Suomi varustautuu kynsin ja hampain maanpuolustusrintamalla. Mm. hävittäjähankinnat ovat nostamassa menojen kustannukset reippaasti yli Naton vaatiman 2% BKT:sta. Tietyt tahot vaativat lisäämään näitä kuluja jopa 3%:iin BKT:sta. Kuulostaa hurjalta.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on osoittanut sodankäynnin luonteen muuttuneen. Mm. droonien käyttö on saanut aivan uuden ulottuvuuden. Maavoimien ja jalkaväen massiivinen käyttö on herättänyt keskustelun jalkaväkimiinojen käytön palauttamisesta puolustusarsenaaliin. Se vaatisi irtautumista Ottavan sopimuksesta, jonka Suomi on allekirjoittanut.
Olisiko nyt jo tarpeen ryhtyä kunnostamaan vallihautaverkostoa, jotka ovat päässeet metsittymään. Kuten edellä kerrotaan, pääkaupunkiseudulta löytyy melkoinen määrä kalliomaaperään rakennettuja vallihautoja (jopa komentokorsu), jotka vaatisivat raivaussaha- ja moottorisaha käsittelyä ym. kunnostustyötä. Vallihaudat ts. juoksuhaudat eivät ole hävinneet nykysodankäynnissä mihinkään on todistettu Ukrainassa. Tuo kunnostustyö voitaisiin toteuttaa jonkun virallisen maanpuolustusorganisaation toimesta ja osittain isänmaallisella talkootyöllä avustaen tarvittaessa.
Kaveria ei jätetä Pääsääntöisesti en runojani selittele, mutta nyt teen poikkeuksen. Tuossa päivä pari sitten pysähdyin pohtimaan suomalaisen SISUn syvintä olemusta ja sitä, miten sen voisi ilmaista syvällisemmin. SISUhan on osittain hyvinkin abstraktinen käsite. Pohdiskelun jälkeen päädyin runoon, jonka koetin sovittaa sopivaan sanattomaan melodiaan. Nyt näitä instrumentaali- säestys-kappaleita on mukavasti saatavilla mm. You Tubesta. Tähän yhteyteteen nappasin Gilbert O’Sullivanin Alone Again-kappaleen. Jokaisella meillä lienee omakohtainen sisäistetty SISU ja sen sisältö. Minulle SISU on mm. kunniaa, mainetta, loistoa, periksiantamattomuutta, sitkeyttä, urhoollisuutta, päättäväisyyttä, tahtoa ja tavoitteita. SISU on suomalainen identiteetti jonka olemme saaneet jo perimässä esivanhemmiltamme. Siis käyttäkäämme SISUA, kukaan ei saa olla yksin, eikä kaveria jätetä.
Helsinki 25.11.2024 Veli M. J.
Suomeni SISU
Välkkeessä tähtösen, loistaa kuutamo lakeuden, minä turvassa katselin urhokkaan rinnassa soi sävel sisuinen, Pohjan poika ei pakene, aatos sisun ei sakene, toivo turvanaan, tahto sisukkaan, koti synnyinmaata kaipaa, sisu sykkimään, Suomen lipun liehun kun näät, ja Suomi armas synnyinmaa luottaa sisun voimaan. Kun silmäs näytti sen, sisutoivon aatteiden, ne meillä on – uskon sen.
Sisu ei jättänyt, ei aatemme pettänyt, härkää sarvista, Suomi pelasta, kuule annettu valasi.
Sisu suonissa sykkimään, kukaan enää ei yksin jää, tulla huomiseen, sisun sykkeeseen, Sisu saapuu uuteen aikaan, sisu meille jää, Suomi-neito saunaa tervaa, arvo meille annetaan on sisu vailla vertaa, Kun silmäs näytti sen, sisutoivon rakkauden, ne meillä on – uskon sen. Pilven veikko elon lempi enemmän kuin eloisempi – sisukkaan, on meillä isänmaa, me uskotaan, me toivotaan. musiikkia… Ne meillä on – usko sen.
Sisu ei jättänyt, ei aattemme pettänyt, härkää sarvista, Suomi pelasta, kuule annettu valasi.
Sisu suonissa sykkimään, kukaan enää ei yksin jää, tulla huomiseen, sisun sykkeeseen, Sisu saapuu uuteen aikaan, Sisu meille jää, Suomi-neito saunaa tervaa, arvo meille annetaan on Sisu vailla vertaa, kun silmäs näytti sen, sisutoivon rakkauden,
Ne meillä on – uskon sen. Ne meillä on – uskon sen.
Ennen talven tuloa syksy yhtä suloa, kesän rippeet värjää puiston, taimen nousussa jokisuiston, santaisten rannoilla parveutuu siika, kudulle saapuvi renki ja piika..
Menneen kesän tammenlehvä ilman terhoa, arvottomana annettu.
Sydänsopukka sykki askarrellen hyvissä aikeissa.
Mielistelevän maan vetovoima kutsuu luokseen, sen oksan kaari taipuu ponnahtaakseen korkeuksiin, kiinnittymällä yhä syvemmälle sen runkoon – ajatuksien ytimeen – tavoittelemaan unelmien taivasta.
Kuka sotaa kannattaa hän omaa kuoppaa kaivaa, mikä sodan lopettaa – se päätös tuottaa vaivaa, Eurooppa käy sotaansa ja yhden kansan uhraa, tämä aate kukoistaa ja kaikki aivan turhaa.
Kun pitkään ovat olleet herran kukkarossa, laiminlyöty puolustus housut kinttuloissa, on turha toivo odottaa pelastusta renkaan, vaikka hurma huutaen USAn apuun vonkaa, ei auta EUn laimee lohtu – kun raiskattu on kotikohtu
Jos viisautta ois vielä tämän pallon päillä, ois kaikki aseriisunta niin jumalaista älliä, sodalla ei voiteta mitään pysyväistä, rahan, vallan himossa tää johtuu pölkkypäistä.
Maailma on kulkemassa lopulliseen tuhoon, vallankahvaan tarttuneet pian hukkuu omaan uhoon, on pienen kansan murkkujen vain kusiaisen valtuus, maan poveen kaikki tuhoutuu ja päätyy herran haltuun.
“Olisin taipuvainen väittämään, että ihminen ylimalkaan ymmärtää luontoa ainoastaan kotiseutunsa prisman läpi: siinä määrin maisema, sen vivahdus ja valovaikutus muistuttaa meille jotakin lapsuudenaikaista luonnonvaikutusta, siinä määrin se meitä miellyttää, ja päinvastoin. Tuon ei ole suinkaan tarvis tapahtua itsetietoisesti. Tavallisimmin luulen sen tapahtuvan juuri vaistomaisesti, mutta jos joku tahtoo nähdä vaivan tarkata ja eritellä tämänlaatuisia sielunliikkeitään, hän on varmaan hämmästyksellä huomaava, miten hänen käsityksesnsä luonnosta on suureksi osaksi muodostunut sen mukaan, onko hän syntynyt merenrannalla vai sisämaassa, vuorella, laaksossa, koskenpartaalla vai lakeudella.
Kotiseutu on sellainen mittapuu, jonka mukaan me kaikkialla muualla ympäröivää luontoa arvostelemme. Eikä vain ainoastaan luontoa, vaan myös ihmisiä.
Kotiseudun kansa on meidän tärkeimpiä sisällisiä alkutekijöitämme. Ja olisin jälleen taipuvainen väittämään sen suhteen samaa kuin yllä kotiseudun luonnon suhteen: siinä määrin kuin ihmiset muualla sitä muistavat, ne meitä miellyttävät ja päinvastoin. Tämäkään ei ole tarvis tapahtua itsetietoisesti. Mutta niin totta kuin ihminen hakee ja voi ymmärtää vain oman olentonsa vastaavuuksia, niin hän, ollen itse kotiseutunsa kansan lapsi, vaistomaisesti arvostelee ja valikoi, hyväksyy ja hylkää vaikutuksiaan ympäröivistä ihmisistä sen sisällöllisen mittapuun mukaan, jonka salaperäinen kohtalo on häneen painunut jo syntymässä ja hänen syntymäkodissaan.”
Näin kirjoitti Eino Leino 1910 näkemyksensä kotiseudusta ja sen vaikutuksesta uusien ympäristöjen kokemisessa.
Kuulostaako tutulta?
Anja Koljonen julkaisussaan Kuusamon siirtoväki (Koillissanomat Oy, Kirjapaino Kuusamo 1983) käsittelee aihetta myös tutkimuksen valossa.
Kotinsa ja kotiseutunsa menettäneiltä Paanajärven ja Tavajärven (Heikkillänkylä) evakoilta kysyttiin kotoutumiseen liittyvistä seikoista, kuten esim. viihtyvyys, asuinympäristö, sopeutuminen uuteen ympäristöön. Vastausten syyt käsittelivät pääasiassa kahdenlaisia asioita: järvimaisemaan ja yleensä luontoon liittyviä sekä toisaalta ihmisiin ja ihmissuhteisiin liittyviä seikkoja mm. tämän luettelon mukaisesti: – kaipaan Paanajärveä ja niitä lämpöisiä kallioita, puhdasta vettä sekä kalasaaliita – ei ole järveä lähellä – jäi luonnonkaunis ja lämmin asuinpaikka, jossa ei tunnettu hallaa – puuttuu Paanajärvi – erikoisesti hyvien kalavesien ja metsästysmaiden puuttuminen – Paanajärven kaunista luontoa ei korvaa mikään – ei ole niin kauniita järvimaisemia eikä niiden tumaa etuisuutta ja ennenkaikkea synnyinseudun kaipuu – puuttuu vaarat, järvet, laajat metsät ja koko synnyinseutu – ilman ja vesien saastuminen, kiireinen elämänrytmi – vähentyneet kontaktit naapureihin – tapojen erilaisuus – ihmisillä on nykyään liian kiire, vähemmän kanssakäymistä kuin ennen – uskonnollinen jyrkkyys nykyisin – ennen sotia ja sotien jälkeen ihmiset ihmisläheisempiä kuin nykyaikana – ystävät ja tutut hajaantuneet – täällä ei ole ihmiset joutuneet lähtemään, ne ai aina ymmärrä millaista on jättää lapsuuskoti, jonne ei ole paluuta
Useimmin mainitut asiat olivat Paanajärven luonnonkauneus sekä hallattomuus, järvimaiseman puuttuminen nykyisestä ympäristöstä sekä huonontuneet tai kokonaan puuttuneet kalastusmahdolllisuudet.
Omasukuinen kaukokaipuu syntymäjuurille
Oletan, että me kaikki Paanajärveläisten sukujen perilliset olemme kokeneet tuon vahvan kaukokaipuun isiemme ja/tai äitiemme synnyinseutua ja sukujuuria kohtaan. Ainakin itse olen tuntenut tuon tunteen vahvana ja voimakkaana juuri Paanajärven vierailuilla. Jännittävää on ollut myös päästä tietämään miten suvun kohtalot ovat osin kietoutuneet toisiinsa. Esim. isomummoni vanhemmat kulkeutuivat 1850-luvun aikojen nälkävuosina Kainuun Suomussalmelta Vienanmeren Knäsöihin, jossa isomummoni syntyi 1868 palaten sieltä Paanajärvelle avioituen Lassi Pekkansa kanssa. Tiedossa ei ole, tapasivatko he mahdollisesti Lassi Pekan Vienanmerelle suuntautuneella kauppa- ja ostosmatkalla? Tuolloin se on ollut hyvinkin mahdollista, koska rajamuodollisuuksia ei tuolloin ollut ja tavaranvaihtokauppaa käytiin rajan molemmin puolin.
Kuusamo-Kainuulaisuus on ollut minun sisimpäni sydämessä ihmeellisenä vetovoimatekijänä. Kulkeuduin sattumoisin 1982 – 1983 eka kerran Kainuun Sotkamoon, jota kohtaan tunsin kummalista vetovoimaa ja ihastusta kaikin puolin. Sitten vielä toiseen otteeseen 1982 – 2003, kunnes minulle sattumoisin selvisi täysin tietämätön tosiasia: Sain käsiini äitini sukuselvityksen josta selvisi, että äitini oli syntynyt Sotkamon Nuasjärven Rönnynrannalla ja hänen sukunsa oli asuttanut kyseistä paikkaa jo 1810-luvulta alkaen.
Tuon jälkeen en ole kaukokaipuutuntemuksiani ihmetellyt.
Hilda Multas, kuva Birgitta Nieminen, Kuusamon kotiseutuarkisto
Paanajärveläisten rakastama Multas-leski, Hilda Multas
Kaikkien Paanajärveläisten rakastama Multas-leskenä tunnettu Hilda Sofia Heikintytär Kurtti, Multas oli syntynyt s. 25.9.1885. Hän ansaitsee tulla mainituksi, kun puhutaan Paanajärven arkiseen elämänmenoon vaikuttaneista persoonista.
Anneli Meriläinen kertoo Multas-leskestä kirjassaan Paanajärvi (julkaistu 1993) seuraavaa;
”Kaikki Paanajärveläiset tunsivat Multas-lesken. Hän oli kyläläisten keskuudessa hyvin pidetty henkilö, jonka ovet olivat avoinna vierasten tulla ja mennä. Hilda Multas asui tyttärineen Ruskeakalion päällä (Kangas-niminen tila Ruskeakallion takana), missä hän hoiteli pientä viljelystään, muutamaa lehmää sekä lampaita. Hän mm. veltin- ja huopatossuntekijä, villankarttaaja ja –kehrääjä, joka kutsuttiin Paanajärven taloihin milloin mitäkin askaretta varten. Piippuaan tuprutteleva Leski oli kylällä tuttu näky; hänet otettiin vastaan kaikkialla ja hän tunsi talot sekä niiden tavat. Erityisen suosittu hän oli sairaanhoitajien keskuudessa. Heti, kun sairasmajalle tuli uusi hoitaja, otti Leski hänet siipiensä suojaan ja perehdytti uuden asukkaan kylään sekä sitä ympäröivään luontoon. Hän opasti vaaroille ja metsiin, näytti parhaimmat ja kauneimmat paikat, oli aina valmis retkelle. Ketterästi hän kipusi suksineen kallion kuvetta pitkissä hameissaan ja laski vaaran rinnettä niin, että moni tyttö jäi toiseksi.”
Eero Manninen 1990-luvun haastattelussan kertoo Multas-lesken olleen taitava siiman tekijä. Taloissa kiertäessään hän teki näitä siimoja hevosen ja lehmän häntäjouhista. Tuota kotitekoista siimaa käytettiin pitkäsiimalankana ja eritoten haukiverkon ”koronaruna” (yläpaulanaruna).
Myös edesmennyt setäni, Paanajärvellä syntynyt Ihme-Veikko, Veikko Viljami Leinonen (1911 – 1971) muistelee Multas-leskeä näin:
”Honkaojan itäpuolen rannalla oli Multas Hildan mökki. Hänen puolisonsa oli kuollut jo ennen syntymääni. Multas-leskellä oli kaksi tytärtä. Hilda oli miehekkään vahva ja railakkaluontoinen ihminen. Hän teki töitä puukolla ja kirveellä siinä missä miehetkin. Itse hän teki kesällä heinät eläimilleen.
Hän oli taitava tossuntekijä. Tossut tehtiin karstatuista lampaanvilloista vanuttamalla lestin ympärille. Ne olivat sitten lämpimät. Kun meilläkin tuli syksyllä savottaan lähtö, kävi Hilda tekemässä tossut joka miehelle, jonka lisäksi hän ompeli Veltit pehmitetyistä lampaannahkoista. Nahkat olivat pitkävillaisia ja niihin ommeltiin vaatteesta päälliset nahkan sileälle puolelle (Veltit olivat siis lampaantaljoista kankaalla päällystettyjä petivaatteita eli lämpimiä turkispeittoja).
Lisäksi Hilda kulki monena talvena pohjoisen savotoissa. Enimmäkseen hän oli jääteiden tienaisena (talvitien jäädyttäminen kuormakantoiseksi). Koska Hilda oli tunnetusti ahkera, hänelle maksettin sama palkka kuin miehille.
Kerran 1930-luvulla Hilda oli saunanlämmittäjänä Sallan kunnan Jukkuulla, ison savotan Ruukinpirtillä. Sinä talvena hän ansaitsi paljon rahaa. Pyhäpäivinä varsinkin oli saunojia koko pitkän päivän. Isoon saunaan mahtui kymmeniä kylpijöitä. Silti se piti lämmittää monta kertaa päivässä.
Siinä vaiheessa kun torpparit ja mäkitupalaiset saivat asumansa mökit omikseen, sai Hildakin oman metsäpalstan, joka oli laadukasta männikköä ja kuusikkoa. Palstaan sisältyi pieni Tuohilampi, joka oli lähellä Hankaojaa Kurkalovaaran länsipuolella. Tuohilampeen Hilda oli istuttanut ahvenet. Lammen etelärannalla oli kuuluisa iso kivi, joka oli haljennut keskeltä. Se oli noin kymmenen metriä laaja ja viisi metriä korkea, eikä sen päälle päässyt ilman tikapuita. Lampi oli mäntyä kasvavan korkean vaaran ylisellä.”
Yli rajan hyppy avasi uusia kulku-uria luvattuun maahan vapaasti viihtymään. Turismi tuotti tulosta – hyvinvointivaltiolla oli millä mällätä.
Elettiin rajanyli-ystävyyden kulta-aikaa.
Ei herännyt Suomi eikä Eurooppa edes 2014. Housut kintuissa yllätetty Ukraina uhrattiin Venäjän haarukkapalana isompaa ateriaa varten.
Nälkä kasvoi syödessä. Venäjällä oli kana kynimättä, sitä se ei jätä koskaan tekemättä. Me sen parhaiten tiedämme.
Mutta kanan kaulan katkaisi Vladimir itse. Ilman omaa aikomustamme naapurimme avasi Nato-oven.
Sanoimme kuin yhdestä suusta, Kyllä, Otan!
Venäjämieliset hiljenivät yksi toisensa jälkeen. Häpeä sulki myötäkarvaajien suut.
Nyt kun olemme osa Natoa ts. uusi pohjolan Israel, ja ellei maailma järkiinny, ja kuka siihen enää uskoo, suursota kolkuttelee ovellamme uhaten vaarallisesti meitä ja maailmanrauhaa –
Aina löytyy uutisissa raakkuja, mut tunnetko sä jokihelmisimpukkaa, se jokivettä päivät suodattaa, niin, raakkuna.
Saranansa simpukka kun aukaisee, se soraikossa jokivettä siemailee, näin aterian simpukkakin saa, joo, joo, joo, suojellaan.
Jos nilviäisen näät, älä siihen jokeen jää, näin rauhoitettu raakku selviää, kun niitä suojellaan, joki aina kukoistaa, meidän tehtävä on luonto pelastaa.
Koko kansa suojelee nyt raakkua, jokihelmisimpukkaisen elorikkautta, se jokivettä päivät suodattaa, niin, niin, raakkuna.
musiikkia…
Jos nilviäisen näät, älä siihen jokeen jää, näin rauhoitettu raakku selviää, kun niitä suojellaan, joki aina kukoistaa, meidän tehtävä on luonto pelastaa.
Saranansa simpukka kun aukaisee, se soraikossa jokivettä siemailee, näin aterian simpukkakin saa, joo, joo, suojellaan, joo, joo, suojellaan, joo, suojellaan.
Jokihelmisimpukka eli raakku murskaantui julkisuuteen Suomussalmen Hukkajoella tapahtuneen piittaamattomuuden seurauksena. Jo ennen tuota ikävää tapahtumaa törmäsin Puolangalla järvisimpukkaesiintymään eräällä erämaajärvellä. Soran- ja mudansekaisessa rantatörmään ne olivat asettautuneet sankoin joukoin. Uidessani kyseisessä järvessä minäkin nostin yhden eläväisen kuvausta ja ihmettelyä varten. Raakkutuhosta uutisoitaessa kiinnostuin asiasta enemmän, ja tässä muutama huomio aiheeseen liittyen.
Kirjahyllystäni löytyi edesmenneentohtori Ilkka Koiviston teosUhanalaiset, joka on julkaistu vuonna 1981 (Weilin+Göös). Kyseisessä teoksen uhanalaisten joukosta löytyi myös jokihelmisimpukka. Koivisto kirjoittaa raakusta näin (sivu 52):
Närkästyn nykyään aina, Kun näen helminauhan, olipa se kiedottuna kuinka kauniin kaulan ympärille tahansa. Vasta kun tiedän, että nauhan kantaja on miettinyt riittävästi asiaa ja ostanut aitojen sijasta erehdyttävät jäljitelmät, näräni häviää.Samaan närää tunnen nähdessäni krokotiilinahkaisia laukkuja tai täplikkäitä turkiksia. Kaikki ne ovat turhuutta, jonka hankkiminen on uhkana muutoinkin kuin harvinaisille eläinlajeille.
Suomessa vain yksi ainoa simpukkalaji, jokihelmisimpukka kasvattaa helmiä. Sitä erehdyttävästi muistuttaviin joki- ja järvisimpukoihin ei niitä jostain syystä kehity. Eikä helmiä kehity jokaiseen jokihelmisimpukaankaan. Vuosisadan alussa, jolloin helmenpyyntiä vielä harjoitettiin laajassa mitassa koko maassa, todella arvokkaan helmen löytämiseksi piti avata 5000- 10 000 simpukkaa. Avaaminen merkitsi simpukan kuolemaa, sillä kuoret eivät aukea, ellei sulkijalihasta leikata veitsellä poikki.
Jokihelmisimpukoita pyydystettiin hirsilautoilla;pyydystäjä tähysti veteen ja kokemuksen ansiosta havaitsi pian sopivan pohjan. Halkaistulla kepillä hän noukki simpukat lautalle ja availi niitä pettyäkseen kerta kerran jälkeen, kunnes lopulta löytyi hyvä helmi.Tuon ajan pyytäjiä ei tietysti voi kovin moittia, sillä useimmat olivat köyhiä mökinmiehiä,Jotka ansaitsivat näin neljä tai viisi kertaa paremmin kuin tavallisesti.
Pohjoisessa jokihelmisimpukka tunnetaan nimellä raakku, joka tulee karjalankielisestä nimestä roakku. Latinankielinen lajinimi margaritifera tarkoittaa helmen muodostajaa tai helmen kantajaa.
Raakku rauhoitettiin pyynniltä vuonna 1995. Tuolloin oli jo suurin osa sen asuinsijoista tyhjennetty.
Tällä hetkellä jokihelmisimpukka uhkaavat vesistön säännöstelyt ja rakentamiset. Se ei viihdy likaantuneessa vedessä, ja se vaatii seurakseen puhtaan veden kalan, joka toimii sen toukkien väli-isäntänä. Energiatarpeen kasvaessa ja tuontienergian yhä kallistuessa jokihelmisimpukan tulevaisuus näyttää synkältä. Onneksi sitä sentään tutkitaan ja kaikki suojelumahdollisuudet selvitetään. Istutuksiakin on ehditty kokeilla. Istutuksilla ei liene hengenhätää, sillä jokihelmisimpukat säilyvät pitkään siellä missä niillä on elinmahdollisuuksia. Laji näet kilpailee ihmisen kanssa Maamme eläinlajiston pitkäikäisemmän tittelistä:Se voi tulla satavuotiaaksi, mahdollisesti vanhemmaksikin.
Kirjahyllystäni löytyy myös Katja Juntusen ja Outi Isokäännäntoimittama luonto-opas Elimyssalolta Vienansalolle kirjanen (1990-luku). Kirjoittajina myös mm.Reima Leinonen ja Juhani Itämies, sekä Markku Nieminen. Opaskirjasessa on asiaa myös jokihelmisimukasta. Tässä suoraa lainausta kirjasen tekstistä:
“Auringon valon leikki hiekkapohjassa, koko tuo salattu vedenalainen maailma, tekee tämän pyynnin varsinkin oudolle erinomaisen viehättäväksi, oikeaksi aarteen etsimiseksi, vaikka ei pyytäjän tarvitsekaan kuoria kauan availla huomatakseen, kuinka armotonta luomakunnan hävittämistä pyynti toden teolla on.Mutta toiselta puolen lautalla hänelle selviää sen luonnonkäsityksen syvyys ja ihanuus, joka käsittää helmet syntyneiksi väinämön ilon kyynelistä hänen kannalta soittaessaan, kaikkien eläinten ja haltijain kokoonnuttua soittoa kuulemaan. Tässä karussa Pohjolassa helmi on ainoa aarre, jopa sillä tavalla saattoi Kansan mielikuvitusta kiinnittää.”
Näin kirjoitti kansallisvalokuvaajamme I. K. Inha 1890-luvulla raakunpyynnistä vieraillessaan Vienan Karjalan laulumailla ja Paanajärvellä (1892).
Sitten vielä varsinaista opaskirjasen jokihelmisimpukkatietoutta:
Vienan järvissä ja joissa elää nilviäisiin kuuluva jokihelmisimpukka eli raakku.Helmenpyynti on ollut Vienan Karjalassa vanha elinkeino. Runomaiden parhaaksi helmijoeksi mainitun Pistojoen valitettiin olevan pyydetyn loppuun jo 1800-luvun lopulla. tällä hetkellä Karjalan paras jokihelmisimpukkajoki on Kieretinjoki, jossa muutaman kilometrin matkalla on yhtä paljon jokihelmisimpukkaa, kuin Suomen jokielisimpukkajoissa yhteensä. Raakku on vähentynyt Suomessa koko 1900-luvun ajan, ensin pyynnin, sitten muun muassa uiton, jokirakentamisen ja jokisäännöstelyn ja ojituksen vuoksi.
Raakku on vesien selkärangattomista eläimistä pitkäikäisin. Se on nykyään uhanalainen lähes kaikissa niissä Euroopan maissa, missä sitä tavataan. Jokihelmisimpukka on uhanalainen myös Suomessa ja Karjalan tasavallassa. Kuhmon alueelta jokihelmisimpukka puuttuu. Lähempänä Suomen puolella raakkua on runsaasti Hyrynsalmen Emäjokeen laskevissa joissa.
