Vaaksa vaaraan 1995

Kokematon kelkkailija oli alvariinsa avun tarpeessa Paanajärven vaativassa maastossa.

Helmikuun loppupuolella v. 1995 tuntui taas olevan sopiva aika käväistä Paanajärven maisemissa. Raja ylitettiin Kortesalmi-Suoperän asemien kautta Pääjärvelle. Tällä erää matkakaveriksi lähti pikkuserkkuni Timo, joka oli jo tottunut Paanajärven kävijä. Hänkin kuului Paanajärven uuden tulemisen (Paanajärvi Kansallispuistoksi, Paanajärvi Park 2002). Hänen isänsä (Eero Leinonen) oli yksi Paanajärvi Oy:n perustajajäsenistä, jotka toivat puiston maille mm. liki satakunta poroa käsittäneen porotokan ja Lola-nimisen laivan, millä kuskattiin n. puolenkymmentä vuotta turistiryhmiä Paanajärvellä.

Kaveri upotti koko kelkkansa puron pohjaan. Vinssillä nostettiin. 1996.

Timo oli tottunut umpilumiajaja, henkeen ja vereen armoitettu poromies ja metsuri. Poromiehen ammatinharjoittajalle, hangessa umpilumiajo moottorikelkalla, oli arkisen tuttua työtä.

Timon kelkka oli pieni, mutta ketteräliikkeinen ja pitkätelainen Lynx, joka soveltui erinomaisesti umpilumiajoon. Itselläni oli sillä kertaa lyhyttelainen sport-malli, joka osoittautui melkoisen käyttökelvottomaksi Paanajärven tunturimaisemien umpilumiajoon.

Paanajärven puistotie Nuorusjokivarresta Oulankajokilaakson sillalle oli sillä kertaa aurattu, joten ajelimme jokivarren tutulle kämpälle vaivattomasti, ilman minkäänlaista ongelmaa. Päästyämme tukikohtaan, suunnittelimme seuraavan päivän ohjelmaa. Tavoitteena oli sillä kertaa ajaa reitti Paanajärveltä Nuorusen alapuolelle, yhdistääksemme reitin Nuorusjokisuulta tulevaan Nuorusen reittiin.

Aamuvarhain suuntasimme kelkat kohti Paanajärveä. Lunta oli kertynyt jo reilut 60 cm. Tosin paikoin näytti siltä, että sitä olisi ollut jo toista metriä. Mutta niinhän se onkin, että paikka paikoin lumen määrä vaihtelee.

Oulankajoen silta Oulangan laaksossa n. 7 km ennen Paanajärven itäpäätä.
Sirkelän ylisillä, reitti Iso-Nieriäiseen.

Paanajärven selkä oli vähäluminen, mutta aaltoilevat tuiskulumivallit pitivät huolen siitä, että ajaminen ei ollut erityisen nautittavaa. Lämpötila oli kuitenkin leppoisat pari-kolme miinusastetta.

Ajoimme Anttilan paikkeille, ja palasimme siitä eteläpuolen rantaviivaa myötäillen takaisin itään päin. Selkäjokisuun jälkeen nousimme aina aika-ajoin eteläiseen ylämaastoon, käyttäen kaikkia näkyvissä olevia vanhojen taloseutujen peltoaukeilta, aina Kultasesta ja Korpelasta alkaen. Etsimme sopivaa väylää ylämaastoon nousemista varten. Myös lumiolosuhteet olivat mielenkiintoiset. Aina lähtiessämme järven jäältä, alla oleva lumi oli pintalunta lukuunottamatta nuoskaa.

Noustuamme noin 200 – 300 metrin päähän rannasta, lumi muuttui täysin pulverimaiseksi pakkaslumeksi, joka jauhautui telaston alta liian helposti, eikä näin saatu tarvittavaa pitopohjaa jyrkkiä rinnenousuja varten. Kymmenistä yrityksistämme huolimatta, Nuorusen suuntaan johtavaa sopivaa väylää ei löytynyt mistään, ja lopulta Sirkelän peltojen maisemissa kävi niin, että sekä Timo, että minä, olimme juuttuneet nuoskalumen syvyyteen niin, että ilman kaverin apua kelkkaa ei ylös saatu nostettua. Tarvittiin apumies lapioineen ja meillä oli vain yksi lapio. Aluksi kaahlasin Timon luokse muutaman sadan metrin päähän irroittamaan hänen kelkkaansa ajovalmiuteen. Sitten, kun minunkin kelkka saatiin irroitettua, otimme suunnaksi Paanajärven itäpään. Saatiin siis pikkuisen esimakua tunturiin nousemisen haasteista, ja niin iltahämärän saapuessa palasimme tyhjin toimin kokemusta omaavina perusleiriin.

Nuorusenjoen kämppä.

Nuorusen kautta Paanajärvelle

Sitten viime reissun, vanha ajojälki oli peittynyt uuden lumen alle. Siikajärvelle johtava ajoura oli tosin näkyvissä pilkkimiesten ansiosta. Siitä eteenpäin seurattiin taas jokivartta ja niin aloitettiin jälleen Nuoruselle nousu. Nyt homma sujui kohtalaisen vaivattomasti, kun sakean metsän sisässä oleva reitti oli vielä näkyvissä. Palasimme takaisin Nuorusen itäpuolelle ja ajoimme muutaman kilometrin pätkän aina Kaunisjärvelle asti, mistä palasimme oikaisemalla Siikajärven suuntaan. Ilta oli jo hämärtymässä, joten piti tankata vielä kelkat, syödä ja juoda itsekin. Siikajärven suunnalta lähdimme ylittämään pikkuruista suolampea ja yllätys, yllätys, kelkkamme upposivat sohjoisen lumen alla olevaan pintavesihöttöön jota kellui runsaasti jään päällä. Tällä kohtaa juutuimme kelkkoinemme vesisohjoon. Aikamme taisteltuamme yhteisvoimin, pääsimme pälkähästä ja iltapimeässä olimme taas tukikohdassa.

Kelkka on juuttunut hankeen.

Pidettyämme ansaitun ruokapaussin ja tankkasimme kelkat uudelleen lähtökuntoon. Nyt emme ottaneet lisäpolttoainetta matkaan, koska haluttiin liikkua keveämmällä kuormalla. Ja niin taas oltiin liikkeellä.

Kaunisjärvi, Nuorunen ja Nuorusen poika.

Vaikka olikin jo iltahämärä luotimme suunnistustaitoomme mukana olevan kartan ja kompassin turvin. Päästyämme Kaunisjärven maisemiin sovimme, että Timo ajaa keulamiehenä, koska hänen kelkkansa soveltui tehtävään paremmin kuin omani. Minun tehtävänä oli toimia suuntamiehenä.

Edettiin pikkuhiljaa, tasaisen varmasti. Välillä oltiin puolin ja toisin vaikeuksissa, mutta apua antaen matkaa jatkettiin. Timo oli keskittynyt niin ajamiseen, että kelkka tuntui koko ajan, kuin luonnostaan, ohjautuvan kotisuomen suuntaan, missä heidän kotitilansakin sijaitsi. Niinpä jäin useita kertoja odottamaan paikalleni, jotta hän reakoisi tilanteeseen, ja niin aina mies palasi takaisin, vaikka oli ajejellut usein kilometrienkin päähän.

Hankikelissä Nuoruselle.



Olimme jo ohittaneet Selkäjärven ja tunnit kuluivat ja bensaa paloi. Hiestä märkinä porhallimme jo kartan mukaan Syväsalmijärven itäpuolella. Pidimme pienen tauon järven pohjoispään metsän suojassa. Sanoin Timolle,että olemme kohtapuoleen liian lähellä rajavyöhykeen valvontalinjaa. Otetaan tämä huomioon, ja pyritään pitämään suunta pohjoiseen.

Niinpä sitten joskus iltakymmenen paikkeilla, kuulen Timon juuttuneen kelkkoineen kiinni keskelle tiheää kuusikkoa. Irroitustalkoiden jälkeen jatkettiin taas eteenpäin. Lieneekö sitten johtunut maaston olosuhteista, vaikeakulkuisten vaarojen välteltävistä rinteistä ja muodoista, vai mistä, kun yht’äkkiä totesimme olevamme mitä ilmeisemmin Venäjän rajavyöhykkeen valvontalinjalla.

Suunnistus oli mennyt pieleen. Kuitenkin on myös niin, että umpilumiajossa, tuntemattomissa maisemissa, kuski pyrkii aina valitsemaan sen suunnan, mikä näyttää helpoimmalta edetä. Näin ollen ”ajopuuteoria” sai meidän kesken uuden merkityksen. Siinä sitä hetki oltiin ja ihmeteltiin. Sammutettuamme kelkkamme kävimme neuvonpitoon. Tilannehan oli vakava ja seuraukset saattoivat olla arvaamattomat. Siperiareissu tästäkö vielä tulee…

Selkäjoen yläjuoksulla keväthankien aikaan.

Paikannettuamme itsemme kartalta tulimme siihen tulokseen, että Paanajärvi on n. 7 km päässä pohjoisessa. Mietittiin kyllä takaisin palaamistakin, mutta jäljellä olevan polttoainemäärän perusteella tultiin siihen tulokseen, että palaaminen Nuorusen kautta oli mahdotonta. Lopulta päätimme ottaa suunnan Paanajärvelle. Pianpa ajoimme, niin kovaa kuin rohkenimme, hyvin pohjattua rajavalvontalinjaa pitkin kohti Paanajärveä pimeässä, ilman ajovaloja. Matkalla ei tullut vastaan ristinsielua ja kohtapuoleen rantauduimme Selkäjoen länsipuolelle liki Rajalan vastapuolta. Siitä ajoimme mitä pikimmin järven itäpäähän ja edelleen Oulangan sillan tukikohtaan.

Sen verran oli ”siperian pelko persuksissa”, että lastattiin tuota pikaa kalusto kyytiin, ja jatkettiin matkaa huoltoautolla muina miehinä Pääjärvelle ja aamulla anivarhain palasimme Suomeen Suoperä – Kortesalmin raja-aseman kautta.

Seuraavalla Venäjän reissulla maaliskuussa 1995, jouduin luonnollisesti viranomaiskuulusteluun Pääjärvellä. Asia selviteltiin juurta jaksain, ja kuulustelun suoritti Suoperän rajamiehen virkaa hoitava luutnantti. Kuulustelu suoritettiin Oulankajoen sillan kupeen parkkipaikalla ä asuntoautossani. Ei siitä sentään Siperian työleirille jouduttu, eikä palkittu Leninin kunniamerkillä.

Helsinki 27.12.2019
Veli M. Leinonen