Sohjanan lohivesillä 1943

Vienan Karjalaa Paanajärvelle asti. Kartassa näkyy Louis Sparren matkareitti 1892. Lisäksi kartassa näkyvät Tuoppajärvi, Pääjärvi ja niiden välinen Sohjananjoki, sekä artikkelissä esillä oleva Pontsanjoki (tässä kartassa Pontselenjoki, ven.ПоНчо) joka on Sohjanan sivujoki.

Eränkävijä lehdessä 1955 julkaistiin eversti Wolf H. Halstin kertomus kalastuspuuhista sotatoimien ohessa Pääjärven Pontsajoella ja Sohjanajokisuulla.

Wolf H. Halsti (13.10.1905 – 29.7.1985)
Wolfgang Hallstén Halsti (vuoteen 1936 Hagman) oli sotilasarvoltaan eversti, valtiotieteen tohtori ja kirjailija erikoisalueenaan ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Sodan jälkeen Halsti toimi lähinnä vakuutusalalla.
Hänen julkaisujaan ovat mm. Suomen puolustuskysymys 1955, Suomen sota 1939-1945 I-III  1955-1957, Talvisodan päiväkirja 1971, Lapin sodassa 1972 ja Muistelmat I-III 1973-1975.
Jotkut Suomen armeijan upseerit harrastivat sodan aikana valloitetuilla alueilla urheilukalastusta. Erikseen nimetyt kalastusyksiköt harjoittivat joukkojen elintärkeää muonituskalastusta. Halsti oli yksi kalastuksen harrastajista. 50-luvulla hän kirjoitti Otavan Eränkävijä-vuosilukemistoon muutaman sota-aikaisen kalastusjutun. Yhtenä niistä Sohjanan lohenkalastusta kuvaava tarina, jonka julkaisen muutamien aiheeseen liittyvän kuvan kera.

Toisin kuin tässä SA-kuvassa väitetään Pontselonjoen latvat ulottuvat pitkälle länteen lähelle Palovaaraa ts. nykyisen Suoperän rajanylitypaikan tuntumaan.

Sohjanan lohivesillä

Vienan kahta suurinta järveä, Tuoppajärveä ja Pääjärveä, yhdistää Sohjanajoki. Se alkaa Tuoppajärven luoteispäästä, murtautuu pauhaavana koskena kivisen harjanteen läpi Sohjanan kylän kohdalla ja virtaa sitten rauhallisena luoteeseen ja pohjoiseen, päätyen Pääjärven eteläpäähän. Joen suuhun on aikojen kuluessa syntynyt kalastajakylä nimeltään Sohjanansuu. Lännestä päin virtaavat Sohjanajokeen Mininkajoki ja Pontsanjoki, jotka yhtyvät ennen kuin tyhjentävät vetensä Sohjanaan lähellä sen suuta.


Pääjärven rikas lohikanta oli suomalaisille vanhastaan tunnettu. Eipä siis ollut ihmeellistä, että vuonna 1941 Pääjärven itä- ja pohjoisrannalla majailevat vähäiset venäläiset joukot oli karkoitettu, kaikki III Armeijakunnan kalastuksesta kiinnostuneet jäsenet kilvan pyrkivät noille antoisille ja luontonsakin puolesta ihmeen kauniille vesille. Ensimmäisen kerran siihen oli tilaisuus kun kesä vuonna 1942 vihdoinkin pitkän ja ankaran talven jälkeen ennätti Vienan kankaisille maille. Silloin allekirjoittanutkin siellä käväisi kuin maistiaisiksi. Tilaisuus vakavamman yrityksen tekoon tuli, kun sain seuraavan vuoden kesäkuussa määräyksen lähteä Sohajanasuuhun selvittelemään sakslaisten kanssa syntyneitä erimielisyyksiä Pääjärven moottoriveneistä. Tältä matkalta on seuraava lastu – lähtemätön muisto sikäläisten vesien kalanrunsaudesta.

Illalla saavuttuamme viritimme 600-koukkuisen siimamme, pitkälti neljättä kilometriä. Pääjärvi osoittautui maineensa mittaiseksi. Aamulla oli saaliime yli neljäkymmentä hopeakylkeä, koon vaihdellessa yhdestä seitsemään kiloon. Toisella venekunnalla, jolla oli satakunta koukkua vähemmän ulkona kuin meillä, oli saalis jopa hieman runsaampi.

Iltapäivä käytettiin sitten moottorien tutkimiseen ja erimielisyyksien selvittämiseen. Sangen kiihkeäksikin toisinaan kohonneen palaverin aikana taivas oli hiljalleen mennyt pilveen tuulen kääntyessä itään, ja illan kynnyksellä alkoi hiljaa sataa tihuuttaa. Katselimme taivasta ja toisiamme, haistelimme ilmaa ja tulimme vähitellen sellaiseen tulokseen, että oli tulossa eteläinen ilmavirtaus ja lempeä sade. Ainakin yritimme innokkaasti vakuuttaa tätä toisillemme, ja minä olin joukon vanhimpana erityisen valmistelun kohteena. Syy oli ilmeinen: mielemme paloi Pontsanjoelle uistelemaan ja onkimaan. Kun olimme lisäksi yhdessä harkinneet, että sota kestäisi ainakin vielä tämän vuoden, havaitsimme myös, ettei meillä toistaiseksi ollut kiirettä, vaan että hyvinkin saatoimme puuhata päivän verran Pontselilla myöhästymättä mistään tärkeästä strategisesta ratkaisusta. Niin erosimme seuraavana aamuna toistaiseksi saksalaisista ja lähdimme omille teillemme sateesta välittämättä.

Sohjanankoski 1940-luvulla
SA-kuva
SA-kuvan sotilas veneenteossa.

Nousimme hiljalleen vastavirtaan, molemmat veneet vierekkäin soutaen ja kummankin jäljessä koko joukko erilaisia uistimia eri pitkien vapojen päissä. Siten haravoimme joen melkeimpä rannasta toiseen. Pontsanjoen tumma vesi virtasi allamme hitaasti kohti päämääräänsä, paikoitellen muodostaen laiskoja pyörteitä. Taivaalta tiputteli lempeästi kesäsadetta, tuuli siirtyi totta totisesti vähitellen etelään. Rupattelimme ratoisesti, piiput savusivat. Oikein idyllinen matka, kalaonni puuttui toistaiseksi. Olimme päättäneet nousta jokea aluksi ensimmäisen nivan kohdalle, jossa vesi iloisesti solisten virtasi kauniiden koivua kasvavien harjanteiden välitse. Siinä oli, ihastuttavan niemen nenässä, vienalainen kalastuskämppä, eikä se varmaan ollut paikallaan turhan tähden, arvelimme.
– Pojat, kiinni on! Riemuisa luikkaus toisesta veneestä keskeytti äkkiä seurustelumme. Siellä käytiin kiireellä vetämään ylimääräisiä uistinsiimoja pois tieltä, ja me puolestamme lisäsimme vauhtia antaaksemme naapureille tappelutilaa. Mutta tuskin ehtivät soutajamme kiskaista parikymmentä kertaa kun jo yksi vapa taipui kaarelle meidänkin veneessämme, ja perämiehelle tuli täysi työ, sillä virkeä vieraamme törmäsi sinne tänne, ja olimme koko ajan vaarassa sotkeutua toiseen veneeseen ja muihin uistimiin. Kaiken lisäksi meidän lohemme, jonka olisi pitänyt rynnätä jokea ylös, saikin päähänsä painua myötävirtaan, ja toinen menetteli ihan täsmälleen päinvastoin, joten veneiden tuli vaihtaa paikkaa kesken kiihkeimmän tiimellyksen. Siinä pääsi kiireessä irralleen monta suomalaiskansallista sarvipäätä paholaista ennenkuin manööveri onnistui kalojen pääsemättä sotkemaan kauniita laskelmiamme. Puolisen kilometriä meitä vietiin virran mukana, mutta sitten saimme kurin palautetuksi ja nelikiloisemme veneen viereen, haaviin ja talteen. Melkein samanaikaisesti kuului toisesta veneestä kiivasta kiljuntaa voiton merkiksi, ja pian taas kuljimme rinta rinnan jokea ylös yhtä elämystä ja kahta lohta rikkaampina. Eikä sitten muuta tapahtunutkaan ennen kuin saavuimme päämääräämme, jolloin nivan alaisessa suvannossa saimme kaksi tärppäystä aivan peräkkäin, nyt kuitenkin naapuriveneen kahteen uistimeen. Tämä tilanne selvitettiin siten että kaikki ylimääräiset langat kelattiin äkkiä pois, veneet vietiin vierekkäin ja toinen vapa siirrettiin meille, jonka jälkeen taas nopeasti kaikkosimme mahdollisimman kauaksi toisistamme väsyttämään saalistamme. Nämäkin kalat saatiin onnellisesti veneisiin. Sitten soutelimme nopeasti maihin tekemään leiriä ja valmistautumaan ongintaan. Hiljainen sade ja etelän tuuli jatkuivat.

Kalakämpän alapuolelta läysin aivan ihanteellisen paikan itselleni ja ongelleni. Istahdin ensi alkuun rantakivelle katselemaan veden vilinää. Olin juuri nivan puolivälissä ja saatoin hallita sen herkullisimmat kohdat paikaltani. Ja mikä tuolla ampaisi vastavirtaan ellei muhkea järvilohi – ja taas – ja vielä kerran. Nythän paikalle satuttiin! Tarkastelu päättyi äkkiä, savuke lensi kaaressa veteen, kavereille annettiin pikatieto tilanteesta ja sitten se alkoi. Perhon käyttö ei minua siinä asemassa viehättänyt, vaan kiinnitin eräältä suomussalmelaiselta ukolta kalliiseen tupakkahintaan ostamani kotitekoisen lusikkauistimen lyijyineen tapsiin, sylkäisin kouriini ja vetäisin kahden käden vavallani olan takaa viistoon alavirtaan, kohti toista rantaa.Uistin putosi nivan alimpiin pyörteisiin, metrin päähän rannasta, ja ruvetessani kelaamaan se vikkelästi virran viemänä lähti vilistämään poikki joen oman rannan puolelle. Sillä oli kuljettavana siinä yli kahdenkymmenen metrin kaari, jonka jälkeen pitämällä vapaani kohtisuoraa rantaa vastaan saatoin kelata sen takaisin vastavirtaan. Oikein mukavantuntuinen kierros, mutta ensimmäisellä kerralla se ai antanut tulosta. Siis – vapa taakse – veto – uusi heitto – putous melkeimpä tarkalleen entiseen kohtaan – ja viuuuuh – selvä – siellä ollaan! Silloin oli jo kaksi muuta kaverusta täydessä taistelussa. Toinen oli minua sen verran ylempänä, että uistin putosi suunnilleen kohdalleni, ja minulla oli ilo nähdä lohen syöksyvän siihen kiinni. Niin sai kaveri tiedon tärppäyksestä jo ennen kuin se oli kunnolla tapahtunutkaan.

Kuten tämä SA-kuva kertoo sotilaat kalastivat Kiestingin suunnalla aina kun siihen oli mahdollisuus.
Sotilaan mukava saalis. SA-kuva.
Tässä loimutetaan Pääjärven siikaa.

Kolme lohta maihin yhtä aikaa, se oli jotakin se! Ja ennen kuin ilta laskeutui oli tusina täysi. Saatoimme hyvällä omallatunnolla pistää poskeemme hiilillä paistettua tuoretta lohta niin paljon kuin nahkaamme mahtui. Ja saksalaisilta olimme tietysti kalaa vastaan vaihtaneet itsellemme sekä riittävänvaraston mainioita Moselin viiniä että kahvia, joten ateriamme oli kaikin puolin arvomme ja ansioidemme mukainen. Sillä aikaa oli ilta laskeutunut, sade lakannut ja tuulikin tyyntynyt. Joen ylle ilmestyi joukoittain yöperhoja suorittamaan rituaalitanssejaan. Molskis! Vai niin, ruoka maistuu yhä. Siis nyt perhot esiin, kevyemmät vavat käteen ja liikkeelle. Retken huippukohta on käsillä, sillä mikään sentään ei vedä vertoja perhostamiselle, kun vesi on hyvä ja lohi on syöntituulella. Ja me olimme ostaneet perhoja sekä kaupoista, että oikeilta tekijämiehiltä, olipa meillä joukossa satoja omastakin takaa.

Huit – huit – huit – tip! Kevyesti istahtaa perho veden pintaan, kulkeutuu vähäsen matkan virran mukana, nykäys, uusi lento, istahdus uuteen paikkaan. On nautinto pelata yhden käden herkällä vavalla, joka notkeasti taipuu heittäjän liikkeiden mukaan ja ohjaa perhon haluttuun kohtaan. Tuossa on kokonainen parvi perhoja tanssimassa virran yllä!  Nyt joukkoon – tip – molskis! Kas niin veikkoseni, ohi meni mutta yritetäänpä uudestaan samaan kohtaan – tip – viiuuuuh – no niin, siinähän sinä olet! Vapa taipuu jyrkälle kaarelle ja joustaa kalan liikkeiden mukaan, siima juoksee viuhasti pyörivältä kelalta. Sinne mennään poikki suvannon. Mutta ei sentään liian pitkälle, sillä jarru hidastaa vähitellen ja pehmeästi liikettä, ja nyt kala pysähtyy, vapa oikenee, on aika kelata. Puoliväliin suvantoa lohi seuraa siimaa poiketen vain hieman sivulle, mutta sitten alkaa uusi ryntäys oikealle. Jestas nyt se pakana pyrkii rannalle johonkin juurakkoon. jarruta, jarruta! Se auttoi, täyskäännös, takaisin keskelle vettä – ja hop  – hop – ylös ilmaan ravistelemaan pois sietämätöntä vehjettä, joka ei anna rauhaa kunnon lohelle.

Niin jatkuu kaksintaistelu kalan ja pyytäjän välillä herkeämättä. Suvannon alapäästä kuulu myös kiihkeitä ääniä, siellä on toinen tappelu täydessä käynnissä, rulla vinkuu ja ratisee vuoron perään, vesi loiskahtelee kalan hypätessä, sitten kaveri nauraa onnellisesti jollekin tempaukselle. Tämä on oikeata elämää. Sääli kaikkia, joiden tänä yönä täytyy olla muissa hommissa. Ja kumpa voisimme viedä nämä vedet mukanamme, kun sodan jumala taas viskaa meidät uuteen suuntaan laajoilla työvainioillaan. No, sehän ei käy, siis nauttikaamme niin kauan kun siihen on tilaisuus, huomisesta ei kukaan tiedä mitään.

Lepo jäi sinä yönä meiltä kaikilta perin lyhyeksi, sillä jokaine halusi saada tästä ainutlaatuisesta matkasta irti mahdollisimman paljon. Aikaisina aamutunteina olimme jo taas joen partaalla. Nyt ei perho enää kelvannut, mutta uistin antoi jälleen hyviä tuloksia. Emme saaneet kovin suuria kaloja, useimmat olivat alle kolmen kilon, mutta se ei vähääkään sumentanut iloamme, sillä tärppäykset tulivat sitä tiheämmin, melkeimpä yhtenäisenä sarjana aina kello viiden seudulle saakka, jolloin  ne lakkasivat kerralla kokonaan. Ilmakin näytti sekenemisen ja lämpenemisen oireita. Kokoonnuimme siis leiriin aamukahveille ja otimme sen päälle unoset. Sitten olikin aika jo täysi, meidän oli lähdettävä jokea alas Sohjanaan ja sitä vastavirtaa ison kosken alle auojemme luo, arkipäivän työhön. Sen koommin emme päässet noille vesille onneamme yrittämään. Tiemme johti yhä kauemmas etelää kohti, ja kun vihdoin palasimme oli entisistä aseveljistä tullut vihollisia, ja Sohjanan vedet olivat palanneet omistajilleen. Näin erämiehen kannalta katsoen sääli, että tiiviisti suljetut rajat estävät meitä mielin määrin kuljeksimasta ja etsimässä omaa vaatimatonta onneamme. Mutta muistomme jäävät, ja aina kun mieli palaa menneiden ihanuuksien pariin sanon itselleni, että harvoille sentään on suotu sellainenkaan onni, että kerran ovat saaneet mielin määrin kalastaa Pääjärven ja Sohjanan ihanilla vesillä.

SA-kuva. Sotilas esittelee saalistaan.
Pääjärvellä kalassa 1990-luvulla, taimen juhlisti onnistuneen reissun.
Kuvan silta oli vielä käytössä 1990-luvulle asti. SA-kuva.
SA-kuva
SA-kuva
SA-kuva

Helsinki 25.3.2020
Veli M. Leinonen