärvellä soudeltiin Valasjoen kautta Sohjanankoskelle, ja jokivartta Sohjanansuun kylään, joka oli matkalaisten ehkäpä mieluisin vierailupaikka.
Tästä he soutelivat Oulangan kylään, jossa majoittuvat puuttesta kärsivään majataloon, jossa ei ollut juuri muuta kuin tyhjä teekannu.
Sparre ja Wikka saapuvat Pääjärven Sohjanansuun kylään
Oltuaan kahdeksan päivää reissussa he olivat saapuneet 25 kesäkuuta Kuhmoniemeen. Sieltä matka oli jatkunut Rennen opastamana niin, että he saapuivat Tuoppajärveltä Sohjananjokea myöten Sohjanan jokisuulle, josta varsinaisesti alkaa runsassaarinen, liki 60 km pitkä Pääjärvi.
Matkalaisten suureksi iloiseksi yllätykseksi koitui heidän saapumisensa kauppias Pestrikofin talon huomaan. Talossa josta he saivan asuinpaikan, oli rakastettava vieranvaraisuus, kuin ikinä saattoi, joten oleskelumme Sohjanansuussa oli mielyttävimpiä muistoja matkaltamme, kertoo Sparre.
Mainittu talo, jossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan, on kahden veljeksen yhteinen. Sohjanansuun kylässä asuu vain kaksi sukua, nämä veljekset olivat toisen sukuhaaran päämiehiä. Eräs Pestrikoff oli ensimäinen uudisasukas kylässä. Myöhemmin sinne tuli toinen uudisasukas. Näiden perheiden lesken solmittiin avioliittoja ja vaimoja tuotiiin toisistakin kylistä, joten näiden kahden suvun jäsenmäärää piankin lisääntyi. Nykyään nämä suvut muodostavat kokonaisen yhteiskunnan, johon kuuluu kolmisenkymmentä taloa.
Pestrikofin veljeksillä oli yhteinen kauppaliike Salossa, lähellä Turkua. Veljekset oleskelevat vuoroin kotiseudullaan, vuoroin Salossa liikettään hoitamassa.
Meidän isäntämme, nykyisin kotona oleva Pestrikoff, on lyhyt ja tanakka, hänellä on punainen tukka ja parta, pienet kultarenkaat korvissa, ja hän on muten oloinen ja herttainen mies.
Sinä päivänä, jona lepäilimme matkan rasituksia pois, alkoi 9peninkulman päässä oleva Paanajärvi kangastella mielissämme, vaikka emme uskaltaneet ilmaistasitä tosillemme. Halusimme nimittäin kohdata ystävämme ja toverimme, taiteilija Gallenin, jonka olimme ennen lähtöämme kuulleet aikovan Paanajärven seudulle.
Olimme joutuneet Pääjärvelle odottamattoman pian, joten meille jäi aika enemmän kuin aluksi luulimme. Asiaa pohdittiin loputtomiin, ja ennenkuin arvasimmekaan, oli tullut ilta ja tehty päätös, että lähtisimme seuraavana päivänä aamupuoleen taivaltaman Paanajärvelle.
Oulangan kylään ja Vartiolammelle
Enimmät tavarat jäivät Pestrikofin taloon. Joukossa päiväkirjat ja piirustuskokoelmat. Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan lähdimme matkaan. Ihana auringonpaiste säteili laajan Pääjärven yli. Matkareittimme länsipuolella siinsi Suomen puolen tuntureita harjanteineen. Suoraan edessämme kohoaa korkea Päänuorunen, joka on näiden seutujen korkeimpia. Myöhemmin luoteen suunnasta alkaa näkyä Kivakan kumpuileva profiili. Se on pitkänmuotoinen, valtava, tummansininen möhkäle, joka kumpuu matalakasvuisen metsämaiseman keskiöön. Vähän ennen saapumistamme Oulangan suuhun, näemme oikella puolella kauniin Kiperäisvaaran, jonka huppu pyöristyy kuin neidon rinta.
Noustessamme Oulangan suuhun häämöttää Kivakkatunturi tummana ja uhkaavana alhaalla olevan kylän kohdalla. Sen talorivit ovat pitkin rantaa, matalalla hiekkaharjulla. Sikäli kun tulemme lähemmäksi, erotamme tarkemmin talot ja pienen kirkon, jonka sipulikupolit kuultavat kapeanpunaista yötaivasta vasten, ikäänkuin ponnistellen irti Kivakan syleilystä. Me nousemme maihin kirkkoa vastapäätä olevalle rannalle, jyskytämme talonväen hereille ja pyydämme totuttuun tapaan yösijaa, teetä, voita, leipää jne. Mutta mitään pyytämäämme talossa ei ole, vain tyhjä teekannu ja kurja, laho puusänky, muttaei muuta kuin pettuleipää, ei voita, ei tilkkaa maitoa, ei makuupatjaa.
Mittamme tulee täyteen kun eteemme heitetään kaksi löyhkälle haisevaa porontaljaa. Koska luulemme tämän johtuvan talon nurjamielisyydestä etsin isännän käsiin, esitän hänelle venäläiset matkapaperini ja luen hänelle lakia. Isäntä heittäytyy armoille ja väittää anteeksi anellen, ettei hänellä ole itselläänkään mitään, ja kyyditsijämme vakuuttavat hänen puhuvan totta. Sitten sisään hankitaan heiniä, ja presenningeistä valmistetaan jonkinlainen vuode. Teetä, leipää ja voita otetaan omista varastoista, ja pian me nukahdamme uneen tuudittelua tarvitsematta ja unohdamme matkan vaivat.
Seuraavana päivänä kyyditsijinämme ovat eräs suomalainen seppä ja kaksi hänen poikaansa, jotka lähtevät kyytiin ja kantajiksi venematkalla kohti Paanajärveä.
Noustaan Oulankajokea, jonka alajuoksu on varsin helppokulkuista. Joki kiemurtelee suurissa pyöreissä mutkissa korkeiden hiekkaharjujen välissä. Ylempänä virta kovenee, ja paikoittain syöksyy vesi kallioisessa uomassaan pauhaavina koskina. Paanajärvi Kuusamon pitäjässä on ainoa Vienanmeren vesistöön kuuluva. Se laskee Oulankajoen kautta Pääjärveen. Eräs joen monista mutkista kiertää aivan Kivakkatunturin alapuolella. Ilma on kaunis ja kuulas, joten päätämme kiivetä tunturille.
Ennen kiipeämistä näemme ensimäistä kertaa elämässämme vapaita poroja. Jokimaisema Kivakan alapuolella on kieltämättä kauneimpia ja valtavampia, mitä olimme pitkällä matkallamme nähneet. Tämän vertaista ei liene muualla kuin Norjassa, alppimaissa ja lapissa. Vaikka tunturi näyttää alhaalta katsoen korkealta, pääsemme sen huipulle odottamattoman pian. Ylös on pujoteltava sakean ja kauniin metsän läpi. Rinne on jyrkkä. Viimein kuultavat huipun paljaat kalliot tummina ja tuimina, kuvastuen kovin, murtunein ääriviivoin taivasta vasten.
Huipulla meitä kohtaa suurenmoinen, erämainen näky. Eteemme avautuvat kesäpäivän ihanuutta säteilevät maisemat. Pohjoisessa ja etelässä tunnemme samat tunturit, jotka näimme jo veneessä. Kaakossa leviää suuri, viisi peninkulmaa laaja ulappa. Sen suloisensininen väri heikkenee hieman rannalla, haipuen hienoon utuun, joka sulautuu vaalenevina vivahteina päittemme päällä, korkena ja puhtaana kaartuvaan taivaanlakeen.
Lumottuna katselee tuota yksinkertaista, mutta niin majesteetillista näkyä, etsien silmälleen nökökohta, jotakin kylää, mökkiä, jotakin merkkiä ihmisestä. Vaan Oulangan kylän pikkumökit ovat ainoita. Muuten on pelkkää erämaata, korpea, kallioita, tummaa petäjämetsää ja äärettömiä vesistöjä.
Ilta lähenee loppua, ja niin taivallamme takaisin maallisiin elämän iloihin ja suruihin. Nyt jätetään vene ja kuulemme Kivakkakosken pauhunnan. Törmäämme vielä porolaumaan, mutta pian seisomme Kivakkakosken korkealla äyräällä. Jättiläismäisiä kivilohkareita on sinkoutunut sinne tänne aaltoilevain, hyppiväin, pauhaavain, alassyöksyväinvesivyöryjen keskelle. Ja kuvan kehyksenä ovat tumma korpi, korkea tunturi ja leimuavanpunainen taivas. Viimein saavumme Vartiolammelle, jossa vietämme yön.
Paanajärvelle ja Rajalaan Galleenia tapamaan
Aamulla jatkamme taas retkeämme. Nyt otamme erään vanhan karjalaismiehen saattajaksemme. Saamme ankarasti sauvoa ja soutaa, kun ponnistelemme koskia vastavirtaan Paanajärvelle. Matka on kaksi peninkulmaa Paanajärvelle, jota kiitetään harvinaisen kauniiksi. Se hurmanneekin matkalaista, joka on Kuusamon ylänköjen poikki kierrellyt tänne, lähelle pohjoisnapaa, mutta jos on nähnyt Pääjärven, Kivakkatunturin ja Kivakkakosken, niin vaikuttaa tämä virtaa muistuttva järvi tasakorkeine metsärantoineen yksitoikkoisilta.
Rajalassa tapaamme illalla Galleenin. Hän istuu vähän matkan päässä talosta soman putouksen ääressä. Malli, tuohitorvea soittava paimenpoika, seisoo pienen rovion luona, josta hienot, siniset savuhaituvat leijailevat heikossa tuulessa järvelle.
Galleenin vieressä istuvat hänen vaimonsa ja tyttärensä teetä keitellen. Me hiivimme varovasti lähemmäksi, meitä ei huomata, ja maata pitkin ryömien pääsen aivan Galleenin viereen ja lyön miestä olalle. Sanaton hämmästys, ja sitten veljellistä syleilyä. Renne, joka hänkin nyt joutuu paikalle, yhtyy iloon. Kyynel kimaltaa hänen silmissään, kun Gallen kietaiseehänet syliinsä. Mallipoika lasketaan pois, ja sitten alkavat teekekkerit. Tulomaljat juodaan peltimukista, joka kiertää kädestä toiseen.
Me vietämme Rajalassa kokonaisen päivän, ja se on kuumin matkallamme. Helle yltyy päivemmällä niin, että loiomme ja läähätämme puolialasti ruohikolla. Kun jyrkkä ranta suoraan etelään päin, on täällä, väitetään, usein kesällä niin kuuma, että täällä voisi viljellä vaikka viiniköynnöstä, jos se vain säilyisi talven ajan. Etelänpuoleisissa seinähirsissä näkeekin todistuksen tavattomasta helteestä. Auringonsäteet puristavat mehun pihkaisesta puusta neen ja kuivaavat hirret niin, että ne rapeutuvat ja näyttävät lopulta silt kuin olisivat tulela kärventyneet.
Takaisin Sohjanansuuhun
Elokuun 12 päivänä 1892 aikaisin aaamulla klo 7 Sparren poppoo lähtee takaisin Sohajansuuhun. Karjalaismies vaikuttaa veneineen hiukan epävarmalta, mutta Renne lupaa laskea kosket vaurioitta. Jo edellisellä matkalla olin nähnyt Renne perää pitämässä, joten tiesin vanhastaan, että voisimme luottaa hänen varmaan käteensä ja silmäänsä, vaikka hän ei tuntenutkaan yhtään näitä koskia. Tässä tehtävässä todistkin Renne olevansa mies paikallaan.. Hieman kumarassa, toinen polvi veneen reunaa vasten ja pitäen kaksin käsin melaa seisoi hän perässä, silmä tarkkana, tähystäen sopivaa uomaa ja huomaten jokaisen laineen, kiven ja pyörteen. Terävät silmät kiilsivät kuin teräs hatunreunan varjosta. Laihain kasvojen jokainen lihas ja jänne oli pingoitettu, suu vähän avoinna, valmiina huudahtamaan käskyn karjalaiselle, joka istui soutamassa. Oli ihastuttava näky, kun yleensä hajamielisen, hermostuneen Rennen koko tarmo, äly, valppaus ja mielenmaltti keskittyivät hänen kasvoihinsa ja kuvastuivat niistä.
Välttääksemme joutumasta Oulangansuun kylän majataloon, päätimme taivaltaa yhdeksän peninkulman taipaleen Rajalasta Sohjanansuuhun. Illalla klo 9 tulimme Oulangansuuhun. Emme olleet syöneet koko matkalla, kun uskoimme saavamme kalaa jokea alas laskettaessa. Mutta uistinta ei nykäissytkään, ja nälkä alkoi vaatia veronsa 14 tunnin soutumatkan jälkeen.
Kun sitten istuimme Pääjärvellä veneessä synkissä mietteissä, haaveillen tulevista paahdetuista lihakimpaleista ja suuresta puurokupista, tempaisee yhtä-äkkiä uistinta niin, että se on kirvota Wikstrmin käsistä. Nyt alkoi touhu, kun varustauduttiin ottamaan kaivattu päivällinen vastaan. Siimaa vedetään varovasti veneeseen, se sinkoilee ja kiemurtelee edestakaisin vedessä. Siellä oli joki kelpo vonkale. Yht’äkkiä potkaisee iso kala veden pinnan yäpuolelle, kiepahtaa ilmassa ja katoaa syvyyteen. Hetken tuska – kunnes huomataankin, ettei päivällinen karannutkaan koukusta. Se tulee venettä lähemmäksi, se kimaltelee vedessä. Se on iso taimen. Henkeä pidätellen nostetaan kalakirves hiljaa koholle, kala potkaisee lähellä pintaa, isku, ja väkäset iskeytyvät punaiseen lihaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sätkyttelee mainio kala veneen pohjalla, kuuden innokkaan käden pitelemänä.
Pian aloimme soutaa kokka kohisten ja rantauduimme lähimpään saareen. Muutaman minuutin kuluttua leiskahtivat nuotion liekit yön pimeydessä, punaten hohteellaan pensaat ja koivujen rungot.
Paistetun kalan rasvainen käry leijaili ilmassa kuin ihana parfyymi.
Makeampaa päivällistä lienen harvoin saanut. Ruokalistaan kuuluivat vähänsuolaista lohta, lihalientä, käristettyä taimenta ja teetä.
Kun nälän vaatimukset ovat tyydytetty, valitsee jokainen itselleen mukavan paikan ruohikossa, nuotion ääressä. Pian on pikku leiri vaipunut yön lepoon. Kello kahden aikaan usvaisessa kuutamossa lähdemme matkaan, ja kuuden tunnin soudun jälkeen laskemme Pestrikofin talon rantaan (13 elokuuta 1892).
2.11.2020 Veli M. Leinonen