Halajan

ritaritvakoivu
Halajan

Minä taivun alle lehdettömän koivun,
katsastan läpi oksien taivaan,
valottoman kaamosken alle vaivun.

Laiskalehmänä märehdin haassa,
varsinaisesti minä hoipun,
ajatukseni apea ja mieli on maassa.

Vaan en minä tuosta huoli,
vaikka vähän minä tästä välitän,
laiska lehmä liikaa märehti – väitän,
satakertaisena ähkyyn kuoli.

Kaviot sillä kastui,
jaksanut ei nousta,
sorkkineen hetteeseen astui.

Mutta koivu oli yhä korea,
tuohisen turilaan tuhti,
oksistaan onnekkaan sorea,
poissa sillä on syksyssä puhti.

Vaan kohta se huurustuu huntuun,
kiteisen hiutalelumen,
koppeutuu talvisen tuntuun.

Se vajoaa kaamoksen koomaan,
jähmettyy jäiseen,
vaikka halusi lähteä Roomaan.

Kevätaurinko sulattaa jäisen,
valkotuohisen mahlajuoksuun,
latvus heräjää notkepäisen,
minä halajan vastan tuoksuun.

18.11.2020 Veli M. Leinonen