Monet kiertänyt oon maat, mietin missä rauhan saa, sama aina uudestaan, kuka luopuis toiveistaan, suo se mulle matkallain, sinuun luotan armahain, jos saan sanoa mä sen, jos saan sanoa taas sen.
Mennään Ranskaan, siellä kanssas monotanssaan, tahdon olla vielä kanssas, kätössessäs kultasein.
Notre Dame, laivakyydin Seineen saamme, juodaanko limonaade, vaiko pelkkä parle-moi, viel sen teemme, ainaiseksi sinne jäämme, viel sen teemme, laatuaikaa kultasein.
Mennään Ranskaan, siellä kanssas monotanssaan, tahdon olla vielä kanssas, kätössessäs kultasein.
Viel sen teemme, ainaiseksi sinne jäämme, Viel sen teemme, laatuaikaa kultasein.
Mennään Ranskaan, kanssas siellä monotanssaan, tahdon olla vielä kanssas, kätössessäs kultasein, Seinen kaunein mun kultasein.
Erkki Tiesmaa ja Elsa Lampi Paavolankankaan Murju-korsun edustalla.
Lotta Lunkreeni ja Eldankajärven jää
Jo monioita vuosia sitten Jyrki Iivonen julkaisi Hesarissa tarinan jatkosodan aikaisesta ”Eldankajärven jää” kappaleesta, jota olen siteerannut jo aiemmin. Artikkelissa kerrotaan ”Eldankajärven jää” kappaleen olleen valistusupseeri kapteeni Erkki Tiesmaan sanoittama. Edellä mainittu tarina saa nyt jatkoa. Löytyipä kirjahyllystäni parikin teosta, joissa kerrotaan aiheesta laajemmin. Teokset ovat ”Nainen sodassa” (Valitut Palat 1995) ja Einari Kukkosen ”Elämää juoksuhaudoissa” 1985. Mainitut teokset toimivat tämän tarinan lähdeaineistona. Artikkelikuvat mainitun ”Nainen sodassa” kirjasta.
Tuosta ratkiraadollisesta laulusta kerrotaan tehdyn kolme eri levytystä kevättalvella 1942, joista Jori Malmsténin PSO:lle laulamaa ei julkaistu. Mainituista levyjulkaisuista Soinnulle sen lauloi A.Aimo ja Saarikolle Korsukuoro. Kerrotaan everstiluutnatti Simo Mäkisen antaneen ”käskyn” tehdä pojille kunnnon rallin, ”ettei tarttis aina noita iänikuisia siviiliralleja lauleskella”. Ja niin Tiesmaa pisti runoratsunsa laukkaamaan. Säveleksi muistui mieleen hänen ylioppilasvuosiensa aikainen saksalainen ”Fred Markushin Ali-baba-foksin” sävel-aiheeseen sovittama ratkirealistinen korsulaulu, jonka tunsi pian jokaikinen. Laulu levytettiin vielä uudelleen kahdesti ”Musketöörien” toimesta v. 1959 ja KY:n laulajien toimesta v. 1971.
Kerrotaan mainitun kappaleen saaneen soittokiellon silloisissa Ylen ohjelmissa. Tätä hiukan ihmeteltiin, koska itänaapuria ei mollattu alkuperäissanoituksessa lainkaan. Soittokielto saattoi syntyä levytysversioihin syntyneiden tekstimuunnoksien takia (esim. ”ei oo hevosella heiniä” muotoon, ”ei oo ryssällä heiniä, syövät tallista seiniä”), mutta syy saattoi olla myös pelkkä tekstin raadollisuus.
Lotta Lunkreenin esikuva
Kerrotaan valistusupseeri Tiesmaan tehneen ”Eldankan” sanoituksen yhden iltapuhteen kuluessa ”Murju” korsun kämppäkavereiden innostamana ja avustamana. Sitä laulettiin korsuissa ja asemiesilloissa. Sen realistiset ja hirtehiset sanat osuivat suoraan ajan ytimeen. Niihin oli saatu ympätyksi tiivis annos asemasodan tunnelmaa. Oli patterien paukkumista, korttipeliä korsun kaminan loisteessa, läskiä, lotinaa ja eukon ikävää. Paikallinen nimistö ja ajankohtaiset tapahtumat oli niinikään tallennettu. Kerrottiin esim. Munakukkulasta, joka oli menetetty taistellen, ja Makkarakukkulasta, jonka pojat onnistuivat pitämään hallussa. Kesämuistoja olivat mm. liukumiinat ja riukujen prykäämiset.
Honkien varjossa sumppia keittävällä lotta Lunkreenilla oli myös esikuvansa tosielämässä. Hän oli Elsa Lampi, sortavalalaistytö, joka tuolloin toimi muonituslottana JR 32:ssa. Samassa rykmentissä palveli myös Erkki Tiesmaa. Tiesmaa oli tunnettu kokkapuheiden pitäjä ja vitsinikkari, joka tapasi antaa lotille lempinimiä. Ja niin Elsakin sai omansa ”lotta Karoliina” lempinimen, joka oli siis Eldankanjärven jää-laulussa mainitun ”lotta Lunkreeni” esikuva. Kerrotaan ”Lotta Karoliinassa” olleen kaikkien peruslottien hyvät ominaisuudet.
Rintamalotta Elsa Lampi lähemmin
Elsa palveli kaikki sotavuodet. Talvisodan syttyessä hän oli 21-vuotias. Aluksi hän toimi muonituslottana kotikaupunkinsa Sortavalan sotasairaalan keskuskeittiössä. Se oli ankaraa aikaa nuorelle naiselle, joka joutui päivittäin kohtaamaan sodan karun todellisuuden syöttäessään vaikeasti haavoittuneita, kädettömiä, näkönsä menettäneitä ja lopen uupuneita miehiä. Jatkosodan aikana Elsa työskenteli Vuonnisen kylän tienoilla vuoden päivät muonituslottana, kun Uhtuan suunnan tietä paranneltiin työmaakomppanian toimesta. Tuolta Elsa siirtyi Uhtualle, missä hän toimi koko sodan loppuajan. Paavolankankaan lottakanttiinissa Elsa keitteli ”sumppiaan”, kuljetti muonia etulinjan tuntumassa olevaan komentokorsuun ja etulinjaankin. Elsa oli avulias, ystävällinen, iloisesti hymyilevä, oikea mielialojen kohottaja sodan ankean arjen keskellä. Näin muisteli Elsaa JR 32:n tiedustelu-upseeri Jouko Pesola, joka oli Tiesmaan mukana synnyttämässä ”Eldankajärven” laulun sanoja kuin myös esittämässä ko. laulua korsuissa, teltoissa ja asemiesilloissa. Näin Lotta Lunkreenista ts. Elsa Lammesta tuli elävä legenda. Erkki Tiesmaa muisti Elsaa vielä lottakanttiinin vieraskirjassa, kun Elsa käväisi auttamassa äitiään Sortavalassa parin kuukauden lomalla. Tässä vielä lopuksi Tiesmaan Elsalle kirjoittama runo:
Täällä aikansa pikku Karoliina keitti, paisti klubiruuat, vyöllä esiliina. Kanssa lotta Helunan ol kiivas päivän tahti, päivät oli ruokkimassa, yöllä Murjun vahti. Ero tuli, kanttiinille Karoliina kulki, siellä saman töitten innon aina saattoi julki.
Nyt hän, pikku Karoliina, lähtee kauas kottiin, hyvän muiston jättää meihin ynnä lottiin. Kiitosta vain, Karoliina, onnellista matkaa, mihin ehtii hän, jos aina Uhtuan tyyliin jatkaa.
Uhtan tyyliin Elsa jatkoikin loppuun asti. Kun Lotta Svärd-järjestö 23 marraskuuta 1944 lakkautettiin, Elsa hakeutui muonitustöihin Rovaniemen Työmaahuollon (ts. lottien työn jatkajajärjestö). Lopullisesti Elsa siirtyi siviiliin 1945 jolloin sota-ajan komennusta oli kestänyt kokonaiset viisi vuotta.
Pihkapuulta maistuvaa aitoa suomalaista
Vilja peltoon peitettynä kevätkylvöt tehtiin,
pitkän talven taittuessa kesä tulla ehtii,
hiirenkorvan tultua mahla koivupuussa,
sokerisen maukasta kuin makiainen suussa.
Nila irtoo parhaiten ennen juhannusta,
myös pihkapuussa pursuaa mahlamakustusta,
ukko ottaa kätöseensä pian pihkakirveen,
honkaa sillä kopsuttaa, eikä se oo hirvee.
Metsäelo ruskea saa loven kohta kylkeen,
petäjäiseen isketään, kirves lastun sylkee,
kaatuu pian petäjäinen kosteikkoisen maahan,
leipäviljan jatketta perheelle näin saahaan.
Nuori, suora oksaton, pettupuista parhain on,
pihkaa pitää välttämän, tuuliparkkii vähemmän,
vaalenruskee parahin, liinan ihka irtoovin,
tyveen lippa veistäen, kannon kantaan kaataen.
Nylkyveitsi valmistetaan lujaan oksapuiseen,
nelikulma leikataan kyynärmittasuiseen,
iltarupeen tultua kaarnakuoret silvitään,
nilakerros paljatuen liinat niistä jälkeen jää.
Liinat saavat kuivahtaa tovin auringossa,
sitten niitä paahdetaan uunin ahdingossa,
karvas pihka poistetaan tervastuoksuisesta,
ei silloin vatsaa kourista, ei tuu turvotusta.
Leivinuunipaahteessa pihka pintaan kiehuu,
raavinpuukko kätösissä paistaja nyt liehuu,
liinat kuivuu käpristyen torvitolleroiksi,
punaruskee väriltään muuttuu haperoiksi.
Jälkilämmöin kuivatellaan haperoiset liinat,
on kohta niitä survomassa pappa, mummo, miina,
petkeleellä pieksetään ne murumurkinaksi,
ja puulla pyöröpäisellä huhmar’pettuisaksi.
Vielä kerran siivilöidään seulasihtisessä,
ja karkee rouhe jauhataan käsikivisessä,
sekaan kyllä heitetään myös oikeata viljaa,
hartiat kun kipeytyy ollaan hiiren hiljaa.
Punaruskee pettujauho katovuoden kantoi,
nälkämaassa toivoa se elovuoteen antoi,
pettuleipä perusruoka oli kotimaista,
pihkapuulta maistuvana aito suomalaista.
Hki 8.9.2021 Veli M.
Runomuotoon kirjoittamani "pettujauhon valmistuskronikan" lähdeaineistona käytetty kuvien kera Götha ja Reima Rannikon "Kainuun leipä" kirjasta (1978).
Pettupuun kaato.
Oksat helpottavat karsimista.
Loveaminen ja kannon päälle nosto.
kuori viillettiin aluksi puun ympäri…
…kyynärän mittainen neliö nylettiin irti puusta kovapuisesta oksasta tehdyllä erillisellä puunylkimellä, jolloin liina ei päässyt vikaantumaan.
Silpimällä poistettiin ruskeaa ja vihreää kuorikerrosta jolloin jäljelle jäi puhtaat liinat.
Kuoret silvittiin, rapattiin puukolla ruskea kaarna irti sekä pyöräyteltiin pihka oksanrei’istä. Silpimistä varten kuori käärittiin rullalle, jonka tukena oli pyöreä keppi. Paksu liina kesti rullana ilman keppiäkin.
Uunissa paahtaminen.
Hartiavoimin survotaan…
…loppusurvonta ts. hienonnus tehtiin pyöreäpäisellä puupulikalla huhmareessa.
Vaikka kukko kuuluvin kiekuis!
Naisen naisin naapurista
oman ottaisin korean,
hän leivän leipoisi limppuseksi,
karjan kuskaisi kotia,
ajasta emme huolisi lain,
eikä kelloa keskenämme,
marjoja oltaisi vain,
naurua lauluissamme,
vaikka kukko kuuluvin kiekuis,
ja aamu päiväksi aukeis.
Hki 4.9.2021 Veli M.
(Runo mukailtu Eino Leinon tekstiin
”Virta venhettä vie”perustuen Hannu Mäkelän
2003 toimittamasta kirjasta,
Päiväkirjalehti/2 Tietäjän puu, sivu 388)
Viime mainitun kirjan tarinoissa sivulla 385– 387 on ”Karjalan säveleksi” nimetty kertomus miehestä Karjalan erämään yksinäisyydessä, missä matkamies kulkeutuu taloon, jonka emäntä ja isäntä ovat omissa työpuuhissaan. Paikalla on vain keskenkasvuinen poika. Hetken hiljaisuuden jälkeen matkamies saa innostettua tämän hiljaisen yksinäisen miehenalun soittamaan balalaikaa.
Tarinassa kuvaillaan monin eri sanakääntein balalaikan ihanaa syvien tunteiden monipolkuista sävelkulkua. Toista ”Tietäjien puu” tarinaa lukiessa, tulee väkisinkin mieleen "Lönnrothin puu" Kalevalan (Uhtuan) keskustan rantamaisemissa, missä se tietääkseni vieläkin vahtii Kuittijärven maisemaa. Tarinassa on myös hyvin läsnä ja aistittavissa vahva karjalaishenkinen kotiseutukaipuu.
Tässä vielä eräs suosittu venäjäinen kansansävelmä ”Troika” balaikkasävelin.
Palvelukonseptin ihanuuksia ja Vispiläkauppa
Lienee palvelualan ammattilaisen sisäsyntyistä mielenkiintoa kiinnittää huomio siihen, miten kulloisessakin kohdalle sattuneessa ostospaikassa näkyy kaiken asiakaspalvelukulttuurin perusasia, eli tapa tervehtiä. Itse pääsääntöisesti äänestän jaloillani lähes poikkeuksetta joka ikisen paikan, missä tätä asiakaspalvelun perusasiaa ei osata.
Toki ymmärrän etteivät kaikki halua tulla huomioiduiksi lainkaan, mutta sepä onkin kunkin itsensä omaa umpimielisyyden yksityisyyttä. Sattuuhan niitä huonoja päiviä itse kullekin, jolloin ärsyyntymisherkkyys epämieluisan asiakaspalvelukohtaamisen aiheuttamaan reaktiooon on kuin tulen sammuttaminen bensiinillä.
Kerran sain välitöntä omakohtaista palautetta ”hyvän huomenen” toivottamisesta sanoin ; kuulehan veliseni, kyllä se riittää hyvin tuo pelkistetty ”huomenta”! Onkin mukavaa, että tervehdyskultuurin moninaisuus erilaisine paikallisine tervehtimistapoineen toimii. Maassa maan tavalla ja maakunnassa maakunnan tavalla, voisi sanoa. Riippuen missäpäin Suomea liikutaan kuullaan mm; Moi, moikka, hei, heippa, terve, moro jne. Eikä aina ole tarpeen sanoa mitään, mutta pienimmillään asiakkaan kohtaamisessa riittää miellyttävähenkinen pään nyökkäys katsekontaktin kera. Niin arkiselta, tylsältä ja kyllästyttävältä kuin se saattaa palveluhenkilön mielessä tuntua, on tärkeää millä äänenpainolla tervehdys esitetään. Ei saisi olla ylimielistelevä, ylimairea tai väkinäinen. Luonnollisen oman itsensä näköinen tapa silmiin katsoen on varmasti paras tapa.
Kautta aikojen Suomessa ja muualla maailmassa on osattu asiakaspalvelun hienoudet. Omakohtaisen parhaan asiakaspalveluoppikoulun sain suorittaa Rovaniemen Pohjanhovissa 1970-luvun alussa, jonka palvelukonsepti toimisi loistavasti tänäkin päivänä missä tahassa maailman kolkassa.
Aikanaan Kantaravintolat Oy:n asiakaspalvelukouluttajana toimi edesmennyt Bertil Johansson. Pääsin hänen työparinaan näkemään ja oppimaan, kuinka erilaisia asiakaspalvelun hienouksia voidaan opettaa. Mainittu yhtiö toteutti koko silloisen henkilöstön kattavan koulutusprojektin. Koulutusrupeama kesti kokonaisen viikon. Bertil tarkasteli kulloistakin aihetta lähestymällä teemaa kertomuksellisen esimerkin avulla. Hänen alustukset olivat useinkin hupaisia, ja niiden tarkoituksena oli ennen kaikkea herättää kuulijakunnan kiinnostus käsiteltävänä olevaan aiheeseen.
Yksi tarinoista oli Hilton vs. Marriot johtajien tapaaminen. Kaverukset päätyivät keskusteluun, jossa väiteltiin asiakaspalvelun paremmuudesta yhtiöiden välillä. Olipa kysymys mistä tahansa asiakaspalvelun kommervenkistä, oli toisen osapuolen vastaus aina ”niin meilläkin”, ”näin mekin teemme”, joten hotelliketjujen paremmuus oli enemmän kuin vaikea todentaa. Vielä kuitenkin yritettiin, ja niinpä Hiltonin johtaja kertoi esimerkillään, miten he korjaavat tilanteen, jossa pöytäseurueen daamin rintaliivien olkain on päässyt valahtamaan ikävästi olkapäältä.
Hiltonin johtaja kertoo, että hovimestarimme siirtyy huomaamatta daamin taakse ja pitkävartista cocktailusikkaa käyttäen olkain nostetaan paikalleen huomaamatta. Mutta taas, jälleen kerran, Marriot-johtaja toteaa;näin mekin teemme, mutta me teemme tuon lämmitetyn lusikan avulla! Joten ratkaisu paremmuudesta oli sillä selvä.
Itse olen vankasti sitä mieltä, että juuri tervehtimiskulttuuri ja asiakkaan huomioiminen on kaiken asiakaspalvelun- ja myyntityön alku ja perusta. Siitä ei kannattaisi kenenkään tinkiä. Valitettavan usein näkee lähimarketeissä tympääntyneen näköistä henkilökuntaa kymmenittäin ohittamassa sinut huomaamattomasti, vaikka pienellä pään käännöllä huomaisi, että asiakkaalla näyttäisi olevan jotain kysyttävää. Joskus marketissa on vain yksi kassa ilman näkyvillä olevaa muuta henkilökuntaa. Tällöin apua tarvitseva asiakas harhailee sinne tänne löytääkseen etsimänsä. Ei ole ketään keltä kysyä!
Usein kassatoimihenkilö on myös tympääntynyt ja työn uuvuttama, että mitään tervehdyksen tapaista on turha odottaa. Sen sijaan keltaisissa lehdissä julkaistaan pitkä lista siitä, miten meidän asiakkaiden tulisi valmistautua kassahenkilön kohtaamiseen. Se on pitkä lista, joka meidän tulisi ulkoa opetella kuin katekismuksen kymmenen käskyä aikoinaan. Mitäpä jos siellä opiskeltaisiin ja sisäistettäisiin myös asiakaspalvelun keskeiset toimintatavat lista siitä, miten toivoisimme meitä palveltavan?
Mutta kuten kaikki hyvin tiedämme, asioimme mieluusti niissä paikoissa joissa asiakaspalvelu tervehdystapoineen hallitaan. Näitä paikkoja on onneksi paljon ja niistä on mieluisaa kertoa. Tässä pari esimerkkiä.
Asiakaspalvelun ABC
Tuossa suunnilleen viikko sitten piipahdimme ohikulkumatkallamme Porvoonväylän ABC asemalla virkistäytymistauolla. Heti palveluaseman aulaan tullessa näyttää siistiltä ja hygieniseltä, mikä on näinä aikoina mieluisaa. Heti ovesta tultaessa oikealla on erillinen käsienpesupaikka. Käytämme tätä hyväksemme. Astelemme palvelutiskin reunustaa kassoja kohden poimien suuhunpantavat kera kahvin. Sattui juuri olevan kahvinkeittimien huoltopesu meneillään, joten espresson ja pannukahvin sijaan jouduimme tyytymään termospullokahviin. Yleensä termarikahvi käännyttää minun kulkuni suoraan ulos, mutta tällä erää kertaa saatoimme todeta sen olevan kelvollista.
Nyt siirrytään kassalle. Meitä ryhtyy palvelemaan nuori naisihminen, jonka viehättävää olemusta komistaa läpinäkyvän kirkas suojaviiri. Koska askellan veljeni perässä, joka toimii maksajana, seuraan mielenkiinnolla nuoren naisen asiakaspelveluhetkeä. Hän tervehtii, seuraa tarkasti palveltavaa silmiin katsoen, kuin mitään muuta tärkeämpää maailmassa ei olisikaan. Hoidetaan veikkaukset ja maksaminen. Minä onnistun vielä koettelemaan nuorukaisen (Elisan) palvelutilannehallintaa kannustavalla kommentillani, mistä saan osakseni myötätuntoisen hymyhäivähdyksen. Poistumme kiittäen terassille, missä viivähdämme tovin ja poistumme tyytyväisinä jatkaaksemme matkaamme.
Tovin ajeltuamme Kymen ja Karjalan perukoita kohden huomataan, että veljeni lippis on jäänyt äskeisen paikan terassituolille. Päätän soittaa ko. paikkaan. Minun keskustelukumppanina on Jessika-niminen naisihminen. Hän kävelee terassille ja löytää kuin löytääkin veljeni lippiksen. Lupaa ottaa sen talteen puhelinnumeron ja nimen kera. Veljeni ilmoittaa noutavansa lippiksen viikon päästä uuden käyntinsä yhteydessä. Ja totta totisesti, lippalakki palautuu omistajalleen pienen, Jessikalle omistetun löytöpalkkion kera. Ja niin, mitäpä tähän on enää lisättävää!
Joensuun ravintolaelämyksiä
Tuolla samaisella reissullani pääsin tutustumaan Joensuun ravintolatarjontaan. Viimekäynnistä olikin vierähtänyt melkoinen tovi.
Häätyy tunnustaa, että Joensuun restotanttielämä on minulle vierasta. Joskus 90-luvulla tuli piipahdettua muutama kerta Kimmelissä ja sen aikaisessa Atriumissa. Tuossa viimemainitussa paikassa matkamiestä tervehti entinen kollegani Leksa papukaijansa säestämänä. Kuulin, että mainittu säestäjä-papukaija on vieläkin elossa, mutta sittemmin siirretty huonon käytöksensä vuoksi erääseen Hammaslahden yksityisasuntoon. Huono käytös oli kuullun mukaan liiallista kiroilua ja asiakkaiden sättimistä miten milläkin pilkkasanalla. Ja olisi saanut papukaija Atriumissa edelleenkin olla, mutta kun ei ymmärtänyt kiroillessaan käyttää linnunkielisiä ilmaisuja, mikä eräissä asiakaskohtaamisissa koettiin kiusalliseksi.
Kerrankin oli asiakkaaksi tullut peräkammarin poika pikkupossu kainalossaan, kun jo papukaija ovelle huusi:Miksi sinä tuon sian toit mukanasi? Mies alkoi änkyttämään, kunnes tajusi, että äänessä onkin papukaija... jolloin papukaija huutaa: Ole sinä hiljaa, minähän kysyinkin tuolta possulta!
Muutoin elokuinen Joensuu näytti ihmeen viihtyisältä ja ihmisystävälliseltä kaupungilta. Pielisjokivarren tunnelma oli mitä parhain. Ravintolatarjonta oli riittävän monipuolista.
Vispiläkauppa
Alkuillasta pistäydyimme pikkumurkinalla ”Vispiläkauppa” nimisessä restorantissa. Pelkästään tuo ravintolan nimi oli hauska ja kaukana tosikkomaisuudesta. Tunnelma siellä oli kotoisen viihtyisä ja välittömän rento.
Alkutömpsyjen jälkeen saatiin ruuaksi etanat tapastarjottimineen. Palvelusta vastasi pitkän linjan palveluvirtuoosi, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Kerrottiin hänen olleen kaupungissa jo parikymmentä vuotta, ja nyt hän oli siirtynyt vastaamaan ”Vispiläkaupan” asiakaspalvelusta. En kerro tässä tämän enempää, mutta kehotan kaikkia Joensuussa vierailevia poikkeamaan ko. paikassa. Mukavinta on kokea tuo persoonallinen palvelukokemus henkilökohtaisesti itse.
Kerrottakoon kuitenkin vielä, että minun poikamies-seuralaistoive-vitsailu toi kuin toikin vieruspaikalleni vispiläkaupan vispilän, joten en tuntenut oloani lainkaan yksinäiseksi (kts. tekstin yläosan kuva).
Helsinki 3.9.2021 Veli M.
Erikoinen sieniretki
Tämän kesän helvetillisen heinäkuun jälkeen luoja leppyi meille ilmastonsaastujaille jopa siinämäärin, että antoi armollisten sateiden laskeutua myös tänne Etelä-Suomen maankamaraan. Kovin mielissäni olen näitä sadepäiviä ihastellut, vaikka kastuinkin likomäräksi rullaluisteluhiihtolenkilläni.
Mahtavasti ropsautti vettä tulemaan taivaalta oiken kaatamalla, ja jopa katukaivojen kannet ponnahtelivat ilosta kohti yläilmoja paikka paikoin. Tätä sadekautta oli kestänyt jo tovin, kun yli viikko sitten totesin metsäretkelläni, että haluamani sienellinen syyskesä oli vielä tipotiessään. Kuivia olivat suomaastot ja vedettömiä olivat tutut purot. Löysin ainoastaan pari samettijalkaa ja yhden vaaleaorakkaan alun. Mikä ihmeellistä, tutuilla mustikkamaillani ei näkynyt juuri mustikan mustikkaa. Nekin mitkä siellä olivat olleet, olivat kaiketi poimittu tai nokittu metsäolentojen toimesta. Puolukkakin loisti poissaolollaan. Vaan ajattelin, jotta tulen tuonne myöhemmin, minkä sitten teinkin.
Tässä pari päivää sitten menin kuin meninkin tutuille metsämailleni. Tuossa harvinaisen haastavassa maastossa päätin pysytellä kosteikoilla, ja paluumatkalla ajattelin tarkistaa yläkallioisen harjumuodostuman rinnemaiden sienitilanteen. Haastavaa tuo maasto on siksi, että varsinkin pilvisellä ilmalla sieltä ei löydä minkäänmoista näkyvissä olevaa maamerkkiä, kuten pohjoisen tunturimaastoissa.
Aurinkoisella säällä tilannetta helpottaa tieto ilmansuunnista auringon avulla (kesäaikaan klo 13 etelässä jne.). Toinen hyvä muistitieto tuolla on pitkinmaiseen – poikkimaiseen (Leo Koutaniemi, ”Pitkin poikin Koillismaata”kirja 2018) muodostuneet kallioharjut. Tuolla mainitulla paikalla ne ovat etelä-pohjoissuunnassa, johtuneeko meren vaikutuksesta muinoin?
Toki muitakin keinoja paikantamiseen olemassa on, kuten kartta ja kompassi, joita soisi kaikkien osaavan käyttää, mutta myös nykyaikaiset GPS-Garminit, Retkipaikka ja Karttapaikka palvelut ovat mainioita paikantamisvälineitä. Vähänkin oudommassa maastossa kartta kera kompassin tulisi olla povitaskussa, ja itsensä ilman apuvälineitä kartalla pitäminen kuuluu perusvaellustaitoihin. Meille varusmiespalveluksen suorittaneille tuo taito opetettiin jo alokasaikana.
Näissä aatoksissa jalkauduin reppuni ja sienikorini kera maastoon. Hyttysiä ei tuntunut olevan juuri lainkaan, mutta ensimmäisen kesän hirvikärpäsen bongasin. Se on siitä ”mukava” otus, että sen kyllä tuntee, kun se lähtee kuleksimaan ihollasi. Pirullisempi otus on punkki, joka osaa maastoutua joskus liki ilman tuntemuksia, ja siksi vaikeampi havaita.
Astelin hiljakseen tutkaillen etupäässä kosteaa rahkasammalvaltaista sekametsäistä kurukkoa kahden kalliorinteen välimaastoa myötäillen. Väliin kurkkaan myös puihin jotta, jos mahdollista, näkisin jonkun elollisen metsäolion. Tällaiselle ”sosiaaliselle metsäerakolle” tärkeintä on olla törmäämättä ihmisiin, ja siinä mielessä retki oli taas täydellinen vaikka sienimaastoni sijaitseekin vain 12 km päässä itämetron pääteasemalta.
Aluksi löysin keskenkasvuisen lampaankäävän ja muutaman hivelevän kauniin valkokärpässienen, sekä oravan herkkuna tunnetun punakärpässienen. Lähestyin hyvin tuntemani kalasääksen hylätyn pesäpuun maastoa. Nousin hiukan ylämaastoon kurkatakseni onko sinne ilmestynyt tatintapaisia, taikka suppiksia, taikka keltavahveroita. Vaan ei niistä vielä merkkiäkään, kunnes havahduin huomaamaan edessäni minua silmiin katsovan metsäjäniksen!
Kerrankos sitä päivälepoon asattautuneen jänöjussin näkee. Nuoruusvuosien Kuusamossa tuollainen tilanne sattui useinkin. Koska hiihdettiin päivittäin ja pääosa metsäladuista tehtiin omatoimin. Varsinkin kevätpuolella metsäjänön pääsi yllättämään moniat kerrat. Jänis osaa ainakin talvella olla paikallaan, vaikka itse olisit sauvan kantaman päässä. Samanmoinen tilanne oli nytkin. Mutta nythän on elokuu!
Ihmeteltyämme toisiamme hetken, mietin pitäisikö viheltää, mutta ennen sen toteuttamista jänis otti jalat alleen ja ponnistautui matkaan. Tuota taivallusta ei kestänyt kuin tovi, kunnes huomasin jotain olevan pielessä. Jänis pyörähti vasemmalle kyljelleen ja vaikeuksia sillä oli jatkaa matkaa. Eteneminen näytti onnistuvan vain etukäpälien avulla. Lähdin seuraamaan otusta rauhallisesti perässä astellen. Tarkasteltuani jäniksen etenemistä totesin, että jänis on haavakko. Ainakin vasen takareisi ja ehkä oikeakin oli vammautunut, mutta ei muutoin näkyvin vammoin.
Jatkoin jäniksen seuraamista pohtimalla, pitäisikö minun puuttua tilanteeseen lopettamalla tuon reppanan kärsimykset? Kun sitä mietin, päätin rimpauttaa kaverille. Metsästäjäammattilaisena tuntemani Timo olikin saapuvilla langan päässä. Selostin tilanteen, ja saatuani kokeneen metsästän mielipiteen, kiitin ja päätin lopettaa jänörukan maallisen kärsimyksen. Ken ei ole joutunut vastaavaan tilanteeseen kerron nyt, miksi minusta ei tullut metsästäjää.
Olimme nuoria 13-14 vuotiaita pojankoltiaisia Kuusamon aikoihin. Naapurin Esa oli jo kokenut haulikonkäsittelijä. Hänen isänsä myös metsästi ja panosti itse suurimman osan tarvitsemistaan haulikon ja kiväärin ammuksista. Mekin kokeilimme omia putkipommejamme muutaman kerran, ja onneksemme ei tapahtunut kamalia, kuten monille oli käynyt. Olimme sitten eräänä kevättalvena Irnin maisemissa ja saimme haulikon mukaan, ja eikun metsästämään. Muutama kerta oltiin harjoiteltu ampumista posauttamalla keväisiä harakan- ja variksen pesiä, mikä oli näin jälkikäteen ajatellen ”pöljää hommaa”, mutta noita mainittuja siivekkäitä, muistini mukaan, kyllä yleisesti vihattiin, eikä niitä haluttu pihapiiriin. Se miksi ne ilmestyivät liki joka talon pihapiiriin, johtui sen aikaisista avotunkioista.
Niin me Esan kanssa hiihdeltiin tovi, kunnes saimme jänishavainnon. Esa etevänä ampujana kantoi asetta, ja pam! Eipä aikaakaan, kun jänis sai osuman. Mutta, mutta, yllätys oli melkoinen, kun havahduimme kohta saman tien kamalaan lapsenomaistelta itkulta kuulostavaan parkumiseen, ääni korvensi kouraisten sydänalaa ja soimaa vieläkin muistojeni korvia. Osuma oli kelvoton, joten jänikselle piti antaa toinen kuolettava armonlaukaus.
Tämä muisto mielessäni valmistauduin antamaan loukkaantuneelle jänikselle armokuoleman. Toki ajattelin, että saattaisi tuo tovin menestyä raajarikkonakin ainakin ruuan puolesta. Ja voisipa tuon jättää luonnon hoidettavaksi, kyllä kai sen kettu, ilves, huuhkaja, sääski, kanahaukka tai joku muu paikallinen peto ruuakseen nappaisi.
Päädyin kuitenkin lopettamaan jäniksen kärsimykset tukevarunkoinen havupuukepin avulla, ja niin jänörukka pääsi muille maille vierahille maallisilta mailtaan. Jäniksen jätin silleen metsäeläinten ravinnoksi.
Sieniretkeni kyllä jatkui tuon mieltä järkyttäneen tapahtuman jälkeen. Monta mietettä siitä vielä juontui korvienvälipohdintaan. Olin nimittäin kirjoittanut edellisenä päivänä runon ”Ukkojumalan aatoksia”. Runon kuvagalleriaan liitin mm. von Wrightin ”huuhkaja iskee jänikseen” kuvan, ja sekin minua mietitytty?!
Kuitenkin sienisyksy oli jo käynnistynyt, ja löysin viitapalsamirouskuja ihan mukavasti rahkasammalkosteikoilta, mikä oli minulle täysin uusi tuttavuus. Löytyi myös lampaankääpäpoikanen, valevahveroita ja muutama etanan mutustelema keltahapero (aina löydettäessä madonsyömiä, joten ollenevat etanan herkkua).
Kotona tein sienilleni nopean ryöppäyksen, jonka jälkeen huljutin sienet juoksevassa vedessä. Sitten uudelleen kattilaan, päälle karkeaa suolaa maun mukaan 10-12%, kiehautus, ja umpiopurkkiin. Sienikirjan mukaan ei niinkään loistorousku, mutta minusta ihan kelvollinen ennen maukkaita todellisa rouskuaikoja. Tuo liemisuolaus on mielestäni paras rouskujen säilötätapa. Suolaliemestä käyttöönotto tapahtuu vain siivilässä juoksevalla vedellä huljuttaen, ja eikun soosin tai salaatin tekoon. Ylisuolaisuus poistuu huljuttamisen avulla. Toki niitä voi myös väljässä vedessä liottaen tekeyttää sopivansuolaiseksi.
Sipoonkorven sienimailla 16.8.2021
Veli M. Leinonen
Kuusamon Oulankajoen Kiutaköngäs kesäkuun alussa 2020.
On aarre oiva Oulangan
Lumottuun luontoon innostaa,
korpien Koillismaa,
se polvesta polveen kannustaa,
luontoa turvaamaan,
vapauden virran vastuuseen,
näkymät velvoittaa,
kestävän pärskeen kasteeseen,
kesäinen kilvoittaa.
Kun taas on aika Oulangan,
sen luonnonpuistoon vaellan,
on siellä kuulu taimentie,
se synnyinmailleen lohen vie,
kun katsot vettä vellovaa,
näät kuinka taimen uskaltaa,
se hyppää hornankattilaan,
ja ylös siitä ponnistaa.
Jos mieltäs kiire ahdistaa,
tee retkesi Oulankaan,
vaellus korpeen vahvistaa,
herkimmän arvokkaan,
luontomme soljuu poluillaan,
tuhanten vuotten taa,
sitä ei voida valjastaa,
ei sitä voi ohjastaa.
On aarre oiva Oulangan,
sen sopukkaiseen vaellan,
ja korpein kätköön komeimman,
jää aarteeksemme omimman,
ja puhtaan virran puolesta,
voi kaikkia näin kannustaa,
kun teemme luontoretkemme,
näät Oulangassa aarteemme.
22.5.2021 Veli Juhani VML
lauletaan ”Taas on aika auringon”
Sovitettu
Venevenhonen Kitkalla kulkee
(sävel Robert Norrby)
Venevenhonen Kitkalla kulkee,
kokka kohisee kotia päin,
venemestari soutajan elkein,
sitä ohjailee laulellen näin,
tulvan tultua suurimmat laineet,
talven mentyä pälveksi jäin,
mua rohkaisi tervainen tuoksu, siinä soutelin kotia päin.
Niin saavuin jo järvelle Juumaan,
hiekkarannoille männikkömaan,
tyynen virrassa venhosen huomaan,
rantakivikon rentukoissaan,
siellä kohisi pyörteinen koski,
ohjas kulkurin myrsyävään,
Myllykoskessa villinä virtaa, tervavenhosen voi yllättää.
Kierrän mieluusti kivisen könkään,
ohjaan tummimpaan sinisen veen,
alas hyppyrin niskalta hönkään,
pian stopparipyörteessä meen,
hiisikirnua kuohuttaa valkee,
vesikylpyä saan kasteiseen,
akanvirtoja kiertävi kylkeen, kuin vaatien mut seurakseen.
Päädyn kiviseen Aallokkokoskeen,
jonka alkua en edes nää,
kivi kiveltä väistelen virtaa,
koskikaran tää on elämää,
hyppy hypyltä ryökäle ryntää,
leikkausviiltoja aallokkoiseen,
tervavenhoni aaltoja kyntää, on menossa mies maahiseen.
Jylhä jyrävä pakko on kiertää,
hiihdenkirnussa veet vaahtoutuu,
vesipedotkin hirveimmän tietää,
siinä taimenkin ain antautuu,
kuuluu kauaksi kumina kosken,
Juuman kuohujen julmimman veen,
jos arvostat luotusi luomaa, kotiseutusi näät uudelleen.
Jokitaival viel pitkä niin Kitkan,
kotivesien mutkainen tie,
sinne tervainen venhoni lentää,
pienen purteni tuuliseen vie,
pian kohdataan Oulangan oivat,
kurvikaarien vehreimmät veet,
konsa Kyökkäyksen kylkeä kurkkaat, Paanajärven jo näät ihmeineen.
Helmisimpukan virrat nuo toivat,
sinisyvänteen aarteeksi veen,
harsopilviset muistoni loivat,
tanhupyörteessä nään askeleet,
Mäntykoskessa solinan soinnut,
kannelkielinä kimaltelee,
tuohitorvella soittelee paimen, korppi karhua hätistelee.
28.4.2021 Veli M. J. Leinonen (lopullinen versio)
Kokoelma Paanajärven kantatilojen jäljellä olevista liuskekiviuuneista.
Yksi sana ystävälle
Yksi sana ystävälle,
kasku kaksi kaverille,
tuttavalle tuntuvia,
mielitietylle mieluisat.
Soma sana sovinnoksi,
kirjakansiin kuultavaksi,
elomaille entisille,
sinne syntymäsijoille.
Kuku käen kuultavaksi,
ilolinnuksi ihmisen,
kuukkelehi kullallesi,
herätä henki hettehen.
Laula lempi laupiaasti,
myötäelä myöhäisesti,
somilla sanoilla saattele,
lämpimäisesti aattele.
Lähe luokse lähimmäisen,
ylitä järves jäätyneet,
sopuisaan sulata sopukat,
syliisi sulje ja supata.
Helsinki 14.2.2020
Veli M. Leinonen
