Kuusamon Kuntivaara kutsuu

Alla olevan linkin kautta näet virtuaalisesti millaisia maisemia Kuntivaaran huipulta avautuu itään. Musiikki videomateriaaleineen hanurisitaituri Mervin ja puolisonsa Peten tuotantoa.

Hanuritaituri Mervi musisoi tunnelmia kesäisen Kuntivaaran maisemista kesällä 2020. Videomateriaali puolisonsa Peten.
Nuorunen ja poika kesäkuun alussa 2020.
Kuuusamon Kuntivaaralta voit nähdä mm. kuinka kesä on saapunut myös Nuoruselle. Tämä kuva on vuoden 1994 marraskuulta ja otettu Venäjän Paanajärven puiston (Paanajärvi Park) Siikajärveltä ensiretkelläni Nuorusen huipulle. Näiltä main kuljettiin jo muinoin 1800-luvulla Oulangan suun Oulangan kylään. Siikajärven rannalla sijaitsi mm. Siikala, jonka kupeessa oli myös aikanaan rajavartioasema.

Koskenlasku on yksi Kuusamon kesähuveista. Turvalliseen lautoilla suoritettavaan koskenlaskuun pääsee päivittäin Kuusamon Käylän ja Juuman Juumajärven Retkietapin ja Basecampin maisemista. Tässä kuvassa allekirjoittanut ja Chris Kitkajoen Harjakoskella eräopaskoulutuksen aikaan 2004. Ihme kyllä, ilman kanootin kaatumista pääsimme kosken alas, mutta kanootti täyttyi reunojaan myöten vedellä. Meidän kanootista puuttui märkäpeite. Kuvan ottanut kollegamme Pauli.

On aarre oiva Oulangan

Kuusamon Oulankajoen Kiutaköngäs kesäkuun alussa 2020.
On aarre oiva Oulangan

Lumottuun luontoon innostaa,
korpien Koillismaa,
se polvesta polveen kannustaa,
luontoa turvaamaan,
vapauden virran vastuuseen,
näkymät velvoittaa,
kestävän pärskeen kasteeseen,
kesäinen kilvoittaa.

Kun taas on aika Oulangan,
sen luonnonpuistoon vaellan,
on siellä kuulu taimentie,
se synnyinmailleen lohen vie,
kun katsot vettä vellovaa,
näät kuinka taimen uskaltaa,
se hyppää hornankattilaan,
ja ylös siitä ponnistaa.

Jos mieltäs kiire ahdistaa,
tee retkesi Oulankaan,
vaellus korpeen vahvistaa,
herkimmän arvokkaan,
luontomme soljuu poluillaan,
tuhanten vuotten taa,
sitä ei voida valjastaa,
ei sitä voi ohjastaa.

On aarre oiva Oulangan,
sen sopukkaiseen vaellan,
ja korpein kätköön komeimman,
jää aarteeksemme omimman,
ja puhtaan virran puolesta,
voi kaikkia näin kannustaa,
kun teemme luontoretkemme,
näät Oulangassa aarteemme.

22.5.2021 Veli Juhani VML
lauletaan ”Taas on aika auringon”

Sovitettu 
laula itsesi Kuusamon kesään

Solovetskin luostarisaaret

Solovetskin luostarisaaret Vienanmerellä

Vierailu Solovetskin luostarisaarille on mielenkiintoinen retki arktiseen luontoon keskelle Vienanmeren saaristoa napapiirin tuntumaan.

Matkalla saareen pääsee bongaamaan maitovalaita ja hylkeitä.

Luostarin syntyhistoria ulottuu aina vuoteen 1424, jonka jälkeen saaressa on eletty hyvin toisistaan poikkeavia aikakausia.

Tämä Vienanmeren hengellisen elämän keskus on nykyään hyvin suosittu vierailukohde, jonka takia retken suunnittelu kannattaa aloittaa hyvissä ajoin varsinkin jos haluaa yöpyä saaren majataloissa 

Solovetskin luostarin synty

Solokan luostarisaaren asuttivat v.1430-luvulla Savvati ja Hermann nimiset veikkoset, jotka rakensivat asuinsijansa saaren Sekirnaja-vuorelle. Mainittua vuosikymmenen loppupuolta pidetään yleisesti luostarin syntyaikana.

Savvatin kuoltua saarelle saapui Zosima-niminen erakko, jonka sanottiin olevan karjalalaisia ja kotoisin Äänisniemen Tolvujan kylästä. Savvatti tiettävästi vaikutti alunperin Valkeajärven Luostarissa, missä hän ei ollut tyytynyt asemaansa, ja saapui Valomon kautta Solovetskin saarelle.

Perustietoja

Vienanmerellä sijaitsevat luostarisaaret ovat 165 km pohjoisen napapiirin eteläpuolella (N 65.01.540/E 035.42.710). Vienan Kemistä merimatka Solokaan on noin 40 km. Merimatkan aikana voi hyvinkin nähdä maitovalaita, jotka ilmestyvät hengittämään pintaan.

Saaristo on n.300 neliökilometrin suuruinen. Alueeseen kuuuluvat Iso ja Pieni Solovetski, Iso ja Pieni Muksalma, Iso ja Pieni Jänissaari, sekä Hanhisaari. Keskilämpötila helmikuussa -11C. Solokan saarissa on laskettu olevan peräti 300 järveä. Igumeni Filipin aikana 1500-luvulla niistä 52 järveä yhdistettiin kanavilla ja näin saatiin luostarin viereinen Pyhäjärvi vesitettyä jopa niin, että veden voimalla pyöritettiin luostarin myllyä.

Saaren peruselinkeinoihin on kuulunut alusta lukien kalastus. Turskan ja kampelan lisäksi pyydettiin silakkaa, jota toimitettiin sillinä jopa tsaarin ruokapöytään. Aikoinaan pyydettiin myös maitovalaita eli belugoita, sekä hylkeitä. Tuloja saatiin mös suolan keittämöistä (52 keittämöä), joiden tuotanto oli sosialisoitu Nowgorodin hallitsijan päätöksellä luostarin käyttöön. Saarella harjoitettin myös poronhoitoa sinne siirretyn peurakannan ansiosta.

Luostarirakennukset rakennettiin alunperin puusta, jota oli saarilla runsaasti. Useat tulipalot kuitenkin tuhosivat alkuperäiset rakennukset, ja viimeisen suurpalon v.1538 jälkeen ne rakennettiin uudelleen. Mm. Filipin aikaan vuosina 1552-1557 rakennettiin yksi alueen arkkitehtuurin muistomerkki Trapeza ruokasali, joka oli aikanaan Venäjän suurin ruokasali. Salin 475 neliömetrin tilaan mahtui 400 henkeä ruokailemaan, ja sali rakennettiin yhden kannatuspylvään varaan, mikä oli tuohon aikaan ennennäkemätöntä. Rakentamista edesauttoin oma tiilitehdas, jossa valmistetut tiilet olivat tosi laadukkaita.

Saaren synkeät vuosikymmenet ajoittuvat 1900-luvun alkuun, kun lokakuun vallankumouksen jälkeen saaresta kehittyi vankileirien saaristo, jonne venäläisälymystöä ja muita ”järjestelmän vihollisia” karkoitettiin systemaattisesti. 800:sta sadastatuhannesta henkilöstä arvellaan peräti sadantuhannen menehtyneen tai tulleen teloitetuksi.

Nykyisin saarella asustaa vajaa tuhat asukasta ja n. 50 munkkia.

© Veli M. Leinonen
Hki 6.10.2011, päivitetty 30.11.2020



Paanajärvi Park ensimmäinen puistonjohtaja Jakov Semenov 8.2.1939 – 7.2.2017 in memoriam

Voitonpäivän Veteraanien muistojuhla 9.5. Pääjärvellä Pohjois-Vienassa. Video ja kuvat Alevtina Drapkova (o.s. Vasiljeva) / Видео и фото: Алевтина Драпкова (в о.с. Васильева).
Jakov  Semenovin (s. 8.2.1939 – k. 7.2.2017) muistolle! Moskovasta kantautui suru-uutinen ystävämme Jakov Semenovin siirtymisestä taivaallisille metsästysmaille.

Jaakko, kuten me häntä nimitimme, oli syntynyt 8.2.1939 Tuoppajärven rantamailla Vaarankylän maisemissa. Äkillinen poismeno tapahtui yllättäin sydämen pysähdyttyä hiihtolenkin jälkeen hänen kotonaan. Hiihtäminen ja juoksulenkkeily olivat Jaakon lempiharrastuksia.

Jaakon opin tuntemaan vuoden 1994 syksystä alkaen vierailtuani Paanajärvi Park:in luonnon-puistossa ensi kertaa. Jaakkohan toimi ko. puiston ensimmäisenä johtajana vuoden 2002 alusta lukien, ja myötävaikutti  aktiivisesti puiston syntyyn ja sen nykytilaan.

Suomen ystävänä tunnetulla Jaakolla oli myös sukuyhteyksiä Suomeen. Hän tunnustautui kuitenkin sielultaan suureksi Vienan Karjalan pojaksi, ja erityisesti Louhen piirin seutukunta oli hänen mielenkiinnon kohde.

Jaakko kouluttautui sotilaan ammattiin Venäjän armeijan palveluksessa,  ja eteni urallaan everstiksi  asti, kunnostautuen mm. Afganistanin sodan operaatioissa.Sotilasuran ansioista hänet palkittiin monin kunniamerkein. 

Ystävystyttyäni Jaakon kanssa lähemmin, välillemme kehkeytyi varsin moniulotteinen projekti- ja työystävyys. Mm. Vuokatti-Sotkamon Venäjä-turismin kehittämishankkeessa 1994 – 2000 hän toimi yhteishenkilönämme Moskovassa, järjestäen tapaamisiamme merkittävien päättäjien pakeille.

Paljolti oli Jaakon ansiota, että majoittuvien venäläisturistien määrä Sotkamon-Vuokatin alueella kasvoi merkittäviin mittasuhteisiin vajaassa viidessä vuodessa. Jo parissa vuodessa saimme Vuokatti-Sotkamo alueelle peräti 28500 (tilanne 1995) majoitusvuorokautta (lähtötilanne lähes nolla), tuoden myös useita matkailuhankkeita investointeineen Kainuun alueelle. Mm. ensimmäinen suora charter-lento Moskovasta- Kajaaniin puuhattiin Jaakon kanssa yhteistoimin.
Havaitsin melko nopeasti, että Jaakolla oli ovet avoinna kaikkien merkittävien päättäjien pakeille. Jaakko oli ilmiselvästi arvostettu sotasankari Venäjällä.

Louhen piiriin rakennutimme Jaakon kanssa majatalon Sohjanan harjulle, ja hankimme laivan Petroskoista turisteja kuljettaaksemme Paanajärvi Parkiin Pääjärven selkävesiä pitkin. Kuljetimme turisteja Solovetskin luostariin asti.

Nyt, kun Jaakko on poistunut joukostamme, voimme  vielä iloita hänen aikaansaannoksistaan luontomatkailun, ystävyyden ja yhteistyön rintamalla, mikä on kaiken menestymisen perusta rajat ylittävässä matkailuyhteistyössä.

Kunnia Jaakon muistolle, hän jos kuka oli todellinen Suomen ystävä. Osanottomme poismenon johdosta.

Helsinki 3.3.2017

Veli Matti Leinonen
ystävä

Pilkkipäivä Paanajärvellä

Aleksi näyttää kuinka ahven ottaa onkeen.
Isä ja poika Paanajärvellä.
Aleksi elvistelee Nuorusjokisuulla vaihteeksi hauen vonkaleella.
Jotkut ovat luotuja onkimaan

Marraskuussa 1994 saavuin vierailulle Paanajärven kansallispuistoon.   Punaiseen paholaiseen oli pakattu  tarpeelliset retkivarusteet kalastusvälineineen, sekä moottorikelkka rekineen.

Raja ylitettiin Kortesalmi - Suoperän kautta ja matka sujui muitta mutkitta. Oli sopivasti pakkasta ja etuajassa saapunut runsasluminen talvi oli siloitellut Pääjärven tien melkolailla mukavaksi ajaa, verrattuna kesäkeliin, jolloin tiestön kuopat ja kivikot tekivät matkanteosta lähes kärsimyksen.

Kalakaverini ja silloinen puiston opas Aleksi odotti Pääjärven kylässä. Hoidettuani asianmukaiset kulku- ym. luvat jatkoimme matkaa kohti Paanajärven kansallispuistoa.

Alkutaival kohti puistoa on melkolailla tasamaata, mutta noin 20 km ajon jälkeen alkaa nousuvoittoinen taival kohti Paanajärven ylänköä.

Muutaman kunnon nousun jälkeen avautuu Pääjärven selkävedet ja  saaristo koko komeudessaan. Edessä näkyy Kivakan siluetti ja järven pohjoispäästä pilkistää Päänuorusen huippu. 

Karmankajokilaakson sillan ylittämisen jälkeen alkaa hurja nousu kaartaen vasemmalle, joka noustaan pikkuykkösen turvin mersuparan ulvoessa täysillä. Muuten tuotakaan mäkeä ei ylitetä.  Karmankajoen pelottava jokiuoma ohitetaan onnellisesti ja pitkän alamäkihuilin jälkeen ylitetään Tavajoen silta, josta alkaa pitkä ja tasaisen viettävä nousu kohti Kivakan maisemaa.

Kivakkatunturin koko komeus pläjähtää eteemme häviten taas tyystin näkymättömiin. Lopulta ollaan jo Nuorusjoen tuntumassa puiston sisäänajoportilla. Pysähdymme tervehtimään puiston työmiehiä, kun he samalla tarkastavat kulkulupamme.

Rupattelutuokin jälkeen jatkamme eteenpäin. Kivakan kupeen ylängöille noustaan liki kuuden kilometrin matkan, josta alkaa pitkä usean kilometrin pituinen pitkä lasku kohti Oulankajoen laaksoa. Tie on niillä main kivinen ja paikoin niin jyrkkäpiirteinen, että on ajettava kieli keskellä suuta.

Marraskuinen ilta on jo hämärtynyt ylittyämme Oulangan sillan. Ajamme auton sillan kupeessa olevan kämpän pihamaalle parkkiin ja lähdemme ikuistamaan Oulangan sinisen hetken, joka on kiehtovan kaunis alkutalven valaisemassa jokilaaksossa. Iltapuhteeksi lämmitetään vielä jokirannan sauna, ja kylvyn jälkeen syödään kunnon päivällinen, jonka kokkaaminen on pikkujuttu asuntoauton kaasuliedellä.

Nukuttuamme hyvänoloiset yöunet nousemme lumisateiseen aamuun. Uutta lunta on saatu vähintään 30-40 senttiä, ja lisää tulee taivaantäydeltä. Nautimme tukevan aamupalan puuron kera, joka nostaa viriliteettimme touhukkaaksi.

Välittämästi ulkosalle päästyämme otamme auton takaosan tavaratilasta moottorikelkan rekineen päivineen. Päätetään ajella suoraan pilkkivesille Paanajärven suuntaan.

Päästyämme Paanajärven itäpäähän huomaamme, että lukuunottamatta rantavesiä Paanajärvi on täysin sula, eikä sinne ole menemistä ilman venettä. Niinpä sitten kulkeudumme Paanajärven itäpään läheisen pienen lammen rantaan ja ryhdymme pilkkiongintaan.
Paanajärven itäpään Niskakosken niska maaliskuussa 2011.
Oulankajoella ja Pääjärvellä kalassa 1990-luku.
Aleksi pyöräyttää ensimmäisen reiän, ja ennen kuin olen saanut aikaiseksi omani,  Aleksi on jo  vetänyt pari pikkuahventa jään pintaan. Katson ihmeissäni tuota touhua,  ja näyttää siltä, että ahvenet suorastaan syöksyvät jään päälle. Siinä touhutessamme saan minäkin parikymmentä pikkuahventa ja mietin, johtuisiko ahvenien innokkuus avannolla kyseisen lammen hapenpuuteesta.

Puolen tunnin pilkkimisen jälkeen lopetamme, koska Alekilla on liki 90 ahventa minun parinkymmenen lisäksi. Kyllä riittää, tuumataan ja niin lähdetään kalan perkuuseen.

Pianpa ollaan kämpän kupeessa takaisin ja saadut ahvenet nyljetään. Päätetään keittää kalasoppa Vienan Karjalaistyyliin.

Kattilaan kumotaan joessa huuhdotut perkaustähteet. Erityisesti mukaan halutaan nahkat ja päät. Muutama kuorineen lohkokottu pikkusipuli sekaan ja pata hiljaiselle tulelle porisemaan kaminan päälle. Kertyvä perkeiden vaahto nostellaan pois.

Siinä odotellessa kämpän tulisilla, me höpistään niitä näitä, ja pelaamme sököä pelipanoksinamme venäläiset tulitikut.

Tunnin jälkeen liemi otetaan talteen, ja liemeen lisätään vielä kymmenkunta pikkuahventa suolistettuina nahkoineen päivineen.
Jatketaan kypsentämistä  hissukseen puolisen tuntia. Liemi siivilöidään ja otetaan talteen. Nyt saatuun kirkkaaseen liemeen lisätään hyvin huuhdellut nyljetyt ahvenet ja haudutetaan vielä puoli tuntia. Lisätään loppuvaiheessa muutama maustepippuri ja loraus vodkaa, sekä suolaa maun mukaan.
Keitto nautitaan siten, että liemi ryystetään tai lusikoidaan sellaisenaan, ja kalapalat syödään käsin, ikään kuin picnikin tapaan. Kyytipojaksi, tilanteen niin salliessa, voi napata vodkapaukun (ellei kaikkea tullut holvattua keittoon), ja lisukkeena mutustellaan venäläistä ruisleipää. Tästä ei lisäaineeton kalasoppa parane, tuumaamme tyytyväisinä, ja otamme hyvin ansaitut pikkunokoset hirsikämpän ylisillä.
21.12.2019 Veli M. Leinonen

Lilja Efimova 26.4.1929-16.3.2017

LIlja Efimova.
 Meille monille Paanajärven matkaajille niin tuttu Lilja Efimova nukkui pois aamuvarhain 16.3.2017 vietettyään viimeisen elinvuotensa Sotkamon Himmelissä. 
Otamme osaa lähiomaisten suureen suruun, samalla, kun kerron hiukan Liljasta ja ystävyydestämme, joka välillemme syntyi 1994 alkaen.

Saavuttuani Pääjärvelle 1994 syksyllä tapasin Elenan, Liljan tyttären, joka toimi usein oppaanamme matkatessamme Paanajärvellä. Tällä tavoin tutustuin myös Liljaan  majoittuessamme Pääjärvellä hänen kotiinsa.

Liljan ja Eemelin perhepotretti.
Lilja oli syntynyt 26.4.1929 Bostonissa. Hänen äitinsä Helena muutti Viipurista vuonna
1911 Amerikkaan. Hän tapasi tulevan puolisonsa Armas Mikkosen Amerikan maalla
ja  he avioituivat siellä 1917.  Mutta kuuluisa Amerikan 1930-luvun
lama oli mitä ilmeisin syy ja seuraus muuttomatkalle silloiseen
Neuvostoliittoon vuonna 1933.  Pitkän laivamatkan jälkeen perhe asettautui
Uhtualle. Vanhemmat työskentelivät Uhtuan lastenkodissa. Hänen isänsä Armas
Mikkonen työskenteli hevosmiehenä. Hän oli kotoisin Suomen Pylkönmäen
Karstulasta. Puoliso Helena Mikkonen os. Häkämies työskenteli keittiön
ruuanvalmistuksen parissa. Hän oli kotoisin Säkkijärveltä.
Lilja kuvassa oikealla.
Lilja Efimova oli koulutukseltaan metsäalan teknikko ja hän työskenteli metsätyömailla
työnjohtajana Kiestingin kauppalan työmailla. Hän avioitui Eemeli Efimovan
kanssa 1952. Perheeseen syntyivät Elena 1958 ja Viktoc 1955. 1963 perhe muutti
Tunkajärvelle. 

Vuoden 1973 aikoihin perhe asettautui Pääjärven suomalaisten rakentamaan
kerrostaloasuntoon Pääjärven kylään. 


Lilja työskenteli Pääjärven rakennusosaston tulkkina. Kylän rakennusprojektin
valmistuttua Lilja siirtyi kaupungin päiväkodin palvelukseen. Kaupungin
syntyaikoina 1970-luvulla Lilja tuli tutuksi monille suomalaisille toimiessaan
tulkkina suomalaisten ja venäläisten välillä. Tapasipa hän myös Urho Kekkosen,
ja sitä perua on vielä nykyisinkin pystyssä oleva sauna-huvila
hiekkakangaspohjaisessa harjumaastossa Tuhkajärven rannalla.

Eemeli puolison kuoltua 16.3.1984 Lilja jäi leskeksi.  Kohtalo sienetöi
yllättäin myös  Liljan kuolinpäiväksi samaisen 16.3.(2017).

Lilja tammikuussa 2017
 Lilja oli hyväsydäminen ja kannustava luonnonlapsi. Hänen tarinansa neuvostoajoilta olivat mielenkiintoisia. Tunkajärven kylä oli pitkään heidän asuinpaikkansa. Tarinat 1950-luvun jälkeisestä ajasta metsätyömailla olivat mielenkiintoista kuultavaa. 

Liljan ja allekirjoittaneen ystävyys muuttui lähinaapuruudeksi hänen saapuessaan paluumuuttajana Suomeen ja Sotkamoon 1997-vuoden loppupuolella. Matkamme Suomeen on jäänyt erityisesti mieleen. Kaikkihan Uhtuan suuntaan Kostamuksen kautta matkanneet tietävät millainen tiestö naapurissamme on. Pääjärveltä Sotkamoon matka kestää helposti 8-10 tuntia rajamuodollisuuksista riippuen. On laaksoa ja KisKis-kukkulaa, on kiviä ja kuoppia tiellä.  Mutta eipä Lilja liioin valittanut. Suomeen saavuimme väsyneinä, mutta onnellisina.

Aluksi Lilja asettautui hotelliimme, jonka jälkeen hän sai pysyvän oleskeluluvan ja asunnon Sotkamon keskustassa. Lilja luki paljon. Kirjoittajana ja kielen taitajana hän oli erityisen taitava ja ahkera.  Usein hän julkaisikin tarinoitaan Karjalan Heimo-lehdessä ja Karjalan sanomissa.
Parasta Liljassa oli hänen vilpitön myötäelämisen taito ja empatiakyky. Tavatessani hänet viimeisen kerran kasvokkain Sotkamon Himmelissä loppiaisviikolla tänä vuonna 2017, saatoimme vaihtaa vielä muutaman sanasen kasvokkain, vaikka puhuminen oli sairaudesta johtuen Liljalla jo hyvin vaikeaa.
Liljaa jäivät kaipaamaan perillisten Elenan ja Viktorin lisäksi, lähiomaiset ja lukuisa joukko ystäviä ja sukulaisia.

Nuku siellä taivaallisessa kodissasi, Lilja.  Muistamme sinua lämmöllä näillä sanoilla;

Lilja, kukkien kukka

Niin mukavan kaunis muistosi jäi,
Liljankukkana aina sut näin,
iloinen mielesi virkisti ain,
hienoa että tutustua sain,
kauniita tarinoita kirjoitit muistin,
parhaimmat aikasi tallensit kuistin,
lopulta kylmyys kesäksi suli,
marjana kypsyit – aikasi tuli.

Helsinki 1.4.2017
Veli M. Leinonen

Liljan vieraina Pohjois-Vienan Karjalan Pääjärvellä 2002

Lilja Efimova

Artikkelin kirjoittaja on Lilja Efimova (26.4.1929-16.3.2017)
Matka tehtiin kesällä 2002 hänen toimiessa Vienan Karjala-oppaana Kiannon perilliselle heidän matkallaan Karjalaan Ilmari Kiannon jalanjäljillä. Artikkeli on julkaistu Säkkijärvi-lehdessä X/2003.

Liljan muistohistoriikki toisaalla näillä sivuilla.
https://www.paanajärvi.fi/liljankukka-lilja-efimova-26-4-1929-16-3-2017/

”Hopeisina hohtavia järvenselkiä, heleitä hiekkarantoja, kultaisia kullerokenttiä, valkoisiin verhottuja metsäniittyjä, reheviä rentukkapuroja, taimenia, jotka hypähelevät korkealle veden villisti vaahdotessa, se on Karjala”

Näin luonnehti Paavo Voutilainen Vienaa Carelia-lehdessä 8/2002, kunnes kohtalon iva korjasi hänet hänet henkirikoksen uhrina Pääjärvellä 24.8.2002.

Vienan Karjalassa on runoiltu paljon, taiteilijat kuvailleet jo entisaikoina Elias Lönnrot, I.K.Inha, S.Paulaharju ja monet muut kulkeneet ristiin rastiin.

Kuka onkin päässyt tuntemaan Vienaa ja sen ihmisiä, sitä enemmän haluaakin käydä siellä. Vaikka olenkin sieltä pois, niin tunnen aina näkymätöntä vetovoimaa käydä ja tavat karjalaisia.

Kohti Pääjärveä

Tänä kesänäkin lähdin reissuun autokyydissä kohti Pääjärveä. Päivä oli aamusta helteinen. Matkaa nykykodin kynnykseltä sinne on noin 400 km.

Kostamuksen jälkeen tiet huononevat ja etenkin Vuokkiniemestä Vuoniseen oli kymmenkunta kilometriä mäkistä, kuoppaista kivikkoa.

Lopulta tulikin Vuonisen vanha historiallinen kylä. Tietenkään se ei ole ihan sama, mitä on ennen kuvailtu, mutta voihan kuvitella silloisia kulkijoita samoilla tiepahasilla.
Kylässä on hiljaista. Koska teetupakin oli lukossa, ajoimme ohi kylän. Tie parani ja matka sujui kohti Kalevalaa (entistä Uhtuaa). Saavuttuamme sinne iltapäivällä menimme tuttaviemme luo teelle ja kuulumisia vaihtamaan.

Nykyinen Kalevala on toiveikas. Viime vuosina on pikkuhiljaa noussut kolme kirkkoa ja uusia omakotitalojakin näkee.

Uhtua-seura ja sen puheenjohtajana 10 vuotta toiminut Paavo Ahava on auttanut paljon. Hänen sukunsa on lähtenyt Uhtualta Kuusamoon viime vuosisadan alussa.

Kalevalaan rakennetaan Uhut-Seuran seurataloa, jossa on toimitilat taide- ja harrastuspiirille. Kalevala on paitsi suomalaisten, myös karjalaistiellä kuulee puhdasta Kalevalankieltä.

Nuorien joukossa on varmaan Lönnrotin runoniekkojen jälkeläisiä. Puukin, minkä alla Lönnrot oli sepittänyt runojaan on vanha, mutta kunniapaikalla lähellä Kuittijärven rantaa.

Mieleeni ovat jääneet jyrkät järvirantamat, mihin oli lyhyt matka asunnostamme. Mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun lähdin etsimään muistojani, en löytänytkään sitä lapsuusnäkyä.

Viime kesänä olikin paikallaan hupen suon reunassa parakki, missä asuimme vuonna 1933. Istahdin rapulle ja muistot valtasivat minut. Olin näkevinäni, kun äiti ja isä menivät aamuisin peltotöihin hupensuolle. Sama tie vie vasemmalle parakin viereltä. Muistomme ovat aina läsnä.

Lilja entisen asuinpaikkansa portailla Uhtuassa 2002.
Kirkko Kalevalassa 2002.
Runonlaulaja Kalevalassa.
BBC:n toimittaja haastattelee Kalevalan runolaulajaa 1998.
Runonlaulaja ennustaa Jaanalle millaista miehelän onnea onkaan luvassa.
Vierailu Rudolfin ja Tamaran kotitalomajoituksessa 1990-luvulla
Jatkoimme iltapäivällä matkaamme Kalevalasta. Puolivälissä Tunkajärven
ja Kalevalan (n. 32 km) on entisen Röhön kylän aukio. Ihana järvi lainehtii
verkalleen. Rannassa on kalastajien pieni rakennus. Menimme kauniille hiekkarannalle.
Ylä- ja etukylää yhdisti korkea ja kapea silta. Vieläkin näkyy vähän kauempana
romahtanutta siltaa. Ilmari Kianto 13.8.1914 paluumatkallaan Koudasta. Röhössä
oli ollut rankka sade. Koko kylän yli kävi itkun hyrskintä. Oli alkanut
ensimmäinen maailmansota.


Elokuun 14 päivän aamuna lähti liikkeelle Röhön rykmentti kohti Uhtuaa ja
heidän kanssaan Ilmari Kianto. Edessä oli nelisenkymmentä virstaa. Vettä satoi,
kangas kumisi ja kesselit heiluivat 
selässä...


Matka jatkuu Pääjärvelle. Ennen Tunkajärveä oli ollut Käpälinkylä. Nyt ei ole
muuta kuin vadelmapensaikot talojen raunioilla. Tunsin entisiä kyläläisiä,
jotka kertoivat miten siinä kylässä elettiin. Siellä oli poltettu tervaa.
Vieläkin näkyy metsässä tervahautoja. Tuotteita käytiin myymässä Kuusamossa ja
sieltä haettiin lääkkeetkin. Nyt niitä kertojia ei enää ole.


Edellä onkin Tunkajärvi, missä on metsätyöläisten asutus, puutalot, pihapellot
apurakennuksineen. Kananaisissa on muutama talo rannassa ja sitten ovat
pääjärveläisten pellot ja pienet kesämökit, mihin voi mennä sateen suojaan.


Vanha ja uusi kalmisto on jo melko laajalla alueella. Viime vuosina sinne on
haudattu paljon.

Pääjärvi


Pääjärvelle jää matkaa yhdeksän kilometriä. Asutus rakennettiin 1973 kaikkine
mukavuuksineen kahdessa vaiheessa: 19 nelikerroksista asuintaloa, päiväkoti,
koulu, kauppakeskus, kerhotalo, sauna ja sairaala.


Nyt kolmenkymmenen vuoden kuluttua on asutus melko huonossa kunnossa.


Tulemme pilkkopimeään porraskäytävään. Talossa porrasikkuna on laudoitettu.
Valoja ei useissa kerroksissa pala ja jos palaakin, niin se ei sammu
päivälläkään. Monta muutakin epäkohtaa on.


Pääjärvellä pitää tulla välillä viikkoa, sillä lauantaisin ja sunnuntaisin ei
ole sähköä. Sähköjohtoja korjaillaan eli rakennetaan uutta sähkölinjaa. Kuuma
vesi on samoin poissa kesällä. Kaikkeen ihmiset tottuvat kun ei toistakaan
vaihtoehtoa ole. 


Pääjärveltä ei ole Kuusamoon kuin 100 km. Ehkä joskus rakennetaan rajanylityspaikka.
Se helpottaisi turistien matkailua paljon.

Liljan tytär Elena Efimova oli yhteyshenkilömme ja vakio-oppaamme aikoinaan asioidessamme Pääjärvellä ja Paanajärvellä. Kuvassa Leonard Leinonen Elenan asiakkaana. Kuva Leonard Leinonen.
Paanajärvi

 Pääjärveltä on 60 kilometriä Paanajärven kansallispuistoon. Siellä voi ihailla Kivakkatunturia, Kivakkakoskea ja Mäntykoskea. Talvella voi myös nousta Nuoruselle.

 Täällä ovat vienankarjalaiset ja suomalainen kulttuuri kohdanneet. Nuorusella ja Kivakkatunturilla voi nähdä isoja uhrikiviä, jotka on nostettu pienempien kivien varaan.

 Ilmari Kianto luonnehti 22.7.1914 Paanajärveä alppialtaaksi kaikessa loistossaan. Olen kolmesti käynyt puistossa ja ihaillut säilynyttä neitseellistä luonnonmetsää. Laivasta voi ihailla järven pohjassa uivia kalaparvia ja rannan korkeaa Ruskeakalliota. Suotuisa luonto linnuillekin. Kun istahdimme nuotiopaikan penkille, niin heti lensi luoksemme kuukkeli. Se oli kesy. Viskelimme sille leivänmurusia.

 Ilmari Kiannon runon viimeinen säkeistö kertoo, mitä hän koki Pääjärven rannalla heinäkuun 22 päivänä 1914.

”Kivakka Oulangan takaa siinsi,
 jättiläisvaara valtava tuo.
 Ukkosen salama taivasta piirsi,
 Karjalan Nuorunen viimoja viilsi,
 Oulangan ”kirikko” ruskossa kiilsi...
 Kansojen kohtalo, mieltäni kiinsi?...
 – Jumala, Karjalan elää suo!”

 Kiannolla oli suunnitelmissa matka edelleen Solovetskin luostariin, mikä ei toteutunutkaan sodan syttymisen takia 31.7.1914.

 Elokuun päivä onkin jo lyhyempi ja päivässä pitää ajaa yli 600 km kohti Petroskoita. Ylitämme joen, mikä yhdistää Pääjärven ja Tuoppajärven.

 Edessämme on kivikkoinen mäki. Sillä kohdalla on ollut ankarat taistelut kahden armeijan välillä heinäkuussa 1941. Siinä kaatui paljon sotilaita puolin ja toisin. Nyt ei mikään muistuta sodasta. On hiljaista.

 Kahden perheen asuttamat puutalot ja pienemmät jäävät vasemmalle. Ajamme edelleen. Sivuutamme Kokkosalmen kylän. Muutama talo on sillankorvassa.

Kiestinki
 
 Kiestinki lähestyy. Tulemme risteykseen. Toinen tie vie Kiestingin keskukseen ja toinen on metsäautotie, josta puutavaraa tuodaan alalanssille.

 Tätä samaa vanhaa tietä, silloin kapeampaa, asteli Ilmari Kianto Kiestinkiin 10.8.1914. Hänen yöpymistalonsa isäntä (Ahvenlahdessa, aito karjalainen mushikka), Artemi Makaroff (edesmenneen mieheni vaari) oli soutanut hänet toiselle puolelle Jelettijärveä, mistä Kianto lähtikin taipaleelle, yksin astellen metsäpolkua, porrastettuja soita. Puolivälissä matkaa hän kiipesi korkelle kivelle, otti laukustaan sapuskat ja lammista matkamaljan virvoituksekseen.

 Tällä matkalla olivat Kiannon pieksusaappaat menneet rikki ja hän joutui etsimään Miina Saposnikkaa, suutaria. Suutari ei ollut talossaan, vain harava pönkkänä ovella. Ilmari Kianto kuvailee taloa:
”Pieni, rojuilla kukkuroitu poksa, jonka kirpeässä nahkanhajussa ei olisi luullut kärpäsenkään elävän...” 
 molemmin puolin ja niissä asuu Artemi Makaroffin jälkeläisiä.

Kiestinki 2010
Sukulaisissa

Suora tie eteenpäin vie Louhelle, piirikeskukseen. Poikkesimme ensin tämän tien varrella sukukulaisen luo, jossa oli kuuma aamiainen valmiina.

Täällä mieheni Jouki-sisko asuu yksin. Vaikka hänellä ikääkin on karttunut, jaksoi hän sentään käydä puolukoita poimimassa. Siitä sai lisätuloa.Pihalle olikin tuotu autokuorma polttopuita, jotka pitää sahauttaa, sahauttaa, pilkkoa ja pinota. Pirtissä on kaksi uunia ja molempia lämmitetään.

Talossa on siistiä. Maalatut lattiat on matoilla peitetyt. Perunaa Jouki kasvattaa talveksi riittävästi. Kunhan terveys jatkuisi, niin pärjäisi omin voimin. Hän oli ennen elääkkeelle pääsyä tehnyt kymmeniä vuosia raskasta työtä sahan alalanssilla. Mutta sahan romahdettua tulivat tosi vaikeat ajat, joista vieläkään ei ole selvitty.

Talo Kiestingissä 2010
Kiestingin sahalaitos 2010. Lieneekö tämä samainen paikka ollut Liljan mainitsema alalanssi, missä myös Jouki työskenteli aikanaan?
Vuonninen

Käydessäni toisen kerran Vienassa samaa tietä syyskuussa, niin tällä välin oli Vuonisissa pidetty kansainvälistä rauhan juhlaa ja tietenkin tietä oli korjattu.

Vieraita oli ollut Moskovasta saakka. He olivat Kalevalan tutkijoita. Sittemmin linja-auotolastillinen saksalaisia oli saapunut praasniekkaan. Heistä vanhemmat olivat olleet sotimassa Venäjällä Vienan Karjalassa, osa nuorempaa sukupolvea. He etsivät saksalaisten kaatuneitten hauta-alueita. Näitä löytyi useita.

Vuonisen kylään saatiin jälleen sähköt, vasta kello 12:sta yöllä, mutta kyläläiset olivat iloisia siitä. Jo useita vuosia kylä oli ollut pilkkopimeässä. Saa nähdä tuleeko se pysyvästi valaisemaan historiallisesti vanhaa Vuonisen kylää – näemme sitten.

Tämä Vuonisen ”Pisan torni” maamerkki tuli meille Pääjärvelle ja Paanajärvelle matkaaville hyvinkin tutuksi. Aikanaan jouduttiin kulkemaan pääasiassa Kostamuksen kautta mikä oli varsinainen koettelemus ja pitkä automaratoni joka kesti vähintään 12 tuntia ennen kuin saavuttiin Paanajärvelle.
Lähteenä käytetty: L. Efimovan kirjoittama kertomusta (10/2003 Säkkijärvi-lehdessä).

8.11.2020 Veli M. Leinonen

Mäntykosken Jäälautasten tanssi

Mäntykoski talven keskellä.
Juuman Kitkajoelta Paanajärvelle, runo-kuvaesitys
Retkellä Mäntykoskella 1990-luvun loppupuolella.

Hämmästykseni on suuri, kun saavun eräänä hyytävän kylmänä tammikuun (1995) aamuna kuvaamaan Mäntykosken kuohuja.

Mäntykosken lautastarjoilu tammikuussa 1995.
Sinun ylhäiseen soittoon, 
herää uninen yö, 
tervastulisen lämpö, 
kylmäpakkanen lyö.

Veli M. L.
Mäntykosken lautastarjoilu
Tulen puolelta tunturin, 
kyynelvirrassa vei, 
vesi hulluna hyppää, 
sanon sille nyt hei.

Veli M. L. 
Mäntykosken lautastarjoilu tammikuussa 1995.
Anna vettesi virran, 
hetkisen hengittää,
tule kulkuri kulmakunnan, 
lähdevedestä lämpimään.

Veli M. L.
Paanajärven harjukset
Sinut tunturin tuuli, 
kesäsointuna koin, 
sulavettäsi puron, 
minä janooni join. 

Veli M. L.
Mäntykoski talvella
Punahonkasi syvälle juurtui, 
kelometsänä männikkömaa, 
kotikoskessa syntymän saattaa, 
kutu taimenen onnistaa. 

Veli M. L.
Mäntykoski kesäasussa.
Olet kantele kunnaiden kunnaan, 
etkä koskaan vaieta voi, 
maksoit kaikista kalleimman lunnaan, 
siksi könkääsi ain yhä soi.

Veli M. L. 


Helsinki 14.12.2019
Veli M. Leinonen

Paanajärven ylisen Ahvenpilkki

Aleksi näyttää kuinka ahven ottaa onkeen.
Isä ja poika Paanajärvellä.
Aleksi elvistelee Nuorusjokisuulla vaihteeksi hauen vonkaleella.

Jotkut ovat luotuja onkimaan

Marraskuussa 1994 saavuin vierailulle Paanajärven kansallispuistoon.   Punaiseen paholaiseen oli pakattu  tarpeelliset retkivarusteet kalastusvälineineen, sekä moottorikelkka rekineen.

Raja ylitettiin Kortesalmi – Suoperän kautta ja matka sujui muitta mutkitta. Oli sopivasti pakkasta ja etuajassa saapunut runsasluminen talvi oli siloitellut Pääjärven tien melkolailla mukavaksi ajaa, verrattuna kesäkeliin, jolloin tiestön kuopat ja kivikot tekivät matkanteosta lähes kärsimyksen.

Kalakaverini ja silloinen puiston opas Aleksi odotti Pääjärven kylässä. Hoidettuani asianmukaiset kulku- ym. luvat jatkoimme matkaa kohti Paanajärven kansallispuistoa.

Alkutaival kohti puistoa on melkolailla tasamaata, mutta noin 20 km ajon jälkeen alkaa nousuvoittoinen taival kohti Paanajärven ylänköä.

Muutaman kunnon nousun jälkeen avautuu Pääjärven selkävedet ja  saaristo koko komeudessaan. Edessä näkyy Kivakan siluetti ja järven pohjoispäästä pilkistää Päänuorusen huippu. 

Karmankajokilaakson sillan ylittämisen jälkeen alkaa hurja nousu kaartaen vasemmalle, joka noustaan pikkuykkösen turvin mersuparan ulvoessa täysillä. Muuten tuotakaan mäkeä ei ylitetä.  Karmankajoen pelottava jokiuoma ohitetaan onnellisesti ja pitkän alamäkihuilin jälkeen ylitetään Tavajoen silta, josta alkaa pitkä ja tasaisen viettävä nousu kohti Kivakan maisemaa.

Kivakkatunturin koko komeus pläjähtää eteemme häviten taas tyystin näkymättömiin. Lopulta ollaan jo Nuorusjoen tuntumassa puiston sisäänajoportilla. Pysähdymme tervehtimään puiston työmiehiä, kun he samalla tarkastavat kulkulupamme.

Rupattelutuokin jälkeen jatkamme eteenpäin. Kivakan kupeen ylängöille noustaan liki kuuden kilometrin matkan, josta alkaa pitkä usean kilometrin pituinen pitkä lasku kohti Oulankajoen laaksoa. Tie on niillä main kivinen ja paikoin niin jyrkkäpiirteinen, että on ajettava kieli keskellä suuta.

Marraskuinen ilta on jo hämärtynyt ylittyämme Oulangan sillan. Ajamme auton sillan kupeessa olevan kämpän pihamaalle parkkiin ja lähdemme ikuistamaan Oulangan sinisen hetken, joka on kiehtovan kaunis alkutalven valaisemassa jokilaaksossa. Iltapuhteeksi lämmitetään vielä jokirannan sauna, ja kylvyn jälkeen syödään kunnon päivällinen, jonka kokkaaminen on pikkujuttu asuntoauton kaasuliedellä.

Nukuttuamme hyvänoloiset yöunet nousemme lumisateiseen aamuun. Uutta lunta on saatu vähintään 30-40 senttiä, ja lisää tulee taivaantäydeltä. Nautimme tukevan aamupalan puuron kera, joka nostaa viriliteettimme touhukkaaksi.

Välittämästi ulkosalle päästyämme otamme auton takaosan tavaratilasta moottorikelkan rekineen päivineen. Päätetään ajella suoraan pilkkivesille Paanajärven suuntaan.

Päästyämme Paanajärven itäpäähän huomaamme, että lukuunottamatta rantavesiä Paanajärvi on täysin sula, eikä sinne ole menemistä ilman venettä. Niinpä sitten kulkeudumme Paanajärven itäpään läheisen pienen lammen rantaan ja ryhdymme pilkkiongintaan.

Paanajärven itäpään Niskakosken niska maaliskuussa 2011.
Oulankajoella ja Pääjärvellä kalassa 1990-luku.



Aleksi pyöräyttää ensimmäisen reiän, ja ennen kuin olen saanut aikaiseksi omani,  Aleksi on jo  vetänyt pari pikkuahventa jään pintaan. Katson ihmeissäni tuota touhua,  ja näyttää siltä, että ahvenet suorastaan syöksyvät jään päälle. Siinä touhutessamme saan minäkin parikymmentä pikkuahventa ja mietin, johtuisiko ahvenien innokkuus avannolla kyseisen lammen hapenpuuteesta.

Puolen tunnin pilkkimisen jälkeen lopetamme, koska Alekilla on liki 90 ahventa minun parinkymmenen lisäksi. Kyllä riittää, tuumataan ja niin lähdetään kalan perkuuseen.

Pianpa ollaan kämpän kupeessa takaisin ja saadut ahvenet nyljetään. Päätetään keittää kalasoppa Vienan Karjalaistyyliin.

Kattilaan kumotaan joessa huuhdotut perkaustähteet. Erityisesti mukaan halutaan nahkat ja päät. Muutama kuorineen lohkokottu pikkusipuli sekaan ja pata hiljaiselle tulelle porisemaan kaminan päälle. Kertyvä perkeiden vaahto nostellaan pois.

Siinä odotellessa kämpän tulisilla, me höpistään niitä näitä, ja pelaamme sököä pelipanoksinamme venäläiset tulitikut.

Tunnin jälkeen liemi otetaan talteen, ja liemeen lisätään vielä kymmenkunta pikkuahventa suolistettuina nahkoineen päivineen.
Jatketaan kypsentämistä  hissukseen puolisen tuntia. Liemi siivilöidään ja otetaan talteen. Nyt saatuun kirkkaaseen liemeen lisätään hyvin huuhdellut nyljetyt ahvenet ja haudutetaan vielä puoli tuntia. Lisätään loppuvaiheessa muutama maustepippuri ja loraus vodkaa, sekä suolaa maun mukaan.
Keitto nautitaan siten, että liemi ryystetään tai lusikoidaan sellaisenaan, ja kalapalat syödään käsin, ikään kuin picnikin tapaan. Kyytipojaksi, tilanteen niin salliessa, voi napata vodkapaukun (ellei kaikkea tullut holvattua keittoon), ja lisukkeena mutustellaan venäläistä ruisleipää. Tästä ei lisäaineeton kalasoppa parane, tuumaamme tyytyväisinä, ja otamme hyvin ansaitut pikkunokoset hirsikämpän ylisillä.

21.12.2019 Veli M. Leinonen


Vaaksa vaaraan 1995

Kokematon kelkkailija oli alvariinsa avun tarpeessa Paanajärven vaativassa maastossa.

Helmikuun loppupuolella v. 1995 tuntui taas olevan sopiva aika käväistä Paanajärven maisemissa. Raja ylitettiin Kortesalmi-Suoperän asemien kautta Pääjärvelle. Tällä erää matkakaveriksi lähti pikkuserkkuni Timo, joka oli jo tottunut Paanajärven kävijä. Hänkin kuului Paanajärven uuden tulemisen (Paanajärvi Kansallispuistoksi, Paanajärvi Park 2002). Hänen isänsä (Eero Leinonen) oli yksi Paanajärvi Oy:n perustajajäsenistä, jotka toivat puiston maille mm. liki satakunta poroa käsittäneen porotokan ja Lola-nimisen laivan, millä kuskattiin n. puolenkymmentä vuotta turistiryhmiä Paanajärvellä.

Kaveri upotti koko kelkkansa puron pohjaan. Vinssillä nostettiin. 1996.

Timo oli tottunut umpilumiajaja, henkeen ja vereen armoitettu poromies ja metsuri. Poromiehen ammatinharjoittajalle, hangessa umpilumiajo moottorikelkalla, oli arkisen tuttua työtä.

Timon kelkka oli pieni, mutta ketteräliikkeinen ja pitkätelainen Lynx, joka soveltui erinomaisesti umpilumiajoon. Itselläni oli sillä kertaa lyhyttelainen sport-malli, joka osoittautui melkoisen käyttökelvottomaksi Paanajärven tunturimaisemien umpilumiajoon.

Paanajärven puistotie Nuorusjokivarresta Oulankajokilaakson sillalle oli sillä kertaa aurattu, joten ajelimme jokivarren tutulle kämpälle vaivattomasti, ilman minkäänlaista ongelmaa. Päästyämme tukikohtaan, suunnittelimme seuraavan päivän ohjelmaa. Tavoitteena oli sillä kertaa ajaa reitti Paanajärveltä Nuorusen alapuolelle, yhdistääksemme reitin Nuorusjokisuulta tulevaan Nuorusen reittiin.

Aamuvarhain suuntasimme kelkat kohti Paanajärveä. Lunta oli kertynyt jo reilut 60 cm. Tosin paikoin näytti siltä, että sitä olisi ollut jo toista metriä. Mutta niinhän se onkin, että paikka paikoin lumen määrä vaihtelee.

Oulankajoen silta Oulangan laaksossa n. 7 km ennen Paanajärven itäpäätä.
Sirkelän ylisillä, reitti Iso-Nieriäiseen.

Paanajärven selkä oli vähäluminen, mutta aaltoilevat tuiskulumivallit pitivät huolen siitä, että ajaminen ei ollut erityisen nautittavaa. Lämpötila oli kuitenkin leppoisat pari-kolme miinusastetta.

Ajoimme Anttilan paikkeille, ja palasimme siitä eteläpuolen rantaviivaa myötäillen takaisin itään päin. Selkäjokisuun jälkeen nousimme aina aika-ajoin eteläiseen ylämaastoon, käyttäen kaikkia näkyvissä olevia vanhojen taloseutujen peltoaukeilta, aina Kultasesta ja Korpelasta alkaen. Etsimme sopivaa väylää ylämaastoon nousemista varten. Myös lumiolosuhteet olivat mielenkiintoiset. Aina lähtiessämme järven jäältä, alla oleva lumi oli pintalunta lukuunottamatta nuoskaa.

Noustuamme noin 200 – 300 metrin päähän rannasta, lumi muuttui täysin pulverimaiseksi pakkaslumeksi, joka jauhautui telaston alta liian helposti, eikä näin saatu tarvittavaa pitopohjaa jyrkkiä rinnenousuja varten. Kymmenistä yrityksistämme huolimatta, Nuorusen suuntaan johtavaa sopivaa väylää ei löytynyt mistään, ja lopulta Sirkelän peltojen maisemissa kävi niin, että sekä Timo, että minä, olimme juuttuneet nuoskalumen syvyyteen niin, että ilman kaverin apua kelkkaa ei ylös saatu nostettua. Tarvittiin apumies lapioineen ja meillä oli vain yksi lapio. Aluksi kaahlasin Timon luokse muutaman sadan metrin päähän irroittamaan hänen kelkkaansa ajovalmiuteen. Sitten, kun minunkin kelkka saatiin irroitettua, otimme suunnaksi Paanajärven itäpään. Saatiin siis pikkuisen esimakua tunturiin nousemisen haasteista, ja niin iltahämärän saapuessa palasimme tyhjin toimin kokemusta omaavina perusleiriin.

Nuorusenjoen kämppä.

Nuorusen kautta Paanajärvelle

Sitten viime reissun, vanha ajojälki oli peittynyt uuden lumen alle. Siikajärvelle johtava ajoura oli tosin näkyvissä pilkkimiesten ansiosta. Siitä eteenpäin seurattiin taas jokivartta ja niin aloitettiin jälleen Nuoruselle nousu. Nyt homma sujui kohtalaisen vaivattomasti, kun sakean metsän sisässä oleva reitti oli vielä näkyvissä. Palasimme takaisin Nuorusen itäpuolelle ja ajoimme muutaman kilometrin pätkän aina Kaunisjärvelle asti, mistä palasimme oikaisemalla Siikajärven suuntaan. Ilta oli jo hämärtymässä, joten piti tankata vielä kelkat, syödä ja juoda itsekin. Siikajärven suunnalta lähdimme ylittämään pikkuruista suolampea ja yllätys, yllätys, kelkkamme upposivat sohjoisen lumen alla olevaan pintavesihöttöön jota kellui runsaasti jään päällä. Tällä kohtaa juutuimme kelkkoinemme vesisohjoon. Aikamme taisteltuamme yhteisvoimin, pääsimme pälkähästä ja iltapimeässä olimme taas tukikohdassa.

Kelkka on juuttunut hankeen.

Pidettyämme ansaitun ruokapaussin ja tankkasimme kelkat uudelleen lähtökuntoon. Nyt emme ottaneet lisäpolttoainetta matkaan, koska haluttiin liikkua keveämmällä kuormalla. Ja niin taas oltiin liikkeellä.

Kaunisjärvi, Nuorunen ja Nuorusen poika.

Vaikka olikin jo iltahämärä luotimme suunnistustaitoomme mukana olevan kartan ja kompassin turvin. Päästyämme Kaunisjärven maisemiin sovimme, että Timo ajaa keulamiehenä, koska hänen kelkkansa soveltui tehtävään paremmin kuin omani. Minun tehtävänä oli toimia suuntamiehenä.

Edettiin pikkuhiljaa, tasaisen varmasti. Välillä oltiin puolin ja toisin vaikeuksissa, mutta apua antaen matkaa jatkettiin. Timo oli keskittynyt niin ajamiseen, että kelkka tuntui koko ajan, kuin luonnostaan, ohjautuvan kotisuomen suuntaan, missä heidän kotitilansakin sijaitsi. Niinpä jäin useita kertoja odottamaan paikalleni, jotta hän reakoisi tilanteeseen, ja niin aina mies palasi takaisin, vaikka oli ajejellut usein kilometrienkin päähän.

Hankikelissä Nuoruselle.



Olimme jo ohittaneet Selkäjärven ja tunnit kuluivat ja bensaa paloi. Hiestä märkinä porhallimme jo kartan mukaan Syväsalmijärven itäpuolella. Pidimme pienen tauon järven pohjoispään metsän suojassa. Sanoin Timolle,että olemme kohtapuoleen liian lähellä rajavyöhykeen valvontalinjaa. Otetaan tämä huomioon, ja pyritään pitämään suunta pohjoiseen.

Niinpä sitten joskus iltakymmenen paikkeilla, kuulen Timon juuttuneen kelkkoineen kiinni keskelle tiheää kuusikkoa. Irroitustalkoiden jälkeen jatkettiin taas eteenpäin. Lieneekö sitten johtunut maaston olosuhteista, vaikeakulkuisten vaarojen välteltävistä rinteistä ja muodoista, vai mistä, kun yht’äkkiä totesimme olevamme mitä ilmeisemmin Venäjän rajavyöhykkeen valvontalinjalla.

Suunnistus oli mennyt pieleen. Kuitenkin on myös niin, että umpilumiajossa, tuntemattomissa maisemissa, kuski pyrkii aina valitsemaan sen suunnan, mikä näyttää helpoimmalta edetä. Näin ollen ”ajopuuteoria” sai meidän kesken uuden merkityksen. Siinä sitä hetki oltiin ja ihmeteltiin. Sammutettuamme kelkkamme kävimme neuvonpitoon. Tilannehan oli vakava ja seuraukset saattoivat olla arvaamattomat. Siperiareissu tästäkö vielä tulee…

Selkäjoen yläjuoksulla keväthankien aikaan.

Paikannettuamme itsemme kartalta tulimme siihen tulokseen, että Paanajärvi on n. 7 km päässä pohjoisessa. Mietittiin kyllä takaisin palaamistakin, mutta jäljellä olevan polttoainemäärän perusteella tultiin siihen tulokseen, että palaaminen Nuorusen kautta oli mahdotonta. Lopulta päätimme ottaa suunnan Paanajärvelle. Pianpa ajoimme, niin kovaa kuin rohkenimme, hyvin pohjattua rajavalvontalinjaa pitkin kohti Paanajärveä pimeässä, ilman ajovaloja. Matkalla ei tullut vastaan ristinsielua ja kohtapuoleen rantauduimme Selkäjoen länsipuolelle liki Rajalan vastapuolta. Siitä ajoimme mitä pikimmin järven itäpäähän ja edelleen Oulangan sillan tukikohtaan.

Sen verran oli ”siperian pelko persuksissa”, että lastattiin tuota pikaa kalusto kyytiin, ja jatkettiin matkaa huoltoautolla muina miehinä Pääjärvelle ja aamulla anivarhain palasimme Suomeen Suoperä – Kortesalmin raja-aseman kautta.

Seuraavalla Venäjän reissulla maaliskuussa 1995, jouduin luonnollisesti viranomaiskuulusteluun Pääjärvellä. Asia selviteltiin juurta jaksain, ja kuulustelun suoritti Suoperän rajamiehen virkaa hoitava luutnantti. Kuulustelu suoritettiin Oulankajoen sillan kupeen parkkipaikalla ä asuntoautossani. Ei siitä sentään Siperian työleirille jouduttu, eikä palkittu Leninin kunniamerkillä.

Helsinki 27.12.2019
Veli M. Leinonen