Paanajärven asutushistoria Anneli Meriläinen 1992

Paanajärvi luovutettiin talvisodan 1944 jälkeen rauhanehtojen mukaisesti Venäjälle.
Paanajärven Kuljukallioretkikuvia laulelman kera.

Lähdeteoksena käytetty Anneli Meriläisen Paanajärvi teosta 1993

1.      Luonnonympäristö

      Paanajärvi on Oulangan laaksossa noin 23,5 km pitkä, 128 m syvä, mutta vain keskimäärin 700-1500 m leveä järvi.
Järveä ympäröivät kalkkipitoiset kalliot, yhdessä ne tarjoavat elinmahdollisuudet monille harvinaisille pohjoisille kasvi- ja eläinlajeille. Sieltä on löydetty luonteenomaisia kovakuoriaisia ja siellä tallennettiin maakiitäjäinen, jota ei vieläkään tunneta mistään muualta maailmasta. Kalasto koostuu muikusta, mutta lohi, siika, ahven, hauli, made, nieriäinen, kiiski ja kuore ovat tuttuja siellä. Syvän veden ansiosta järvi jäätyy vasta joulukuun alussa.

Paanajärvi ilmakuvattuna idän suuntaan.

2.      Paanajärveläiset

           Kaikki tämä on tarjonnut hyvät elinmahdollisuudet myös ihmisille. Niin syntyi paanajärveläinen kulttuuri.
Ensimmäiset suomalaisten omistamat ja asuttamat tilat ajoittuvat 1700-luvulla. Tilojen elämään vaikutti v. 1790 voimaantullut ruotusopimus. Tämä knihtikontrahti kumottiin v. 1879, jolloin päätetyn ja v. 1885-1890 toimitetun väliaikaisen rajankäynnin sekä pyykityksen myötä syntyivät väliaikaiset lohkot, ns. sosiaaliset ja taloudelliset organisaatiot. 1900-luvun aikana kylän väki koostui tilallisista ja mäkitupalaisista, jotka asuivat lohkon mailla, ja valtion mailla sijaitsevista kruununtorppareista. Tätä sosiaalista jakoa täydensivät huonekuntalaiset ja palkolliset. Kylässä asui v. 1910  482 asukasta. 1935 Paanajärvellä oli jo 721 asukasta. Lohkon osakkaiden maanomistus ja – käyttö säilyi entisellään niin kauan kuin kylä kuului Suomelle.

Paana_pihanpuhdistustalkoot_1934. Kuva Martta Kakko (os. Liede).
Paanajärven Mäntyniemi itäpäässä.

3.     Kyläkuva

   Suurin osa kylän taloista sijaitsi pohjoisrannalla ja kylän varsinainen keskus oli järven länsipäässä. 1930-luvulla Paanajärven kylään laskettiin kuuluvaksi 24 kantataloa, 10 kruununtorppa, 20 mäkitupaa. Asuinympäristölle olivat ominaisia vanhoja kantataloja edustaneet sukupihat. Kylän talot olivat usein pohjakaavaltaan perinteisiä paritupa- tai yksinäistuparakennuksia. 1930-luvun alkuun saakka kaikissa rakennuksissa oli maalaamattomat hirsiseinät. Paanajärveläisessä rakennuskulttuurissa tapahtui suuri muutos 1930-luvun alussa, jolloin kyläläiset alkoivat vähitellen maalata talojaan. Pihapiireihin kuuluivat myös kasvi- ja sipulimaat, koristekasveja, peruna- ja viljapellot.

Paana_Urovaaraalta Rajalaan. Kuva Martta Kakko.

     1930- luvun toisella puoliskolla kylässä toimi neljä kauppa, Rajalassa toimi v. 1926 alkaen osuuskassa. V. 1937 oli rakennettu rajaseutukirkko, v. 1927 perustettu Punaisen Ristin sairasmaja, lännessä sijaitsi hautausmaa. Ensimmäinen kansakoulu toimi v.1905 alkaen Paanassa, sen lisäksi kylässä pidettiin kaksi muutakin koulua: Mäntyniemessä oli alakoulu ja Mannisessa supistettu koulu. Kylässä oli rajavartiosto sekä itä- että länsipäässä. Oulankajoen paikkeilla sijaitsi myös Leivon saha, sen perusti Eino Leivo v. 1936, se vaikutti kylän elinkeinoelämään. 

Paana_Sairasmaja juhannuksena 1934. Kuva Martta Kakko.
Paanajarven koululaisia 1934. Kuva Martta Kakko.

   Kuusamosta Paanajärvelle menijät kuljetettiin sulan veden aikaan lossilla joen yli.1930- luvulla liikennöivät kesällä arkipäivisin ”sekajuna” (perävaunulla varustettu linja-auto) ja postiauto. Talvena maantie aurattiin ja linja-auto kulki kylään läpi vuoden. Kylän sisällä ei ollut teitä, vaan talojen välillä oli ainoastaan polkuja. Vaivattominta olikin liikkua vesitse; kesäisin soudettiin ja ajettiin moottoriveneillä, talvisin turvauduttiin hevoskyytiin tai hiihdettiin. Lisäksi kylässä oli yksi kanootti.

Lossikuljetus valmiina kohti Kauppilanrantaa. Kuva I.Hälström museovirasto.1925.

   Postitoimisto sijaitsi järven länsipään Mannisessa. Posti tuotiin kolmesti viikossa. Kesällä se tuli ”sekajunassa”, mutta talvella se jouduttiin viemään Määttälävaaran kautta hevosella ja reellä Paanajärvelle, v 1938 linja-autoliikenne toimi ympäri vuoden. Silloin ei postia tullut kaikkiin kylän talouksiin. Useimpiin taloihin tuli kuitenkin sanomalehti, joihinkin taloihin oli tilattu aikakauslehtiä.

4.     Ihminen ja luonto

      Elämäntavalle oli Paanajärvellä ominaista luontosidonnaisuus. Keskeisessä asemassa oli asukkaiden nautinnassa ollut ympäristö, johon kuului vakituisesti asuttu kylä sekä ne alueet, joilla ihmiset asuivat ja tekivät työtä vuotuisen rytmin mukaan.
Tätä luontoympäristöä säätelivät poikkeuksellinen ilmasto, erityisesti lämpimät kesät, sekä kasvulle edullinen maaperä, jotka yhdessä vaikuttivat maanviljelyä edistävästi. Sitä paitsi siellä ei ollut juuri koskaan halla.

   Kaikki paanajärveläiset olivat riippuvaisia vedestä. Toimeentulolähteenä se merkitsi kalastusta. Järvi merkitsi myös liikkumista. Kokonaisuudessaan Paanajärvi oli elinvoimainen maanviljelyskylä, jonka maatalous perustui peltoviljelyn ohella karjanhoitoon. Porojen lisäksi oli metsissä kesäisin muutakin karjaa. Lampaat ja hevoset kulkivat vapaina, mutta lehmillä oli mukanaan paimen. Vuosittain joutui lehmiä ja lampaita pedon hampaisiin. Karhu merkitsi aina vaara.

          Luonto saattoi merkitä myös viihtyvyyttä. Järven länsipäässä pidettiin kuoremarkkinat, jotka kestivät kolme päivää ja kalastuksen lisäksi ohjemaan kuului istuskelua nuotiolla, yhteislaulua, piirinpyörintää, seuraleikkejä. Paikalla oli enimmäkseen nuoria.

   Suhteessa luontoon oli myös esteettinen ulottuvuus. Paanajärvi oli tunnettu matkailukohde. Matkojen tuloksena syntyi joukko taideteoksia ja matkakertomuksia, joista tunnetuimpia lienevät Akseli Gallen-Kallelan, I. K. Inhan,Santeri Ivalon ja Aaro A. Nuutisen kuvaukset Paanajärven luonnosta.

Kallen-Gallelan Mäntykoski.
Kallen-Gallelan Palokärki.
Kallen-Gallelan Paanajärven paimenoika.

5.     Toimeentulon omavaraisuus

    1870-luvun lähtien suomalainen maaseutuväestö alkoi siirtyä rahatalouteen. Ajankohta yhdistetään puutavarateollisuuden nousukauteen, joka toi maatiloille käteistä rahaa. Mutta v.1929 kiellettiin hakkuut yksityisten jalokuntien metsissä kokonaan. Metsistä saatujen myynti- ja palkkatulojen korvaamiseksi paanajärveläiset joutuivat turvautumaan savotoihin Pohjois-Suomessa. Oman tilan tuotteilla pärjättiinkin pitkälle. Elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden lisäksi tilakeskeisyys korostui työvoimaan omavaraisuutena, joka perustui pitkälle 1930-lukua toimineeseen suurperhelaitokseen. Tilojen ulkopuolelta palkattu työvoima tuli usein omasta kylästä ja säännöllisesti tietyistä taloista. Käsityöläiset ja muut ammatinharjoittajat löytyivät omasta kylästä. Kaikilla tiloilla oli valmiudet käsi- ja puutöiden tekoon, työkalujen kunnossapitoon sekä osittaiseen valmistukseen. Palveluiden suhteen kylä oli pitkälle omavarainen, siellä oli neljä kauppaa, posti, pankki, matkustajakoti, kolme koulua, kirkko, poliisi ja sairasmaja.

6.     Peltoviljely

    Viljaa, juureksia ja pellavaa kasvatettiin asutuksen tuntumassa Paanajärven rinteillä ja rannassa. Tärkeimpänä viljelykasvina oli ohra. Ostajina olivat Talouskauppa sekä Kuusamon Osuuskauppa. Tavallista oli ohran, rukiin sekä perunan keskinäinen vuorottelu. Talousseuran neuvojat innostivat kyläläisiä uudisraivaukseen, ja esim. kantataloista lohkaistuille tiloille tehtiin pellonraivaus-suunnitelmia, tästä työstä valtio maksoi viljelijöille pellonraivaus-palkkiota. Maanviljelyskalustoon kuului aina rautainen kääntöaura eli ”veltta”, käytettiin perunamaan multaukseen ”sahraa” (hevosvetoinen multauslaite). Käytettiin joillakin tiloilla apulantoina fosforia ja kalisuolaa. Peltotyöt jakaantuivat miesten ja naisten kesken.

      Paanajärveläiset alkoivat leikata viljaansa siivellisellä viikatteella 1920- ja 1930-lukujen vaihteesta lähtien. Niin kauan kuin vilja puitiin riihessä oli elonkorjuu kokonaisuudessaan ydin- tai suurperheeseen perustuneen talouden sisäistä työtä. Tavoitteena oli tilakohtaisuus, jossa työvoiman omavaraisuutta täydennettiin ulkopuolelta palkatuilla työntekijöillä. 1920- ja 1930-luvuilla paanajärveläiset siirtyivät konepuintiin. Tuolloin otettiin käyttöön ensimmäiset puimakoneet, joiden hankkimiseksi perustettiin koneyhtymiä, jotka vastasivat osuuskuntia, joiden jäsenet yhteisesti hankkivat ja käyttivät erilaisia maatalouskoneita. Sen kautta osuuskunnan jäsenteillä oli velvollisuus yhteiseen työhön, mikä merkitsi tilan sisäisen ja ulkopuolelta palkatun työvoiman vaihtumista osuuskunnan sisäiseksi työvoimaksi. Tätä yhteistä työtä toteutettiin puintitalkoina.

Pesosen parikunta viljankorjuussa 1936, kuva Pietinen.
Mäkeläisiä viljankorjuussa Paanajärvellä 1911. GTK-kuva.

7.     Karjanhoito

       Maatilatalous perustui paljolti karjanhoitoon, sen tuotteilla oli toisaalta omavarais-taloudellinen, toisaalta rahataloudellinen merkitys.  Karjan laidunkautena kaikki eläimet olivat metsässä, mutta lehmillä oli mukanaan paimen, joka toi ne päivittäin kotiin. Karjan laitumelle laskuun liittyi paimenen kastelu, tavan alkuperäisenä tarkoituksena ollut karjaonnen lisääminen.

Tässä Anttilan navettarakennuksia 1926, kuva Rytkönen.

      Karjasuojat olivat puurakenteisia ja ikkunallisia luontinavetoita, joissa oli puulattiat. Kesällä karja yöpyi tavallisesti navetassa, missä se lypsettiin aamuisin ja iltaisin. Osa vasikoista teurastettiin, mutta hyvälypsyisen lehmän jälkeläiset jätettiin kasvamaan. Myös lammaskatraat lisääntyivät säännöllisesti joka talvi. Eläimet kerittiin kaksi tai kolme kertaa vuodessa ja karitsalle leikattiin talon merkki korvaan. Ennen rajan sulkemista harjoitettiin hevoskauppa, rajan takaa tuotiin vuosittain hevosia sekä nautakarjaa.

8.     Niittytalous

      Paanajärven niityt voidaan jakaa kuuteen ryhmään: kuivan maan niittyihin, jotka olivat työnteon kannalta helpoimpia, suoniittyihin, jokivarsiniittyihin, paiseisiin, joita oli lähes jokaisella tilalla, vesilaskuihin sekä vesijättöihin. Sen aikainen tekniikka vastasi 1700-luvulla kehitettyä menetelmää, joka perustui heinän kasvattamiseen niitylle nostetun veden avulla.

   v. 1932 olevan verollepanopöytäkirjan mukaan Paanajärven jakokunnan alueella oli kolme järvikuviota: Kaitajärvi, Juhtijärvi ja Kaivulampi. 1930-luvulla vesijättöjen merkitys heinämaina oli kuitenkin vähentynyt.

   Selkosessa vietetyt heinäkuun niittyviikot kuuluivat kaikkien talojen työvuoden kiertoon. Vanhuksia ja pieniä lapsia lukuun ottamatta mukana oli  koko talonväki. Vaikeakulkuista niittymatkaa saattoi kertyä liki 20 km. Välillä soudettiin vesistöjen yli, rämmittiin rämeitä ja kiivettiin vaaran rinteitä. Koska ns. maamatkat kuljettiin aina kävellen, jouduttiin kaikki tavarat kantamaan konteilla tai käsissä. Mukana oli haravia, hankoja, viikatteita, liippoja, astiat sekä eväät. Niityillä asuminen vaihteli paikan mukaan, se voi olla hirsikämppä tai laavu. Asuinpaikalla oli aina tulihta eli tulisija. Työväki heräsi päivittäin kuuden aikaan, töitä jatkettiin yhdeksään saakka. Luonnonheinä kuivattiin useiden työvaiheiden jälkeen luokona, tai pyöreinä kasoina eli lalloina. Lalloja jouduttiin kääntelemään ja levittämään uudelleen luokolle kuivumisen jouduttamiseksi. Useimmiten lallot kasattiin kuitenkin lapoiksi, yhden kantamuksen suuruisiksi heinäkasoiksi, jotka vietiin sellaisinaan kantoharavalla latoon tai suovaan. Talven aikana heiniä ajettiin häkeittäin poroilla tai hevosilla kotiin, missä ne säilöttiin latoihin sekä tallin ja navetan ylisille.

   Niittyomistus perustui aikoinaan tehtyyn valtaukseen ja siihen työhön, jolla tietty alue oli saatettu niitettävän kuntoon. 1700-luvun loppupuolella tulivat käyttöön tilakohtaiset niittykirjat, joihin talon hallussa olleet niityt oli lueteltu. Käräjillä vahvistetuissa uudistilojen perustamiskatselmus- ja jakokirjoissa niityt vahvistettiin tilan omaisuudeksi. Vuokrauksen ja oston lisäksi heinää oli mahdollisuus saada palkaksi. Osa niityistä oli 1930-luvun lopulle saakka yhteisomistuksessa. Näitä heinämaita hyödynnettiin vanhakantaisen perinteen mukaisesti vuosi- tai vuorokiertoa noudattaen.

9.     Rajala
    
Rajalan tila sijaitsi järven pohjoisrannalla. 1930-luvulla tässä sukupihassa oli kaksi erillistä taloryhmää. Pihassa oli 24 rakennusta. Molempiin keskuksiin kuului kaksi asuinrakennusta sekä navetta-, talli- ja puolirakennukset. Näiden ulkopuolella oli vielä joukko aittoja ja latoja, kaksi riihtä sekä vanha venäläisten leipomatupa. Yhteen suurperheeseen kuului yhteensä 14-17 jäsentä. Rajalaan mahtui myös vuokralaisia. Rajala oli kylän isompia taloja. 1930-luvun puolivälissä tilalla oli 12 lehmää, 16 lammasta, kaksi hevosta, sika ja n. 150 lukuporoa. Peloilla kasvatettiin 5-10 hehtaarin alueella ohraa, ruista, vehnää, perunaa, sipulia, pellavaa. Nautinnassa olleita heinämaita oli useita kymmeniä hehtaaria.

     Talon poikien kesken oli selvä työnjako. Kalastus, joka oli kotitarvepyyntiä, kuului kaikkien Rajalan miesten ohjelmaan käytettävissä olleen ajan ja pyynnin kohteena olleen kalan mukaan. Talossa oli oma nuotta. Kalastuksen ohella metsästivät Rajalan miehet syksyisin. Kaiken kaikkiaan metsästys oli kuitenkin vähäistä eikä sitä harjoitettu koskaan myyntitarkoituksessa, vaan lähinnä harrastuksena.

      Suurperheen emännän tehtäviin kuului ruuanlaitto ja leipominen. Kesäisin leivottiin vielä turisteille vaaleaa leipää, jota ei käytetty kototaloudessa. Naisten käsityöt painottuivat talvisaikaan. Kalastuksessa naisten osuus oli nuotalla ja verkoilla soutaminen eli airollisena oleminen. Heinäniityillä töitä tehtiin samoin tavoin asemaan katsomatta pareittain: miehet niittivät ja naiset haravoivat. Maanviljelystä naiset osallistuivat miesten mukana puintiin sekä viljanleikkuuseen. Isossa talossa tuli paljon pyykkiä varsinkin kesäisin, jolloin oman väen lisänä olivat turistit. Pyykinpesuun osallistuivat kaikki työikäiset naiset. Koko vuoden suurin siivous, johon kaikki naiset ottivat osaa, tehtiin kesäkuun alussa, jolloin pestiin kaikki huoneet lattiasta kattoon huonekaluja myöten.

    Rajalaan otettiin vuodeksi kerallaan kaksi vakituista naispalvelijaa, joiden lisäksi palkattiin kaksi kesäpalvelijaa. Tämä työvoima tuli tavallisesti mäkituvista ja mökeistä, joilla työvoiman tarve ei ollut välttämättä suuri, mutta eläintarvikkeina ja luontaistuotteina saatu palkka sitäkin tervetulleempi. Lisäksi palkka maksettiin rahana, jota annettiin vuoden mittaan sitä mukaa kun palkollinen tarvitsi.

        Tyttö- ja poikalapset olivat yleisen käytännön mukaisesti eri tavoin arvostettuja. Poikalasta pidettiin aina tärkeänä, sillä tilalle oli saatava jatkaja. Tyttöjen kasvatuksessa noudatettiin ajalle ja paikkakunnalle tyypillisiä periaatteita, jotka korostivat työn, uskonnon ja isänmaallisuuden merkitystä sekä rehellisyyttä ja vanhempien kunnioittamista. Vanhempien sana oli laki. Tytöt opetettiin työhön pienestä pitäen. Puutarhanhoitoa ja maanviljelystä opeteltiin koulussa ja kotona.

Rajalan ja Paanan seutukuntaa. Sa-kuva.

10.   Kylätunne

        1930- luvun paanajärveläisyys merkitsi myös asukkaiden keskinäistä yhteenkuuluvuutta, johon vaikuttivat kylässä työskennelleet virkamiehet ja –naiset, jotka omalla aktiivisuudellaan innostivat paikallista väkeä yhteisiin toimiin.

    Vaikka elämä oli enimmäkseen työtä, mahtui siihen joskus myös ilonpitoa. Se oli pääasiassa nuorten etuoikeus, sillä vanhempi väki tyytyi tavallisesti uskonnolliseen ja aatteelliseen toimintaan ja siihen liittyneeseen vapaa-ajanviettoon. Oma lukunsa olivat atimoihin tulleet vieraat eli lähisukulaiset. Tapoihin kuului aina tuliaisiksi viety leipäjuusto, joka oli myös palattaessa tavanomainen vastalahja kotiin viemisenä. Atimot saivat osakseen erikoiskohtelun. Koko talonväelle nämä vierailut olivat merkittäviä tapauksia, jotka sopivasti katkaisivat arkisen aherruksen.

    Paanajärveläisyyden hengellisenä perustana oli lestadiolaisen herätysliikkeen mukainen maailmankuva. Suuri osa väestä osallistui aktiivisesti uskonnolliseen elämään ja taloissa pidettiin vuoron perään seuroja, joihin otti osaa koko kylänväki, erityisesti syksyisin, kun työkausi oli saatu päätöksen. Hengelliseen elämään kuului myös kirkollinen toiminta. Kylässä oli oma rajaseutupappi. Jumalanpalveluksen ohella pappi vastasi rippikoulusta sekä kinkereistä. Nuorille oli oma opintokerhonsa.

         Paanajärveläiset olivat suureksi osaksi poliittisesti maalaisliittolaisia. Kylä oli aatteessaan sikäli yksimielinen , että sen ilmapiiriä voidaan luonnehtia isänmaalliseksi. Selkeimmin tämä ilmeni suojeluskunnan ja Lotta Svärd – järjestön kautta. Suojeluskuntalaisilla oli kenttä- ja maastoharjoituksia. Nämä järjestöt toimivat yhdessä ja erikseen. Koska molempiin järjestöihin kuului enimmäkseen nuoria, olivat yhteiset iltamat suosittu ajanviete, niiden ohjelman sisältö oli kokonaisuudessaan aina isänmaallinen. 10-17-vuotiailla tytöillä oli oma järjestönsä, pikkulotat.

Paanajarvi lottien kioski. Kuva Martta Kakko 1930-luku.

   Kuusamon maamiesseura aloitti toimintansa v.1899. Tässä seurassa oli 75 jäsentä. Vuoden aikana pidettiin kolme johtokunnan kokousta, kahdeksan yleistä kokousta sekä kahdet iltamat. Keskeisimpiä kokouksissa käsiteltyjä asioita olivat kylvösiemenen peittaus, perunanviljelys, siankasvatus, pitovaatteet jne. Maamiesseuran tulot koostuivat pääasiassa jäsenmaksuista. Neuvontatyön kautta saadun hyödön ja tiedon lisäksi seuran keskeinen tehtävä oli paanajärveläisten keskinäisen kylätunteen lujittaminen. Kylän naiset osallistuivat ruuanlaittokurssille. Myös koululaiset olivat mukana seuran toiminnassa.

    Palvelusväen vuosipalkkaan kuului kaksi kirkkokyytiä eväineen ja mikäli vanhemmat antoivat luvan, lähti heidän mukaansa myös talon nuoria. Matkan syy oli usein puhtaasti viihteellinen. Molemmilla kerroilla mentiin ns. huppujuhlille, jotka pidettiin mikkelin aikaan ja pääsiäisenä. Kesäisin paanajärveläiset järjestivät keskenään piirinpyöriäisiä ja helluntaiyönä tehtiin tavallisesti retkiä lähiseudun vaaroille. Lauantaisin käytiin tansseissa, joihin kokoontui rajavartioston miehiä sekä kylän nuoria.

Paana_rajaseutupappi Toivo Laitinen oli usein nähty vieras Paanajärvellä. Kuva Martta Kakko 1930-luku.

11.  Matkalaisia

    Turistit kuuluivat kesäisin olennaisena osana Paanajärven kyläkuvaan. Turisteja saattoi majoittua matkustajakodissa, talouskaupan yläkerrassa olleisiin huoneisiin, sairasmajalle sekä muutamiin kylän taloihin. Vieraat olivat tervetulleita kylälle ja paikallinen väki piti heistä huolta parhaansa mukaan. Turisti eivät syöneet samaa ruokaa talonväen kanssa, vaan heille keitettiin ja paistettiin aina vähän ”paremmasti” ja osa tulevasta ruuasta tilattiin kirkolta.

         Paanajärvellä    vieraat kuluttivat aikaansa hiekkarannalla uiden ja aurinkoa ottaen sekä retkeillen, tavallisesti sitten joku lähti myös oppaaksi Sadesäällä he kokoontuivat pirttiin keskustelemaan, lukemaan sekä pelaamaan erilaisia seura- ja korttipelejä. Kortinpeluuseen suhtauduttiin kielteisesti jonka takia talon vanhaisäntä pidettiin täysin tietämättömänä tästä ajanvietteestä .

   1800-luvulta alkaen Paanajärvellä ja sen ympäristössä vierailleiden matkalaisten joukossa oli myös tutkijoita, kuten A. G. Blomqvist, J. R. Sahlberg vaimonsa Mimmin kanssa.
1930-luvun lopulle saakka lähes kaikki Kuusamoon tulleet kasvi- ja eläintieteilijät pitivät tavoitteenaan päästä käymään tuolla    alueella, jota jälkeen päin on luonnehdittu todelliseksi Eldoradoksi.

Paana_Nivajarven kalakampalla tri. Kotilainen, agr. Halme ja ins. Jokinen. Kuva Martta Kakko-

Lähteaineisto: Anneli Meriläinen, Paanajärvi 1993

Helsinki 25.11.2019
Veli M. Leinonen