Marraskuisen aamun hämärässä suuntasin yksin kelkallani Siikajärveä kohti. Oli tarkoitus saada reitti aluksi Siikalaan, jotta päästäisiin verkkojen laskuun. Lopulta todella vaikeakulkuisen ryteikön läpipäästyäni saavun Siikajärven jäälle.
Järven keskiselältä katsoen näki pakkaspäivän auringon valaiseman Nuorusen jylhän vaaramaiseman. Sinne minun halajaa matkata.
Kolmannen päivän aamuna mentiin Siikajärvelle verkolaskupuuhiin. Uittolaitteen avulla saimme pari verkkoa jään alle. Sen jälkeen kerroin Aleksille lähteväni kohti Nuorusen huippua. Aleksi piti ajatusta hulluna, mutta minkäpä hän sille mahtoi, minua ei nyt mikään pidätellyt.
Aleksin jäädessä pilkkihommiin lähdin suuntaamaan vajaan kymmenen kilometrin päässä selvästi näkyvää Nuorusta kohti. Likimain vaikeuksitta pääsin Siikajärveen johtavaa purovartta seuraillen Nuorusen koillispuolen suoaukealle, jossa Nuorusen jylhä ilmestys odotti kutsuvasti.
Ajelin siitä Nuorusen alamaaston aukeita seuraillen maastokohtaan, mistä arvelin pääseväni ylämaisemiin. Edessä oli jyrkkä tiheäkuusikkoinen rinne pulverilumineen, johon moottorikelkka upposi helposti. Kuusen pitkien ja tuuheiden alaoksien alla oli säännönmukaisesti kirnumainen lumikieppi, joka imaisisi helposti kelkan kuusen persukseen jumiin. Ryteikkä ja jyrkkä alkunousu oli edessä. Löydettyäni aukon tapaisen kuusen oksien lomasta, painoin kaasun pohjaan ja suuntasin kohti Nuorusta. Pitkälle en päässyt, kun jauhauduin monien yritysten kera aina ja alati kiinni pulverimaiseen höttölumeen. Periksiantamatta lapioin jumittuneen kelkan perän näkyviin ja nostin sen kantavalle lumipatjalle. Niinpä matka eteni aina vain yhä ylöspäin. Vihdoin, tuntien uurastuksen jälkeen pääsin itäpuolen jyrkkäreunaisen kallioseinämän alle, jonka alapuolella näytti kulkevan mitätön sulavetinen purouoma viistosti ylöspäin.
Lunta oli runsaasti ja arvelin ettei sulaan puropohjukkaan ollut vara jumittua. Ajoinkin ylöspäin kaarevaa s-mutkaa tehden, aina puron ylittäen puolelta toiselle. Homma toimikin hyvin, kunnes hiukan ylempänä ollut tiheä kuusikko aiheutti pientä tenkkapoota. Kuusien alaoksiston aluset pyrkivät imaisemaan jatkuvasti kelkan etutelan ja piti ajaa kieli keskellä suuta pyrkien köytämään vapaata puutonta ajolinjaa. Niinpä niin, jatkoin pelonsekaisin tuntein matkaani. Ylempänä oleva lumi oli tuiskun kovettamaa lunta suurelta osin, joten jyrkän kalliorinteen nouseminen sujui muitta mutkitta ja matkani jatkui kohti korkeuksia ylitettyäni pienen tunturilammen. Eniten sen jälkeen piti väistellä ja varoa tuiskulumen puhtaana pitämiä paljaspintaisia kalliosärmiä.
Lopulta saavutin Nuorusen laen huipun, mikä oli ollut suuri haaveni. Nuorusen huipulla tunsin jotain aivan merkillisen käsittämätöntä vapaudentuntua. Oliko se pelon vai vaikeuksien voittamisen huumaa, vai jotain mitä, en osaa sanoa, mutta totta se oli, täällä avautuivat käsittämättömät maisemat.
Nuorusen huipulta näki hyvin kymmeniä toinen toistaan komeampia, merkillisiä maamöhkäleitä, jotka hallitsivat omia periferioitaan. Suomen suunnalla näki mm. Kuntivaaraan, Iivaaran, Ruka- ja Riisitunturit. Etelään näki Ukonvaaran. Idässä kössötti Kivakan kumpareinen se taustalla komeat laajat Pääjärven ja Tuoppajärven selkävedet aina Vienan meren rannikkoa myöten. Kivakasta pohjoiseen saattoi nähdä Päänuorusen, Munavaaran. Paanajärven suunnasta pystyi tunnistamaan vielä Mutkatunturin Kuljakallioineen. Samoin runsaspuustoisen Mäntytunturin Sallatuntureineen saattoi nähdä. Otin hätäisesti vielä muutaman valokuvan, koska marraskuun hämäräryys alkoi patistaa minua pikaisesti paluumatkalle. Sain kuitenkin otettua muutaman otoksen, ja ennen kaikkea sain ikuistettua vahnan rajapyykin, joka vielä silloin kökötti Nuorusen huipulla yksin toimettomana, aikalaisten kolhimana ja monin eri nimikirjaimin koverrettuna.
Paluu Siikajärvelle sujuikin sukkelaan pakkasen kovettamaa jälkeä pitkin. Otinpa vielä kalakaverini Aleksinkin kyytiin. Siikaa oli syötäväksi asti, palatessamme majapaikkaan. Loppuehtoo menikin siikaa hiillostulella loimuttaen, ennen kuin vaivuimme unten maille.
Helsinki 27.12.2019