Solovetskin luostarisaaret

Solovetskin luostarisaaret Vienanmerellä

Vierailu Solovetskin luostarisaarille on mielenkiintoinen retki arktiseen luontoon keskelle Vienanmeren saaristoa napapiirin tuntumaan.

Matkalla saareen pääsee bongaamaan maitovalaita ja hylkeitä.

Luostarin syntyhistoria ulottuu aina vuoteen 1424, jonka jälkeen saaressa on eletty hyvin toisistaan poikkeavia aikakausia.

Tämä Vienanmeren hengellisen elämän keskus on nykyään hyvin suosittu vierailukohde, jonka takia retken suunnittelu kannattaa aloittaa hyvissä ajoin varsinkin jos haluaa yöpyä saaren majataloissa 

Solovetskin luostarin synty

Solokan luostarisaaren asuttivat v.1430-luvulla Savvati ja Hermann nimiset veikkoset, jotka rakensivat asuinsijansa saaren Sekirnaja-vuorelle. Mainittua vuosikymmenen loppupuolta pidetään yleisesti luostarin syntyaikana.

Savvatin kuoltua saarelle saapui Zosima-niminen erakko, jonka sanottiin olevan karjalalaisia ja kotoisin Äänisniemen Tolvujan kylästä. Savvatti tiettävästi vaikutti alunperin Valkeajärven Luostarissa, missä hän ei ollut tyytynyt asemaansa, ja saapui Valomon kautta Solovetskin saarelle.

Perustietoja

Vienanmerellä sijaitsevat luostarisaaret ovat 165 km pohjoisen napapiirin eteläpuolella (N 65.01.540/E 035.42.710). Vienan Kemistä merimatka Solokaan on noin 40 km. Merimatkan aikana voi hyvinkin nähdä maitovalaita, jotka ilmestyvät hengittämään pintaan.

Saaristo on n.300 neliökilometrin suuruinen. Alueeseen kuuuluvat Iso ja Pieni Solovetski, Iso ja Pieni Muksalma, Iso ja Pieni Jänissaari, sekä Hanhisaari. Keskilämpötila helmikuussa -11C. Solokan saarissa on laskettu olevan peräti 300 järveä. Igumeni Filipin aikana 1500-luvulla niistä 52 järveä yhdistettiin kanavilla ja näin saatiin luostarin viereinen Pyhäjärvi vesitettyä jopa niin, että veden voimalla pyöritettiin luostarin myllyä.

Saaren peruselinkeinoihin on kuulunut alusta lukien kalastus. Turskan ja kampelan lisäksi pyydettiin silakkaa, jota toimitettiin sillinä jopa tsaarin ruokapöytään. Aikoinaan pyydettiin myös maitovalaita eli belugoita, sekä hylkeitä. Tuloja saatiin mös suolan keittämöistä (52 keittämöä), joiden tuotanto oli sosialisoitu Nowgorodin hallitsijan päätöksellä luostarin käyttöön. Saarella harjoitettin myös poronhoitoa sinne siirretyn peurakannan ansiosta.

Luostarirakennukset rakennettiin alunperin puusta, jota oli saarilla runsaasti. Useat tulipalot kuitenkin tuhosivat alkuperäiset rakennukset, ja viimeisen suurpalon v.1538 jälkeen ne rakennettiin uudelleen. Mm. Filipin aikaan vuosina 1552-1557 rakennettiin yksi alueen arkkitehtuurin muistomerkki Trapeza ruokasali, joka oli aikanaan Venäjän suurin ruokasali. Salin 475 neliömetrin tilaan mahtui 400 henkeä ruokailemaan, ja sali rakennettiin yhden kannatuspylvään varaan, mikä oli tuohon aikaan ennennäkemätöntä. Rakentamista edesauttoin oma tiilitehdas, jossa valmistetut tiilet olivat tosi laadukkaita.

Saaren synkeät vuosikymmenet ajoittuvat 1900-luvun alkuun, kun lokakuun vallankumouksen jälkeen saaresta kehittyi vankileirien saaristo, jonne venäläisälymystöä ja muita ”järjestelmän vihollisia” karkoitettiin systemaattisesti. 800:sta sadastatuhannesta henkilöstä arvellaan peräti sadantuhannen menehtyneen tai tulleen teloitetuksi.

Nykyisin saarella asustaa vajaa tuhat asukasta ja n. 50 munkkia.

© Veli M. Leinonen
Hki 6.10.2011, päivitetty 30.11.2020



Loikkaus yli Tuoppajärven 31.7.1941

Loikkaus yli Tuoppajärven
Maihinnousu Sohjanaan.
Retki Sohjanasta Tuoppajärvelle 1990-luvun loppupuolella.

Sohjanankosken ylimenohyökkäyksen suunnitelma jatkosodassa Kiestingin suuntaan 31.7.1941 oli seuraava. (Kuvat SA-arkisto)

Heinäkuun 28. päivänä klo 17:00 jaettiin Ryhmä J:n hyökkäyskäsky, jonka mukaan 31.7. klo 01:00 alkavan hyökkäyksen valmistelut oli suoritettava loppuun 30.7. illalla. Käsky sisälsi pääpiirteittäin seuraavat asiat.Ryhmä J jatkaa etenemistään, valtaa Tuoppajärven ja Pääjärven välisen kannaksen ollen sen jälkeen valmiina jatkamaan ensimäisessä portaassa moottoroidun osin etenemistään Kokkosalmen-Kiestingin-Louhen suunnassa.

I/JR 53 siirtyy vesitse Valasjoelta Kokkosalmen ja Kiestingin väliseen rantaan, jossa hyökkää pääosin vihollisen selustaan 1. tavoitteenaan Kokkosalmen-Kokkojärven linja. Kiestingin suunta varmistetaan pienemmin voimin.

Kiestingin seudun sotatoimialue
Loikkaus yli Tuoppajärven joukko- ja kalustoluettelo karttasuunnitelmineen.

SS-IR 6 (-III P)  vahvennettuna 9. Tyk.-K:lla (-joukkue) hyökkää vähintään pataljoonan voimin Sohjanankylän länsipuolitse tavoitteenaan kukkkula 2 km Sohjanankoskesta pohjoiseen. Pataljoona on valmiina ylittämään joen H+ 6 tuntia alkaen.

JR 53 (-IP, Tyk.K ja kev.joukkue/Krh.K) vahvennettuna 2./Kev.Os 5:llä, II.Tyk.K:lla ja 13.Kss.K:lla komentajana Oras Selinheimo hyökkää kahdessa portaassa siten, että:
– 1.porras vyöryttää osiltaan joen varrella olevat asemat luoteissuunnassa ja pääosiltaan kaakkoon rykmentin välirajalle.
– 2.porras etenee kolliseen ja valtaa kukkulamaaston 3 km pohjoiseen Sohjanankoskesta. Lin.P 15 vahvennettuna 35.Raja.K:lla ja Krh.K./JR 53:n kevyellä joukkueella puolustuksessa Sohjanajoen yläjuoksulla.

Reservinä III/SS-IR 6 Tunkajärven itäpuolella valmiina toimimaan JR53:n etenemissuunnassa tai kuljetettavaksi vesitse I/JR 53:n maihinnoususuunnassa.

Tykistövalmistelu: II/KTR 16 ja Lin.Psto 6 tukevat JR 53 vaikutusammunnalla H-5t
– H-2t, lamautusammunnalla H-2t – H ja saattoammunnalla H-H+2t. Saksalaiset patteristot tukevat etupäässä SS-IR 6:tta.

Lentotuki: Tulivalmisteluun liittyen syöksypommittajat hyökkäävät seuraavasti:

  1. H-1t – H-40 min 4 Stukaa Sohjanan sillan pohjoispuoliseen maastoon,
    – H-25 – H  5,  9 Stukaa JR 53:n ylimenopaikalle,
    – H + 20 min – H+ 4 t 40 min 8 Stukaa molempiin edellämainittuihin paikkoihin.
    Tuoppajärven ylikuljetusta suojaa Do-17 kone H-2t – H ja H 5t alkaen.

Pioneerien jako:
– JR 53: pääosa tukee 3./Pion.P 15,
– I/JR 53:n tukee 2 pioneeriryhmää ja Valasjoen kuormauspaikkaa 2 pioneeriryhmää,
– Kanannasten-Sohjanantien sunnassa rakentavat 2./Piion.P 15 ja  2.SiltaK ponttoonisillan.

Pataljoona loikkaa yli Tuoppajärven (Hyökkäysvaihe Kiestinkiin 1941)

Lauri Hannikaisen kertomus jatkosodan tapahtumista Valasjokisuulla ja Tuoppajärvellä 1941 Kansa Taisteli-lehden numerossa 9/1959.

Pohjois-Suomessa Jatkosodan alkaessa toimivan sakasalaisen armeijan johto luuli sallasta itään suoritettavalla panssarien ja ilmavoimien salamahyökkäyksellä voivansa saavuttaa nopeasti Muurmannin rautatien. Kun kenraalimajuri Siilasvuon komentaman III AK:n tehtävä oli suojata saksalaisten eteläistä sivustaa etenemällä  ensin Uhtuan-Kiestingin linjalla, suomalaiset saivat osaltaan olla kokemassa, miten salamahyökkäys tiettömässä ja rämeiden täyttämissä erämaissa luonnistui ja miten vain vesistöjen käyttö saattoi sotatoimia jouduttaa.

Sen jälkeen kun III AK:n hyökkäys 1.7.1941 alkoi, sen vasemman sivustan Ryhmä J. saavutti rajalta 50 km päässä olevan Sohjanan jokilinjan vasta 20.7. mitä raskaimpia ponnistuksia koettuaan.

Everstiluutnatti Jussi Turtolan komentama rykmentti JR 53, joka vahvistuksineen tunnettiin nimellä ”ryhmä J”, oli saapunut Sohjanan edustalle Vienan-Karjalassa heinäkuun puolivälissä. 1941
.

Sohjananvirta yhdistää suuret Vienan vedet, Pääjärven ja Tuoppajärven. Sen itärantaa puolusti venäläinen rykmentti, jossa yksi pataljoona oli virran länsipuolella. Se piti sitkeästi puoliaan, ja vain vaivoin oli rykmenttimme pääosa saanut työnnettyä sen virran yli. Rykmentin ensimäisenä (I) pataljoonana, jota johti Kuusamon rajakomppanian päällikkö, kapteeni B.K.Breitholtz, oli välirauhan aikana Kuusamon sijoitettu kadeeripataljoona II/15.Pr. Miehistö oli etupäässä kuusamolaisia. Pataljoona suunnattiiin nyt Kananaisten kylästä Tuoppajärven rantaan Valaslahden pientä kylää kohti, noin 15 km Sohjanasta kaakkoon.

Tuoppajärven ylitys alkamassa.

Ryhmä J:n johto suunnitteli vahvan osaston lähettämistä Valaslahden Tuoppajärven yli vihollisen selustaan. Sitä varten piti tehdä tie Kananaisten kylästä Valaslahteen.

Varmistus työnnettiin viipymättä Tuoppajärven rantaan ja tähystäjät niemien kärkiin. Valaslahden talot poltti venäläinen partio, jonka nähtiin poistuvan veneellä. Järven niemistä tähystäjämme sitten seurasivat laivojen liikettä Tuoppajärvellä. Pataljoona saapui Valaslahden lähettyville heinäkuun viimeisinä päivinä 1941. Lämmittelimme illan hämärässä kytevien talojen hilloksella. Tuoppajärvi aukeni eteemme laajana. Sen rannat olivat puhdasta hiekkaa ja vesi ihmeen läpikuultavaa. Kaukana idässä näkyi  suuri saari, jossa sanottiin ennen olleen ”Skiitan” (alaluostari, josta Lönnroth vieraili jo 1830-luvulla).

Tie valmistui muutamien päivien kuluttua, ja sitä pitkin alettiin tuoda ylimenovälineitä. Se oli pikatie, jossa soilla oli vain puuta poikittain, mutta siitä ne vain kaikki autot tulivat kaikkine kuormineen ja hevosineen. Tuli myös pari syöksyvenettä, muutamia keveitä ja joku raskaampikin moottorivene sekä lopuksi kuusi siltaponttoonia.

Kohti Sohjanaa ja Kokkosalmea.
Siltaponttooni.

Oulun suojeluskuntapiirin hankkimat 10 moottorivenettä saapuivat 19.7 ja niistä oli 5 kannellisia Oulusta ja 5 avovenettä Raahesta. Havaittiin kuitenkin, että vain osasssa veneitä oli toimiva moottori. Lisäksi puuttuivat veneiden ohjekirjat ja työkalut. Niinpä kersantti Karjalaisen oli lähdettävä hakemaan Kuusamosta puuttuvia tarvikkeita ja naamiomaalia. Kesti kuusi päivää saada kalusto maalattuina käyttökuntoon. Sitä mukaa kun kalustoa saatiin kuntoon suoritettiin koeajot Tunkajärvellä kuormattuina ja tyhjinä. Rakennettiin myös telineitä kaluston nostamista varten ja jäätiin odottamaan lähtökäskyä, mikä saatiinkin 28.7.1941.

Vesikuljetuskomennuskunnan johtajana toimi luutnatti Ville Isola, joka myöhemmin sai nimen ”Tuoppajärven amiraali” ja vastaavasti mainittu tie sai nimekseen ”Amiraalin tie”. ”Vara-amiraalina” toimi rajakersantti Matti Koponen. Virkeä luutnantti Isola apulaisineen tuli myöhemmin kuuluisaksi monista rohkeutta vaativista partioretkistä, joita he suorittivat pitkin laajaa Tuoppajärveä. Suojaisessa lahdenpoukamasssa kalusto työnnettiin veteen. kalustoon kuului nyt 10 isoa moottorivenettä ja 18 syöksyvenettä. Ponttoonit liitettiin kolmittain poikkipuilla yhteen, ja näin saatiin aikaan kaksi suurta lauttaa. Lauttojen keskelle asennettiin konekiväärit ilmatorjuntaa varten. Moottori- ja syöksyveneitten keulaan pantiin pikakivääri tai 14 m/m panssaritorjuntakivääri taikka 20-millinenkin. Koeajo suoritettiin, ja niin jäätiin odottamaan hyökkäyshetkeä. Jokin tunne pakotti kirjoittamaan kirjeen kotiin. Vaisto sanoi, että tuon järven takaa ei posti kulje säännöllisesti.

it-tykki miehineen
Tämä SA-kuva näyttää huoltojoukkujen soppatykkilaivueelta. Sohjananjoen silta häämöttää vasemmalla.

Hyökkäyshetki tuli yöllä 30/31.7.1944. Turtolan kaksi pataljoonaa (II ja III) hyökkäsi kello 1 alkaen saksalaisosaston avustamana Sohjananvirran yli. Kuului vain kaukaista tykkien jyskettä. Pitkänä nauhana syöksyivät stukat taivaanrannalla maata kohti pudottaen pomminsa ja samalla ampuen konekivääreillään valojuovia.

Pari tuntia varhaisemmin lähti myös ensi porras I patajoonastamme ylittämään 28 km pituista järvimatkaa. Siihen kuuluivat luutnatti Tolvasen 2.K ja yksi kk-joukkue sekä pioneereja, yhteensä 200 miestä. Sen tehtävänä oli ottaa sillanpää noin 15 km Sohjanasta Kiestingin suuntaan eräästä tarkemmin määrätystä lahdesta ja seuraavan portaan saavuttua yhteisvoimin katkaista noin 4 km päässä rannasta oleva Sohjana-Kiestinki välinen maantie. Ponttoneita työnsivät syöksyveneitten moottorit. Tällaiseen kolmiosaiseen pontoonilauttaan sopi suunnilleen 100 miestä. Tätä ensimäistä lähtöä ei tuuli näyttänyyt haittaavan. Moottorien ääni häipyi illan hämärään. Alettiin odottaa jännittyneinä, onnistuuko vai ei. Alukset palasivat takaisin tyhjinä. Maihinnousu oli onnistunut vihollisen estämättä.

II porras lähti aamuyöstä 1.8. mukanaan luutnatti vaaramon 3.K ja yksi kk-joukkue. Aamupäivällä tuotiin pari haavoittunutta ja saatiin tietoja maihinnoususta. Joukkoomme olivat työntyneet käskyn mukaan mainitulle maantielle, tuhonneet muutamia autoja ja katkaisseet venäläisten puhelinyhteydet. Eräs vihollisen laivakin oli ilmestynyt näkyviin. Silloin oli meidän kaksi syöksyvenettämme hyökännyt sitä vastaan ja ampunut panssarintorjuntkivääreillä. Laiva oli saanut vuodon ja ajanut suoraan rantamatalikolle, jolloin miehitö oli hypännyt veteen, kaahlannut rantaan ja hävinnyt metsään. Toinen laiva oli tullut oli tullut Kiestingistä Sohjanaan päin, mutta kääntynyt takaisin syöksyveneittemme lähestyessä.

III porras lähti illalla 1.8. klo 19 tienoilla. Se käsitti I.K:n (luutnatti Atras) sekä Esik.K:n taistelujoukkueet ja lääkintähenkilökunnan lääkintäkapteeni P.Parjasen johdolla.
Myös pataljoonan komentaja, kapteeni Breitholtz siirtyi tässä vaiheessa Tuoppajärven yli mukanaan myös kaksi naista. (Pataljoonan komentaja kapteeni B. K. Breitholtz kaatui majurina Lohivaarassa 21. 11. 1941). Nämä urheat naiset, joiden mukanaolo oli täysin vapaaehtoista, olivat Helena Breitholtz venäjän ja saksan kielen taitoisena tulkkina se kuusamolainen kansakoulunopettaja, neiti Laine lääkintälottana. Kuljetus oli suurin , sillä se käsitti lisäksi muonaa, ampumatarvikkeita ja muuta kamaa. Matka sujuui ilman häiriöitä. Suomen lippu levitettiin tarvittaessa tunnukseksi omille lentäjille. Syöksyveneet kiertelivät kuin ampiaiset ympärillä. Järvi oli melkein tyyni, iltaaurinko kimalteli veteen.
Sohjanan kohdalla kaarsimme varmuudeksi kauaksi selälle vihollisen tähystystä varoaksemme. kun saavuimme hämärässä vähän enne puoltayötä tavoitteemme lähelle, häämötti vihollisen jättämä laiva rantamatalikolla sivullamme.
Rannalla varmistamassa oleva kk-joukkueen johtaja  vänrikki Tala  ilmoitti, että hänen taistelulähettinsä oli kadonnut viedessään viestiä etäämmälle olevalle kk-pesäkkeelle. Venäläinen partio oli hänet siepannut, kuten myöhemmin selvisi. Pakkanen saapui takaisin parin kuukauden kuluttua monia seikkailuja kokeneena.

Kompuroimme hämärässä kantamuksinemme pitkänä jonona maastoon, jossa komppaniat olivat ottaneet asemat tien eteläpuolella. ne hallitsivat osittain maantietä, jolla ei ollut toistaiseksi liikennettä. Välttämätön keskustelu kävi kuiskien, eikä puhumista paljon ollutkaan. Olimme kaukana vihollisen selustassa, ja lähes 30 km oli vettä välissä omaan rantaan. Yhteydet olivat poikki, sillä ”amiraalin laivasto”  surrasi selälle heti, kun oli saanut meidät rantaan. Vain pieni moottori jätettiin haavoittuneiden kuljettamista varten. Tarkoituksena oli kuljettaa seuraavana aamuna pataljoonalle alistettu 35.RajaJK:n rajajääkäriosasto järven yli.

Torkuimme mättäiden koloissa, kunnes aamu valkeni. Monilla oli kuitenkin kädet täynnä puuhaa kuten komppanianpäälliköllä. Tutkittiin karttaa, suunniteltiin raskaitten aseiden asemat ja maalit. 2.K:n tuli sulkea tie länteen, 3.K:n itään. Tukikohtaa oli määrä laajentaa Kiestingin suuntaan.

Aamupäivä oli rauhallista. Komentaja määräsi minut ottamaan yhteyttä rannassa olevaan varmistusosastoon. Samalla minun piti odottaa klo 10:00 aikaan tulevaksi odotettua jääkäriosastoa ja antaa sille tarkemmat määräykset paikasta, missä se olisi työnnyttävä maantielle. Sen piti tapahtua noin 3 km pataljoonasta oikealle Kiestingin suuntaan. Saavuttuani rantaan, alkoi taivas tummua uhkaavasti, tuuli kiihtyi ja salamat välähtelivät. Tuoppajärvi vyöryi synkkänä rantaa kohti.

Samanaikaisesti alkoi kuulua kiivasta kivääri- ja konetuliaseitten tuliääniä. Pian jysähtelivät myös kranaatinheittimet. Venäläiset olivat heränneet puolustustaisteluun puhdistaakseen Sohjanaan menevän tien. Sitten tulitukseen yhtyi ukkonen. Salamat sinkoilivat siellä täällä paukkuen metsän puihin. Rankkasade putosi ryöppynä maahan. Tuoppajärvi ärjyi äkäisenä samalla kun ammunta vain kiihtyi. Syntyi kummaa kuminaa joka sekoittui ukosen jyrinään. Ikäänkuin tuhansilla moukareilla olisi hakattu rautatynnyriä.

Tähystin järvenselkää. Ketään ei näkynyt ja kun määräaika oli ylitetty, päättelin ettei sieltä ketään tule tällaisella ilmalla. Lähdin takaisin tukikohtaan. Sain kuulla vihollisen hyökänneen Kiestingin suunnasta, mutta se oli onnistuttu lyömään takaisin. Haavoitteuneita sidottiin sateessa paljaan taivaan alla.

Pian taistelu alkoi uudelleen. Vihollinen hyökkäsi uudelleen. Lännen puolella oli hiljaista. Rajuilma tyyntyi ja sää muuttui koleammaksi. Vihollinen pääsi eräällä kohdalla rynnäkköetäisyydelle. Uraa huudot kaikuivat männikössä. Miehiä juoksi komentopaikalle hakemaan lisää ammuksia. Haavoittuneita kannettiin joidenkin kävellessä omin voimin komentopaikalle.
Uraa, uraa, uraa huudot kuuluivat taas. Omia miehiä juoksi komentopaikkaa kohti asettautuen siinä uudelleen puolustusasemiin. Reservi oli jo käytetty. Kranaatinheittimiä tuodaan myös komentopaikalle Jsp:n viereen. kapt. Breitholtz määrää ne asemiin. Ammuksia on jäljellä enää parikymmentä. Luutnatti Hieta joukkoineen toimi joutuin ja tottuneesti. Pitkä pelottava ryssän hyökkäys jatkui yhä. Nyt lähetettiin kranaatit vihollisasemia kohden. saatiin täysosuma. Uraa-huudot loppuivat samantien. Loputkin kranaatit ammuttiin samaan kohteeseen. Odotettu rajajääkäriosasto saapui myrskyn viivästyttämänä vasta myöhään illalla rantaan. Luutnatti Seppälä sai komentopaikalla toimintaohjeet joukoilleen. Hän hyökkäsi kahtena osastona mukanaan pieni saksalaisosasto varhain aamulla 3.8 n. 4 km itään Kiestingin suuntaan maantielle. He tuhosivat jonkun ajoneuvon ja yrittivät räjäyttää sillan. Syntyneessä taistelussa Seppälä muutamine miehineen kaatui (mm. rajak. Huuskonen).

Breintholtz tervehdyskäynnillä.
Breintholtz hautaus

Pataljoonan komentaja kapteeni B. K. Breitholtz kaatui majurina Lohivaarassa 21. 11. 1941 Tilanne pysyi 3.8. muuttumattomana. Vihollinen oli karkoittanut meikäläiset välittömästä maantien läheisyydestä Kiestingin puolelta, mutta lännessä 2.K roikkui kiinni maantiessä häiriten vihollisen liikennettä.Tihkusateisena aamuna 4.8. oltiin puolitokkurassa. Tykit jylisivät lännessä. Suomaliset joukot olivat valtaamassa Kokkosalmea. Muonakin oli lopussa, koska patruunatäydennys oli ollut tärkeämpi. Minulla oli leipälaukussa vanikkaa mitä siinä pureskelimme.

Iltaan mennessä taistelun äänet alkoivat tulla lähemmmäksi. Vihollisrykmentti oli vetäytymässä. Illan hämärtyessä ensimäiset vihollisosastot tulivat näkyviin. Alkoi hurja ammunta. Yhä uusia osastoja ilmaantui näkyviin. Elävä voima pakeni ajoneuvoista molemmin puolin tietä pyrkien puolustautumaan ja pääsemään esteen läpi. Vihollinen oli kuitenkin niin sekaisin, ettei järjestäytynyttä hyökkäystä tullut, vaan kaikki sen yritykset hyytyivät tuleemme.
Taistelu hiljeni yön tullen ja venäläiset vyöryivät kahta puolta mottiamme kohti Kiestinkiä.

Vihdoin Isolan tykkivenejoukot toivat muonaa ja 10 täydennysmiestä. Pieniä venäläisosastoja oli kulkenut polun poikki itään komentopaikan tuntumassa mutta ilmeisesti heitä luultiin omiksi, joten hankauksia ei päässyt syntymään. Illalla saatiin myös yhteys Ryhmä J.n joukkoihin ja yöllä he vierailivat komentopaikan rakotulilla.

Aamulla tutuksi tullut komentopaikkamme jätettiin parahiksi, nimittäin venäläinen pommituslaivue pudotti lastinsa siihen myöhemmin.

Sota jatkui. Samana aamuna lähti saksalainen pataljoona etenemään kohti Kiestinkiä. Verisimmät taistelut olivat vielä edessäpäin.

Helsinki 26.3.20202
Veli M. Leinonen

Hyökkäys Kiestinkiin 1941

Huhtikuinen pilkkipäivä Sohjanan Tuoppajärvellä.
Sohjanassa 1990-luvulla
Joukot matkalla Kiimasjärven suuntaan.

lähdeaineisto: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat, sota-aikaiset valokuvat Suomen sota-arkiston SA-kuvat kokoelmasta.

Suuntana Uhtua

Pohjois-Vienan Kiestinki on yksi tunnetuimpia jatkosodan aikaisia taistelusuuntia, vaikka se ei kuulunutkaan alkuperäiseen suomalais-saksalaiseen sotasuunnitelmaan. Nimittäin alunperin, III Armeijakunnan ryhmä J:n (vahvennettu Jalkaväkirykmentti 53) eteneminen oli tarkoitettu tukemaan ryhmä F:n hyökkäystä Suomussalmelta Uhtuan suuntaan. Ryhmä J sai nimensä everstiluutnatti Jussi Turtolan etunimestä, ja Suomussalmen ryhmä Fargenäs taas vastaavasti  komentajansa sukunimestä. Ryhmä J:n alkuperäinen tehtävä oli suojata ryhmä F:n etelämpänä etenevän päähyökkäyksen pohjoista sivustaa.

Jyrki Iivonen kertoo… HS 11.11.2001.
Jyrki Iivosen arikkeli HS.ssa 11.11.2001 ”Läskiä. lotinaa ts Eldankajärven jää” syntyhistoriasta.
Kiestingin seudun sotatoimialue

Jo talvisodan 1939 aikoihin suomalaiset odottivat venäläisten hyökkäystä Kuusamon suunnasta, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Näin ollen venäläiset ilmeisesti tuudittautuivat käsitykseen, ettei Kuusamon suunnalta ollut mitään uhkaa. Talvisodan hyökkäyksen Kuusamoon esti ilmeisimmin juuri tien puuttuminen Kiestingin ja Kuusamon väliseltä korpitaipaleelta.

Hyökkäyssuunta vaihtuu Kiestinkiin Kananaisissa

Sen sijaan suomalaisille tien puuttuminen ei ollut mikään yllätys. Jo muutaman päivän jälkeen , kun hyökkäysvaihe alkoi 1. päivänä heinäkuuta 1941 oli selvää, ettei ryhmä J pystyisi etenemään Kuusamosta Uhtuan suuntaan, ainakaan kokonaisuutta hyödyttävällä tavalla. Turtolan osasto joutui raivaamaan kulku-uraa kaatamalla Karjalan ikihonkia tieuralta ja rakentamalla kapulasiltoja suotaipaleiden ylityksiä varten. Etenemisnopeus oli aluksi 5 km päivässä, joka johtui pääosin vastarinnan puuttesta ennen Sohjanaa.

Kananainen

Heinäkuun 11 päivänä, kun  Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria  vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.

Heinäkuun 11 päivänä, kun  Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria  vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.

Häikäilemättömäksi luonnehdittua iskua Sohjananjoen yli ei päästy toteuttamaan riittävällä nopeudella, ainakaan Siilasvuon mielestä. Hänen sanottiin olleen toimissaan liiankin hätäinen.
Nyt esteenä oli aina vain vaativammaksi muuttuva tienrakennus, joka otti oman aikansa, ja lisäksi venäläisistä alkoi olla yhä enemmän tuntuvaa kiusaa. Sohjananjoella oli puolustuksessa venäläinen Jalkaväkirykmentti 242, ja sen yksi pataljoona oli viivyttämässä joen länsipuolella. Taistelut olivat sietämättömän vaikeat vaativassa maastossa, ja harmillisia tappioita jouduttiin kokemaan, mutta suomalaisten ylivoiman avulla Sohjananjoki saavutettiin illalla 20.7.1941.

Sohjanajoen ylitys

Pohjois-Vienan valtajärviä ovat eteläinen Tuoppajärvi ja pohjoinen Pääjärvi, joita yhdisti noin kymmenen kilometrin vilkasvetinen jokiosuus koskineen. Se oli luonnollinen puolustuslinja korkeine törmineen venäläisille. Joen vastarannalle linnoittautunut venäläinen 242 rykmentti oli saanut käskyn puolustaa asemiaan viimeiseen mieheen. Venäläiset ilmeisesti luottivat siihen, että vastustaja ei kykenisi läpäisemään näin edullisia puolustusasemia. Ja vaikea tehtävästä tulikin. Pelkät hyökkäysvalmistelut veivät niin paljon aikaa, että Siilasvuon oli sitä vaikea hyväksyä. Mm. tulitukiportaan raskaat aseet jouduttiin vetämään paikalle melkein kymmenen kilometriä pitkien soiden ylitse, häthätää levitettyjen pitkospuiden ylitse.

Ryhmä J:n hyökkäyssuunnitelmalle on ilmaantunut kirjallisuudessa montakin isää. Virallisesti se on Turtolan käsialaa, mutta esim. saksalaisten kirjallisuudessa mainitaan majuri Schreiber. Lisäksi everstiluutnatti Selinheimo on kirjannut suunnitelman itselleen.

Olennaisesti suomalais-saksalaisten päävoimien joenylitykseen ja hyökkäyssuunnitelman onnistumiseen vaikutti majuri Breintholzin johtaman suomalaispataljoonan koukkaus Valasjoelta Tuoppajärven kautta Kokkosalmeen, ja venäläisten selustaan. Tämän suunnitelman takana oli kenraali Siilasvuo, joka alkoi yhä yksityiskohtaisemmin puuttua Ryhmä J:n ja myös JR 53:N johtamiseen.

Venäläiset eivät pitäneet Sohajananjokea viimeiseen mieheen, kuten käsky oli edellyttänyt. Suomalaiset onnistuivat kovasta vastarinnasta huolimatta etenemään Sohjananjoen yli heinäkuun 31 päivän vastaisena yönä. Myös majuri Breitholzin pataljoona onnistui pääsemään Kokkosalmen itäpuolelle suunnitelman mukaisesti, saksalaisten syöksypommittajien tukiessa hyökkäystä. Tällöin venäläiset joutuivat vaikeaan asemaan, mutta siitä huolimatta he onnistuivat vetämään rykmenttinsä pois erittäin vaarallisesta loukusta, mitä on pidettävä hyvänä suorituksena, jota tosin  suomalaisten ja saksalaisten huono yhteistoiminta edesauttoi. Yhteistoimintaa vaikeutti erityisesti kielivaikeudet ja saksalaisilta SS-miehiltä puuttunut erämaataistelutaito. Lisäksi Siilasvuon jatkuva puuttuminen alaistensa toimintaan kiristi henkilösuhteet äärimmilleen.

Kiestingissä

Elokuun 7 päivänä suomalais-saksalaisjoukot miehittivät perusteellisesti poltetun Kiestingin kauppalan. Venäläisten vastarinta ei ollut kuitenkaan murtunut, vaan Sohjanajoen ja Kiestingin välillä oli jouduttu taistelemaan erittäin verisesti. Mm. Kokkosalmella ja ns. Kuolemankukkulalla olivat eräät hyökkäysvaiheen verisimmät taistelut (Kalle Päätalo, Liekkejä laulumailta). Jos oli puolustaja kovilla, oli sitä myös hyökkääjät. Suomalaiset olivat menettäneet vahvuudestaan neljänneksen, ja saksalaiset vielä enemmän. Upseeritappiot olivat suuret  ja taistelujoukot kärsivät välillä suoranaista nälkää, vaikea punatauti epidemia heikensi joukkoja, ja väsyneet taistelijat nukahtivat paikoilleen. Henkisiltä  romahduksiltakaan ei vältytty.

Asemasotavaihe

Kiestingistä Somersalon moottoroitujen joukkojen tuli hyökätä tielinjaa pitkin kohti Louhea. Taistelun piti muuttua nopeaksi liikuntasodaksi. Moottoroitu joukko oli kuitenkin aivan sopimaton Kiestingin maisemiin, ja hyökkäys torjuttiin venäläisten toimesta jo kuuden kilometrin etenemisen jälkeen. Sen sijaan maantien eteläpuolella Ryhmä J:n joukot etenivät rautatielinjaa, jonka varrella vastarintaa kohdattiin vähemmän. Itse ryhmää komensi tällöin väliaikaisesti III Armeijakunnan eversti Schreck. 14.8 johtamisvastuun otti eversti Palojärvi, joka toi mukanaan siihen saakka puuttuneen ja ehdottoman tarpeellisen divisioonan esikunnan. Ryhmä oi näet vähitellen kasvanut niin suureksi, että sitä ryhdyttiin kutsumaan Divisioona J:ksi. Paikalla jo olleesta SS-divisioonan esikunnasta ei Siilasvuon mielestä ollut johtamiselimeksi Kiestingin vaikeissa oloissa, ja niin tämä esikunta jatkoi turhauttavaa oleiluaan joukkojen selustassa.

Palojärven otettua johtovastuun, oli rintamalla ehtinyt tapahtua jo epäsuotuisa käänne. Suomalaisten edettyä Kiestingistä jo kolmekymmentä kilometriä itään, tilanne oli käynyt venäläisille uhkaavaksi, ja he heittivät tuleen uuden divisioona 88. Suomalaisilla oli kuitenkin onnea sikäli, että divisioonan yksiköt heitettiin tuleen saapumisjärjestyksessä, eikä se päässyt tekemään hyökkäystä heti kaikella voimallaan. Kuitenkin 12.8. alkanut venäläisten hyökkäys johti siihen, että Turtolan kaukana edessä taisteleva osasto joutui mottiin. Joitakin päiviä myöhemmin Turtolan selustayhteydet olivat jälleen jotakuinkin selvät, mutta 18.8. niitä vastaan hyökkäsi etelästä kokonainen vihollisrykmentti, jolloin yllättäin taistelujen keskelle joutunut Siilasvuokin oli päästä hengestään.

Tälläkin kertaa suomalaiset kykenivät estämään täydellisen motittamisensa, mutta raskaissa taisteluissa 28.8.1941 klo 16:30 sai surmansa myös everstiluutnatti Jussi Turtola, joka ylennettiin kuoltuaan everstiksi (Martti Turtolan kirja, Kyllä täällä kaatuakin voidaan).

Lännenpänä rautatien suunnassa (tielinjalla) yrittäneiden saksalaisten hyökkäys oli pysähtynyt jo elokuun puolessa välissä, jolloin myös everstiluutnatti Somersalo kaatui.

Syyskuun alussa tilanne oli edelleen epäselvä. Äärimmäisenä idässä ollut suomalainen JR 53 oli puolittain saarrettu, ja sen länsipuolelle oli tunkeutunut venäläinen JR 753:kin. Divisioona J:n etenemistä oli toistaiseksi turha uneksiakaan, sillä vaaka oli kallistunut tuoreita voimia saaneiden venäläisjoukkojen puolelle. Tästä johtuen, syyskuun 4. päivänä suomalaiset tekivät asiasta johtopäätöksen: he vetäytyivät noin 15 kilometriä lähemmäksi Hangastenvaaran tasalle, mihin rintama vakiintui marraskuun alkuun 1941 saakka, jolloin vielä kerran yritettiin hyökkäystä Muurmannin radalle.

Vaikka Hitler oli määrännyt lokakuun loppupuolella hyökkäykset keskeytettäviksi, sai Siilasvuo luvan paikalliseen etenemiseen. Hyökkäykseen ryhdyttiin viimeisen kerran marraskuun 1941 alussa, ja menestys olikin hyvä. Vihollisen laskettiin menettäneen 3000 kaatunutta, vankeina otettiin 2600 (toisen tiedon mukaan 1700).
Sekä Divisioona J, että SS-divisioona suosittelivat hyökkäyksen jatkamista (kuten myös von Falkenhorst, joka oli aluksi vastustanut). Sen sijaan Siilasvuo keksi kaikenmoisia syitä,  millä perusteella hyökkäystä ei pitäisi jatkaa. Tämä herätti tietysti ihmetystä, kun Siilasvuon mielipide oli yhtä-äkkiä täydellisesti muuttunut. Esitettiin jopa epäilyjä siitä, että Siilasvuo taitaa olla vihollisen kätyri.

Siilasvuon mielen oli kuitenkin muuttanut Mannerheimin käsitys ko. asiasta. Nimittäin Yhdysvalloilta oli saatu vakava varoitus, että mikäli Muurmannin rata katkaistaisiin, se aiheuttaisi vakavan särön Suomen ja Yhdysvaltojen välisiin suhteisiin.  Tieto oli salattava, ja sitä ei saanut kertoa edes oman esikunnan upseereille, saksalaisista puhumattakaan.
Siilasvuo pysyi kuitenkin kannassaan tiukkana, ja niin ryhmityttiin  Kiestingin suunnassa puolustukseen. Rintamalinja asettui noin 110 kilometrin päähän valtakunnan rajasta ja siinä se pysyi sodan loppuun asti.

Kiestingin hyökkäyksen lunnaat olivat raskaat kaikille osapuolille. Alkuperäisestä ryhmä  J:n 2800 miehen joukoista oli jäljellä enää 800 miestä.  Erityinen menetys oli Pudasjärveläisille, josta yksi ryhmän pataljoonista oli kotoisin. Saksalaisten III/SS-JR 6 oli alkujaan 620 miestä ja nyt enää 211 miestä. Venäläisten tappiot olivat myös tuhansissa miehissä.

Pohjois-Suomessa Suomalaisten menetykset olivat kaikkiaan 5000 miestä ja saksalaisten 24900 miestä (Kuusamo, Salla, Petsamo).
Heikkoa sotamenestystä kuvaa hyvin saksalaisen sodanjohtoon kuuluneen kenraali Dietelin viesti 23.9.1941 Lapista, jonka vastaanotti kenraali Jodl Saksassa; ”Pyydän Teitä, parahin Jodl, harkitsemaan, eikö armeijakuntaani sentään talven kuluessa voitaisi vetää kokonaan pois Pohjolasta.”

Yllä kerrotun tiivistelmän tiedot Kiestingin suunnan hyökkäyksestä perustuvat lähdeaineistona käytettyyn: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat teokseen.
Sota-aikaiset kuvat Suomen sota-arkiston kokoelmasta.

26.3.2020 Veli M. Leinonen

Paanajärven rajanaapurit ja lähikylät Pääjärven ympärillä

Venäjän puoleiset Paanajärven rajanaapurikylät

Lähimmät Paanajärven rajanaapurikylät olivat Oulankajokivarren Vartiolampi ja Oulankajokisuun Olangan kylä. Kanssakäyminen rajanaapurusten kanssa jatkui valtakunnan rajasta huolimatta aina talvisodan syttymispäiviin saakka.

Olangan kyläsiluetti Kivakkatunturi on ja pysyy paikallaan ylvään yksinäisenä. Kuva U.T.Sirelius 1911.
Retki Kivakkakoskelle 2011
Kivakan huipulla 2011 maaliskuussa.

Paanajärveläiset olivat tottuneet aina läheiseen kanssakäymiseen ja kaupankäyntiin läheisten naapurikylien kanssa, joista lähin kylä oli Vartiolampi. Se sijaitsee vain kymmenen kilometrin etäisyydellä itäpäästä. Kaupustelumatkat ulottuivat aina Vienanmerelle saakka. Kesäisin kulkuväylinä käytettiin joki- ja järvireittejä. Pahimmat koskipaikat ohitettiin maitse. Esimerkiksi Koutajoen Kumakoski oli sellainen. Kumakoski oli n.45 metrinen hurja putous, joka jatkui vielä pari kilometriä kosken jälkeen. Veneet oli vietävä maitse ja myöhempinä aikoina, varsinkin 1900-luvun alkupuolella veneet kuljetettiin hevospelein. Talviaikaan ajettiin jäätaipaleita, ja tie-polku-uria pitkin erityisesti pororaidoin, ja vasta myöhemmin hevospelein.

Kuman koski oli hurjin kaikista. SA-kuva.

Paanajärven lähikylät olivat Vartiolampi ja Oulangan kylä. Vartiolammelle oli venereittiä n. 10 km ja Oulangan kylään noin 20 km. Vartiolammelle oli myös suora polku, joka oli muutaman kilometrin lyhyempi kuin venereitti. Vartiolammella sijaitsi Venäjän rajavartiosto.

Vielä Ilmari Kiannon vierailun aikaan 1914, rajanylitys luonnistui jouhevasti, kun oli asianmukaiset pumagit ja matkustusasiakirjat, kuten Kiannolla. Tuolloin aiheutui kuitenkin ylimääräistä jännitystä maailmansodan syttyminen. Kiannon Solovetskin luostarireissukin peruuntui, kun kynnellekykenevät mobilisoitiin sotajoukkoihin, ja laivat lunastettiin sotajoukkojen kuljetuksiin. Kävi vielä niin, että Kiannon oppaana ollut Iivo Ahava päätti lähteä sotimaan, jolloin Kiannon oli tehtävä kotimatkansa omin neuvoin.

Oulangan kunnan kylät

Entinen Oulangan kunta (Oulangan piiri) käsitti liki parkymmentä kylää. Niitä olivat Hirviniemi, Kankainen, Kananen, Kormua, Kostonvaara, Kuukasjärvi, Kuntijärvi, Laitasalmi, Miikkulanlahti, Niska, Ruvanniska, Ruva, Sohjana, Soukelo, Taavo, Tumtsa, Ukonniemi, Vartiolampi.
Oulangan seurakunta oli kaikkein pohjoisin Kemin Karjalan seurakunnista. Se rajoittuu idässä Kiestinkiin, etelässä Pistojärveen, pohjoisessa Kantalahden seurakuntaan ja lännessä Suomeen. Suurin osa kylistä sijaitsi järvien rannoilla, kuten Pääjärvi, Ruvanjärvi, Tumtsanjärvi, Koutajärvi jne. Itse Oulangan kylä oli sillä kohtaa, mihin Oulankajoki laskee. Siitä syystä puhutaankin usein Oulangansuun kylästä.

Kaikki Oulangan kylät kuuluivat 1920-luvulta lähtien ns. kiellettyyn raja-alueeseen. Kylistä on asuttuna nykyään vain Niska, joka sijaitsee Pääjärven koillisosassa. Koutajärvellä (Koutajärvenpää) asutaan myös, mutta se kuuluu nykyisin Muurmaskin piiriin. Suurin osa Oulangan kylistä jäin veden alle 1960-luvulla, kun Koutajoen vesistö valjastettiin voimatalouden käyttöön. Venäläiset partisaanit polttivat myöhäissyksyllä Kuntijärven kylän kokonaan ja Niskan kylän osittain 4.11.1941, Miikkulanlahden 5.11.1941. Soukelo paloi poroksi maaliskuun loppupuolella 1942.

Pääjärvi on alueen suurin järvi. Sen rannat ovat kiviset ja jyrkät. Tasaisia maita on vain Oulangan suistossa ja muiden jokien varressa ja suistossa. Pääjärvi on n. 60 km pitkä ja paikoin jopa 20 km leveä.

SONY DSC
Hupivideo metsäsuksimiehestä joka sujuttelee Kivakan huipulta järvisen 260 cm pitkillä sivakoilla, mutta miten siinä kävikään!? Maaliskuu 2011.

Vuoteen 1880 Oulanka kuului Kantalahden seurakuntaan. Mutta kun Koutaan oli 160 km matka ja huonot yhteydet, vuonna 1880 Oulankaan rakennettiin kirkko ja papin talo. Kauppias ja hyväntekijä oli Kuznetsov. Silloin perustettiin myös Oulangan seurakunta. Koska etäisyydet olivat pitkät papille tuli yli 3000 km matkataival vuodessa.

Suviaikaan liikuttiin veneillä

Venematkat saattoivat olla vaikeita. Jos koskipaikoissa oli vähän vettä, osa matkasta piti kulkea jalkaisin. Esim. Ruvasta pappi jatkaa Tumtsaan ja edelleen Koutajärvenpäähän, jonne matkaa oli 50 virtsaa. Paluumatka on vaikea, sillä silloin noustaan vastavirtaan. Koskipaikoissa vene täytyi vetää köysien avulla eteenpäin. Matkustajat menevät kävellen kosken rantaa, miten parhaiten selviävät, koettaen pitää kiinni kivistä, puista ja pensaista välttyäkseen suistumasta koskeen.

Kivakkatunturi ja Kivakkakoski, National Park Paanajärvi.

Niskasta matkatessa Soukeloon ja Ruvaan ohitetaan Kumajoen mahtava Kumankosken patuna. Vuosittain tätä koskea käyvät katsomassa suomalaiset ja muutkin ulkomaalaiset matkailijat. Vesi koskessa putoaa 43-45 metriä, ja putouksen alla on on hyvin syvä hiidenkirnu, vesipyörtäjäinen, koskapa sinne häviää, jopa neljän sylen pituinen tukki uiton aikana viideksi minuutiksi upoksiin. Sieltä se sitten sinkoutuu korkealle ilmaan kuin pärelastu. Samanlainen patuna kuuluu löytyvän Kivakkavaaran alta.

Vienanrannalle Oulangan kylästä johtaa kolme reittiä. Niistä ensimäinen Kiestingin kautta Kieritkylään(170). Tonen menee suoraan talvella Koutajärvelle (100), kesällä tämä tie vie Knäsöihin. Kolmas tie vie Ruvan ja Koutajärven kautta Knäsöihin, ja se on käytössä kesät, talvet (130). Ruvan kylässä, jonne Oulangasta on matkaa 40 virstaa, on semstvon asema. Siitä edelleen Knäsöihin on matkaa 90 virstaa.  Kesällä tämä reitti on hyvin vaikeakulkuinen, kun matkalla on pitkiä veneenvetotaipaleita.

Kun matkat olivat pitkiä ja vaikeita, kaikki tavarat pyrittiin kuljettamaan talvella lumikelien aikaan. Siksi kauppiaat hankkivat kaikkea tavaraa, ja ne riittivät yleensä aina kevätrospuuttoon saakka.

Veneranta Olangan kylän niemessä.

Toimeentulo

Toimeentulonsa Oulangan väki saa pääasiassa metsätöistä ja Koutajoen uitoista. Syynä on se, että kelvollista peltomaata on vähän. Enimmäkseen kylvetään ohraa ja vähän syysruista. Sato on yleensä hyvä, mutta määrältään pieni. Omaa leipää riittää vain joulukuulle asti.

Kotieläimiä on vähänlaisesti, koska rehu ei riitä talven yli. Metsä-ja uittotyössä hankkii hyvin. Viime vuonna kaksi miestä ja hevonen tienasivat helmikuulle asti 500 ruplaa mieheen.

Hevosia on melkein joka taloudessa. Lehmiä puolestaan 2-3 ja lampaita 5-6 kpl. Kaiken kaikkiaan Oulangassa oli 210 hevosta, 420 lehmää ja saman verran lampaita. Poroja oli noin 1000 päätä.  Ennen niitä oli paljon enemmän. Poroja oli kadonnut runsaasti petojen suihin, vaeltanut Suomeen, ja paljon niitä oli myös teurastettu.
Asukkaita Oulangan kylässä oli vuonna 1909 paikkeilla seuraavasti; miehiä 120, naisia 107 ja taloja 25 eli yhteensä 227 asukasta.

Porotalous kuului Olangan kylien peruselinkeinoihin.
Louis Sparren maalaus retkellään 1892 Paanajärvelle.


Asujamisto

Karjalaisten talot olivat kaksiosaisia. Etuosassa perhe elää vakituisesti, ja peräosa on varastohuoneena, talvella usein kylmillään. Pukeutumisessa jäljitellään suomalaisia naapureita.
Ruokavalikoima koostuu seuraavista lajikkeista; kala- ja liharuokia, suolakalaa ja perunaa, piirakat ja monenlaiset kukot. Rieskaa ja reikäleipää valmistettiin itse vähän hapatettuun taikinaan.
Nuoriso oli myös Oulangassa oppinut pelaamaan korttia, ja osasivatpa hekin jo juopotella.
Oulangan kirkko oli järjestyksessään toinen. Ensimäinen paloi toukokuussa 1902, ja syttymissyy pysyi epäselvänä. Uutta kirkkoa varten kerättiin rahaa 300 ruplaa. Kaadettiin 800 puuta hirsiä varten. Arkangelin ja Holmogorin piispa lahjoitti Karjalan veljeskunnan Kemin osaston kautta 5000 ruplan arvopaperit. Kirkko valmistui vuonna 1910.

VARTIOLAMMEN KYLÄ

Vartiolammen asutus. Karjalan heimo 2001.
Retki Vartiolammen entisen kylän kautta Kivakkakoskelle 1990-luvun loppupuolella.

Paanajärven lähinaapurikylä oli kaunis Vartiolammen kylä. Se sijaitsi Oulankajoen rannalla loivasti jokeen viettävällä lounaisrinteellä. Rinne jyrkkenee rantaan laskeutuessaan. Kylästä katsottuna joen eteläpuolella sijaitsee Kivakkatunturi, joka kohoaa n. 500 metrin korkeuteen merenpinnasta mitattuna. Kivakka komistaa upeasti kylämaisemaa ja alati osuu katsojan silmiin.

Tupauuni Vartilammen talossa.
Kuva Vartilammen kylästä Kivakalle 1911. Sireliuksen kuva.

Laajalla kyläaukealla, jokivarren törmässä, sijaitsivat rakennukset lähellä toisiaan. Suurin osa oli samassa rivissä, ja muu alue oli viljavana peltona ja niittyinä. Kylän kaakkoispäässä oli tsasouna ja kalmismaa. Suurimmat talot olivat Jaakkonen, Homanen ja Ortjonen. Talot olivat kylän keskellä.
Vartiolammen, Oulangan kylän ja Paanajärven yhteydenpito oli jatkuvaa. Tiivis kanssakäyminen luontui kätevästi jokivartta pitkin. Tosin Oulangan kosket rajoittivat tavaran kuljetusta. Esimerkiksi Kivakkakoski jouduttiin ohittamaan maitse. Pääuomaa pitkin ei edes taimen päässyt nousemaan, mutta sille luontui paremmin  Kivakan alapuolinen jokiuoma, joka yhtyy päävirtaan Vartiolammen (pudas) suvannolla, ja alajuoksulla Kivakkakosken alapuolella. Myös Kivakan alapuolinen Hämekoski oli vaikea, ja pystyttiin laskemaan vain isoilla tukkilaisveneillä.

Vartiolampi laajentunut Oulangan jokiosuus. Taustalla Kivakka.

Kylässä asusti Arhipovin suku todennäköisesti jo 1785 alkaen. Tämä suku asutti kylää sen elinkaaren loppumiseen saakka. Vuonna 1930 kylässä oli parikymmentä taloa. Sen jälkeen seuranneet karkoitukset jättivät vauraimmat talot tyhjiksi, ja niitä otettiin muuhun kuin asumiskäyttöön. Mm. Iivana Homanen vietiin Siperiaan, ja sen jälkeen hänen uudehko talonsa otettiin klubikäyttöön. Siinä toimi myös 1931 perustetun kolhoosin toimisto.
Vartiolampelaiset elivät myös maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, kalastuksesta ja metsästyksestä. Myös merkittävää liiketoimintaa ja kauppaa harjoitettiin. Kerrotaan Iivana Homasella  olleen joskus jopa 15 lehmää ja useita hevosia. Ohra ja peruna kasvoivat hyvin kyläaukealla ja kylän ulkopuoliset heinäniityt olivat erinomaisia.

Vartiolammen talot. Karjalan Heimo 2001.

Vartiolammen naiset olivat ahkeria käsityöläisiä. He hoitivat myös talon ulkotyöt nuottauksesta alkaen miesten poissaollessa. Naisten puvut tehtiin kirkkaanvärisiksi ja niitä saattoi olla vauraampien talon tytöillä kirstun täydeltä. Oli kesä-ja talvipukuja, arki-ja juhlapukuja ja monenlaisia liinoja. Punaväri oli suosittu.
Kylän talossa lattiat pidettiin hyvässä maalissa. Naiset pesivät ne viikoittain. Seinät ja katto pestiin kerran vuodessa.

Olangan kyläkunnan kalamajoja lähisaaressa.
Oulankajokisuulla kalassa. Päästiin kuvaamaan ilmeisen harvinaislaatuinen pikkunahkiainen joka lymyili rantahiesussa. Kuvaamisen jälkeen nilviäinen vapautettiin takaisin kotipaikalleen.

Kalastus

Oulankajoki, Pääjärvi ja lukuisat pienet järvet kylän ympäristössä antoivat lohta, nieriää, siikaa, muikkua ja muuta kalaa. Parhaina päivinä yhteisestä Pudaksen padon rysästä (Pudas oli Kivakan eteläpuolinen Oulangan jokihaara) voitiin saada jopa kaksi venelastia lohta, 60-80 kpl, jotka olivat painoltaan 3-8 kiloon. Suuri rysä oli valmistettu ohuista rimoista. Rysän kokijoina olivat kokeneet kalamiehet mm. Matti Arhipoff, joka oli myös tunnettu porojen teurastaja.

Saalis jaettiin kylän taloille niiden verollepantujen miesten pääluvun mukaan. Jakoon sovellettiin myös perheen todellista päälukua, jolloin kaloja jouduttiin usein halkaisemaan.

Kivakkakosken alapuolelta sai uistimella useita lohia illassa. Hyviä harrivesiä, nivoja ja pienempiä koskia oli Oulankajoessa runsaasti. Ongella käytiin joen yläjuoksulla. Nuotanvedossa ja talvikalalla käytiin Pääjärvellä, Tsiprinkajärvellä, ja jopa Vienanmerellä asti.
Esim. Iivana Homasen ja Timo Arhipovin nuottakunnilla oli Pääjärven Varpasaaressa 1910 paikkeilla useita kalapirttejä ja kala-aittoja. Pirttejä ja aittoja saivat käyttää myös muut nuottakunnat ja jopa ulkopuoliset. Läheisyydessä olivat myös Borodkinien ja Isakovien pirtti. Hyvänä kalapaikkana pidettiin Päälahtea. Taloilla oli myös omat nimikkojärvensä. Homasella ja Pastuhoveilla oli esim. Kirveslampi (lohta), ja Tsiprinkajärvi, joka oli hyvä muikkupaikka.

Nuotan veto käynnissä.

Syksyllä tuohustettiin Oulankajoesta lohta, harria, haukea ja madetta. Keskellä jokea ei tuohustettu, mutta molemmilla rannoilla saattoi olla tuohustaja yhtäaikaa.

Tuohustuspyynti eli suomalaisittain tuulastus atraimen avulla.

Poronhoito

Vartiolammen pohjois-ja länsipuolella olevat muhkeat jäkäläkankaat tarjosivat poroille runsaasti ruokaa.  Talveksi porot vietiin tunturiin, Tolvantojärven selkosiin noin 70 kilometrin päähän. Homasella oli parhaillaan 340 poroa, Jaakkosilla 280 Arhipovilla 150. Näin suuria porokarjoja hoitamaan tarvittiin useita talon miehiä ja ulkopuolisiakin. Porotalouden tuotteita riitti myyntiin ja niillä oli suuri merkitys kuljetuksien hoidossa.

Vartiolammen yritystoiminta

Iivana Homasella oli monenlaista yritystoimintaa. Hänellä oli mm. viisi kauppaa, joita hoitivat hänen veljensä. Homanen urakoi myös tukinuittoa Kuusamosta Oulankajokea pitkin Paanajärveen, Pääjärveen ja edelleen Vienanmerelle asti (1914-1919).

Olangan kirkko 1911, Sirelius.

Iivanalla ja Jaakkosella oli kylän lähimmässä Iivanankoskessa mylly, saha, hyvä kämppä ja aitta. Lisätuloja saatiin rahdinajosta Vienanmereltä Kuusamon kautta Ouluun ja takaisin.
Paanajärveläiset, jotka usein vierailivat Vartiolammella, milloin ostoksilla, tansseissa tai muilla asioilla kertovat vieraanvaraisuuden olleen hämmentävää. Ruokaa oli runsaasti ja sitä tarjottiin auliisti.

Oulangan kylät jatkosodan aikaan 22.2.1943

Oulangan kylän asutuskartta.

Oulangan aluepäällikön, sotilasvirkamies Kalle Hongan tekemästä raportista käy selville, että suurin osa Oulangan kylistä oli kärsinyt sodan aikaisen hävityksen. Enimmäkseen kylät oli poltettu. Tällaisia kyliä olivat esim. Niska, Ruva ja Kuntijärvi. Muissakin kylissä tuhoja oli enemmän tai vähemmän. Jatkosodan aikana Oulangassa toimi sotilashallinnon alue-esikunta ja Kankaisissa oli paikallispäällikkö. Tehtävät jäivät melko vähäisiksi, koska asutusta ei ollut. Joulukuussa 1943 esikunta lakkautettiin ja siirrettiin Kiestingin alueeseen.


Lähdeaineistona on käytetty Karjalan Heimon julkaisua vuodelta 2001 n:o 9-10. Vartiolampi osio perustuu Ilmari Homasen artikkeliin. Oulangan kylää ja piiriä koskevat tiedot samaisesta lehdestä. Alkuperäinen teos; Arhangelskaja, Eparhialnaja Vedomosti 1909:4. Kirjoittaja Leonid Shilov, suomentanut Nina Lavonen.

Helsinki 28.4.2013
Veli M. Leinonen

Pääjärven Niskankylä

Lähdeaineistona käytetty myös Karjalan heimon numeroa 9-10/ 2001Nuorusjokivartta 1996. Kumakosken voimalalaitoksen myötä 1966 laajentunut järvi hautasi alleen useita kyliä ja pystymetsää, mikä näkyy paikoin vieläkin varsin selvästi.
Kuvateksti Karjalan kielellä yllä mainitun kirjoittajan saatesanoin.

Niskankylässä 1990-luvulla
Niskankylä Pääjärven Kuntijokisuulla

Lähdeaineistona käytetty Karjalan heimon numeroa 9-10/ 2001

Niskan nousut ja tuhot 

Pääjärven pohjoisosan koilliskulmassa on pieni Niskankylä, joka on joutunut taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta jo 1900-luvun aikaisissa mullistuksissa. Mm. Jaakko Fellman kertoo vuoden 1829 tiedon mukaan kylässä olleen vain kuusi asuintaloa. 1905 taloja oli jo 18, 1930 niitä oli jo 27. Suurimmillaan asukasluku oli 1970 tienoilla, kun taloja oli jo yli kuusikymmentä.   
Syksyllä 1941 kylä toimi neuvostopartisaanien operointialueena.  Loppuvuonna 4.11. 1941 partisaanit vetäytyivät Miikkulahteen ja polttivat lähtiessään kaikki kylän rakennukset.  

Sodan jälkeen Niska nousi tuhkaraunioistaan uuteen aikaan periksiantamattomien ja kotiseuturakkaiden aikalaisten palatessa kotiseudulleen. Mutta jo 1964 kyläelämä koki uuden uhkan. Kumajoen Kumankoskeen valmistui uusi voimalaitos, joka tuli hukuttamaan kaikki Pääjärven silloiset kylät. 

Vesialue laajeni n. 20% nostaen veden korkeuden yli n. 9 metriä alkuperäisestä (toisien tietojen mukaan 6-7 metriä).  Useimmat ranta-alueen Pääjärven kylät peittyvät veden alle. Osa puustosta jäi kaatamatta ja varsinkin jokisuilla, on vieläkin nähtävissä vedessä törröttäviä kelopuita.  Mutta Niskan kyläläiset eivät antaneet periksi, vaan siirtivät ja rakensivat talonsa uudelleen yläpuoliseen maastoon. Kylään saatiin päiväkoti, terveysasema, koulu, posti, leipomo ja säähavaintoasema, joka siirtyi uuteen sijoituspaikkaansa Oulangan kylästä.  Koska Niska oli vain vesiyhteyden varassa, aloitettiin myös tieyhteyden rakentaminen itäpuolelta kohti Heinäjärven ja Jelettijärven tieyhteyttä, kohti Kiestinkiä. Tieurakka oli valmis vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1996, jolloin itsekin saavuin ensivierailulle kylään.  

Niskankylän peruselinkeinot

Kylän pääelinkeinoja olivat poronhoito, kalastus, uitto-ja metsätyöt. Kalastuselinkeinoa suoritti puolenkymmentä, neljän miehen kalastusprikaatia. Myöhemmin Pääjärven kalastuskolhoosiin kuuluneella prikaatilla oli käytössään 80 suurta mertaa, 400 kapronverkkoa ja kahdeksan moottorivenettä. Kalanjalostus tapahtui runsaan 60 kilometrin päässä Sohjanassa, minkä toimintaa pyrittiin elvyttämään vielä 1990-luvullakin. Kalat kuljetettiin Kuman kautta Kantalahteen ja siitä edelleen Venäjän markkinoille. Poronhoito päättyi sotavuosiin, eikä enää elpynyt muutamista yrityksistä huolimatta. Samoin kävi tukinuitolle.
Niskankylästä Pääjärven suuntaan.
Juhannus Niskassa 1996
Kumajoen Kumakoski  
Kumajoen Kumakoski

Ennen sotia Kuntijoki saattoi olla täynnä tukkeja. Kootut tukkilautat toimitettiin hinaajien toimesta Tuoppajärven ja Pääjärven rannoilta Kuntijokisuulle Niskaan. Siitä ne uitettiin Kuntijoen kautta Kumajokeen ja edelleen Soukelojärveen. Koutajoen kautta ne päätyivät Kantalahden ja Knäsöin sahoille. 

Kerrotaan, että Kuman koskeen syntyi aika usein tukkisuma, jonka purkaminen oli ammattimiesten työtä. Pahimmat sumat jouduttiin purkamaan räjäyttämällä. Moni tukkilainen myös hukkui pudotessaan hurjaan koskeen. Kerrotaan Kuman jylinän kantautuneen jopa 25 kilometrin päähän. Kuman pudotuskorkeus oli 43 metriä.  

Ilmari Kianto vieraili Kumankoskella 1914 ja kirjoitti "Vienan virroilta" teoksen.  Siinä hän kertoo:"Tässä se oli Pohjolan Imatra - Kuma kuuluisuus".  

Koutajoen vesistö valjastettiin Knäsöin voimalaitoksesta alkaen, jonka jälkeen valmistui voimalaitos Iijovajoen Kallikorvan koskeen ja viimein 1964 valmistui Kuman voimalaitos. 

Veden pinnan noustua kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rantakylät Pääjärvellä peittyivät veden alle. Näitä kyliä olivat mm. Oulanka, Niska, Laitasalmi, Sohjanansuu, Kuntikylä ja Miikkulanlahti.   

Tänä päivänä ainoastaan Niskakylä ja Sohjanankosken Sohjana Tuoppajärven ja Pääjärven välisellä kannaksella ovat joten kuten elinvoimaisia ja asuttuja. Edellä mainitun kosken veden virtaus voi muuttua veden pinnan noustessa. Ennen Sohjanankoski virtasi Pääjärven suuntaan, mutta nyt se voi olla myös päinvastainen. Paikallisten mielestä Pääjärven lohikanta lähes hävitettiin ja tilalle saatiin hauki. Tilanne lienee muuttunut nykyisin jo paremmaksi kalastusrajoituksien ansiosta.  
Kumankoski SA-kuva, Vilho Uomala 1942. Kosken patoamisen jälkeen 1964 Pääjärven vedenpinta kohosi 9 metriä.
Pääjärvi osoittautui antoisaksi kalapaikaksi.
KIESTINGIN KAUTTA NISKANKYLÄÄN  

Käynti Niskan kylässä alkoi kiinnostaa minuakin ja niin päätettiin yrittää kylään jo 1996 talvella. Se jäi kuitenkin vain yritykseksi, koska tiet olivat auraamatta. Lapion varressa heiluttiin alvariinsa auton juuttuessa lumeen ja niin palattiin takaisin, kun vielä päästiin.

Uusi yritys tehtiin elokuussa, jolloin päästiin suuremmitta vaikeuksitta kylään. Kyllä silloinkin siltojen ylitykset olivat haastellisia, mutta pienen vaivannäön jälkeen ylitykset onnistuivat. Tarkoituksenamme oli tutustua kylän mahdollisuuksiin toimia retkiemme tukikohtana.

Pääjärvi ennen

Saavuttuamme kylään katselimme aluksi Pääjärven maisemia laivalaiturilta. Etualalla näkyi Niskasaari, ja kymmenen kilometrin etäisyydellä järven suurin saari Lupitski, jonka länsipuolen jyhkeät maisemat olivat tulleet meille jo tutuiksi kalastusreissuillamme.

Pääjärvessä on laskettu olleen 66 saarta, joista tusina oli isoja saaria ja loput pienempiä. Ennen säännöstelyä järven pinta-ala oli ollut saarineen 755 neliökilometriä. Nyt vesiala oli noin 20 % suurempi ja syvyyslisäys 6-7 metriä. Järvi oli ollut vajaa 50 km pitkä, 31 km leveä ja keskisyvyys oli 15,4 metriä suurimman syvyyden ollessa 49 metriä. Kauempana lännessä, kuudentoista kilometrin päässä häämötti Päänuorunen, entisen Kostovaaran maisemissa. Runsaan parinkymmenen kilometrin päässä, lounaan suunnalla, näkyi myös Kivakan yliset.  
Niskankylän nuoria 1996

Niskassa itki Olga

Olga oppaamme Elena Efimovan kanssa kuvattavana saunan edustalla.

Pikkuhiljaa siirryimme kyläraitille etsimään kortteeripaikkaa. Päästyämme kylän pohjoispään kaivolle, palasimme takaisin kysyäksemme eräästä siistin näköisestä hirsitalosta majapaikkaa.

Talon piipusta tuprusi savua, joten talossa oltiin kaiketi kotosalla. Porstuan kautta pirttiin päästyämme sisällä hääräsi mummo, joka esittäytyi meille Olgaksi. Selvitettyämme asiamme Olga toivotti meidät tervetulleiksi. Ryhdyimme pian saunan lämmitykseen ja odotellessamme söimme pienen Olgan valmistaman perunasienipaistoksen.

Saunottuamme palasimme pirttiin ja ihmettelimme, kun Olga itki keinutuolissaan. Tätä tapahtui tuon tuosta uudestaan myös ulkosalla. Pakkohan meillä oli selvittää mistä oli kysymys. Ja niin hän kertoi järkyttävän sattumuksen, jonka seurauksena hän oli menettänyt aviopuolisonsa, poikansa ja vävypoikansa.

Miehet olivat menneet verkkojansa kokemaan myrskyn yllättäessä heidät keskellä Pääjärven selkää. Miehistä ei löytynyt muuta, kuin yksi kelluva kumisaapas. Tämä suru oli vienyt Olgan elämänhalun, ja toivottomuuttaan hän itki tuon tuosta. Hän oli tuolloin jo yli 80-vuotias ja asui yksin mökissään. Leskeksi jäänyt tytär oli muuttanut Belomorskiin ja jokainen voinee kuvitella, että elämä ilman miehistä apua oli aika raskasta, tuossa omavaraistalouden varassa elävässä Niskankylässä.

Mekin koimme Pääjärven hurjan myrskytuulen voiman seuraavana päivänä.  Vaikka meillä oli kelvollinen moottorivene vaahtopäät olivat niin korkeita, että verkkojen laskeminen ei tullut kysymykseen. Kokeilimme toki pienen matkaa edetä järvelle, mutta palattava sieltä oli. Eteläinen tuuli puhalsi järven suuntaisesti ja tovin aallokossa ajelun jälkeen, katsoimme viisaimmaksi palata takaisin. Myrskyn jatkui myös seuraavina päivinä, ja niin palasimme ilman kalastuskokemusta Suomeen.

Parin vuoden kuluttua tuosta tapaamisesta kuulimme Olgan halvaantuneen ja myöhemmin nukkuneen pois. Hänen muistonsa kunniaksi kirjoitin myöhemmin runon ”Niskassa itkee Olga”.

Helsinki 28.12.2019

Veli M. Leinonen

Kuma — Kaikista Vienan Karjalan koskista komein

Kumankoski SA-kuva, Vilho Uomal 1942
KUMA – Karjalan koskista komein

Harvat vielä elossa olevat ovat saaneet omin silmin nähdä ja kuulla Kuman mahtavan patunan kuminaa, jonka sanottiin kuuuluneen tyynellä säällä jopa 25 kilometrin päähän. Lienee nimensäkin saanut tuon kuuluisan kuminansa mukaan.

Kuman kuulu koski sijaitsi ennen Koutajoen vesistön latvoilla Oulangan kunnassa lähellä Kuntijärven kylää. Tuoppa- ja Pääjärven vesimassat patoutuivat siinä valtavalla voimalla ahtaaseen nieluun syöksyen kohti Valkeaa merta.
Päänuorunen Kuntijärven suunnalta
Vesireitti Pääjärveltä Kuntijoen kautta Soukeloon ja edelleen Koutajärvelle oli ennen aikaan paljon käytetty matkareitti. Sitä kulkivat virka- ja kauppamiehet, sekä heitä ennen jo eränkävijät ja nähtävästi myös Juho Vesainen johtamat joukot ryöstö- ja kostoretkillään (Santeri Ivalo, historiallinen romaani, Juho Vesainen 1894). 1800-luvun lopulla Vienan meren rannikolle nousi venäläisten ja ruotsalaisten puutavarafirmojen sahoja, jolloin Koutajoen vesistöstä tuli vilkas uittoreitti. Kuman jyrisevän nielun kautta oli tukkien sukellettava matkallaan kohti Vienanmerta.

Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään, kuuluu sanonta. Vuonna 1930 Karjalassa oli niin kuiva kesä, että Kuman koskessa ei ollut vettä kuin neljännes normaalista. Vanhatkaan eivät muistaneet vastaavaa tapahtuneen. Koski ei jaksanut vetää kuin pienen osan sinne lasketusta puutavarasta. Ruuhkia oli koskesta purettava joka päivä.

Jo lokakuun alussa oli selvää, ettei kaikkea puutavaraa saada Kuman könkään ohitse, ja siksipä ne oli jätettävä Kumajärveen. Eivät siinä auttaneet edes puolueen käskyt.

Päinvastainen tilanne oli vuonna 1932. Pääjärven vesistä oli täpötäynnään vettä runsassateisen kesän jälkeen. Syyskuun ankarat kaatosateet aiheuttivat jo pahoja tulvia koko alueella. Kuntijoessa läheisen joen pinta nousi niin, että saunat ja kolhoosin perunavarasto täyttyivät vedellä. Vesi nousi havaintojen mukaan 10 cm päivässä. Mahtoi Kuma olla tuohon aikaan melkoinen nähtävyys.

Kuman könkäästä, niin kuuluisa kuin se kautta koko Karjalan olikin, on melko vähän paikalla käyneiden mainintoja tai kirjallisia kuvauksia. Valokuvia on vielä vähemmän. Vilho Uomalan SA-kuvat taitavat olla liki ainoita ja nekin Kuman alajuoksulta.

Ilmari Kianto matkallaan 12.7.1914 Vienan Knäsöihin (1914) kertoo kirjassaan näin:

Veneenmme soljui hyvää vauhtia kamalaa nielua kohden sivuuttaen pari ryhmää karjalaisia tukkijätkiä ja töykkäsi viistoon rannan suojaan. Samalla kuului kosken kohina, patunan pauhu viuhui vihmaisessa ilmassa. Kuntijoki oli loppunut pieneen Kuntijärveen ja nytpä puhkesi Kumajoki hirveällä ryskeellä alas kalliokko rinnettä. Muutama minuutti vielä, ja seisomme jättiläiskosken korvuksilla. Silmiä aivan kuin päästä irti tempoi tuo huima vilinä...katsojan oli pakko peräytyä pari askelta ja seisahtua selkänojoon... 
Tässä se oli Pohjolan Imatra – Kuma kuuluisa! Se, jonka maine on mukanamme kulkkenut kilpaa tunturien siinnon kanssa, Kuma –Vienan Karjalan kuningatar, Kivakan kilpavoittaja. Siinä se oli jättiläisputous, josta ikitarina kertoi karjalaisten panneen viimeiset lappalaiseläjät menemään alas, jolloin laskumies, itse hypäten, oli ilkkuen huutanuthukkuvain perään: 
Ota nyt Kuma kormelitsa uukosia, päitshipääoinahia! Priimi Kuma kormelitsa päitshipääoinahia! Ja silloin oli loppunut Lapin ukon valta näillä maisemilla! 

Se oli julma rukous Kumalle, elättäjättärelle, miehen syöjättärelle, ja aina kun karjalainen nuo ponsisanansa mainitsi, hän villisti naurahti vuossatojen muistojen takaa. Se oli ollut välttämätön sysäys, vapautuksen valju uhri erämaan keskellä. 
Vastapäisellä rannalla tarjoutui jännittävä näky. Eräs nuori tukkimies seisoi näet väkevimmän nielun keskellä kiljuvalla kivellä, ponnisten toisella jalallaan alas veteen,  koettaen keksillään työntää ruuhkautuneita tukkeja alas nieluun. Yksi ainoa väärä askel, yhden silmänräpäyksen vaapunta – eikä mikään voima maailmassa häntä olisi pelastanut suistumasta putoukseen. Mutta siinä hän vain työskenteli innokkaasti, antamatta niljakkaiden, kiljuvien kivien aistejansa huumata... 

Eläköön karjalaiset! minä huusin, mutta huutoni humahti heikkona kuin kärpäsen hyrinä vesivoiman suuntaan. Siirryin suorastaan patunan alle, korkeimmalle kalliopenkereelle, josta koko Kuma ikäänkuin putosi syliini ja syöksyi rintaani vasten. Valtavaa oli katsella, kuinka jättiläishonkatukit – kun mitkäkin tulitikut – hippoivat alas putouksesta. Näki hongan lähtevän, putoavan, painuvan vaahtoiseen syvyyteen ja katoavan.... mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuo kymmensylinen jättiläispuu ponnahtaa ilmaan, syösten ylös syövereistä melkein koko pituudellaan ja samassa vääntyy mäiskähtäen hyökyihin, jotka sen kiskovat mukaansa yhä alemmas. 
Tätä tukinlaskua Kumassa olisi voinut katsella kuinka kauan tahansa, vaikka vettäkin satoi ja väkevä sikaari, jonka vain Kuman kunniaksi olin sytyttänyt, sammui vihmassa. Huomasimpa vielä että Kuman kuningatar löi leimakirveellään tuntuvat merkkinsä jokaiseen puuhun, joka sen sylihin syöksyi. Pörröpäisinä, naarmukylkisinä sieltä metsän menninkäiset tulivat kuin hiiden myllystä, päättää Kianto kerrontansa. 
Lähdeaineistona käytetty myös Karjalan heimon numeroa 9-10/ 2001 (Sakari Vuoriston artikkeli Kumasta). 
Helsinki 28.12.2019 
Veli M. Leinonen

Tavajoen tukkisuma 1918

Yrjö Linkolan kuva 1942, Tavajoen tukkisuma

Tavajoen taipaleella,
uipi tukki tuhtikin,
rajakoskeen juuttuneena,
loppuu siltä puhtikin,
pian syntyy tukkisuma,
kaukana on vielä Kuma.

Runo: Veli M. Leinonen

Paanajärven aluekartta 1940. Kartassa näkyy Tavajoki ja vanhalta rajalta vain muutaman kilometrin etäisyydellä sijaitsi Taavon kylä, joka oli Oulangankylän naapurikylä sen eteläpuolella.

Hyvin on minullakin muistissa entivanhaan toteutetut tukinuittoajat. Varsin elävästi muistan Kemijokivarren Autin kylän ja Pirttikosken seutuvilla olleet tukkien pudotuslanssit, jotka näki vielä hyvin 1970-luvulla Kuusamo – Rovaniemitievarressa. Niitä ajettiin eri ajopelein pitkin talvea Kemijoen jäälle.

Rovaniemen Pohjanhovissa töissä olessani vuosina 1972-1973 näimme päivittäin pitkin kesää ravintolasalin ikkunoista, kuinka tukit soljuivat ohitsemme kohti Kemijokisuuta.

Arvo K. ts. Arvo Emil Korhonen matkakertomuksessaan 1895 (kirja:Veneellä poikki Suomenniemen, seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla) valaisee niitä moninaisia vaikeuksista mitä sen aikainen tukinuitto aiheutti Arvo K:n kolmimiehiselle venekunnalle. Kemijokihan oli tuolloin vielä voimalaitosvapaa jokiuoma.

Viimeistään Tennilän paikkeilla miehille alkoi selvitä millaista hankaluutta ja suoranaista vaaraa uittotukit saattoivat pahimmillaan aiheuttaa tälle venekunnalle, joka oli päättänyt kulkeutua venekyydillä Paanajärvelle ja Kivakkakoskelle asti, minkä sitten tekivätkin.

Kerrottiin heille myös, että uitossa on vähintään 600 tuhatta tukkia tulollaan. Eikä se vielä mitään, mutta kun he saapuivat Vanttauksen, Pirttikosken ja Autin paikkeille, joutuivat he ylittämään tukki-sumakosket, eikä niistä olisi selviydytty ilman tukkilaisten tarjoamaa miesapua, mikä oli välttämätön ja tuonaikainen lain suoma kansalaisoikeus kaikille kulkijoille.

Myös moneen otteeseen päiviteltiin, että ei mahda tuosta touhusta tolkkua tulla, ja että parempi olisi jättää se silleen, kun tähän asti olivat hengissä ja loukkaantumatta selvinneet. Kerrottiin, että ennen heitä oli vain kirnuvoita kuljetettu myötävirtaan Kuusamosta, mutta että vastavirtaan tuossa lastissa!!!???

Siksipä matkaseurue joutui turvautumaan monenmoiseen apuun, mm. hevosvetojuhtiin, ennen kuin pääsivät ylittämään monet Kemijokivarren kosket, tukkisumat ja muutamat vedettömät kannakset ennen Kitkajoen ylisiä.

Tässä yhteydessä kerrotaan kuitenkin Tavajokivarren 1918 syntyneestä tukkisumasta vanhalla Suomen ja Venäjän rajalla.


Kerrotaan, että Tavajoensuun Taavon kylässä asusti 1909 vielä 34 asukasta kahdeksassa (8) talossa.

Taavosta oli 9 virstaa Oulangan kylään Oulankajokisuulle (virsta 1066,8 metriä).

Tukkisuma seisoo vanhalla rajalla Tavajoessa 1918

Yrjö Linkolan kuva 1942, Tavajoen tukkisuma

Lähdeaineisto: Karjalan Heimo nro 9-10 vuosi 2001

Suomen irtautuessa Venäjästä 1918 maiden välinen raja sulkeutui ja tukit ruuhkautuivat Kuusamon Tavajokeen.

Ruotsalainen puutavarayhtiö Kovda Aktiebolag (Arrendt Berggren) rakensi 1900-luvun alussa sahalaitoksen Vienanmerelle Koutalahden rannalle. Sundvallilaiset tukkipomot ostivat hakkuuoikeuksia Kuusamon koskemattomista ikimetsistä ja uittivat puut itään virtaavia joki myöten Pääjärveen ja edelleen Koutajoen vesistöä kohti Vienanmeren rannikkoa (mm. Oulankajoki toimi uittoväylänä, ja Kiutakönkään kupeeseen oli rakennettu Uittoränni, kuten myös Auttijoenkoskeen).

Kun uittomiehet vaihtoivat 1918 keksit kivääriin, ruotsalaisfirman tukkisuma jäi laukaisematta tulevan Tarton rauhan rajalle. Tosin ruotsalaisyhtiö yritti vielä alkukesästä 1920 uittaa Tavajokeen vuosikausiksi juuttuneet tukit – niiden määrä on asiakirjojen mukaan 32 000 kpl – edellen itään. Tilanne oli kuitenkin erilainen kuin kolme vuotta aiemmin. Nyt piti maksaa tullimaksut ja hankkia uittolupa. Kun tukkifirma ei ollut hoitanut näitä kuuntoon, Suomen valtio takavarikoi uittamatta jääneet puut noin 27 000 runkoa ja haastoi yhtiön paikallisen edustajan käräjille.Tukit oli määrä myydä huutokaupalla, mutta niin tai näin, Tavajoessa ne ovat vielä tänäkin päivänä – ainakin suurin osa.

Sammalpeitteen vuosikymmenien saatossa saaneet jyhkeät tukit ovat nyt vain satunnaisten kulkijoiden siltoina. Suma seisoi vankkana Neuvostoliiton murtuessa ja muuttuessa uudelleen Venäjäksi.

Viileä vesi virtaa vihreäksi sammaltuneen suman suojassa kohti Pääjärveä. Tukkitunnelissa asustavat komeat harjukset, mutta rauhassa ne saavat siellä olla. Alue on yhä asumatonta erämaata ja kuuluu rajavyöhykkeeseen.

Kumakosken tukkisuma 1936

Kumankoski SA-kuva, Vilho Uomala 1942. Kosken patoamisen jälkeen 1964 Pääjärven vedenpinta kohosi 9 metriä.

Kirjailija Eemeli Parras kirjoitti Punaiseen Karjalaan matkakuvauksen otsikolla ”Karjalaa käymässä” 4.9.1936. Hän kuvailee näkemäänsä matkallaan Pääjärveltä Ruvaan näin:

”Olen lukenut ja kuullut Kuman koskesta. Kiinnostukseni ei siis ollut vähäinen lähtiessäni Kuntikylästä soutuveneellä pitkin Kuntijärveä Kuman kiehua kohti. Sitä lisäsi kohina mikä kuului korviini veneemme sujahtaessa Kuntijoen uomaan.

Matkatoverini, eräs kolhosnikka kertoi kuminan kuuluvan tyynellä ilmalla jopa 25 km päähän. Valtaisa tukkiruuhka oli keräytynyt Kuman kuohujen keskelle. Siitä oli tullut kokonainen vuori. 70-tuhatta tukkia sellaisessa ruuhkassa tänäkin uittokautena.

Tukkivuori on murrettava. Sellainen isku voidaan antaa vain tehokkaalla räjähdysaineella. Miehet hyppelivät ja kiipeilevät ruuhkalla. Korvia huumaava kohina täyttää tienoon. Silmä etsii ruuhkasta sitä solmu- salpakohtaa, johon panokset asettaa. Koko tukkiruuhka tuntuu tutisevan valtaisien vesimassojen puristuksessa. Toisinaan osoittautuu ensimmäinen, joskus toinenkin tehottomaksi. Ruuhkassa tapahtuu heilahdus, mutta yhä jää sen tuhatsokkeloinen runko murtumattomaksi.

Uusi kumea laukaus, murtuu ruuhkaa, sortuu vuori. Samat voimat, jotka olivat tukit ruuhkaksi sulloneet, viskaavat ne kuin tulitikut vesimassojen mukana koskea alas.

Olisin siinä Kuman luomoissa istunut pitempäänkin, mutta oli määrä jatkaa matkaa vielä samana iltana Kumajokea myöten Soukelojärvelle ja Ruvaan.

Kuman koski on kahden kilometrin pituinen. Tyventä suvantoa siinä et näe lainkaan, sillä vuolaana virtana kiitää Kumajoki melkein koko matkan kosken alta Soukelojärvelle saakka”.

Helsinki 30.12.2019
Veli M. Leinonen

Sohjanan lohivesillä 1943

Sparren matkareitti 1892.

Eränkävijä lehdessä 1955 julkaistiin eversti Wolf H. Halstin kertomus kalastuspuuhista sotatoimien ohessa Pääjärven Pontsajoella ja Sohjanajokisuulla.

Wolf H. Halsti (13.10.1905 – 29.7.1985)
Wolfgang Hallstén Halsti (vuoteen 1936 Hagman) oli sotilasarvoltaan eversti, valtiotieteen tohtori ja kirjailija erikoisalueenaan ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Sodan jälkeen Halsti toimi lähinnä vakuutusalalla.
Hänen julkaisujaan ovat mm. Suomen puolustuskysymys 1955, Suomen sota 1939-1945 I-III  1955-1957, Talvisodan päiväkirja 1971, Lapin sodassa 1972 ja Muistelmat I-III 1973-1975.
Jotkut Suomen armeijan upseerit harrastivat sodan aikana valloitetuilla alueilla urheilukalastusta. Erikseen nimetyt kalastusyksiköt harjoittivat joukkojen elintärkeää muonituskalastusta. Halsti oli yksi kalastuksen harrastajista. 50-luvulla hän kirjoitti Otavan Eränkävijä-vuosilukemistoon muutaman sota-aikaisen kalastusjutun. Yhtenä niistä Sohjanan lohenkalastusta kuvaava tarina, jonka julkaisen muutamien aiheeseen liittyvän kuvan kera.

Sohjanan lohivesillä

Vienan kahta suurinta järveä, Tuoppajärveä ja Pääjärveä, yhdistää Sohjanajoki. Se alkaa Tuoppajärven luoteispäästä, murtautuu pauhaavana koskena kivisen harjanteen läpi Sohjanan kylän kohdalla ja virtaa sitten rauhallisena luoteeseen ja pohjoiseen, päätyen Pääjärven eteläpäähän. Joen suuhun on aikojen kuluessa syntynyt kalastajakylä nimeltään Sohjanansuu. Lännestä päin virtaavat Sohjanajokeen Mininkajoki ja Pontsanjoki, jotka yhtyvät ennen kuin tyhjentävät vetensä Sohjanaan lähellä sen suuta.


Pääjärven rikas lohikanta oli suomalaisille vanhastaan tunnettu. Eipä siis ollut ihmeellistä, että vuonna 1941 Pääjärven itä- ja pohjoisrannalla majailevat vähäiset venäläiset joukot oli karkoitettu, kaikki III Armeijakunnan kalastuksesta kiinnostuneet jäsenet kilvan pyrkivät noille antoisille ja luontonsakin puolesta ihmeen kauniille vesille. Ensimmäisen kerran siihen oli tilaisuus kun kesä vuonna 1942 vihdoinkin pitkän ja ankaran talven jälkeen ennätti Vienan kankaisille maille. Silloin allekirjoittanutkin siellä käväisi kuin maistiaisiksi. Tilaisuus vakavamman yrityksen tekoon tuli, kun sain seuraavan vuoden kesäkuussa määräyksen lähteä Sohajanasuuhun selvittelemään sakslaisten kanssa syntyneitä erimielisyyksiä Pääjärven moottoriveneistä. Tältä matkalta on seuraava lastu – lähtemätön muisto sikäläisten vesien kalanrunsaudesta.

Illalla saavuttuamme viritimme 600-koukkuisen siimamme, pitkälti neljättä kilometriä. Pääjärvi osoittautui maineensa mittaiseksi. Aamulla oli saaliime yli neljäkymmentä hopeakylkeä, koon vaihdellessa yhdestä seitsemään kiloon. Toisella venekunnalla, jolla oli satakunta koukkua vähemmän ulkona kuin meillä, oli saalis jopa hieman runsaampi.

Iltapäivä käytettiin sitten moottorien tutkimiseen ja erimielisyyksien selvittämiseen. Sangen kiihkeäksikin toisinaan kohonneen palaverin aikana taivas oli hiljalleen mennyt pilveen tuulen kääntyessä itään, ja illan kynnyksellä alkoi hiljaa sataa tihuuttaa. Katselimme taivasta ja toisiamme, haistelimme ilmaa ja tulimme vähitellen sellaiseen tulokseen, että oli tulossa eteläinen ilmavirtaus ja lempeä sade. Ainakin yritimme innokkaasti vakuuttaa tätä toisillemme, ja minä olin joukon vanhimpana erityisen valmistelun kohteena. Syy oli ilmeinen: mielemme paloi Pontsanjoelle uistelemaan ja onkimaan. Kun olimme lisäksi yhdessä harkinneet, että sota kestäisi ainakin vielä tämän vuoden, havaitsimme myös, ettei meillä toistaiseksi ollut kiirettä, vaan että hyvinkin saatoimme puuhata päivän verran Pontselilla myöhästymättä mistään tärkeästä strategisesta ratkaisusta. Niin erosimme seuraavana aamuna toistaiseksi saksalaisista ja lähdimme omille teillemme sateesta välittämättä.

Sohjanankoski yhdisti ennen Tuoppa- ja Pääjärven.
SA-kuva
SA-kuvan sotilas veneenteossa.

Nousimme hiljalleen vastavirtaan, molemmat veneet vierekkäin soutaen ja kummankin jäljessä koko joukko erilaisia uistimia eri pitkien vapojen päissä. Siten haravoimme joen melkeimpä rannasta toiseen. Pontsanjoen tumma vesi virtasi allamme hitaasti kohti päämääräänsä, paikoitellen muodostaen laiskoja pyörteitä. Taivaalta tiputteli lempeästi kesäsadetta, tuuli siirtyi totta totisesti vähitellen etelään. Rupattelimme ratoisesti, piiput savusivat. Oikein idyllinen matka, kalaonni puuttui toistaiseksi. Olimme päättäneet nousta jokea aluksi ensimmäisen nivan kohdalle, jossa vesi iloisesti solisten virtasi kauniiden koivua kasvavien harjanteiden välitse. Siinä oli, ihastuttavan niemen nenässä, vienalainen kalastuskämppä, eikä se varmaan ollut paikallaan turhan tähden, arvelimme.
– Pojat, kiinni on! Riemuisa luikkaus toisesta veneestä keskeytti äkkiä seurustelumme. Siellä käytiin kiireellä vetämään ylimääräisiä uistinsiimoja pois tieltä, ja me puolestamme lisäsimme vauhtia antaaksemme naapureille tappelutilaa. Mutta tuskin ehtivät soutajamme kiskaista parikymmentä kertaa kun jo yksi vapa taipui kaarelle meidänkin veneessämme, ja perämiehelle tuli täysi työ, sillä virkeä vieraamme törmäsi sinne tänne, ja olimme koko ajan vaarassa sotkeutua toiseen veneeseen ja muihin uistimiin. Kaiken lisäksi meidän lohemme, jonka olisi pitänyt rynnätä jokea ylös, saikin päähänsä painua myötävirtaan, ja toinen menetteli ihan täsmälleen päinvastoin, joten veneiden tuli vaihtaa paikkaa kesken kiihkeimmän tiimellyksen. Siinä pääsi kiireessä irralleen monta suomalaiskansallista sarvipäätä paholaista ennenkuin manööveri onnistui kalojen pääsemättä sotkemaan kauniita laskelmiamme. Puolisen kilometriä meitä vietiin virran mukana, mutta sitten saimme kurin palautetuksi ja nelikiloisemme veneen viereen, haaviin ja talteen. Melkein samanaikaisesti kuului toisesta veneestä kiivasta kiljuntaa voiton merkiksi, ja pian taas kuljimme rinta rinnan jokea ylös yhtä elämystä ja kahta lohta rikkaampina. Eikä sitten muuta tapahtunutkaan ennen kuin saavuimme päämääräämme, jolloin nivan alaisessa suvannossa saimme kaksi tärppäystä aivan peräkkäin, nyt kuitenkin naapuriveneen kahteen uistimeen. Tämä tilanne selvitettiin siten että kaikki ylimääräiset langat kelattiin äkkiä pois, veneet vietiin vierekkäin ja toinen vapa siirrettiin meille, jonka jälkeen taas nopeasti kaikkosimme mahdollisimman kauaksi toisistamme väsyttämään saalistamme. Nämäkin kalat saatiin onnellisesti veneisiin. Sitten soutelimme nopeasti maihin tekemään leiriä ja valmistautumaan ongintaan. Hiljainen sade ja etelän tuuli jatkuivat.

Kalakämpän alapuolelta läysin aivan ihanteellisen paikan itselleni ja ongelleni. Istahdin ensi alkuun rantakivelle katselemaan veden vilinää. Olin juuri nivan puolivälissä ja saatoin hallita sen herkullisimmat kohdat paikaltani. Ja mikä tuolla ampaisi vastavirtaan ellei muhkea järvilohi – ja taas – ja vielä kerran. Nythän paikalle satuttiin! Tarkastelu päättyi äkkiä, savuke lensi kaaressa veteen, kavereille annettiin pikatieto tilanteesta ja sitten se alkoi. Perhon käyttö ei minua siinä asemassa viehättänyt, vaan kiinnitin eräältä suomussalmelaiselta ukolta kalliiseen tupakkahintaan ostamani kotitekoisen lusikkauistimen lyijyineen tapsiin, sylkäisin kouriini ja vetäisin kahden käden vavallani olan takaa viistoon alavirtaan, kohti toista rantaa.Uistin putosi nivan alimpiin pyörteisiin, metrin päähän rannasta, ja ruvetessani kelaamaan se vikkelästi virran viemänä lähti vilistämään poikki joen oman rannan puolelle. Sillä oli kuljettavana siinä yli kahdenkymmenen metrin kaari, jonka jälkeen pitämällä vapaani kohtisuoraa rantaa vastaan saatoin kelata sen takaisin vastavirtaan. Oikein mukavantuntuinen kierros, mutta ensimmäisellä kerralla se ai antanut tulosta. Siis – vapa taakse – veto – uusi heitto – putous melkeimpä tarkalleen entiseen kohtaan – ja viuuuuh – selvä – siellä ollaan! Silloin oli jo kaksi muuta kaverusta täydessä taistelussa. Toinen oli minua sen verran ylempänä, että uistin putosi suunnilleen kohdalleni, ja minulla oli ilo nähdä lohen syöksyvän siihen kiinni. Niin sai kaveri tiedon tärppäyksestä jo ennen kuin se oli kunnolla tapahtunutkaan.

Kuten tämä SA-kuva kertoo sotilaat kalastivat Kiestingin suunnalla aina kun siihen oli
Tässä loimutetaan Pääjärven siikaa.

Kolme lohta maihin yhtä aikaa, se oli jotakin se! Ja ennen kuin ilta laskeutui oli tusina täysi. Saatoimme hyvällä omallatunnolla pistää poskeemme hiilillä paistettua tuoretta lohta niin paljon kuin nahkaamme mahtui. Ja saksalaisilta olimme tietysti kalaa vastaan vaihtaneet itsellemme sekä riittävänvaraston mainioita Moselin viiniä että kahvia, joten ateriamme oli kaikin puolin arvomme ja ansioidemme mukainen. Sillä aikaa oli ilta laskeutunut, sade lakannut ja tuulikin tyyntynyt. Joen ylle ilmestyi joukoittain yöperhoja suorittamaan rituaalitanssejaan. Molskis! Vai niin, ruoka maistuu yhä. Siis nyt perhot esiin, kevyemmät vavat käteen ja liikkeelle. Retken huippukohta on käsillä, sillä mikään sentään ei vedä vertoja perhostamiselle, kun vesi on hyvä ja lohi on syöntituulella. Ja me olimme ostaneet perhoja sekä kaupoista, että oikeilta tekijämiehiltä, olipa meillä joukossa satoja omastakin takaa.

Huit – huit – huit – tip! Kevyesti istahtaa perho veden pintaan, kulkeutuu vähäsen matkan virran mukana, nykäys, uusi lento, istahdus uuteen paikkaan. On nautinto pelata yhden käden herkällä vavalla, joka notkeasti taipuu heittäjän liikkeiden mukaan ja ohjaa perhon haluttuun kohtaan. Tuossa on kokonainen parvi perhoja tanssimassa virran yllä!  Nyt joukkoon – tip – molskis! Kas niin veikkoseni, ohi meni mutta yritetäänpä uudestaan samaan kohtaan – tip – viiuuuuh – no niin, siinähän sinä olet! Vapa taipuu jyrkälle kaarelle ja joustaa kalan liikkeiden mukaan, siima juoksee viuhasti pyörivältä kelalta. Sinne mennään poikki suvannon. Mutta ei sentään liian pitkälle, sillä jarru hidastaa vähitellen ja pehmeästi liikettä, ja nyt kala pysähtyy, vapa oikenee, on aika kelata. Puoliväliin suvantoa lohi seuraa siimaa poiketen vain hieman sivulle, mutta sitten alkaa uusi ryntäys oikealle. Jestas nyt se pakana pyrkii rannalle johonkin juurakkoon. jarruta, jarruta! Se auttoi, täyskäännös, takaisin keskelle vettä – ja hop  – hop – ylös ilmaan ravistelemaan pois sietämätöntä vehjettä, joka ei anna rauhaa kunnon lohelle.

Niin jatkuu kaksintaistelu kalan ja pyytäjän välillä herkeämättä. Suvannon alapäästä kuulu myös kiihkeitä ääniä, siellä on toinen tappelu täydessä käynnissä, rulla vinkuu ja ratisee vuoron perään, vesi loiskahtelee kalan hypätessä, sitten kaveri nauraa onnellisesti jollekin tempaukselle. Tämä on oikeata elämää. Sääli kaikkia, joiden tänä yönä täytyy olla muissa hommissa. Ja kumpa voisimme viedä nämä vedet mukanamme, kun sodan jumala taas viskaa meidät uuteen suuntaan laajoilla työvainioillaan. No, sehän ei käy, siis nauttikaamme niin kauan kun siihen on tilaisuus, huomisesta ei kukaan tiedä mitään.

Lepo jäi sinä yönä meiltä kaikilta perin lyhyeksi, sillä jokaine halusi saada tästä ainutlaatuisesta matkasta irti mahdollisimman paljon. Aikaisina aamutunteina olimme jo taas joen partaalla. Nyt ei perho enää kelvannut, mutta uistin antoi jälleen hyviä tuloksia. Emme saaneet kovin suuria kaloja, useimmat olivat alle kolmen kilon, mutta se ei vähääkään sumentanut iloamme, sillä tärppäykset tulivat sitä tiheämmin, melkeimpä yhtenäisenä sarjana aina kello viiden seudulle saakka, jolloin  ne lakkasivat kerralla kokonaan. Ilmakin näytti sekenemisen ja lämpenemisen oireita. Kokoonnuimme siis leiriin aamukahveille ja otimme sen päälle unoset. Sitten olikin aika jo täysi, meidän oli lähdettävä jokea alas Sohjanaan ja sitä vastavirtaa ison kosken alle auojemme luo, arkipäivän työhön. Sen koommin emme päässet noille vesille onneamme yrittämään. Tiemme johti yhä kauemmas etelää kohti, ja kun vihdoin palasimme oli entisistä aseveljistä tullut vihollisia, ja Sohjanan vedet olivat palanneet omistajilleen. Näin erämiehen kannalta katsoen sääli, että tiiviisti suljetut rajat estävät meitä mielin määrin kuljeksimasta ja etsimässä omaa vaatimatonta onneamme. Mutta muistomme jäävät, ja aina kun mieli palaa menneiden ihanuuksien pariin sanon itselleni, että harvoille sentään on suotu sellainenkaan onni, että kerran ovat saaneet mielin määrin kalastaa Pääjärven ja Sohjanan ihanilla vesillä.

Pääjärvellä kalassa 1990-luvulla, taimen juhlisti onnistuneen reissun.


Helsinki 25.3.2020
Veli M. Leinonen

Nuutisen Nuoruspatikka 1931

Nuorusella. Paavo Ingervon kuva 1931.

Aikaisin aamulla

Heinäkuisen aamun tyyni kaste oli laskeutunut Paanajärven pintaan ja järvi uinui utuisessa tyyneydessään. Vain kuikkapariskunta ilmoitti olemassaolostaan järven yli kantautuvilla ”kuiiik,kuiiik” huudoillaan. Samaan aikaan Mänty-Ella koputteli varovaisesti makuukammarin oveen herättääkseen vieraansa aamupalalle. Sen jälkeen olisi edessä patikkaretki Nuoruseen. Nouskaahan jo aamukahveelle, pyytelee Ella mahdollisimman hienovaraisesti. Ja eipä aikaakaan, kun muutamien asiaankuuluvien leuanvenytysten jälkeen ollaan istumassa pirtin tuvan ruokapäydän äärellä.

Pöytään oli aseteltu edellisenä päivänä leivottua ohrarieskaa, vastakirnuttua kotivoita, tuoresuolatun taimenen ja tönkkösuolattujen neulamuikkujen kera. Särpimenä pöydässä oli kotiviiliä ja juomana makoisan kotikaljan kera lähdevettä. 

Kahvin aromikas tuoksu leijaili huoneilmassa tyydyttäen vieraat nautinnolliseen hetkeen, jota säesti vain teelusikoiden kevyt kilkatus, kun kahvin sekaan sekoitettiin sokeri ja kerma pehmentämään pannukahvin paahteista makua.  

Olipa emäntä laittanut tarjolle myös tuoretta juustoleipää, jonka hän oli edellispäivän rieskanpaiston alussa loimuttanut liuskekiviuunin hiilloksen edustalla. Meillä se ruukataan murentoe kahaven sekkoan, jossa se lämpiää ja makkeutuu, opastaa emäntä. Vielä makiampaa se on persokupin jälkeen, hän jatkaa. Pian vieraatkin kokevat tämän ennenkokemattoman uuden makuelämyksen ja ihmettelevät, mitenkä juustoleipä voikaan olla niin makoisaa.

Venekuljetus oli patikoinnin lisäksi ainoa varteenotettava vaihtoehto turistien kuljettamiseen Paanajärvellä. Autolla pääsi oikeastaan vain länsipään Oulankajokisuulle.
Kaupallista moottorivenekuljetuspalvelua harjoitti Ilmari Yltiö, joka hoiti jonkin aikaa myös postin kuljettamisen Paanajärvellä. Tämän kuvan perusteella veneeseen on pakkautunut hiukan liikaa porukkaa. Kuva Kuusamon kotiseutuarkisto.

Kun loputkin aamutoimet oli hoidettu, paiskataan reput selkään ja astellaan pihapiirin läpi polkua pitkin rantaan. Hienoinen tuulenpuhuri kuljettaa aamu-utua mennessään paljastaen etelärannan yläpuoliset tunturit, jotka kohoavat metsäisinä ja loivakaarisina huippuina korkeuksiin. Pian myös aamuaurinko luo kirkkaankimmeltäviä säteitään tyvenen järven pintaan. Äkkijyrkät rannat ovat kivikkoisen kalliosia, joten maasto on vaikeakulkuista kävellä. Siksipä useimmiten turvaudutaan venekuljetukseen. Myötätuulen tai sopivan sivutuulen sattuessa nostetaan keskimastoon purjekangas, jolloin matkanteko on tavallista joutuisampaa. Tällä kertaa Mäntyniemen isäntä ja emäntä tarjoavat venekyydin, koska Yltiön vene kuului olevan moottorivian takia remontissa.

Nyt soutumatka suuntautui kymmenkunta kilometriä länteen, kohti Korpelan rantaa. Sirkelä-Siikajärvi-reitti kuului olevan pitempi ja vaikeakulkuisempi sisältäen pitkiä ja kosteita suotaipaleita. Soutumatka sujui leppoisissa merkeissä, eikä aika käynyt pitkäksi, kun kuunneltiin Mäntyniemen pariskunnan värikkään mielenkiintoista jutustelua. Ilman kirkastumisen myötä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta heijastaen metsäisen peilikuvan varjoisan eteläpuolen rantaveteen. Tekisi mieli jäädä tänne Paanajärvelle pitemmäksi aikaa, tuumaa Nuutinen ja jatkaa. Tämä on maan tulisin pätsi ja sopiva kesänviettopaikka etenkin auringonottajille. Ruiskin kypsyy täällä hyvin, paljon varhemmin muin muualla Kuusamossa, jossa ohra on yleisin viljelty leipävilja.

Paanajärvi Mutkatunturilta länteen. Etäällä häämöttää mm. Kuntivaaran huippu. Kuva Esko Suomalainen.

Korpelaan

Korpelaan tullaan hyvissä voimin ja pirtissä päästään katsomaan siikaverkon kunnostamista. Saadaan aamupäivän välipalaksi maistaa nelikiloista suolasiikaa ja poronlihaa. Korpelan emäntä kertoo heidän paimenpoikansa nähneen aamutuimaan karhun, joka oli ollut laidunmaalla aterioimassa tappamaansa lammasta. Se oli jo neljäs tälle kesälle. Seurueelle kerrotaan, että Vatajärven Peuralahteen oli matkaa 12 kilometriä, ja koska opasta ei otettu matkaan, kysyttiin reittiohjeita talon emännältä.

Kääntykää vain aina oikeaan niistä polun risteyksistä, hän tuumaa, ja seuratkaa aina sitä kuletun näköistä polkua. Polun varressa on myös talvella heinäkuormasta pudonneita heiniä, jotka ovat hyviä maamerkkejä reitillä. Lisäksi syrjäpolut ovat porrastamattomia, jatkaa emäntä. Ja niin seurue kiitti vieraanvaraisuudesta ja jalkautui Nuorusen polulle.

Selkäkosken mylly

Niin alkoi nousu Selkäkosken ylisille missä päästiin ihastelemaan Selkäkosken putousta.Koskeen oli rakennettu vankkarakenteinen iso uusi mylly, jossa oli myös tukinsahauslaitteet. Vastarannan Mäntykosken myllyhän oli poistunut käytöstä jo 1800-luvun loppupuolella. Näin kertoi vielä alkumatkasta mukana oleva Mänty-Ella. Isot ovat tuossa myllynkivet, ja tukeista saadaan sahatavaraa kylän moninaisiin rakennustarpeisiin. Vesikin riittää mukavasti, paitsi loppukesän aikaan, jolloin virtaama ei tahdo riittää.


Samalla kun lepohetki oli lopuillaan, hyvästeltiin Ella kotimatkalle. ”Käykeehän vielä joskus Mäntyniemessä, ja tuon Helsingin herran täytyy tuuvva morsian mukanaan. Laitetaan pirtin uunille levveä tila, siinä on mukava nukkua kuhjottoa, vitsailee Ella valokuvaajalle. Ja työ Vaasan herra, kun outta mehtämies, niin tulukoa meille syksyllä, ottoa pyssy matkaan, niiin käyvvään niillä hanhilammilla. Myöhäsyksyllä, kun muualla on jo vähä lunta, vuoan teällä Paanajärven rantarinteet vielä lumetta ovat. Sillo rinteet kerräytyy täyteen teeriä katajanmarjoja ja muuta sullaa kasvillisuutta syömään. Silloin niitä on satoja, jopa viissisattoakii parvessa. Silloin niitä soap ammutuiks”.

Selkäkosken myllyt.

Niin jätettiin haikeat hyvästit karhukaatajalle, leppoisan mukavalle Mänty-Ellalle ja matka jatkui.Todettiin vielä, että täällä erämaissa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä ja välittömämpiä kuin yleensä muualla. Alkuosan polku seuraili Selkäjokivarren kuivia ja korkeita hiekkakankaita, mutkittelevan jokivarren niittyrantoja.Kahden jokihaaran jälkeen tultiin poikki joen, kohti sarakkorantaista Selkäjärveä. 

Vatajärven maisemiin


Selkäjärven ja Palojärven välisen kannaksen kautta marssittiin laajaan ikikuusikkoon, oikeaan karhukorven synkkään sydänmaahan, jollaista nykypäivien kulttuuripersoonat harvoin näkevät. Polulla saattoi havaita karhun riipimiä pystyyn kuivaneita kelokkaan alkuja, joista karhu oli repinyt kaarnat irti löytääkseen pikkumurkinaa suuhunpantavaksi. Samoin oli käynyt useille muurahaismättäille. Märkää kulkumaata oli korkeintaan kilometrin verran, ja kulkua helpotti kosteikon pitkospuut, jotka oli kunnan avustuksella sinne rakennettu. Koko taival oli Laihajärvelle asti asumaton, missä nähtiin vasta ensimäiset asujamistot. Tästä polku ohjautui muutaman kilometrin päähän Vatajärvelle. 

Saavuttiin korkealle vainiomäelle Peuralahden taloon. Siellä matkalaiset mieluisasti majoitettiin, syötettiin ja vielä opastettiin Nuoruselle, joka oli kymmenen kilometrin etäisyydellä talosta. Toki majoitusta oli tarjolla muissakin taloissa, mutta täällä oli tyytyminen vähän vaatimattomampaan elantoon mihin oli Paanajärvellä totuttu. Todettiin, että matkailun kannalta tila vaatisi hieman kohennusta. Peuraniemessäkin piti käydä kodan kuppeella asioillaan, koska käymälä-nimistä laitosta ei ollut kaytettävissä.

Vaan kaikesta matkaväsymyksestä huolimatta oltiin jo aamukuudelta ihastelemassa Nuorusen komistusta Peuraniemen pihan aurinkoisessa aamussa. Vatajärven kapean kannaksen erottaman Tavajärven ympärillä näkyivät Nuorusen lisäksi Välivaara, Vatavaara, Lehtovaara. Kauempana etelässä häämöttivät Iivaara ja länsipuolen Kuntivaara (445 mpy). Ukonvaara (495 mpy) kohosi Tavajärven itäperukan lähimailla ja Nuorusen eteläpuolella kökötti vielä Poika-Nuorunen.

Näkymä Nuoruselta Kivakan suuntaan. Kuva P.Ingervo 1931.
Nuorusen suuntaan Kuntivaarasta.

Nuorunen

Puolikymmenen maissa lähdettiin soutamaan Vatajärveä pitkin Nuorusen suuntaan. Oppaaksi tarjoutui Peuraniemen reipas nuori-isäntä 40 mk korvausta vastaan. Ihana yhtämittainen venereitti kulki läpi Pienen Laihajärven, Kalliolammen, Matalalammen ja Ison Laihajärven ja runsaan kuuden kilometrin verran. Reitti oli kerrassan upea ja sisälsi sieviä salmi- ja lampivesiä. Ison Laihajärven päästä oli vielä viiden kilometrin matka Nuorusen laelle. 

Hyväkuntoinen polku seuraili enimmäkseen kuivia kangasmaita, mutta loppumatkasta polku oli jätettävä taakse, kun aloitettiin nousu metsän taakse piiloutuneen Nuorusen laelle. Opas olikin tarpeen, kun patikoitiin vanhan ikimetsän komeaan kuusikkoon. Monessa vaiheessa luultiin matkan pään olevan jo lähimailla, mutta yht’äkkiä Nuorunen tuntui olevan taas luoksepääsemättömän kaukana. Ei ole helppoa tuo nousu taivasten valtakuntaan. Sydän jyskyttää ohimoita kivistäen ja hengästyminen pakottaa pysähtymään tauolle tuon tuosta. Samalla lepuutetaan lyijyraskaita reisi- ja pohjelihaksia.

Hiki virtaa ja jäkälikkö narskuu ponnettomien askeleiden alla. Kurkkua kuivaa ja pitäis saada kostuketta. 
Joko sitä huipulla ollaan, aletaan kyselemään. Vielä ois kilometri, opas tuumaa. Kohta loppuu mehtä ja alkaa nousu kallioisessa. Taitaa olla kahvinkeittohetki enemmän kuin paikallaan. Tässä kun sattuu olemaan tuo raikasvetinen puro ja vielä polttopuutakin.

Siinäpä sitten matkalaiset litkivät vettä tuohikkaalla, joka on oppaalla mukana. Maistuvaista on lähdevesi Nuorusella. Kiehautetaan nokipannukahvit ja ihmetellään tykkylumen katkomia kuusenlatvoja.

Kahvit siemaistaan kampanisun kera ja sitten jatketaan kalliosen rinteen kivikossa nousua Nuoruselle. Nuorusen laella on paljaspäinen kallio ja kelopuusta valmistettu rajapyykkikolmio. Valokuvaaja Ingervo on ensimäinen Nuorusen valloittaja liki 600 metrin (mpy) korkeudessa.

Näköala on vaikuttava, oikeastaan sanoin kuvaamaton. Olemuksen ja mielen keveys valtaa katsojan mielialan noissa korkeuksissa. Joka puolella on metsää, vaaramaisemaa, järviä, jokia ja pikkulampia. Sää on satumaisesti harvinaisen kaunis ja aurinkoinen. 

Tuolla idässä näette Kivakan ja sen pohjoispuoleisen Komettovaaran, sekä tuolla kaukaisuudessa Päänuorusen. 
Pääjärvi on tuolla Kivakan kupeessa ja tuolla kauempana idässä häämöttää Tuoppajärven valtavat selkävedet.

Tavajärvi on tässä jalkojemme juuressa etelä-länsisuuntaisesti. Ja tuolla pohjoisessa voitte nähdä Paanajärven länsipään ja Oulankajokisuun. Muutoin järvi piiloutuu syvään kanjoniinsa. Paanajärven takana köröttää Mäntytunturi ja sen itäpuolinen Mutkatunturi. Lähellä etelässä köllöttää Ukonvaara ja tuonne itäsuuntaan virtaa Nuorusjoki Siikajärven selkävesiä hivellen. Siikajärvi on antoisa kalapaikka. Näkyypä tuolla luoteessa jopa Kuusamon komeat Rukatunturi, Valtavaara ja Pyhävaara, 
sekä Kitkan takainen Riisitunturi.

Nuorunen Siikajärveltä 1994.

Vaan tänne oli jätettävä tämä luonnonkauneuden väriloisto ja ihanuus keltavihreine jänkäniittyineen, jäkälikköineen ja ikimetsineen. Nuorusen seitakivi hyvästeli matkalaiset ylhäisen yksinäisessä puhumattomuuden hiljaisuudessa. 

Tänne piti jättää kapustarinnat, kuukkelit ja käenkukunta. Likimain surumielisinä hyvästeltiin Nuorusen tunturin huippu 
ja sen ikimuistoiset järvimaisemat. Laskeutuminen Tavajärven maisemiin oli alkanut.

Paluumatka Vatajärven Peuralaan kesti kolmisen tuntia, kun koko patikkaretki kahvitaukoineen oli kestänyt kokonaiset seitsemän tuntia. Opas kyyditsi matkalaiset vielä Vatajärven vastarannalle, josta edelleen matka jatkui Tavajärven Aittokumpuun ja Kuusamoon vievän maantien alkuun. Matkaa jatkettiin maantietä patikoiden 18,5 km päähän Paanajärven tielle, Kuusinkijoen Jyrkänkoskelle, missä päästiin tutustumaan Kuusamon Heikkilänkylän kovasintehtaaseen.

Siihen päättyi Nuutisen pariskunnan ja valokuvaaja Ingervon Paanajärviretki. 

Kuusamon kirkolla valokuvaaja Ingervo hyvästeltiin Ouluun matkaavaan linja-autoon, kun taas Nuutiset jatkoivat vielä Kitkajärven Jäkäläniemeen. 

Siellä pariskunta vietti leppoisan loppukesän kirjaa viimeistellen. 

Veli M. Leinonen 3.2.2011

Nuutinen kalastaa ja metsästää Kitkajärvellä 1931

Kitkajärvi Nuutisen silmin kesällä 1931

Tarina perustuu Aaro A. Nuutisen kirjaan ”Suomen Sveitsissä” 1931

Kitkan selkävesillä 2004. Taustalla Rukatunturi.

Myös Aaro A. Nuutinen viihtyi kesäkauden 1931 Kitkajärvellä, palattuaan juhannuksen alla Paanajärveltä, jossa hän tutustui seudun nähtävyyksiin ja matkailutarjontaan kolmen viikon ajan. Saateltuaan valokuvaaja Ingervon Kuusamossa Ouluun matkaavaan linja-autoon, hän suuntasi matkansa Määttälänvaaran kautta Kitkan Jäkäläniemeen. Siellä hän vietti kesän aina syyskuulle asti viimeistellen matkakertomuksensa kirjaksi ”Suomen Sveitsissä”. Tässä yhteydessä lähdeteoksena on käytetty edellä mainittua kirjaa.

Suuria ovat Kuusamon siiat jos muikutkin

Tiettävästi Kuusamon suurin siika on saatu Käylän Kallunkijärvestä kesällä 1930. Aatu-Kustu Kilpivaaran kertoman mukaan se oli painanut 8,5 kg ja sisälmysrasvojakin oli kertynyt suuren pahkakupillisen verran. Uskottavuutta tähän tarinaan saatiin Kalastuslehdestä, johon Suomen Kalastusyhdistyksen sihteeri Y.Vuorentaus oli kirjoittanut artikkelin kyseisestä aiheesta. Kesällä 1931 oli saatu vielä viisikiloinen siika. Myös Kallunkijärvestä saatu 700 g muikku kuulunee valtakunnan suurimpiin. 

Joukomojärven siiat kasvoivat jopa niin suuriksi, että ne pullahtivat rasvanpaljoudessaan veden pintaan kellumaan. Tämän jälkeen niitä kumautettiin kalikalla päähän ja nosteltiin veneeseen, kertoo Aatu-Kustu virne suupielessään.

Käylänkoski, Rajaseutuyhdistyksen matkailumaja

Mustosen Iikan pyyntivinkit

Käylänkosken Rajaseutuyhdistyksen matkailumajan isäntä, metsänvartija Iikka Mustonen palvelia matkalaisiaan kera vaimonsa ja yhdeksän lapsisen pesueen v.1931. Hän kertoi kalastusmatkailun kuulumisia omakohtaisella kokemuksellaan.

Kesällä 1930 oli Käylänkoskella vieraillut viitisensataa matkailijaa, joista suurin osa oli ollut lohenonkijoita. Iikka myös vuokrasi kalastusvälineitä korvausta vastaan.

Käylänkoski 1931. Ingervo.
Juumajärvi

Paras lohestusaika oli kesäkuun viimeinen ja heinäkuun ensimmäinen viikko mukaanlukien elokuu. Joskus lohia saatiin onkien ja uistellen vielä syyskuun alkupuolellakin. Rahoitusaika alkoi 15.9.

Lohi ja harjus syövät parhaiten Käylässä ja Kitkajoessa pilvisen sään vallitessa keskipäivällä, mutta poutasäällä iltaisin klo 18-23 ja aamuisin klo 6-9. Lohi oleskelee kevätkesällä enemmän koskien alla ja syyspuoleen parhaiten kuohujen niskalla. Parhaiten lohia sai Käylän koskelsta sekä muista Kitkan yläjuoksun koskista. Hyvän puoleinen ottiviehe oli siniharmaa, hieman kullanvärille välähtelevä ja mustin poikkijuovin väritetty amerikkalainen puu-uistin. Loheen otti myös kulta-hopeavärinen lippaustin, silkkikala ja Ryseli. 

Harjusta ongitaan ruskeahöyhenisellä tekoperholla, jossa on myös muutamia harmaita karvoja. Kevätkesällä harjusta pyydetään ongella, jonka koukkuun pistellään kokonainen kastemato moninkerroin pistellen. Hyvän syönnin aikaan harjus ottaa jopa koukkuun laitettuun kuusennaavatukkoon. Tammukoita ongitaan Kitkan sivupuroista pikkudevoonilla, pikkuvilkulla ja Halcyon-spinnerillä (esim. Kiutaoja ja Merioja).

Kitkajoen yläjuoksua Vähä-Käylänkosken paikkeilla 1931. Ingervon kuva.

Kalanmätihautomo Käylänkoskeen

Metsänvartija Mustonen kertoi, että v.1930 Käylänkoskelta vietiin Kaihuan kalanviljelyslaitokselle Rovaniemen pitäjään 16 litraa ja sitä edeltävänä syksynä 8 litraa. Kuudestatoista litrasta oli syntynyt n. 25.000 taimenen poikasta. Taimenen lypsäminen ja mädin kuljettaminen lakanoissa oli erikoisella taitavuudella tehtävää työtä.

Sen johdosta oli Mustosen toiveena saada Käylänkoskeen siian ja taimenen mätihautomo, johon Käylänkoski oli mitä sopivin. Perustamiselle oli tehty jo eduskunta-aloite, mutta se oli tullut hylätyksi rahavarojen puutteessa.

Asiantuntijoiden arvion mukaan paikka oli tarkoitukseen mitä sopivin. Se tulisi rakentaa nykyisen mylly- ja sahalaitoksen paikalle, johon se voitaisiin rakentaa pienin kustannuksin. Hautomoon tarvittava vesi oli koskessa tarpeeksi syvää ja se johdettaisiin sulkupadon kautta 40 metriä pitkällä putkella hautomoon. Vesiputous olisi tällöin 2,30 metriä, joka olisi riittävä. Mädin hankinnan, kuljetuksen ja istutusten kannalta Käylänkoski oli erittäin edullisella paikalla. Hautomolla tulisi olemaan varsin tärkeä taloudellisia arvoja kohottava vaikutus alueen väestölle. Kalatalouselinkeinon arveltiin antavan jopa kolmanneksen ihmisten vuositulosta tai jopa enemmän katovuosien sattuessa. Arveltiin myös saatavan lisää urheilukalastajia, jopa ulkomaita myöten. Päähuomio oli kiinnitettävä Käylänkosken tienoon vesissä Kallunkijärvessä olevaan tavattoman suurikasvuiseen siikalajiin.

Niin oli kalamädinhautomo tuloillaan Käylänkoskeen, kuten se myöhemmin (v.1934) tulikin ja toimii siellä edelleen.

Käylän Kalasviljelysaitoksen lyhyt historia

Kuusamon (aik. Käylän) laitos rakennettiin jo 1930-luvulla Kitkajoen varteen. Toiminta käynnistyi 1934. Laitoksella on keskeinen merkitys toimialueen uhanalaisten kalakantojen säilyttäjänä ja elvyttäjänä sekä kalanviljelyn alkumateriaalin tuottajana. Tämän lisäksi laitos toimittaa järvilohen ja nieriän poikasia alueellista kysyntää vastaavasti. Laitos rakennettiin kokonaan uudelleen 1980-luvun jälkipuoliskolla. Katettu allashalli saatiin 1990-luvun alussa.

Nuottamiesten saaliskalat Käylänkoskella

Isäntä Mustosen esitellessä Matkailuyhdistyksen toimintaa pihapiiriin asteli talon nuottamiehet kalavasua korennossa kantaen. Kori oli täynnä kaloja. Oli parikymmentä kiloa muuikkuja, siianpoikasia ja muutamia harreja. Päällimäisenä oli 5, 6 kg lohi (taimen). Kalat oli pyydetty läheisen kosken niskalta sysrjäpoukamaksi poikkeavasta suvannon laajentumasta. Siitä saa kalaa milloin vain viitsii ottaa, lohia kylläkin harvemmin, tuumasivat kalamiehet.

Näkkyy olevan ”ryssän lohi”, Pääjärvestä noussut, tuumaa Mustonen. Siitä tulisi vieraille hyvä illallinen, kun voissa paistaisi, hän jatkaa ja nostaa lohen vakasta. Vaan me halauaisimme noita siikoja. Suolataan lohi matkaevääksi, toivoo puolestaan Nuutisen rouva. Ja niin tehdään. Lohi maksaa 20 mk kilolta ja niin tyytyväinen seurue siirtyy puhvetin puolelle majataloon.

Kitkajärven Jäkäläniemen maisemissa

Juhannuksen alla kesällä 1931 Nuutinen siirtyy Kitkan Jäkäläniemeen Jäkäläisen taloon. Vaaralan talon Oskari isäntä soutaa veneellään vieraat lahden poikki Vasikkaselän etelärannan Jäkäläisen taloon. Vaarala oli varsinaisesti lohiherrojen suosima majoituspaikka, mutta myös Jäkäläisen talo otti kesävieraita vastaan.

Jäkäläisen vauraan näköinen talo körötti Riihivaaran sankkametsäisen rinteen alapuolisella peltoaukealla. Vähän sivummalla taaempana näkyi Naatikkavaaran keilamaiset muodot. Seudun komeimpana kohosi pohjoisrannan Riisitunturi, vierellään Karitunturi. Niitä ympäröi Koti-, Vasikka-, Musta-, Kirintö-, Matala-, Suonnan-, Kirkko-, Tolvan-, Nuoli-, Nouka-, Kouer- ja Välivaarat – siis vaara poikineen. Tämä hämmästytti suuresti Nuutisia, jotka eivät osanneet odottaa moista näkevänsä Kuusamon keskustan tasamaisemista tultua. Vaan ompahan tässä hieno kesänviettopaikka, tuumasi rouva Nuutinen.

Tuvan nurkalla seurueen vastaanotti vanha mies tupakanmälli poskessaan ja kädet taskussaan kysellen, ”mittee työ tänne tulitta”? Yllättävään kysymykseen vastattiin, ”tultiinpa kahtomaan mitenkä työ elättä täellä Kuusamossa… ja jos oisi soanu tapetuksi jonnii lohenki”, tuumaa Nuutinen. 
Pian oli tulijoita tervehtimässä koko talon väki isäntineen, ikään kuin tavattaisiin vanhoja tuttuja. Oli kolme emäntää, kaksi piikapalkollista ja renkimies. Lapsiakin ilmestyi aika liuta. Alkurupattelun jälkeen vieraat pääsevät talon uuteen juuri sisustettuun vierashuoneeseen. Täällä voitte köllötellä vaikka jouluun asti, isäntä ilmoittaa.

Pitkääsiimaa, uistelua ja parhaat ottipaikat

Aterioinnin jälkeen alettiin kunnostamaan pitkääsiimaa ja uistimia. Jalmari-isäntä tuli opastamaan ja tälläämään ottivieheitä pyyntikuntoon. Hän otti heti erilleen professori-uistimen, sinertävän vaalean amerikkalaisen puu-uistimen sekä Verkko-uistimen no: 77 ilmoittaen, ”näitä purroo Kitkan lohi kun sattuu syönnilleen ja nuilla toisilla ei tarvihe yritteekkää lohta tästä järvestä… ja tämmäi rohvessyör on näin veännettävä vähä suoremmaksi, ettei se kovin paljo heittelehi puolelle ja toiselle. Liian kuperan uistimen heittelemisestä ei lohi tykkeä”.

Ja jo parin tunnin kuluttua proffa kunnostautui antamalla pari pientä järvilohta ja pari taimenta (2,1 ja 1,35 kg). Ja niin lähti täyttymään Tyvelän Matin tekemä lohipytty jääkellarissa niin, että elokuun lopussa siinä oli 47 lohennimellistä, vaikka laiskanlaisesti kalastettiin. Kesäkin oli kalastuksen kannalta epäsuotuisan myrskyinen ja karkotti lohet enimmäkseen syvänteisiin. Lohet olivat erikoisen pienikokoisia keskimäärin 1-1,5 kg paikkeilla suurimman ollessa vähän alle nelikiloinen (3,9 kg). Pieniä olivat verrattuna edelliskesään jolloin oli saatu erityisesti uistimella muutamia kuusikiloisia ja useita 3-4,5 kiloisia. Pitkänsiiman muikkusyötti niille ei näyttänyt kelpaavan lainkaan, vaikka edellisenä kesänä niitä saatiin reippaasti siimapyynnillä marjastusaikaan asti.

Parhaat ottikelit olivat edelliskesänä olleet heinäkuun alun tyynenpuoleiset, puolipilviset ja hautovan lämpimät päivät, jolloin leuto tuuli henkäili kevyesti etelän tai lännen suunnasta pitkin Kitkan ulappaa. Tuollaisella ilmalla pitkäsiima pitää kokea kolmesti päivässä, muuten lohet kiristävät tapsit kierteelle ja tällöin lohi pääse helposti irti koukusta. Nämä vähätuuliset päivät olivat yleensä hyvätuottoisia lohestajalle.

Myös ammattiuistelija-veneentekijä Käki-Eetun mielestä juuri pilvimöhkyn taakse väliin piiloutuva aurinkokeli oli mitä parhainta lohestusaikaa. Hänen lempiuistimet olivat myös proffa ja Verkko-77, silkkikala ja Pekka Räsäsen pienintä kokoa olevat Verkko-uistimen kokoluokan Verkko 7, Voitto, Oster ja amerikkalainen puu-uistin, sekä tuoretäky-potkuriuistin. Erityisesti molemmin puolin kullattu Räsänen oli myös hänen suosikki.

Paras lohivesi oli etelärannan puoleinen vesistö Jäkäläniemestä Mourusalmeen. Pitkäsiima pyysi parhaiten Naatikkalahdelta Jäkäläsaaren kummankin puolen salmista, sekä uistimilla syyskesällä Repokarin ja Korpikarin väliltä ja näiden pohjoispuoleiselta alueelta. Suurin edelliskesän uistelulohi oli 5,5 kg ja pitkäsiimapyydetty lohi oli ollut 6 kiloinen. Suurimmat viimevuosina saadut lohet olivat olleet 7 – 10 kiloisia.

Kitkan kuuluisin lohestaja

Kitkan kuuluisin lohestaja oli ollut Kuusamon virassa ollut kirkkoherra Valtavaara (kuoli Savossa talvella v.1931). Paljo oli saanut lohia ja suuria. Pitkäsiimaki hänellä oli ollut usseita kilometrejä, jopa viissisattaa koukkua. Kerrannii se sai kaheksankymmentä suurta lohta yhellä viikolla. Siihen aikaan oli Kitkassa vielä suuria lohia. Viimevuosina ovat käyneet vähiin ja pieniä ovat. Oisko syynä verkkopyynti kutuaikana, arvelee Käki-Eetu.

Pitkäsiimapyynti Kitkan vesillä

Lohia pyydettäessä pitkäsiima lasketaan pintaveteen siten. että 5-6 koukun perässä on kohona puukalikka, jonka kevyesti halkaistuun rakoon pujotetaan siima. Kohona voi käyttää myös 3-5 pullonkorkkia yhteen sidottuna. Siima lasketaan syvänteiden kohdalle. Muille kaloille voidaan laskea matalikolle tai niiden välittömään tuntumaan. Paras lohensyötti on 2-3 tuumainen siianpoika tai keskikokoinen muikku. Näitä syöttejä saa Jäkäläisen tai Vaaralan nuottaajilta. Keväällä pienikokoiset lohet tarttuvat myös kastematokoukkuun.
Haukia siimanpyytäjä saa usein ja erityisesti silloin, kun pyydetään matalasta vedestä. Usein on ahven tarttunut koukkuun johon hauki käy sitten kiinni. Kitkassa on suuret ahvenet. Parhaat jopa puolitoistakiloisia.

Lohenuistelua soutuveneellä

Jyrkästi mutkitteleva soutamistyyli on parasta lohenuistelussa. Voidaan käyttää kahta tai jopa kolmea uistinta yhtäaikaa. Jos ei ole rullavapaa käytössä, voidaan siimat sitoa notkeiden koivukeppien kärkeen.

Parhaat uisteluajat Kitkassa ovat keskikesällä aamuisin 7-11, sekä 14 – 19 iltapäivällä. Syyskesällä lohi syö parhaiten aamuaikaisin jo kello neljästä alkaen. 
Sumuisina aamuina on oltava varhain liikkeellä. Varsinkin silloin, kun aurinko hetkeksi peittyy hajaantumaisillaan olevien sumupilvien taakse, tuntee uistelija allaan soututuhdolla siimakeppiä tempaistavan, ja paria silmänräpäystä myöhemmin lohi ponnahtelee ilmaan loitolla uistinsiiman päässä. 
Se se on vasta riemuisa näky tätä hetkeä odottaneelle pitkän matkan päästä tulleelle uistelijalle. Se palkitsee vaivat ja korvaa kulut. Uistelija tuntee itsensä tyytyväiseksi ja elämänhauiseksi saatuaan jännittävän uuvuttamisuistelun jälkeen veneeseensä hopeahohtoisen, mustapilkkuisen kalan. Silloinpa hän huutaa jo riemukkaana puolisolleen, ”Hae eukko pihasta puntari ja puukko, täällä on kala”!

Kitkajärven vedenpinnan lasku

Harvapa meistä taitaa tietää, että myös Kitkan vedenpintaa on laskettu peräti neljä jalkaa eli n.1,2 metriä. Se tapahtui 1866 ja 1871 vuosien aikana Posiojärvessä, joka on yhteydessä Kitkaan Ahvensalmen kautta. Yli-Kitka ja Ala-Kitka yhdistyvät Kilikilösalmen kautta ja Posiojärvi kuuluvat itseasiassa yhtenäiseen Kitkan vesistöön.
Vedenpinnan laskun myötä saatiin paljon lisää viljelysmaata, mutta paljon jäi jäljelle myös joutomaita ja eritoten upeita puhdashiekkaisia hiekkarantoja.

Tukinsiirtolaitos

Yli-Kitkan Kuorinkiselän Akanlahden ja Livojärven itäpään välinen pari- kilometrinen maakangas yhdistettiin uittorännillä tukinsiirtolaitoksen valmistuttua jo 1800-luvun loppupuolella.

Akanlahden tukinsiirtolaitos sijaitsee Posiolla Kitkajärven ja Livojärven välisellä kannaksella. Sen avulla siirrettiin tukkeja Jäämereen laskevasta Kitkan vesistössä vedenjakajan yli 3,54 metriä korkeammalla sijaitsevaan Livojärveen, josta tukit voitiin uittaa edelleen Pohjanlahdelle. Näin Kitkan vesistön varrella olevia metsiä voitiin höydyntää.

Ensimmäinen tukinsiirtolaitos rakennettiin paikalle 18921893 oululaisten kauppahuoneiden toimesta. Tässä laitoksessa tukit vedettiin kannaksen yli hevosten voimalla. Vuonna 1909 rakennettiin uusi siirtolaitos, joka koostui kolmesta eri kapearaiteisen rautatien jaksosta. Kullakin ratajaksolla oli omahöyrykone (ensikone, keskikone ja Livonrannan kone), joka veti vaijerin avulla pyöräparien päällä kulkeneita tukkeja. Rautatie oli rakennettu kaksikerroksiseksi niin, että tukit kulkivat ylemmällä tasolla ja alemmalla tasolla palasivat tyhjät pyöräparit takaisin uudelleenlastattaviksi. Ensikoneen ja keskikoneen hoitamien ratajaksojen välillä oli Kuorikkilampi, jonka yli tukit uitettiin. Tämä tukinsiirtolaitos oli käytössä vuoteen 1929 saakka.

Kolmannen tukinsiirtolaitoksen paikalle rakennutti Metsähallitus 19351936. Tässä laitoksessa tukit nostettiin ensin 6–7 metrin korkeuteen höyrykoneen avulla ja sitten ne laskivat loppumatkan Livojärvelle kaksi kilometriä pitkää puista uittoruuhta pitkin. Tämä laitteisto oli käytössä 1950-luvulle saakka.

Viimeisen siirtolaitoksen hirsirunkoinen pystylautavuorattu siirtorakennus ja uittoruuhi ovat säilyneet nykypäivään ja ne ovat nykyään matkailunähtävyytenä.

Tämä laitos ei ollut kuitenkaan toiminnassa enää vuoden 1929 jälkeen. Syynä oli puunkorjuuhinnan alhainen taso, joka oli pudonnut v.1931 2 mk rungolta. Parhaimmillaan rungosta oli saatu peräti 21 mk.

Aina on syöty ja myöty kalloa

Jäkäläniemen vanha isäntä oli merkillinen mies. Vaikka oli jo 75-vuotias ei ollut ollu yhtään päivää pois työstä, eikä sairaana päivääkään, ei vaivannut reumatismi, ”eikä multa ou rahat loppunu kesken vielä millonkaan”. 

En tiijä, hän jatkoi, myö on ainai minun muistin ajjan, kaheksattakymmentä vuotta, aina syöty ja myöty kalloa, muikkuja ja lohia tällä paikalla, ei ou kala loppunu milloinkaan aitasta eikä järvestä. Meillä on kaksi nuottaa ja viijettäkymmentä verkkoa. Saisi tieältä kaloja ostookseen saksalainennii.

Kitkan viisaan loimupaisto-ohje nuotiotulille

Lopuksi Kitkan viisas heltyi vielä paljastamaan erittäin herkullisen kalanpaisto-ohjeen nuotion loimussa;

Kala perataan mutta päätä ei poisteta. Vettä ei käytetä peratessa ja kalaa ei suomusteta. Kuivasta katajasta (pihkapuut eivät sovellu) vuollaan teräväpäinen paistovarras, joka pistetään kalan suusta selkärangan sivua pitkin ja edelleen pyrstön kupeesta ulos niin paljon, että kala voidaan asettaa kahden puuhaarukan varaan tulen loimun hohteeseen paistumaan (ei tulen päälle). On muuistettava, että kala ei ole vielä silloin kypsä sisältä, kun pinta näyttää kärventyneeltä. Kala on kypsä vasta silloin, kun sormilla nipistettäessä kalan nahka irtoaa helposti lihasta. Jos oikein herkullista haluaa, pannaan paistettavan kalan vatsaonteloon voita ja hieman suoloja. Paksulihaisen suuren kalan selkälihan sisäpuolelle vedetään pari pitkää haavaa, ei kuitenkaan nahkan läpi asti, ettei nahka rikkoonnu. Sitten kala laitetaan selälleen vartaaseen ja vatsa pistellään katajatikuilla kiinni, ettei sulavoi valu nuotioon. Lohen paistamisessa ei voita tarvita.

Loimusiikaa hiillostulilla

Helsinki 6.4.2020,
Veli M. Leinonen