Aaro A. Nuutinen ”Suomen Sveitsissä” Paanajärvellä 1931

Mäntyniemen rantasauna sateella. Ingervon kuva.

Tässä yhteydessä kerrotann Paanajärven tunnelmista Aaro A. Nuutisen kuvaamina.

Lähdeteos ”Suomen Sveitsiin” – Kuusamon Paanajärvelle on mielenkiintoisen kertomus Aaro A:n ja kumppaneiden matkasta Paanajärvelle v. 1931.

Nuutisen tavoitteena oli saada Paanajärvelle ja Kuusamolle lisää matkailullista tunnettuutta, jonka johdosta kirja onkin mitä parhain tuon ajan matkaopas varsin tarkkoine tietoineen sen ajan elämänmenosta.

Tuohon aikaan Paanajärven seutu oli jo tunnettu ja tunnustettu matkailukohde Suomessa, verrattiinhan sen karun kauniita kanjonijärvimaisemia jopa Sveitsin vastaaviin.

Kuka oli Aaro A. Nuutinen

Aaro August Nuutinen oli syntynyt 22.7.1886 Kuopiossa ja poistunut tuonpuoleisiin 16.2.1949. Nuutinen oli suomalainen toimittaja ja kirjailija. Hän käytti myös nimimerkkejä Aukusti ja Aaro A. Arola.

Nuutisen vanhemmat olivat kansakoulunopettaja Aukusti Nuutinen ja Edla Katariina Miettinen. Hän suoritti 5-luokkaa yhteiskoulua 1905 ja kävi kansanopiston1907.
Nuutinen oli toimitussihterinä Savotar (Savon Jääkäri) lehdessä 1916–1938, Karjala-lehdessä vuoteen 1920 ja Etelä-Suomi lehdessä 1921–1928. Hän oli  Salmettaren päätoimittajana 1928–1929, Vaasa-lehden maaseutuosaston toimittajana 1929–1931, Heinolan Sanomien vastaavana toimittajana 1933–1938 sekä Lapin Kansan toimitussihteerinä vuodesta 1939.
Aaro A. Nuutinen kirjoitti 1930-luvulla viisi laajaa matkakuvausta eri puolilta Suomea ja teki suosituilla teoksillaan etenkin Kuusamoa ja Lappia tunnetuksi matkailukohteena.

Aaro August Nuutisen julkaisuja

  • Kahvikulta. 1-näytöksinen savolaispila, Seuranäytelmiä n:o 159. Karisto 1913 (nimimerkillä Aaro A. Arola)
  • Saloilta ja vesiltä, luonnonkertomuksia. WSOY 1921
  • Suomen Sveitsissä : kesäkuvaus Kuusamosta, valokuvat P. Ingervo. WSOY 1932
  • Lapin lumoissa, valokuvat P. Ingervo. WSOY 1933
  • Suvista Savoa : kesäretki Savon mailla ja vesillä. WSOY 1935
  • Saimaa : kesäkierros Euroopan ihanimmalla järvellä. WSOY 1936
  • Terveisiä Päijänteeltä! WSOY 1938, 2. näköispainos WSOY 2000

lähde: wikipedia

Aaro A. Nuutinen saapui Vaasasta Ouluun vaimonsa kanssa junakyydillä Kokkolan kautta. Nuutisen seuraan liittyi Oulussa valokuvaaja P. Ingervo Helsingistä. Ingervolla oli mukanaan kaksi kallishintaista Leica-kameraa. Näillä kameroilla oli saatu useita palkittuja valokuvia.
Ingervo oli sekä innokas retkeilijä, että valokuvaaja. Hän oli vieraillut siihen mennessä jo seitsämässätoista maassa. 

Oulusta Kuusamoon

Oulusta kolmikko jatkoi postiautokyydillä Pudasjärven ja Livojärven kautta Kuusamoon (90 mk), Käylään ja edelleen Paanajärvelle. Matkan aikana poikettiin yhteen sun toiseenkin paikkaan, joista on jäänyt jälkipolvien tietoon mm. silloinen hintataso (mk).

Oulussa yövyttiin uuteen hotelliin (2 hh/45 mk), joka oli ollut kylmä kuin kellari. Aamukahveen aikana todettiin Kuusamon olevan vain Paanajärvi, eikä mitään muuta paitsi, että sinne piti kulkea Kuusamon kirkonkylän kautta. Oli muuten Nuutisella itselläänkin kamera, joka oli vaatimaton, vanha käytetty, hinnaltaan vain 250 mk.

Niin hypättiin postiauton kyytiin kesäkuun alkupäivinä, jolloin tulvavedet lilluivat vielä nevoilla ja tasamailla. Kohtapa vesisade oli muuttunut räntäsateesta lumisateeksi. Poikettiin Korentojärven kestikievarissa ja maa oli lumesta valkoisenaan. Ohitettiin Isosyötteen Syötevaarat ja jatkettiin Naamangan kylätielle.

Saavutaan Pintamojärvelle, jossa tie kaartuu vasemmalle ikäänkuin haukatakseen järven syleilyynsä. Taivalkosken puolella tie myötäilee Iijokivartta, johon yhtyy myös Loukusajoki tuonnempana. Varankavaaran rinnettä hivuttaudutaan Livojärven puhtaan kultahietikon ällistyttäviin järvimaisemiin. Merilohi nousee tuolle järvelle Livojokea myöten.

Täältä huristellaan vielä Taivalkoskelle, jossa ei näyttänyt olevan muuta nähtävää kuin 6, 5 m korkea Taivalkoski. Jatketaan Kostojoen kautta (Iijoen sivujoki) Kostojärvi kiertäen. Sitten saavutaan Inkeen majataloon, josta matka jatkuu pienen paussin jälkeen maaselän maisemiin kohti Kuusamoa.

Maaselän kannaksella ohitetaan Lapinluoma, Oijusluoma ja Tavela. Kalliovaaran laelta alkaa laskeutuminen Kuusamon alangolle. Samalla katsojalle avautuu ensinäkymä Kuusamon vaaramaisemiin, niin itään kuin pohjoiseen. Näkyypä sieltä myös Kuusamon kylä järvineen. Myös Nuorusen pajaslaki näkyy idässä runsaan 60 km päässä. Sieltäpä laskeutuessa postiauton jarrut ovat koetuksella, tuolla mutkien mäkisellä maantiellä. Säynäjävaaran ja sen alapuolisen samannimisen jokipahasen jälkeen lähestytään Torangin harjua ja niin saavutaan Kuusamojärven rantamaille ja keskustaan.

Kuusamosta pääsee jatkamaan matkaa postiautotaksalla 50 penniä kilometri, kun taasen yksityistaksit kiskovat 4 mk kilometriltä, ja niin taksat selvitettyään yövytään Korhosen majatalossa, kun Huotarin majatalo oli kuin olikin remontissa. 

Lumisessa Kuusamossa värjötellään nyt yli viisi päivää. Ajankuluksi luetaan roskaromaanit ja tapetaan aikaa jutustelemalla kyläläisten kanssa. Paljon on puhetta mm. Kuusamon ratahankkeesta, joka olisi tarkoitus saada aina Paanajärvelle asti. Sellaiseksihan se sitten jäikin, kuten nyt tiedämme. Saatiinpa kuitenkin selville, että hyviä lohenuistepaikkoja olivat Muojärvi ja Pistojoki. Uistimista parhaita kuuluivat olleen Devooni ja joku kullankiiltävä lusikka.

Maantie Paanajärvelle kulki Jyrkänkosken ja Määttälänvaaran kautta Kuusinkijokivarteen. Paras taimenen ja harjuksen onkipaikka kuului olevan Kuusikijoen Kuikaankorva 14 km ennen Paanajärveä. Lisäksi kuultiin, että rajanvyöhykken pinnassa oli lunta vielä puolimetriä ja tulvavesi vaelsi valtoimenaan ja äkseerasi muutekin vaikeaa kelirikkoajan kulkua. 

Kuusamon pitäjä syntyi muuten 1675 jolloin se erotettiin itsenäiseksi Kemin Lapista.

Vielä matkalaiset ehtivät käväistä Kuusamon kirkkomaalla katsastamassa vapaustaistelijan patsasta, johon on hakattu sanat; ”Urhot nousevat kumpujen yöstä ja kertovat Suomensuvun työstä ja neuvovat polvea nousevaa” – elikkä tuopa oli aika mukavasti sanottua!!!

Muuten tämä uusin kirkko oli sarjassaan jo kolmas ja valmistui 1800. Ensimäinen oli Torangin taipaleella ko. järven länsipuolella (valmistui 1680). Toinen kirkko valmistui riitelyn jälkeen Kuusamojärven rantamille 1694. Näiden kirkkotora’ilujen (riitojen) jälkeen kuuluu TORAnkijärvi saaneen nykyisen nimensä. Kuten tiedetään tämäkin 1800 valmistunut kaunis puukirkko tuhoutui viime sodan aikana, ja tilalle on rakennettu uusi uljas kivikirkko, joka on yhä paikallaan. Kuusamon väkiluku oli tuolloin v. 1931 15000 henkilön paikkeilla ja veroäyri oli 11 mk. Toinen Kuusamon silloinen merkittävä rakennus oli kansanopisto, joka oli valmistunut 1930. Siinä toimi oppilasasuntola, johon majoitettiin myös matkailijoita kesäisin.

Kuusamon vanha kirkko (Ingervon kuvaamana)

Sitten vierailtiin vielä sotaväen kasarmitalolla, jossa komppanian päällikkö luutnatti Kanerva varusti Nuutisen kolmen hengenretkikunnan tarvittavilla rajaseutupasseilla (rajaseutupassissa tarvittiin myös valokuva). Hän myös näytti lohiuistimensa ja harrivapansa ja antoi ajantasaisia tietoja Kuusamon kalastus- ja metsästysoloista. Ohjasi vielä kaiken kukkuraksi Tammen kellosepän-puotiin kalastusvälineostoksille.

Vieläpä kuultiin tarinoita Kuusamon kurjuudesta ja köyhyydestä, joka oli ollut erityisen paha v. 1930, jolloin oli vallinnut kerrassaan huutava hätä, kun työttömänä oli ollut tuhansia henkilöitä. Niimpä valtioneuvosto oli järjestänyt hätäaputyömaan, jossa 180 miestä ja 70 hevosta saisi työtä Heikkilä-Poussu maantien rakennustöissä. Oli saatu 500.000 mk lisämääräraha ja sen jälkeen ei mitään. Kurjuutta oli lisännyt kolmen perättäisen vuoden pituinen huono heinä-ja viljavuosi. Mainittakoon vielä, että v. 1927 eduskuntavaaleissa oli Maalaisliitto saanut 2638 ääntä ja kokoomus 136, edistyspuolue 31, sosiaalidemokraatit 35 ja kommunistit 212 ääntä.

Kuusamon majatalon seinällä oli kuulema pyssyä jos jonkin sorttista. 
Oli kenttäpuhelinkone nahkakotelossaan, sekä lumikengät. Kuuluivat olevan sotasaalista v.1920 rajantakaisen Kiimasjärven taistelusta, jossa ne olivat jääneet kaatuneiden kiinalaisten jalkoihin. Kiinalaisia oli ollut kuulema paljon ryssien seassa ja kaikilla oli ollut lumikengät jalassaan. ”Ryssät työnsivättii niitä vinosilmiä eellään hyökkäämään ja ammuttivat meillä niitä, sitten ite pötkivät pakoon”.

Kuusamosta Käylänkoskelle

Vasta 8 kesäkuuta v. 1931 lumitilanne oli helpottanut ja aurinkoinen länsituuli puhalsi siihen malliin, että Nuutisen kolmikko pääsi jatkamaan matkaa kohti Käylää Rukatunturin kautta, kyytiautonaan lähes loppuunajettu resuinen avolava umpiauto. Ja niin istuttiin pikkupoika aikamiehen ikkunattoman auton kyytiin 4 mk kilometritaksalla. Matka Kuusamosta Käylänkoskelle oli 47 km. Ajeltiin Nissinvaaran ylitse ohi Pyhävaaran (Pyhätunturi Nuutisen mukaan), kunnes oltiin jo kiipeämässä sulapälviä myötäillen Rukatunturin (482 mpy) huipulle. 

Ruka tarkoittaa muuten pihkaa, ja sen muut huiput ovat Valtavaara ja Konttainen (kontta=peura). Vähänlaisesti on tunnettu tuo Rukatunturi, tuumaa Nuutinen tietämättä silloin, että nykypäivänä tilanne on vähintäänkin toisenlainen. ”Ja muuta vikaahan Rukatunturissa ei ole kuin, että se sijaitsee Kuusamossa”, tuumaa Nuutinen. Aikansa tuijoteltuaan maisemia seurue tunnistaa kuitenkin kaikki merkittävät nähtävyydet, kuten Sallatunturin, Nuorusen, Mäntytunturin, Naatikkavaaran, Riisitunturin, sekä kuuluisan isoselkäisen Kitkajärven. Ilmeisen hyvän kartanlukutaitonsa ansiosta Nuutinen tunnistaa jopa mitättömän Säynäjävaaraan, Kuusamon keskustan länsipuolella. 

Rukatunturi pälveili vielä talven jäliltä (kirjan kuvitusta)

Siinä samalla saadaan selvitys rinnesoiden synnystä, jotka niistä useat ovat paisejänkiä, (padotut ojat) joita ansiollisesti käanytetään luonnonniittyheinän kasvatukseen kesällä. Selville saadaan, että kuusipuu on nuorin havupuulajimme, joka todistetaan siten, että maanäytteiden mukaan kuusen siitepölyä esiintyy vasta maanpinnan yläpuolisissa kerroksissa.

Puhutaan myös Kuusamon suurimman järven Kitkan ympäristön valtavista metsävaroista, joita on ollut vaikea hyödyntää teollisuuskäyttöön. Isot yhtiöt olivat ostaneet metsäpalstoja, mutta tarkemmissa laskelmissa totesivat, että niitä puita ei kannata mihinkään rahdata, joten annetaan niitten siellä olla. Ainoastaan Rauma Wood vei puunsa Kitkajärven eteläpuolen Siltinkivaarasta, ja koko toimitus oli tullut hirvittävän kalliiksi. Lieneekö tässä kysymyksessä Kitkan länsipuolen tukinuittolaitos, jonka höyrypumppukoneen avulla tukkeja uitettiin 2 km pituista ränniä myöten Livojärveen ja edelleen Livojoen kautta Iijokeen ja Ouluun asti?

Käylään

Vaan nytpä oltiin taas autokopperon kyydissä ja kohtapa ohitettiin Konttaisen ja Valtavaaran lumihuiput. Älyttiinpä kääntyä sitten myös Käylänkosken pihatielle, joka oli nyt merkitty tienvarren opastimeen. Saavuttiin pihapiiriin, josta näki jyrkkäaaltoisena pärskähtelevän Käylänkosken vesimyllyineen.

Tervetulotoivotuksent esitti Rajaseutuyhdistyksen matkailuaseman hoitaja, metsänvartija Iikka Mustonen.

Iikka isäntä oli talossaan syntynyt ja kasvanut keski-ikäinen mies, jolla oli miellyttävä käytös. Hän, korkean kruunun metsänvartija oli postipysäkinhoitaja, sahanhoitaja, mylläri, kuuluisa ketunpyytäjä, lohimies, lohi-ja metsämiesten opas ja ystävä, rohkea koskenlaskija ja matkalaisten kuljettaja ym. Hänellä oli 9 lasta tuossa vaiheessa ja parhaillaan hän oli rakentamassa asuintaloon toista asuinkerrosta poikinensa. Tarvittiin lisähuoneita lohenonkijoille ja muille matkustavaisille.

Rajaseutuyhdistyksen matkailumaja Käylässä (kirjan kuvitusta)

Niin päästiin sopivasti puhumaan kalastuksesta, kun nuottamiehet marssivat pihaan kalavasua korennossa kantaen. Siinä oli parikymmentäkiloa muikkua, siianpoikia, muutamia harjuksia ja päällimäisenä komea 5,6 kg lohi, joita kuultiin harvemmin saatavan. Tämä näyttää olevan ”ryssän lohi”, tuumaa Mustonen ja ehdottaa voissapaistettua taimenta illalliseksi. Paistetaan vaan meille noita siikoja ja suolataan lohi retkievääksi, ehdottaa Ingervon rouva. Ja niin tehdäänkin.

Lohi maksoi 20 mk kilo, ja niitä myydään milloin niitä on saatavilla, saaliitta jääneille onnettomille onkimiehille. Iikka kuuluu pyytävän niitä verkoilla, kun itsellään ei aika riitä onkimiseen. Iikka kyllä neuvoo ja opastaa oikeille ottipaikoille, sekä tarjoaa soutajaen veneineen sitä haluaville, ynnä vuokraa tarvittaessa verkon tai pari. Verkon vuokra oli muuten 100 mk vuorokausi. Satasen saatuaan Iikka oli joskus auttanut onnettomia onkimiehiä kiinnittämällä salaa lohen odottavan onkeen, jolloin kalamieskunnia on saatu huomaamattomasti palautettua. Iikka Mustosen ja

Rajaseutuyhdistyksen sopimuskumppanuuteen kuului matkailioiden ja lohenonkijoiden majoittaminen, ruokailupalvelut, opastaminen ja kyyditseminen Kitkajokea myöten alas Juumaan. Neljän asiakkaan 15 km venematkasta Juumaan peritään 100 mk, jota Nuutinen piti edullisena, koska pitihän sieltä tulla myös takaisin, mikä ei ollut ollenkaan helppoa.

Yösija Käylän matkailumajassa maksaa 10 mk, ateria 8-9 mk, kahvi 1 – 2,50 mk. Matkailijoinen huoneet olivat tilavampi sali ja kaksi pinempää huonetta, eteinen ja kuisti. Huoneet olivat siistit ja viihtyisät ja vuoteina huvilasängyt. Kalastaminen Käylänkoskessa oli muuten vapaa maksuista (muualla vastaavissa paikoissa oli maksut jo käytössä), mutta arveltiin, että ne tulisivat käyttöön myös Käylässä.

Nuutisen porukka oli kesän ensimäinen tuona suvena Käylänkoskella. Ikka kertoi menneenä kesänä käyneen 500 matkailijaa, joista 30 vietiin Juumaan, ja heistä peräti 27 henkeä meni Paanajärvelle asti. Vieraskirjaa selailtuaan huomasivat he Käylässä käyneen useita sen ajan kuuluisuuksia. Nimimerkki A.A. oli runoillut seuraavasti; ”Kitkat katkat, siimat litkat, ne kyllä olis kestänyt isonkin nostaa, pieniä saimme pitkät rihmat, iso lohi täytyi Iikalta ostaa”.

Lohi (taimen) alkaa ottaa onkea Käylänkoskessa ja muissa Kitkan Juumaan kulkevissa koskissa, nivoissa, niskavirroissa ja suvannoissa. Paras aika on tuossa juhannuksen paikkeilla riippuen lämpötilasta. Lohen parhaat viikot olivat kesäkuun viimeinen ja heinäkuun ensimäinen, sekä elokuu.
Toisinaan syyskuukin on hyvää lohenpyyntiaikaa. Rahoitusaika alkoi tuolloin 15.9 vuosittain. Pilvinen sää kuului olevan paras pyyntiaika, samoin iltaisin klo 6-11 ja jonkun verran myös aamuisin 6-9. Lohi oleskeli kevätkesällä enimmäkseen koskien alla ja syyspuoleen enimmäkseen niskalla.

Lohi tarttuu parhaiten siniharmaaseen, kullanvärisesti välkähtävään mustapoikkijuovaiseen amerikkalaiseen puu-uistimeen. Sitä heitellään vavan tai siiman nenässä joko rannalta uistellen, taikka veneellä uistellen suvannoissa. Kuului olevan paras pyyntiväline heinä-elokuussa. Käylässä lohen suuhun sattuu parhaiten kullan-hopeavärinen lippauistin, silkkikala, Ryselin ym. Lohenpoika forelleja saadaan Oulangan pikkupuroista pikkudevoonilla, pikkuvilkulla ja Halcyon-spinnerillä. 

Harjus oli toisenlainen. Ns. ranta- eli kirsiharri ottaa onkea suotuisilla säillä. kesäkuun alkupuolella niskavedestä aivan rantapenkareitten ja pensaiden vierestä, jonne onki on hiljaa pudotettava. Harreja ongitaan sellaisella ruskeahöyhenisellä tekoperholla, jossa on muutamia ruskeita karvoja. Käytetään myös pikkuvieheitä ja vilkkuja toisinaan. Kevätkesällä voidaan käyttää harrinsyöttinä monikerroin koukkuun pistettyä kastematoa, jota pienin nykäyksin vedetään virrassa. Oikein ahnaan syönnin aikaan syöttinä on käytetty pientä kuusennaavasta nykäistyä tuppua.

Vieläpä kertoi Mustosen Iikka kalanviljelystä ja Käylänkosken sopivuudesta kalanmädin hautomoksi. Menneenä suvena oli Kaihuan kalanviljelylaitokselle Rovaniemelle viety 16 litraa lohenmätiä ja sitä vuosi ennen 8 litraa. Tuosta suuremmasta määrästä oli saatu 25.000 lohenpoikaa. Lohien lypsäminen ja mädin kuljettaminen lakanakerroksissa oli erikoista taitavuutta vaativaa työtä.

Lohenhautomosta Käylään oli tehty äskettäin eduskunta-aloite, mutta oli tullut hylätyksi kaiketi, yllätys, yllätys, rahojen puutteen takia. Asiantuntijat olivat laskeskelleet, että tähän mylly- ja sahalaitoksen yhteyteen saataisiin verraten vähin kustannuksin tuollainen laitos. Tarvittaisiin vain sahalaitoksen sulkupadolle noin 40 m pitkä torvi, jota pitkin vesi johdettaisiin. Näin saataisiin riittävä, 2,3 metrin vesiputoama. hautomon merkitys olisi tärkeä taloudellisesti, koska Kuusamon ja lähipitäjien elatuksenantajana kalastuksella oli jopa kolmanneksen osuus kaikesta, jos ei enemmänkin olletikkin katovuosina. Merkitys olisi myös tärkeä urheilukalastajien runsaampia vierailuja ajatellen, aina ulkomaita myöten.

Niin oli jo tuolloin suurta viisautta ja kaukokatseisuutta havaittavissa Kuusamolaisten matkailuelinkeinon uran uurtajien näkemyksissä, kuten tästä Iikka Mustosen katsauksesta voidaan päätellä. Vielä kaiken kukkuraksi mainittakoon, että Kallunkijärven siiat olivat kaiketi valtakunnan suurimpia.

Tuosta Käylänkosken lähivedestä oli saatu keväällä 1931 peräti 8 kiloinen ja yli 5 kiloinen siika.

Tämän vielä myöhemmin Kiutakönkään opas Aatu-Kustu Kilpivaara tarkensi, kun Nuutisen rouva antautui ehkäpä viisastelemaan, tästä 8 kilon siiasta. ”Kahdeksan ja puolikiloa se painoi, kutakuinkin, sisälmysrasvojakin tuli monta kiloa suureen pahkakuppiin. Se oli hirveä kala” Vielä kertoi, että Kallunkijärven suurin muikku oli painanut peräti 700 g.

Ja eipä ne kalajutut Aatu-Kustulla tähän loppuneet. Kiutakönkään retkellä kun intoutui jo tojella uskottelemaan Vennään kalloista seuraavaa; ”vuon tuolla Joukamojärvessä, lähellä Vennään rajjaa, on niin mahottoman rasvaisia siikoja, etteivät ne vanhemmmiten pysy enneä veen sisässäkään, vuoan vesi hylekeä ne rasvapallit pinnalle, jossa ne vähissä hengin selällään kellottaavat ja kuoloovat siihen, jollei immeiset koppauta niitä kalikalla peähän, ja korjoo pois…. niin, elekeä nauroo, totta se on…. soap sinne mennä vaikka kahtomaan”.

Tästä kasikiloisesta siiasta oli muuten ollut juttu Suomen Kalastusyhdistyksen Kalastuslehdessä, maisteri Y.Vuorentauksen kirjoittamana, todensi Nuutinen. Jotenka jätetäänpä nyt Iikka Mustosen kortteeri vielä päiväksi, ja mennään käväisemään päiväseltään Aatu-Kustu Kilpivaaran opastamana Oulankajoen Kiutakönkäälle.

Kilpivaaran Aatu-Kusti kertoi hyviä tarinoita.

Retki Oulankajoen Kiutakönkäälle

Kiutakönkäällä (kirjan kuvitusta)

Herätys saatiin aamutuimaan Iikan toimesta ja aamukahvittelun jälkeen lähdettiin taipaleelle Kallungin ja Runsuniityn kautta Kiutaköngas kohti. Matkan arveltiin olevan neljättäkymmentä kilometriä meno-paluuna. Oppaaksi saatiin Iikan naapuri Aatu-Kustu, joka oli kunnostanut poikansa kanssa Kiudan kämpän keväällä kuntoon. Samallapa kämpälle saatiin vietyä Helsingistä lähetetty vieraskirja.

Aatu-Kustu oli jo ikämies ja mukaan tuli kuokkapoika, joka oli liki aikamies. Poika oli menossa kuokka olalla paiseniityn ojia aukomaan Oulangan taakse.

Aluksi soudettiin Käylänkosken suvannon yli Taivallammin perään, Rinteelän rantaan liki kilometri. Tämän jälkeen oli jäljellä vielä neljä venematkaa, kertoi Aatu-Kustu, vieraskirja kainalossaan. Tultiin Kallunkijärven rantaan ja siitä Pieskalahteen järven pohjoisrannalle. Siinä matkalla Aatu-Kustu kertoili nuo edellä mainitut kalajuttunsa ja nähtiinpä siinä useita vesilintujakin meriteerineen. Meriteeri mahtoi olla merimetso arvelisin. 

Ei se oppaan tehtävä ollut aina niin mieluinen tuohonkaan aikaan. Siinä Aatun kehuskellessa Nuutisen kolmikkoa hyvin varustautuneiksi tottuneiksi eränkulkijoiksi, ryhtyi hän valottamaan myös ammatin varjopuolia. ”Vaan toisin on usein, kun herrat kulettavat mukanansa rouviaan ja neitejään, joilla on matalat kiiltokengät ja silikkisukat”, kertoo Aatu. ”Sitten, kun jalat kastuvat ja säesket pistelee ohuen sukan läpi, ja niin alkavat juonittelemaan ja äksyilemään oppaallekki, että ovat pahempia kuin kolomivuotiaat pahakuriset penskat”.

Pitkän ja hikisen taivalluksen jälkeen saavutaan Kiutavaaran jyrkkää rinnettä liki liukuen, Oulankajoen kurulaaksoon. Rinteellä näkyi useita poroille kaadettuja naavakuusipuiden kantoja. ”Ennen lyötiin kuusipuu säälittä poikki, kun ei osattu antaa puille arvoa, ja niin on laita vielä tännäi päivänä”, kertoili Aatu. Savukosken läskikapinalliset olivat vieneet satoja poroja Puna-Karjalan puolelle paetessaan. Niin oltiin Oulankajoen Runsuniityllä (Oulanka=tulvapaikka). Tästä oli vielä 2,5 km venematka Kiutakönkäälle.

Vene löytyi ladon kupeelta talviteloiltaan ja veteen laskettuna vuoti kuin seula. Yritettiin tukkia sitä räteillä, mutta tilanne ei siitä juuri kohentunut. Niin virta venhettä vei ja Nuutinen oli peränpitäjänä, kun muu porukka äyskäröi vettä minkä kerkesivät. Aurinko paistoi lämpimästi ja tuulettomaan ilmaan kantautui jo kosken kohina. Pohjoisrannan silopetäjien pintaan tihkunut pihka heloitti keltaisenaan aurinkolämmön vaikutuksesta. Jokimaisemaa ihastellessaan prokuristikin tunnusti, ettei ollut nähnyt tällaista maisemaa missään, eikä voinut kuvitella tällaista olevan olemassakaan.

Ja taas opas jatkoi, ”niin, kyllä se on kaunis tämä Oulanka, mutta tuolla alajuoksulla ei niinkään”. ”Pystyjyrkkäin kallioiden ja hiekkasärkkäin lomitse joki mutkittelloo alituiseen, ja syyspuoleen, matalan veen aikaan hiekkasärkkien yli ei taho venneellä päästä”. ”Vaan tuolla yläjuoksulla Savina- ja Oulankajoen yhtymäkohdassa on seittemätta metriä korkea Taivalkoski ja Savinalampi, sekä Kauniskallio”. ”Sieltä saa helposti viis-, kuuskiloisia haukia, harjuksia ja ahvenia”.

Vihdoin vene kokka kolahti Koirankielimutkan niemekkeen rantaan. Siitä oli vielä liki kilometrin matka vihaisena kiuhuvan pienen Niskanivan ohitse Kiutakönkäälle. Könkään matkailijamajan ovi kiskaistiin auki puolikaksitoista, eli 17 km matkaan oli kulunut neljä ja puolituntia. Aatu paiskasi vieraskirjan pöytään ja pyysi matkakolmikon kirjottamaan nimensä siihen. Nuutinen kirjoitti vielä ”tulevansa tänne uudelleen”. Kolmikko kehuskeli kämppää ja toivoivat, että joku rahakas lahjoitaisi sinne vielä kaminan, mitä Aatukin piti toivottavana ja lupasi kyllä käydä sen paikoilleen sitten asentamassa. Kämpän remonttiin oli kulunut liki tuhat markkaa ja kaikki sisäkalusteet ikkunoineen oli uusittu. Vieläpä Aatu naulasi järjestyssäännöt seinään matkalaisille ikäänkuin vetoomukseksi.

Rakennukset oli teettänyt aikoinaan Berggren yhtiö, joka oli koettanut uittaa tukkeja v. 1900 Oulankajoessa Paanäjärvelle ja Venäjälle asti, mutta jo puolentoista vuoden jälkeen oli lopettanut toimintansa. Sitä perua oli myös kosken kupeelle louhittu uittouoma.

Ei antautunut Oulanka silloinkaan vaan ihmisen oli väistyttävä. Uiton jäljiltä oli vieläkin näkyvillä tukkisumia alajuoksun varrella, joista jotkut matkalaiset olivat kyhännet lautan ja seilanneet sillä aina Paanajärvelle asti. ”Tuossa 14 metrin putouksessa pyörisi joku tehdaskoneistokin, mutta saattaa päivä vielä monesti näreen kiertää, ennen kuin Kiutaköngäs kahlitaan teollisuuden käyttöön”. Jotta Aatu-Kustulla oli myös mahtava ennustajan näkökyky tulevaisuuteen, kuten nyt tiedämme.

Koskessa oli kolme putousta, joista uljain oli keskimäinen. Pohjoisrannan pystysuora rosoinen ja rapakivinen seinämä kohoaa kohti korkeuksia. Kaikkialla on tulvaveden pyöreiksi hankaamia kallioseinämiä. Koskessa on myös hiidenkirnuja, jotka ovat sinne aikojen kuluessa muovautuneet. Eräästä sellaisesta kuului saatavan haavilla lohia ja voipi niitä pyytää myös atraimella. Lohet näet puotoavat kirnuun yrittäessään hypätä tuon koskinikaran yli. Tuossa toissakesänä Aatu-Kustu oli saanut kyseisestä paikasta 8 lohta. Vierasmajan seinustalla oli tuo mainittu atrain näkysällä.

Varmin lohestustapa Kiutakönkäällä oli ”Amerikan halolla onkiminen”. Ei tarvitse muuta kuin poikkivirtaan heittelee sitä samanväristä puu-uistinta, kuin mitä Käylänkoskessakin ottavat, niin jo on kiinni 4 – 6 kiloinen Pääjärvestä noussut lohi, kertoili Aatu. Puuuistimen lisäksi täällä käytetään silkkikalaa, sekä verkkouistinta n:o 2 (O.Y.Verkko, Oulu). Keskimäisen putouksen alussuvanto kuului olevan antoisin. Kun lohi tarrautuu uistimeen ei tahdo 70 metriäkään siimaa riittää.

Niin oli saatu Kiutaköngäs tietoutta runsain mitoin ja lähdettiin paluumatkalle Käylään. Kiutavaaraa takaisin noustessa todettiin, että ainakin täällä oppii, jos ei muuta, niin ainakin hiljaa kävelemään. Väsynyt kolmikko saapui Käylänkoskelle saattajineen puoliyhdeksän aikaan illalla patikoituaan kuusi- ja puolituntia. Perillä maksettiin Aatu-Kustulle 50 mk opastuspalkkiona, juotettiin, syötettiin ja hyvästeltiin vielä sydämellisesti. Ja niin postui kotiinsa Kurtin Kilpivaaraan, tuo väsymätön erämaiden kulkija, talollinen metsämies ja eräopas.

Käylänkoskelta Juumaan

Seuraavan aamun oppaaksi saatiin jälleen Iikka Mustonen, joka vei veneellään kolmikon heti aamutuimaan Käylänkoskenlaskuun. Hyvin sujuneen laskun jälkeen oli vain yksi mies saanut vesikasteen.
Ennen puolta päivää päästiiin jokimatkalle Juumaan. Iikalla oli nyt mukanaan nyt oma poikansa, terhakka miehenalku. Soutaa vinnasi myötävirtaan kuin aikamies.

Kolmen ja puolen kilometrin jälkeen kujettuamme Saukkonivan ja Hietanivan vetäviä suvantovesiä saavuimme Vähä-Käylän koskeen. Iikka laski sen yksinään ja me muut kävelimme. Vähemmän veden aikaan porukka voisi olla veneessä. Nahkalammen kohdalla kosken alla hypättiin taas veneeseen. Tästä on saatu monta lohta Iikan kertoman mukaan, ja kohtapa tultiinkiin tiukkavirtaiseen Nahkanivaan. Siinä kuului olevan hyvä harrivesi ja soutamalla oli saatu myös lohta. Siitä sujahdettiin Pöljänivan pikkukosken vietäväksi, missä Iikka oli nähnyt pari karhua rannassa. Vaan kun ei ollut pyssyä mukana olivat seuraavana yönä tappaneet yhdeksän lammasta ja pari lehmää.

Vääräkoskeen tultaessa noustiin taas pois veneestä, mutta kesemmällä tämäkin koski voitiin laskea ja siksipä Iikka sauvoi kosken yksikseen. Välillä seisten peräpuolella pitkällä savoinseipäällä kulkua ohjaten, toisinaan rauhallisesti, ja toisinaan kiivaasti, kuin hengenhädässä sauvoimella vetäen vettä poikkivirtaan, ohi kuolemankiven (loppukosken vasemmalla puolella), halki vaahtoavien tyrskyjen. Olipa hurjan näköistä menoa. Rohkea ja taitava mies oli tuo ystävämme Iikka, ja kuitenkin niin miellyttävän vaatimaton, tuumasi Nuutisen kolmikko. Itseään ei kehunut vahingossakaan. Siinäpä sitä oli ihan oikea eräoppaan esikuva, meille jälkipolvillekin tiettäväksi.

Peurakosken laskivat Iikka poikansa kanssa ja kameraherra Ingervokin pääsi kyytiin. Muut ohittivat kosken polkua pitkin.
Saarikoski oli miellyttävä erämaaköngäs, jonka niskalla oli kaunis rantametsä. Siinä oli myös mahtava naavakuusikko.

Niskasuvannossa oli kaunis pikkusaari, joka oli mainio tulistelu- ja taukopaikka. Sen läheisessä Niskanivassa oli joen paras harjuspaikka, mistä tohtori Hänninen (Kuusamolainen kansanedustaja ja kirjailija) oli saanut kesäyönä kolmen neljän hujakoissa, kolmisenkymmentäkiloa suuria harjuksia, joista suurimmat olivat olleet toistakiloisia. Siitä suolattiin talvikalat lohen kera kotiinviemiseksi. Tällä erää Saarikoskea ei laskettu vaan se vedettiin kallioniemekkeen yli telatietä pitkin. Siinä vene tosin joutui koville, ja kaikenkaikkiaan ne eivät Iikan mukaan olleet kovin pitkäikäisiä. Siksipä Iikka toivoikin, että veneitä saataisiin lisää, jolloin ne voitaisiin sijoittaa pitkin jokivartta sopivin välein.

Viimeinen koski ennen Juumaa oli Harjakoski, joka ohitettiin venettä vetäen yli kallioharjanteen. Harjasuvantoon vene laskettiin köyttä apuana käyttäen. Se oli hikistä hommaa noin paisteisena päivänä.
Ei tämä kosken laskeminen ole mitään verrattuna, kun vedetään venettä yli koskien, kertoo Iikka. Mutta neljävuotta sitten me insinööri Laurilan kanssa tuumattiin tuossa Harjakosken niskalla, että ei me lähdetä vetämään venettä maita myöten, vaan lasketaan koski. Sanoin insinöörille, ettei koskea ole kyllä kukaan laskenut milloinkaan, mutta insinööri tuumasi vain, että ”kerta ensimmäinen niin myllyssä kuin hollissakin”, ja niin lähdettiin laskuun. Kolmantena mukana oli rakennusmestari Pekonen, mutta ylioppilas Buss lähti kävelemään kuvatakseen laskun, jotta muutkin uskoisivat sen todeksi.
Ja hyvinhän se huilasi tuohon viimeiseen kuohuun asti, mutta siinä vene upposi altamme näkymättömiin, ja nousi uudelleen näkyviin vasta kymmenien metrien päässä suvannossa, ja ajautui siinä poukamaan. Miten miehille kävi, kysyi Nuutinen. Me uimme siitä rantamatalaan, mutta ylioppilas ei laskenut meitä maalle, ennen kuin oli ottanut valokuvan, tuumaa Iikka ja jatkaa, sen jälestä en minä ole laskenut Harjakoskea, eikä tiettävästi muutkaan.

Käylänkoski Mustos Iikan ohjaimissa.

Viimeisen kosken jälkeen lasketaan rauhallisia nivavirtoja seuraillen Juumajärven yläosaan, josta alkaa noin 6 km järvimatka kohti Juumaa. Juumassa mennään Iikan sukulaistaloon Janne Yli-Juuman asuntoon, joka on vähän etäänpänä rannasta. Talon seinustalla räystään alla nähtiin ilmakuivumassa olevia poronlihoja. Ne ovat vielä verkoilla peitetyt, jottei linnut pääse niihin käsiksi. Tämän jälkeen selvisi, että talollisella oli yli toistasataa poroa. Karhut olivat verottaneet myös täällä lammaskatrasta, mutta ei niinkään poroja, kertoi talon isänä. Myös talon hevosen oli karhu tappanut eräällä nevalla ja peittänyt sen sammalilla. Aina toisinaan niitä karhuja saahaan tapetuksi, mutta viime vuonna Kuusamossa ei oltu saatu yhtäkään. Kuolajärven paikkeilla olivat saaneet mennä talvena kolome karhua, joita oli tultu metästämään ja kuvvaamaan (ihan elävää kuvvaa) ihan Saksasta asti. Olivat maksaneet tästä karhunkierrosta peräti 500 mk. 

Vielä käväistiin katsomassa vanhat aitat, joihin oli merkitty tekovuosiksi 1796 ja 1830. Vielä hyvästeltiin saattomiehet, jotka olivat lähteneet paluumatkalle seuraavana aamuna, meidän vielä nukkuessa.

Jyrävänniemen nähtävyydet

Itse Ukko-Jyrävä kesällä 2017

Jyrävänniemeksi sanotaan sitä erikoisen jylhää erämaa-aluetta Juuman itäpuolella, joka muodostuu niemekkeeksi Kitkajoen kääntyessä ensin etelään ja sitten itään ja pohjoiseen, jonka jälkeen se jälleen kääntyy itään. Niemi on alaltaan useita neliökilometrejä. Nykyisin pieni Karhunkierros sijaitsee kyseisellä alueella.

Nyt lähdettiin kohti Jyrävää. Ensin mentiin puolikilometriä venekyydillä. Siitä alkaa vasemmalle kaartuva Niskakoski, joka heti kohta kääntyy jyrkästi oikealle, päättyen hurjaan koskeen ja stoppariin, jossa vaarana on suistua virran viemänä vasemmanpuoleiseen jyrkkään kallioseinämään. Ei ole menemistä siihen veneellä, tuumaa isäntä, ja vene lasketaan Jyrävänlampeen köyttä apuna käyttäen. Siitä vene sitten soudetaan Myllykosken niskalle.

Myllykoski on kaunis vedenjuoksultaan, varsinkin niskapuolella. Alempana kyllä vesi pärskyy ja pauhaa vaahtoavaisena jykeväpuisen kuusikkokorven syliin. Kosken rannalle oli saatu äskettäin kunnollinen myllyrakennus entisen härkinmyllyn sijaan. Niskalta on jalkasilta kosken yli. Siitä pikkupojat näytävät saavan pöytäveitsen pituisia pikkulohia kääpiövilkkuongillaan. Suurempaa uistinta eivät uskalla paikalliset pistää Myllykoskeen, sillä lohi veisi sen, kuten on monesti tehnytkin. Noita kalliita rullavapoja ja silkkisiimoja oli näet vain herroilla.

Lapin aiheita kuvaava taiteilija Koivisto oli ikuistanut Myllykosken kauneuden ja joku viipurilainen taidemaalari maalasi eräänä kesänä useita tauluja mm. Myllykoskesta. Täällä on vieraillut myös useana kesänä tutkijoita keräämässä harvinaisia kasveja, joita täällä kuuluu olevan runsaasti.

Nähtiinpä koskikarakin pesintäpuuhissaan samalla, kun lähdettiin astelemaan ohi Myllykosken Aallokkokosken ohittavaan lähes parin kilometrin marssiin. Aallokkokoski on nimensä veroinen. Se juoksee jyrkkänä aallokkona voimakkaasti virraten kuin myrskyävä meri konsanaan reilun kilometrin, kunnes se hetkeksi rauhoittuu syöksyäkseen hurjaakin hurjempaan Jyrävänkoskeen. 

Kitkajoen Myllykoski.

Jyrävänkosken molemmin puolin kohoaa liki 70 metriset pystysuorat kallioseinämät korkeuksiin. Kyllä on suurenmoista ja mahtavaa luontoa, tuumataan. Mennä kesänä matkailijoita ei ollut käynyt kymmentäkään, sanoo opas. Suurin osa matkalaisista eivät arvaa alueen kauneutta, vaan palaavat suoraan Juumasta Käylään tai Paanajärvelle suoraa patikkareittiä.

Kanjonille saavuttaessa sää muuttuu äkkiä sateiseksi sumuilmaksi, estäen mieliharmiksemme valokuvien oton. Oppaan mielestä Jyrävä on paras Kitkan koskista ja ainai toiseksi paras Kuusamossa. Jotkut kuulema tykkäsivät Kiutakönkäästä vähä enemmän.

Jyrävänkoski näytti mahtavalta ylhäältä katsoen. Emmepä arvanneet tätä näin mahtavaksi. Sitä saattoi katsoa kauan kyllästymättä. Monta metri korkea, lyhyt, aivan pystyjyrkkä putous, josta valtava vesimäärä syöksyy raskaasti kivettömään suvantoon. Putouksen alla leijuu jatkuva vesihuurupilvi, kuin valkeana harsohuntuna ja kun aurinko pilkisti hetken pilven takaa, näim me kauniin valokaaren muodostuvan utuharsoon. Nyt kävi valokuvaamineen päinsä. 

Sateesta huolimatta oleskelimme Jyrävänkönkäällä parisen tuntia, syöden voileipä-kahvipäivällisen, samalla kun ihailimme villin könkään talttumattomien luonnonvoimien sykayttävän rauhaisaa erämaaseutua. Siinä oli valtava vapaudenlaulu, pauhu ja jyminä, joka kaikui moninkertaisena autiossa korvessa. Se loi oman, erikoisen tunnelmansa. Tänne tullaan vielä uudelleen onkivehkeitten kanssa harjuksia ja lohia onkimaan, tuumaa Nuutinen.

Nyt kampsut ja kimpsut kokoon ja vettä mukilla nuotioon, tuumataan ja lähdetään patikoimaan kohti Jäkälävuomaa. Katsotaan Hautaniitynvuomakin ja Kallioporttina olevat kaksi vierekkäistä kalliota. Kallioportilta jatkettiin Juumaan päin jolloin saatettiin ihailla pitkäkasvuista kuusikkoa ja täysikasvuista valtavaa männikköä. Sitten opas antoi reittiohjeet ja juosta hilpaisi näkymättömiin kohti Juumaa, kunnes hänet tavataan uudelleen Juuman kupeesta, kertoakseen vieneensä veneen jo kotirantaan.

Niin ovat nopeajalkaisia ja kovakuntoisia ikään katsomatta, nämä Kuusamon opastavat koskenlaskija-eräoppaat, tuumataan. Juumassa päästään vielä huippuleppoisaan ja vieraita viihdyttävään saunaan, jolloin pähkäillään, jotta jäätäisiinkö jo ensikesää varten Juumaan, kunnes nukkumatti korjaa Nuutisen kolmikon jo untenmaille.

Aallokkokoski

Juumasta Paanajärvelle

Rämeikön pitkospuut olivat jo aikansa eläneet

Eteenpäin on elävän mieli. Hyvästäkin talosta on lähdettävä. Aurinkoisen aamupäivän saattajiksi lähtivät tällä erää kaksi talon nuorta isäntää. Eipä oltu käytykään missään sitten pikän talven jälkeen, joten nyt aikoivat nuoret miehet ostaa Paanajärven osuuskaupasta tarpeelliseksi katsomiaan tavaroita. Nuorempi miehistä aikoi ostaa itselleen ensimäisen taskukellon.

Nuutinen tiedustelee alkajaisiksi matkan pituutta Juumasta suoraan Paanajärven suuntaan, Kitkajoelle. Kaheksan kilometriä, saadaan vastaukseksi. Mutta kesemmällä, vähemmän veen aikaan, kun venettä voidaan pittää Harrisuvannossa matka on viisi kilometriä.

Polku kulkee enimmäkseen kuivia kankaita pitkin, mutta Kitkajokirantaan laskeudutaan korkealta jyrkkää rinnettä alas, mikä onkin tyypillistä Kitkajokivarressa. Matkalla nähtiin poroaitauksia ja pölkkylavoihin kiinnitettyjä lintusatimia, jotka olivat kaiketi olleet viritettyinä viime syksynä. Joo on niitä teällä paljo, kymmenittäin ja rihma-ansija lisäksi, opas tuumaa. Niissä on kyllä hoitamista. Vähintään kaks kertoa viikossa pittää kulukea kahtomassa, muuten syöp rietat linnun tahi se mätänöö. Toissasyksynä karhu heitti koko satimen kauvaks mehtään ja söi linnun. Kerran kettu moata kaivamalla sai linnun lavan alta. Saalis saattaa olla parraillaan toistakymmentä viijestäkymmenestä pyydyksestä. Lehmilaitumen laidalla levähdettiin.
Lehmien ihmetellessä kairankulkijoille kerrottiin, että karhuvaaran takia lempipaimenessa ollaan juhannuksesta lukien syysmyöhään. Sitten talaven tullessa paimennetaan poroja, joten paimentamista riittää ympäri vuojen.
Sittenhän me olemme täällä paimentolaiskansan keskuudessa, lohkaisee Nuutinen ja porukka nauraa päälle niin makeasti, että lehmilaumakin säpsähtää.

Jatkettiin siitä pitkin rantaa virranjuoksun suuntaan. Vaan kohtapa pilvitaivais puotti roiman sadekuuron niskaan. Naurutuulisuus katosi, kunnes päästiin suojaan säkkilänjärveläisten heinälatoon, joka ilmaantui paikalle kuin tilauksesta. Ladossa oli kattoaukko sopivasti tulentekoa ja kahvinkeittoa varten. Hyvä tuli kahvi Pauligin paahdannaisista ja Kitkan kirkkaasta vedestä. Kahvin kanssa nautittiin evääksi saatua voileipäkakkua. Sateesta huolimatta jatkettiin matkaa veneellä, vaikka kaikilla ei ollut sadevaatetusta. Tunnelma oli latteanpuoleinen, koska vihmatuuli puhalsi ja sade pieksi kulkijat litsimäriksi. Kylmyyskin jo koetteli niin, että hampaat kalisi. Tuo kahdentoista kilometrin venematka joutui kuin joutuikin.

Seitsemän kilometriä ennen Paanajärveä, joki leveni ja yhtyi Oulankajokeen. Saatiin jo näkyviin Paanajärven länsipään Kyökkäysvaara. Nimi oli kuulemaman mukaan tullut siitä, kun Vennään puolen sotaretkeläiset olivat kyseisen vaaran juurella polvillaan rukkoillen posmittaneet ja kumarrelleet, näet nyökänneet tahi kyökänneet tuohon vaaraan päin. Samaisen vaaran juurelle tultuansa matkalaiset olivatkin jo Kauppilassa, jonne päästiin katon alle seitsemän tuntia kestäneen matkan jälkeen.

Paanajärven tunnelmia

Kauppilan vieraspuolen rakennuksessa oli kaikin puolin siistit ja hyvät huoneet. Talosta sai myös kunnollista ruokaa. Sopipa siellä käydä matkustavaisten. Ja vieraista pidettiin hyvää huolta. Nuutisen ”märiksi uitetut koiratkin” saivat välittömästi asiaan kuuluvan kohtelun. Saattomiehet menivät tuttaviensa luokse lähitaloon ja saivat kyytipalkaksi 100 mk. Jälkimainingeissa tuumattiin, jotta tämä matkareitti Käylä- Juuma-Jyrävänniemi-Paanajärvi tulee saamaan osakseen kesittäin satojen matkailijoiden ihailun ja hämmästyksen huokaukset – ja siinäpähän Nuutisen kolmikko oli osittain oikeassa, noin tulevaisuutta ajatellen. Vaatii vaan melkoisesti reitin kunnostamista ja mainostamista, tuumataan vielä.

Niin olivat nämä kesyttömän erämaan rohkeat kulkijat Paanajärvellä. Tuolla Oulankajokilaakson syvimmässä erämaassa, tuntui olo niin rauhoittavan turvalliselta, huolettomalta ja vapaalta. Eipä siis ihme, että Paanajärven asuttu ja verraten liikenteinen länsipään seutu tuntui näistä erämaan matkailijoista vähän liiankin ”kulttuuriselta”. Talot olivat vierivieressä peltotilkkujen keskellä melkein järven puoliväliin saakka.

Täällä oli jo puhelin, moottoriveneitä ja autoja. Piti seuraavana aamuna ajaa parta, laittaa kravatti kaulaan ja vieläpä piti näyttää rajaseutupassi Kauppilan alakerrassa majaileville rajavartioston miehille. Täällä emme enää voineet iloita siitä, että partamme sai jäädä, ainakin muutamina aamuina, ajamatta ja puristava paidankaulus sai rehottaa auki edes päivän kuumimpaan aikaan. Lohdutukseksemme saimme tiedon, että klo 4 iltapäivällä, postiauton tultua Kuusamosta, pääsemme lähtemään moottoriveneellä Paanajärven itäpäähän, kuululle karhunpuolelle, aivan Suomen ja Venäjän rajalle.

Ennen lähtöämme itäpäähän kävimme Kyökkäysvaaralla näköaloja tutkailemassa. Käväisimme myös pohjoisrannalla sijaitsevassa Suomen Punaisen Ristin sairasmajalla, joka majoitti myös matkalaisia kesäisin, mikäli sairastuneitten paljous ei sitä estäisi. Sillä kertaa asiakkaina ei ollut kumpaisiakaan. Paikalla oli sairaanhoitaja Kansanen ja hänen apulaisneitinsä, joka suoritti parhaillaan tehtäviinsä kuuluvaa siistimistyötä. Meinattiin, että eipä noissa ole paljon siistimistä, kun olivat niin ensiluokkaisesti sisustettuja ja tyylikkäitä huoneita. Kelpasi tuolla majailla niin sairaiden kuin terveiden.

Alakerrassa oli neljä ja ylhäällä kaksi matkailijoille varattua huonetta. Niistä laskutettiin 25 mk yhden ja 40 mk kahden hengen huoneelta vuorokausi. Lämmin ateria maksoi 10 mk ja kahvi tai tee 5 mk. Majatalon maa-alue oli Paanajärveläisten tarkoitusta varten lahjoittama.

Vihdoin moottorimiehemme Päätalon isäntä Iivari Yltiö saapui veneellään vieraita kyyditsemään. Yltiö harjoitti moottoriveneliikennettä Paanajärvellä. Ajateltiin vielä käväistä Tervjoella aljokarhua katsomassa, mutta kuului kuolleen mennätalvena. 

Yltiö kuljetti veneellään postin järven itäpäästä länsipäähän ainakin tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin, ja klo 4 ottaa postin länsipäähän, osuuskaupan pihaan saapuvasta linja-autosta. Näillä postinkulkuvuoroilla Yltiö, tämä erittäin kohtelias mies, kuljettaa myös matkustavaisia ja vielä erikseen tilauksesta käyttäen heitä Mäntykoskella ja Ruskeallakalliolla, sekä järven itäpäässä, jonne oli matkaa 23,5 km. Matkan hinta oli 25 mk hengeltä, milloin kuljetus tapahtui postiajon yhteydessä.

Paanajärveä Nuutinen kuvailee mm. seuraavasti. Järvi on pitkä ja kapea (700 m – 1,5 km), hiukan kaareileva, Pohjolan Lago di Como, joka oli tuona kyseisenä päivänä peilityyni ja auringon heloittaessa pilvettömältä taivaalta. Paanajärvi esittäytyi matkalaisille kaikessa komeudessaan, jonka havaitsi parhaiten keskijärvellä, kun järven kummallakin puolella kohoavat valtavan korkeat, kuusimetsäiset vaaranrinteet suoraan järvestä, luoden veteen teräväpiirteiset, tummat kuvajaisensa. Varsinkin etelärannan rinteet, joilla on vain muutamia asumuksia viljelyksineen, ovat uljaan näköiset jo järven länsipuolen puolella. Pohjoisrannalla on järven puoliväliin tultaessa lähes kaksikymmentä taloa, mm. Akseli Gallén-Kallelan erityisen mieluisa oleskelutalo Rajala. Talo oli kaiketi saanut nimensä aikoinaan siitä, että Täyssinän rauhan v.1595 raja kulki tämän talon pihapiirin kautta.

Poikkesimme Mäntykoskelle putousta katsomaan. Seuraamme liittyi rajavartioston vääpeli nähtävyyden esittelijäksi. Ja niin hän kertoo, tuon viidennen könkään päällys on 16 metrin korkeudessa, noista portaitten välisestä suvantolammikosta. Siitä kuului saatavan pikkutammukoita ongella, kuten jo Gallénin muistelmista olemme saaneet lukea. Tammukat kuuluivat laskeutuvan koskeen Heikinjärvestä (5 km päässä pohjoispuolella). Eikä ne tuossa kauaa viihdy ennen kuin pudottautuvat Paanajärveen.

Mäntykoski

Tämä mylly ei ole enää käytössä, vaan Paanajärviset jauhattavat viljansa ja sahauttavat lautansa tässä vastapäisessä Selkäkosken kaksi metriä korkeammassa saha-ja myllylaitoksessa. Mutta onhan tämä Mäntykoski komeampi ja kauniimpi, tuumaa vääpelimme. Olihan se Mäntykoski myös Nuutisen kolmikon mielestä niin idyllinen ja maalauksellinen. Sen tunnelmassa on jotain leppoisan rauhoittavaa lyyrisyyttä, tunnelmoi Nuutinen.

Ruskeakallio oli huomattava nähtävyys. Se sijaitsee n. 4 km Mäntykoskesta itään. Pystysuora kallioseinämä kuului olevan 60 metriä korkea. Vaan olipa niitä korkeampiakin matkalla nähty Kitkajokivarressa, joten matkalaiset jatkoivat enemmin pysähtymättä itäpäätä kohti. 

Leppälän talon kohdalla vähän matkaa itään päin oli järven syvin kohta 128 m. Vain Laatokka on Suomessa syvempi, tuumattiin. 
Ja sitten päästiin jutustelemaan kalastusaiheista. Tuosta Sirkelän kohdalta saadaan (matalikkoinen hiekkaranta) verkoilla ja pitkälllä siimalla parhaiten kaloja juuri heinäntekoaikaan. Nieriäisiä, jotka saattavat olla jopa 5-6 kiloisia. Lieneekö niin suuria olemassakaan, epäilee Nuutinen myöhemmin. Nieriäisiä oli vääpelin kertoman mukaan ainakin Heikinjärvessä, Pienessä Nuupajärvessä ja Latvajärvessä, sekä muutamissa lammissa järven molemmin puolin. Lisäksi niitä oli Kuolajärven puolella Sieppijärvessä ja Sieminkijävessä. Kuului joskus nieriäinen tarttuvan myös uistimeen, mutta harvemmin. Uistimella lohi tarttuu parhaiten heti jäitten lähdön jälkeen, sanottiin, varsinkin tuossa itäpäässä, kun jaksaa kiertää Oulangan niskan yläpuolella olevaa, järven ainokaista pikkuruista saarta (Rajasaari).

Sitten kun herkeää syömästä itäpäässä jo ottaa uistimeen tahi pitkäänsiimaan länsipäässä esim. Rajalan kohdalla. Vääpelikin oli saanut kuluneena keväänä 70 kg lohta, jotka olivat enimmäkseen 5-6 kiloisia Pääjärven lohia. ”Amerikan halolla” uistelu kuului olevan täälläkin paras pyyntiväline vapamiehille, sekä Devooni ja verkkouistin. Muikkuja saatiin järvestä runsain mitoin, viimesyksyn eräästä apajasta oli saatu 700 ja toisesta 600 kg. Lisäksi täällä on myös kuore-kala, mitä ei muualta Kuusamosta tavatakaan. Lohi, siika, muikku ja harri ovat ne kalat, jotka täällä elättävät. Haukia ja ahvenia on kyllä paljo näihen lisäksi, muttei niitä vartenalakain paljokaa pyyvetä. Haukiakkaa ei panna suolaan ollenkaan, joskus kyllä keitetään silloin, kun ei satuta soamaan muuta kallao… 

Ruskeakallio Inhan kuvaamana 1892

Nuutisen vieressä istuva, tavattoman lyhyt äijä kyselee tupakkia. Niin lappalaisten jälkeläisiähän nämä Kuusamolaiset mahtavat olla, tuumailee Nuutinen mielessään ja toteaa, eipä oo tupakkaa, kun en ole tupakkamiehiä. Pikku-ukko intoutuu kyselemään matkalaisilta niitä ja näitä. ”Mutta Uralin vuori on suuri vuori ja siinä sitä on kait kalkkikivvee, suola- ja kuparikaivoksia ja kaikkia, Venäjän maa on suuri maa”. Joo. joo suuri se on, myönnetään. ”Ja se Venäjän maa on rikas maa”. ” Ja laiskoja kun pakanat ne venäläiset, koveni topakasti Liikasenvaaralainen, niin peräti laiskoja… miehet eivät tie muuta kun juovat votkaa ja makkoavat, akat tekköövät kaikki työt”.

Sitten kun vääpeli otti savukkeen laatikostaan, ei kerennyt askia kantta sulkea, kun pikku-ukko kujeellisesti elehtien ja onnellisen näköisenä hymyillen jouduttautui sieppaamaan pillin näppiinsä: ”Minä taijan panna palamaan tuosta yhen… minkä nimellisiä tupakoita mahtavat nämä olla”, kysyy hän ja vääpeli siihen yllätettynä, ”mitähän lienevät”. ”Se Uralin vuori on suuri vuori ja se Venäjän maa on suuri maa”, tuumaa pikku-ukko ja vetelee onnellisena tupakkahenkosia.

Paanajärven (paana=hammas) kerrottiin jäätyvän vasta joulun tienoissa. Se oli kuuleman mukaan 128 metriä merenpinnan yläpuolella. Itäpään pohjoisrannan talot olivat Mäntyniemi, Alatalo, Päätalo ja Arola. Järven eteläpuolen keskivaiheilla olivat Korpelan. Pyyläisen, Leppälän, Ojalan ja Sirkelän talot, ja sen jälkeen etelärannalla ei ollut talon taloa. Arolan tila oli aivan valtakunnan rajan tuntumassa, ja asumus kuului olevan autiona, koska olivat kuulema kommunistimielisinä livistäneet rajan taakse.

Mänty-Ella Elias Leinosen vieraina

Mäntyniemen isäntä Elias Leinonen esittelee karhuloukkuaan (Ingervo)

Pysähdyttiin Mäntyniemen rantaan kysymään kortteeria. Kannoimme tavaramme Mäntyniemen tilan yläpuoliseen pirttiin, joka oli Kuusamon kuuluisimman karhunkaatajan Mänty-Ellan eli Elias Leinosen asunto. Se oli matkailijoita varten maalailtu ja muutenkin kunnostettu. Rakennuksen toisessa päässä oli vääpeli Aarne Kauhasen pirtti. Kauhanen oli Siilinjärveltä kotoisin ja oli tullut taloon kotivävyksi ja jäänyt sille tielleen rajavartioston palvelukseen. Kauhanen oli Nuutisen vanhoja tuttuja. Alapuolisessa rakennuksissa asui Simppa Onkamo, joka oli Mänty-Ellan topra toveri karhumetsällä.

Paanajärven ainoa saari on Rajasaar, joka tässä kuvattuna lokakuun viimeisinä päivinä 2011

Mäntyniemestä ajeltiin vielä moottoriveneellä 1,5 km Päätalon rantaan, josta nähtiin Venäjän, tahi Punaisen Vienan puoleinen ranta, lähellä Oulangan niskaa.

Matkalaiset halusivat lähteä Päätalon laiturilta kävelylle kohti rajaviivaa, joka kuulema kävi päinsä, kunhan ensin otetaan sotamies mukaan. Pelkona oli rajan päällikön mukaan se, että naapurin rajamiehet, olisivat voineet vangita porukan, tahi he voisivat joutua jopa ammutuiksi. Jahah ja kiitos, sanoi Nuutinen ja kysyi, milloin sitä postia vaihdetaan venäläisten kanssa, kun oli halu päästä kuvaamaan kyseitä toimitusta. Ei enää nykyisin vaihdeta, tuumasi päällikkö. Nykyisin tuo posti vaihdetaan tuolla eteläisemmällä vartiopaikalla. No saako ryssän rajamiehiä kuvata, kysyy Nuutinen. Saapi niitä, mutta eivät mielellään antauvu kuvattaviksi, vaan huitovat ja huutavat ja ovatpa joskus kiväärillä uhanneet. Ovat tulleet aroiksi sen suhteen, kun on kuulema kielletty kuvattavaksi meneminen kuolemanrangaistuksen uhalla. Eivät enää nykyisin turhanpäitten näyttäydy meidän pojillekaan patrullissa ollessa, eivät huoli tupakkaa eivätkä tule puheille varsinkaan silloin, jos ja kun joku heidän päälliköistään on näkemässä. Nämä päälliköt kyllä ottavat tupakkaa ja puhuakin uskaltavat. Ja jos Iivanoilla on jotakin asiaa, ampuvat he merkkilaukauksia ilmaan, jolloin menemme heitä kohtaamaan tuohon entiseen postinvaihtoniemeen.

Niin saadaan vartiosotilas oppaaksi mukaan ja lähdetään soutelemaan. Soudettiin viistoon kohti postinvaihtoniemeä. Ja kertoi soututuhtoltaan sotamies; Tuo niemi ja koko ranta on Venäjän puolta. Raja kulkee noiden niemen kärjessä olevien pensaitten päällitse, se tulee tuosta joenniskan halki, ja tuolla näkyy raja-aukko metsässä vaaran rinteellä ja tuossa kallioniemen kulmauksessa raja tekee jyrkän mutkan kääntyen siitä tuon vesakkomäen yli, ja siitä edelleen Niskakosken yli etelään. Tuossa pusikossa voisi helposti erehtyä polsujen kynsiin. Siinä ne ovat ylleensä aina kyttäämässä niin, että pensaat kahisee ja risut rapisee. Vielä kertoi erään naapuritalon itsellismiehen joutuneen polsujen kynsiin, kun oli ollut onkimassa Niskan lahdukassa rajan väärällä puolella. Yhdeksän kuukauden reissu siitä oli tullut, ja Pietarin vankilassa olivat pitäneet nälässä ja liassa, kunnes kannaksen kautta laskivat sitten pois vähissä hengin, ja vaatteet olivat aivan riekaleina. Rajanylityksestä oli määrätty sakkorangaistus, ja voivat ne myös vangita tahi pahimmassa tappauksessa saattavat ampua. Kiitettyään sotilaan palveluista käveli Nuutisen kolmikko raja-asemalta jalkapatikkaa Mäntyniemeen.

Seuraavana yönä alkanut sade piti porukan päiväseltään Mäntyniemessä, jolloin oli hyvää aikaa haastatella Mänty-Ellaa, joka oli kuuleman mukaan kellistänyt 23 karhua. Seinustalla oli kolme asetta näkyvillä. Yksi niistä oli suustaladattavalla piilukkoinen luotipyssy, oli myös hyvä amerikkalainen säiliöluodikko, joka oli 15 kertaa peräkkäin laukeava varsinainen karhusurma-ase. Kolmas ase ol pitkäpiippuinen Husqvarna haulikko. Näin tunnusti siltä, että oltiin oikean suurmetsästäjän kodissa. Vaatimattomana miehenä kertoili Mänty-Ella kaataneensa karhujen lisäksi suden, kymmeniä ilveksiä, ahmoja, saukkoja ja näätiä, sekä suuren määrän muuta pienriistaa. Mänty-Ella oli tuolloin 61 vuotias ja vielä talvella oli jälestänyt ilvestä neljä päivää – turhaan, koska ilves oli juossut lopulta Venäjän puolelle. Viimeisin karhu oli ammuttu 1929. Loukkukarhut olivat sitten erikseen. Niitä pyydettiin kesäkaudet läpeensä. Nytkin oli useita karhunloukkuja vireissä.

Sitten keskusteluun osallistuu myös Eliaksen roihakkameininkinen puoliso; ”Eihän tämä meijän isäntä karhuja pelekeä, ei ainakaan nelijalakasta. Muutamallai matkalla Simpan kanssa joitai vuosia sitten saivat ammutuksi viisi karhua, ja olisivat suaneet kuuvennennii, jos evväät eivät olisi loppuneet kesken ajon; karku oli ollut jo uupumaisillaan upottavassa keväthangessa mennä rytöstäissään”. Olipa vielä karhu tappanut keväällä kakskymmentä lammasta, ja lisäksi oli haavoittanut kahta. Kolmatta lammasta oli lyönyt selekään niin, että siitä ei ollut ennää eläjäksi vaan piti syyvvä päivälliseksi.

Vartiolammen kylästä Venäjän puolelta sanoivat tulevan karhuja aina vaan lisää, koska siellä ei kuulu olevan kunnollisia pyssyjä eikä koiria. Niin oli kertonut Iivar Homanen, joka oli vieraillut Paanajärvellä, kun oli toiminut rajakomission koskenlaskijana. Karhunkaatopalkkiota ei valtio enää tuohon aikaan maksanut. Tapetuista lampaista saatiin tapporahaa viisikymmentä mk, joka oli ollut aiemmin 70 mk. Raha maksettiin mikäli joku vieras mies todisti tapahtuman oikeaksi. 

Vielä kyseli Nuutinen Vartiolammen Homasesta, että mikä oli hän miehiään?

Mänty-Ella kertoili seuraavaa; Hän oli entinen talollinen ja kauppias. Polseviikit vangihtivat sen viis kertoa, ja viijennellä kerralla eivät laskeneet enneä pois, ja nyt mennä talavena tuli tieto, että Homanen on kuollut jossain Vennäällä vankilassa. No mistä syyttivät häntä? Kuulemma siitä, että poijat olivat paenneet Suomeen ja, että Iivar ite muka oisi antanut joitain tietoja tänne. Homasen emäntä ja tytär ouvat vielä rajan takana, siinä entisessä kotitalossaan asuuvat. Viime kesänä olivat käyneet tässä Niskalammilla ongella kivväärimiesten vahtimina. Joku meikäläinen oli ollut harriongella, kun kivväärimiehet olivat kahtoneet Homasen emännän verkonnostoa. Se emäntä jos ei ou suanu vettä silimistään pusertoa, niin sitten ei kukkaa, tuumaa Mänty-Ella lopuksi.

Mäntyniemen isäntä Elias Leinonen eli Mänty-Ella esittelee pitkäpiippuista Husqvarna-asettaan

Tiistaina ilma muuttui jo niin somaksi, että päätettiin lähteä Mänty-Ellan opastamana katsomaan karhunloukkuja. Soudettiin 3 km Mäntyniemestä länteen ja noustiin sitten kilometri pohjoispuolen ylämaastoon, jyleän hämärään kuusikkoon. Nyt ei ou ettäällä, kuiskaa Ella. Kohta näkkyy. Se on tuossa pananteessa, suopataman rannalla.

Jännittynein mielin sinne hiivimme ja eellimmäisenä meni Ella pyssy laukaisuvalmiina. Ja voi tuhannen tuhatta, ääntää karhumies. Loukku oli lauennut eikä siinä ollut karhua. Kahtoapas nyt, poijat tekivät tuon täkykarsinan liika pitkän; karhu on vieny täkypuusta syötin, hevosenlihan, eikä tuon peon takapuolikaan ylettänä naihin hirsien väliin. Se on kait ollut pienikokoinen karhu, tuumaa Ella. Ja kun karhun tekemisiä mustine ulostekasoineen selostettu, toteaa Mänty-Ella; sellaista se on kun laittaa äkkinäiset asialle. Loukku oli siihen asennettu edellisellä viikolla tuoreista, raskaista kuusenrungoista tavallisen käytännössä olevan järjestelmän mukaisesti niskahirsineen, täkykarsinoineen, täkypuineen, kirppoineen ja kirppatankoineen. Se oli jykevä laitos, mutta ainahan ei voi onnistua, me täällä ajassa tavataan sanoa.

Kuvassa Aatu Leinonen, joka pelastui kuin ihmeen kaupalla karhun kynsistä 1892. Pelastumisestaan hän oli ikuisesti kiitollinen Akseli Gallen-Kalellan puolisolle. Mary hoiti Aatun elävien kirjoihin vaikka koko seutukunta oli jo jättämässä hyvästejä hänen kuolinkamppailussaan. Kuvasta näkee minkälaiset arvet Aatu kantoi kasvoissaan.

Paluumatkalla soutuveneessä vedetäään turhaan uistinta. Nähdään poroja rannassa vettä juomassa, jolloin Mänty-Ella kertoo, että heillä ei ou yhtään porroa enneä. Ei ou pijetty sen jäläkeen kun Savukosken kapinalliset Kurtin takaliskolta veivät meiltä 70 porroa Vennään puolelle. Vuoan kolome ajokkia palas takasin. Ja olivat vieneet myös Värriöjokivarrelta 150 ja Rajalan ja Paanan toistakymmentä peätä. Kyllä olivat roistoja, tuuma Ella. Siinä soudellessa ohitetaan Kuljakallio, josta Leinosen isäntä oli tullut sivakat jalassa ahmaa jahtaessan. Kallio oli jäänyt sulaksi jälestä, kun isäntä veti lumen pois takapuolellaan. Ahma meni menojaan, mutta ukko tuli ehyenä järven selälle huokasemaan helepotuksesta.

Mäntyniemestä lähdettiin nousemaan vielä läheiselle Mutkatunturille, jonka huippu oli (448 metriä mp) näkymättömissä lähtöpaikasta katsoen, koska se peittyi kukkuloiden taakse. Hyvää polkua noustiin huipun tornin juurelle, Mänty-Ellan rouvan toimiessa oppaana. Nousu sujui runsaassa tunnissa hyvää polkua pitkin. Sieltäpä avautui avara näköala. Etenkin Pääjärven suuntaan oli laaja näkymä. Näkyipä sieltä Soukelo- ja Ruvajärvikin. Oulangan jokisuulla näkyi Oulangansuun monitaloinen kyläkunta, sekä osa Vartiolammesta, jonka eteläpuolella oli vielä mahtava Kivakkatunturi.

Paanajärven selkää Mutkatunturin suunnasta

Siinä oli alhaalla jalkaimme juuressa, silmäimme edessä ”kaunis Karjala, isiemme maa…”, heimomaa vieraan vallassa, verisesti raastamana. Se vain näytetään meille tältä korkealta vuorelta, tuo luvattu maa, varmasti kauniimpi kuin Kaanaa, mutta sinne emme pääse milloinkaan. Kärsi ja kestä Vienan Karjala, päättää Aaro A. Nuutinen kirjoituksensa tuolta kolmen viikon pituiselta Paanajärvi retkeltään.

Loppukommentti

Niin päätän minäkin tämän kirjoitukseni Nuutisen kolmikosta. Tuon matkan Nuutinen teki vaimonsa kanssa Ingervon toimiessa kuvaajana, Oulusta Käylänkosken kautta Paanajärvelle, kesäkuussa v. 1931. Tuohon aikaan Paanajärven kylä eli ehkäpä parasta kulta-aikaansa tietämättä vielä sitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Nuutisen retkiporukka jalkautui vielä Nuoruselle, mikä kerrotaan näillä sivuilla vielä erillisenä julkaisuna.

30.10.2020 Veli M. Leinonen