Solovetskin luostarisaaret

Solovetskin luostarisaaret Vienanmerellä

Vierailu Solovetskin luostarisaarille on mielenkiintoinen retki arktiseen luontoon keskelle Vienanmeren saaristoa napapiirin tuntumaan.

Matkalla saareen pääsee bongaamaan maitovalaita ja hylkeitä.

Luostarin syntyhistoria ulottuu aina vuoteen 1424, jonka jälkeen saaressa on eletty hyvin toisistaan poikkeavia aikakausia.

Tämä Vienanmeren hengellisen elämän keskus on nykyään hyvin suosittu vierailukohde, jonka takia retken suunnittelu kannattaa aloittaa hyvissä ajoin varsinkin jos haluaa yöpyä saaren majataloissa 

Solovetskin luostarin synty

Solokan luostarisaaren asuttivat v.1430-luvulla Savvati ja Hermann nimiset veikkoset, jotka rakensivat asuinsijansa saaren Sekirnaja-vuorelle. Mainittua vuosikymmenen loppupuolta pidetään yleisesti luostarin syntyaikana.

Savvatin kuoltua saarelle saapui Zosima-niminen erakko, jonka sanottiin olevan karjalalaisia ja kotoisin Äänisniemen Tolvujan kylästä. Savvatti tiettävästi vaikutti alunperin Valkeajärven Luostarissa, missä hän ei ollut tyytynyt asemaansa, ja saapui Valomon kautta Solovetskin saarelle.

Perustietoja

Vienanmerellä sijaitsevat luostarisaaret ovat 165 km pohjoisen napapiirin eteläpuolella (N 65.01.540/E 035.42.710). Vienan Kemistä merimatka Solokaan on noin 40 km. Merimatkan aikana voi hyvinkin nähdä maitovalaita, jotka ilmestyvät hengittämään pintaan.

Saaristo on n.300 neliökilometrin suuruinen. Alueeseen kuuuluvat Iso ja Pieni Solovetski, Iso ja Pieni Muksalma, Iso ja Pieni Jänissaari, sekä Hanhisaari. Keskilämpötila helmikuussa -11C. Solokan saarissa on laskettu olevan peräti 300 järveä. Igumeni Filipin aikana 1500-luvulla niistä 52 järveä yhdistettiin kanavilla ja näin saatiin luostarin viereinen Pyhäjärvi vesitettyä jopa niin, että veden voimalla pyöritettiin luostarin myllyä.

Saaren peruselinkeinoihin on kuulunut alusta lukien kalastus. Turskan ja kampelan lisäksi pyydettiin silakkaa, jota toimitettiin sillinä jopa tsaarin ruokapöytään. Aikoinaan pyydettiin myös maitovalaita eli belugoita, sekä hylkeitä. Tuloja saatiin mös suolan keittämöistä (52 keittämöä), joiden tuotanto oli sosialisoitu Nowgorodin hallitsijan päätöksellä luostarin käyttöön. Saarella harjoitettin myös poronhoitoa sinne siirretyn peurakannan ansiosta.

Luostarirakennukset rakennettiin alunperin puusta, jota oli saarilla runsaasti. Useat tulipalot kuitenkin tuhosivat alkuperäiset rakennukset, ja viimeisen suurpalon v.1538 jälkeen ne rakennettiin uudelleen. Mm. Filipin aikaan vuosina 1552-1557 rakennettiin yksi alueen arkkitehtuurin muistomerkki Trapeza ruokasali, joka oli aikanaan Venäjän suurin ruokasali. Salin 475 neliömetrin tilaan mahtui 400 henkeä ruokailemaan, ja sali rakennettiin yhden kannatuspylvään varaan, mikä oli tuohon aikaan ennennäkemätöntä. Rakentamista edesauttoin oma tiilitehdas, jossa valmistetut tiilet olivat tosi laadukkaita.

Saaren synkeät vuosikymmenet ajoittuvat 1900-luvun alkuun, kun lokakuun vallankumouksen jälkeen saaresta kehittyi vankileirien saaristo, jonne venäläisälymystöä ja muita ”järjestelmän vihollisia” karkoitettiin systemaattisesti. 800:sta sadastatuhannesta henkilöstä arvellaan peräti sadantuhannen menehtyneen tai tulleen teloitetuksi.

Nykyisin saarella asustaa vajaa tuhat asukasta ja n. 50 munkkia.

© Veli M. Leinonen
Hki 6.10.2011, päivitetty 30.11.2020



Loikkaus yli Tuoppajärven 31.7.1941

Loikkaus yli Tuoppajärven
Maihinnousu Sohjanaan.
Retki Sohjanasta Tuoppajärvelle 1990-luvun loppupuolella.

Sohjanankosken ylimenohyökkäyksen suunnitelma jatkosodassa Kiestingin suuntaan 31.7.1941 oli seuraava. (Kuvat SA-arkisto)

Heinäkuun 28. päivänä klo 17:00 jaettiin Ryhmä J:n hyökkäyskäsky, jonka mukaan 31.7. klo 01:00 alkavan hyökkäyksen valmistelut oli suoritettava loppuun 30.7. illalla. Käsky sisälsi pääpiirteittäin seuraavat asiat.Ryhmä J jatkaa etenemistään, valtaa Tuoppajärven ja Pääjärven välisen kannaksen ollen sen jälkeen valmiina jatkamaan ensimäisessä portaassa moottoroidun osin etenemistään Kokkosalmen-Kiestingin-Louhen suunnassa.

I/JR 53 siirtyy vesitse Valasjoelta Kokkosalmen ja Kiestingin väliseen rantaan, jossa hyökkää pääosin vihollisen selustaan 1. tavoitteenaan Kokkosalmen-Kokkojärven linja. Kiestingin suunta varmistetaan pienemmin voimin.

Kiestingin seudun sotatoimialue
Loikkaus yli Tuoppajärven joukko- ja kalustoluettelo karttasuunnitelmineen.

SS-IR 6 (-III P)  vahvennettuna 9. Tyk.-K:lla (-joukkue) hyökkää vähintään pataljoonan voimin Sohjanankylän länsipuolitse tavoitteenaan kukkkula 2 km Sohjanankoskesta pohjoiseen. Pataljoona on valmiina ylittämään joen H+ 6 tuntia alkaen.

JR 53 (-IP, Tyk.K ja kev.joukkue/Krh.K) vahvennettuna 2./Kev.Os 5:llä, II.Tyk.K:lla ja 13.Kss.K:lla komentajana Oras Selinheimo hyökkää kahdessa portaassa siten, että:
– 1.porras vyöryttää osiltaan joen varrella olevat asemat luoteissuunnassa ja pääosiltaan kaakkoon rykmentin välirajalle.
– 2.porras etenee kolliseen ja valtaa kukkulamaaston 3 km pohjoiseen Sohjanankoskesta. Lin.P 15 vahvennettuna 35.Raja.K:lla ja Krh.K./JR 53:n kevyellä joukkueella puolustuksessa Sohjanajoen yläjuoksulla.

Reservinä III/SS-IR 6 Tunkajärven itäpuolella valmiina toimimaan JR53:n etenemissuunnassa tai kuljetettavaksi vesitse I/JR 53:n maihinnoususuunnassa.

Tykistövalmistelu: II/KTR 16 ja Lin.Psto 6 tukevat JR 53 vaikutusammunnalla H-5t
– H-2t, lamautusammunnalla H-2t – H ja saattoammunnalla H-H+2t. Saksalaiset patteristot tukevat etupäässä SS-IR 6:tta.

Lentotuki: Tulivalmisteluun liittyen syöksypommittajat hyökkäävät seuraavasti:

  1. H-1t – H-40 min 4 Stukaa Sohjanan sillan pohjoispuoliseen maastoon,
    – H-25 – H  5,  9 Stukaa JR 53:n ylimenopaikalle,
    – H + 20 min – H+ 4 t 40 min 8 Stukaa molempiin edellämainittuihin paikkoihin.
    Tuoppajärven ylikuljetusta suojaa Do-17 kone H-2t – H ja H 5t alkaen.

Pioneerien jako:
– JR 53: pääosa tukee 3./Pion.P 15,
– I/JR 53:n tukee 2 pioneeriryhmää ja Valasjoen kuormauspaikkaa 2 pioneeriryhmää,
– Kanannasten-Sohjanantien sunnassa rakentavat 2./Piion.P 15 ja  2.SiltaK ponttoonisillan.

Pataljoona loikkaa yli Tuoppajärven (Hyökkäysvaihe Kiestinkiin 1941)

Lauri Hannikaisen kertomus jatkosodan tapahtumista Valasjokisuulla ja Tuoppajärvellä 1941 Kansa Taisteli-lehden numerossa 9/1959.

Pohjois-Suomessa Jatkosodan alkaessa toimivan sakasalaisen armeijan johto luuli sallasta itään suoritettavalla panssarien ja ilmavoimien salamahyökkäyksellä voivansa saavuttaa nopeasti Muurmannin rautatien. Kun kenraalimajuri Siilasvuon komentaman III AK:n tehtävä oli suojata saksalaisten eteläistä sivustaa etenemällä  ensin Uhtuan-Kiestingin linjalla, suomalaiset saivat osaltaan olla kokemassa, miten salamahyökkäys tiettömässä ja rämeiden täyttämissä erämaissa luonnistui ja miten vain vesistöjen käyttö saattoi sotatoimia jouduttaa.

Sen jälkeen kun III AK:n hyökkäys 1.7.1941 alkoi, sen vasemman sivustan Ryhmä J. saavutti rajalta 50 km päässä olevan Sohjanan jokilinjan vasta 20.7. mitä raskaimpia ponnistuksia koettuaan.

Everstiluutnatti Jussi Turtolan komentama rykmentti JR 53, joka vahvistuksineen tunnettiin nimellä ”ryhmä J”, oli saapunut Sohjanan edustalle Vienan-Karjalassa heinäkuun puolivälissä. 1941
.

Sohjananvirta yhdistää suuret Vienan vedet, Pääjärven ja Tuoppajärven. Sen itärantaa puolusti venäläinen rykmentti, jossa yksi pataljoona oli virran länsipuolella. Se piti sitkeästi puoliaan, ja vain vaivoin oli rykmenttimme pääosa saanut työnnettyä sen virran yli. Rykmentin ensimäisenä (I) pataljoonana, jota johti Kuusamon rajakomppanian päällikkö, kapteeni B.K.Breitholtz, oli välirauhan aikana Kuusamon sijoitettu kadeeripataljoona II/15.Pr. Miehistö oli etupäässä kuusamolaisia. Pataljoona suunnattiiin nyt Kananaisten kylästä Tuoppajärven rantaan Valaslahden pientä kylää kohti, noin 15 km Sohjanasta kaakkoon.

Tuoppajärven ylitys alkamassa.

Ryhmä J:n johto suunnitteli vahvan osaston lähettämistä Valaslahden Tuoppajärven yli vihollisen selustaan. Sitä varten piti tehdä tie Kananaisten kylästä Valaslahteen.

Varmistus työnnettiin viipymättä Tuoppajärven rantaan ja tähystäjät niemien kärkiin. Valaslahden talot poltti venäläinen partio, jonka nähtiin poistuvan veneellä. Järven niemistä tähystäjämme sitten seurasivat laivojen liikettä Tuoppajärvellä. Pataljoona saapui Valaslahden lähettyville heinäkuun viimeisinä päivinä 1941. Lämmittelimme illan hämärässä kytevien talojen hilloksella. Tuoppajärvi aukeni eteemme laajana. Sen rannat olivat puhdasta hiekkaa ja vesi ihmeen läpikuultavaa. Kaukana idässä näkyi  suuri saari, jossa sanottiin ennen olleen ”Skiitan” (alaluostari, josta Lönnroth vieraili jo 1830-luvulla).

Tie valmistui muutamien päivien kuluttua, ja sitä pitkin alettiin tuoda ylimenovälineitä. Se oli pikatie, jossa soilla oli vain puuta poikittain, mutta siitä ne vain kaikki autot tulivat kaikkine kuormineen ja hevosineen. Tuli myös pari syöksyvenettä, muutamia keveitä ja joku raskaampikin moottorivene sekä lopuksi kuusi siltaponttoonia.

Kohti Sohjanaa ja Kokkosalmea.
Siltaponttooni.

Oulun suojeluskuntapiirin hankkimat 10 moottorivenettä saapuivat 19.7 ja niistä oli 5 kannellisia Oulusta ja 5 avovenettä Raahesta. Havaittiin kuitenkin, että vain osasssa veneitä oli toimiva moottori. Lisäksi puuttuivat veneiden ohjekirjat ja työkalut. Niinpä kersantti Karjalaisen oli lähdettävä hakemaan Kuusamosta puuttuvia tarvikkeita ja naamiomaalia. Kesti kuusi päivää saada kalusto maalattuina käyttökuntoon. Sitä mukaa kun kalustoa saatiin kuntoon suoritettiin koeajot Tunkajärvellä kuormattuina ja tyhjinä. Rakennettiin myös telineitä kaluston nostamista varten ja jäätiin odottamaan lähtökäskyä, mikä saatiinkin 28.7.1941.

Vesikuljetuskomennuskunnan johtajana toimi luutnatti Ville Isola, joka myöhemmin sai nimen ”Tuoppajärven amiraali” ja vastaavasti mainittu tie sai nimekseen ”Amiraalin tie”. ”Vara-amiraalina” toimi rajakersantti Matti Koponen. Virkeä luutnantti Isola apulaisineen tuli myöhemmin kuuluisaksi monista rohkeutta vaativista partioretkistä, joita he suorittivat pitkin laajaa Tuoppajärveä. Suojaisessa lahdenpoukamasssa kalusto työnnettiin veteen. kalustoon kuului nyt 10 isoa moottorivenettä ja 18 syöksyvenettä. Ponttoonit liitettiin kolmittain poikkipuilla yhteen, ja näin saatiin aikaan kaksi suurta lauttaa. Lauttojen keskelle asennettiin konekiväärit ilmatorjuntaa varten. Moottori- ja syöksyveneitten keulaan pantiin pikakivääri tai 14 m/m panssaritorjuntakivääri taikka 20-millinenkin. Koeajo suoritettiin, ja niin jäätiin odottamaan hyökkäyshetkeä. Jokin tunne pakotti kirjoittamaan kirjeen kotiin. Vaisto sanoi, että tuon järven takaa ei posti kulje säännöllisesti.

it-tykki miehineen
Tämä SA-kuva näyttää huoltojoukkujen soppatykkilaivueelta. Sohjananjoen silta häämöttää vasemmalla.

Hyökkäyshetki tuli yöllä 30/31.7.1944. Turtolan kaksi pataljoonaa (II ja III) hyökkäsi kello 1 alkaen saksalaisosaston avustamana Sohjananvirran yli. Kuului vain kaukaista tykkien jyskettä. Pitkänä nauhana syöksyivät stukat taivaanrannalla maata kohti pudottaen pomminsa ja samalla ampuen konekivääreillään valojuovia.

Pari tuntia varhaisemmin lähti myös ensi porras I patajoonastamme ylittämään 28 km pituista järvimatkaa. Siihen kuuluivat luutnatti Tolvasen 2.K ja yksi kk-joukkue sekä pioneereja, yhteensä 200 miestä. Sen tehtävänä oli ottaa sillanpää noin 15 km Sohjanasta Kiestingin suuntaan eräästä tarkemmin määrätystä lahdesta ja seuraavan portaan saavuttua yhteisvoimin katkaista noin 4 km päässä rannasta oleva Sohjana-Kiestinki välinen maantie. Ponttoneita työnsivät syöksyveneitten moottorit. Tällaiseen kolmiosaiseen pontoonilauttaan sopi suunnilleen 100 miestä. Tätä ensimäistä lähtöä ei tuuli näyttänyyt haittaavan. Moottorien ääni häipyi illan hämärään. Alettiin odottaa jännittyneinä, onnistuuko vai ei. Alukset palasivat takaisin tyhjinä. Maihinnousu oli onnistunut vihollisen estämättä.

II porras lähti aamuyöstä 1.8. mukanaan luutnatti vaaramon 3.K ja yksi kk-joukkue. Aamupäivällä tuotiin pari haavoittunutta ja saatiin tietoja maihinnoususta. Joukkoomme olivat työntyneet käskyn mukaan mainitulle maantielle, tuhonneet muutamia autoja ja katkaisseet venäläisten puhelinyhteydet. Eräs vihollisen laivakin oli ilmestynyt näkyviin. Silloin oli meidän kaksi syöksyvenettämme hyökännyt sitä vastaan ja ampunut panssarintorjuntkivääreillä. Laiva oli saanut vuodon ja ajanut suoraan rantamatalikolle, jolloin miehitö oli hypännyt veteen, kaahlannut rantaan ja hävinnyt metsään. Toinen laiva oli tullut oli tullut Kiestingistä Sohjanaan päin, mutta kääntynyt takaisin syöksyveneittemme lähestyessä.

III porras lähti illalla 1.8. klo 19 tienoilla. Se käsitti I.K:n (luutnatti Atras) sekä Esik.K:n taistelujoukkueet ja lääkintähenkilökunnan lääkintäkapteeni P.Parjasen johdolla.
Myös pataljoonan komentaja, kapteeni Breitholtz siirtyi tässä vaiheessa Tuoppajärven yli mukanaan myös kaksi naista. (Pataljoonan komentaja kapteeni B. K. Breitholtz kaatui majurina Lohivaarassa 21. 11. 1941). Nämä urheat naiset, joiden mukanaolo oli täysin vapaaehtoista, olivat Helena Breitholtz venäjän ja saksan kielen taitoisena tulkkina se kuusamolainen kansakoulunopettaja, neiti Laine lääkintälottana. Kuljetus oli suurin , sillä se käsitti lisäksi muonaa, ampumatarvikkeita ja muuta kamaa. Matka sujuui ilman häiriöitä. Suomen lippu levitettiin tarvittaessa tunnukseksi omille lentäjille. Syöksyveneet kiertelivät kuin ampiaiset ympärillä. Järvi oli melkein tyyni, iltaaurinko kimalteli veteen.
Sohjanan kohdalla kaarsimme varmuudeksi kauaksi selälle vihollisen tähystystä varoaksemme. kun saavuimme hämärässä vähän enne puoltayötä tavoitteemme lähelle, häämötti vihollisen jättämä laiva rantamatalikolla sivullamme.
Rannalla varmistamassa oleva kk-joukkueen johtaja  vänrikki Tala  ilmoitti, että hänen taistelulähettinsä oli kadonnut viedessään viestiä etäämmälle olevalle kk-pesäkkeelle. Venäläinen partio oli hänet siepannut, kuten myöhemmin selvisi. Pakkanen saapui takaisin parin kuukauden kuluttua monia seikkailuja kokeneena.

Kompuroimme hämärässä kantamuksinemme pitkänä jonona maastoon, jossa komppaniat olivat ottaneet asemat tien eteläpuolella. ne hallitsivat osittain maantietä, jolla ei ollut toistaiseksi liikennettä. Välttämätön keskustelu kävi kuiskien, eikä puhumista paljon ollutkaan. Olimme kaukana vihollisen selustassa, ja lähes 30 km oli vettä välissä omaan rantaan. Yhteydet olivat poikki, sillä ”amiraalin laivasto”  surrasi selälle heti, kun oli saanut meidät rantaan. Vain pieni moottori jätettiin haavoittuneiden kuljettamista varten. Tarkoituksena oli kuljettaa seuraavana aamuna pataljoonalle alistettu 35.RajaJK:n rajajääkäriosasto järven yli.

Torkuimme mättäiden koloissa, kunnes aamu valkeni. Monilla oli kuitenkin kädet täynnä puuhaa kuten komppanianpäälliköllä. Tutkittiin karttaa, suunniteltiin raskaitten aseiden asemat ja maalit. 2.K:n tuli sulkea tie länteen, 3.K:n itään. Tukikohtaa oli määrä laajentaa Kiestingin suuntaan.

Aamupäivä oli rauhallista. Komentaja määräsi minut ottamaan yhteyttä rannassa olevaan varmistusosastoon. Samalla minun piti odottaa klo 10:00 aikaan tulevaksi odotettua jääkäriosastoa ja antaa sille tarkemmat määräykset paikasta, missä se olisi työnnyttävä maantielle. Sen piti tapahtua noin 3 km pataljoonasta oikealle Kiestingin suuntaan. Saavuttuani rantaan, alkoi taivas tummua uhkaavasti, tuuli kiihtyi ja salamat välähtelivät. Tuoppajärvi vyöryi synkkänä rantaa kohti.

Samanaikaisesti alkoi kuulua kiivasta kivääri- ja konetuliaseitten tuliääniä. Pian jysähtelivät myös kranaatinheittimet. Venäläiset olivat heränneet puolustustaisteluun puhdistaakseen Sohjanaan menevän tien. Sitten tulitukseen yhtyi ukkonen. Salamat sinkoilivat siellä täällä paukkuen metsän puihin. Rankkasade putosi ryöppynä maahan. Tuoppajärvi ärjyi äkäisenä samalla kun ammunta vain kiihtyi. Syntyi kummaa kuminaa joka sekoittui ukosen jyrinään. Ikäänkuin tuhansilla moukareilla olisi hakattu rautatynnyriä.

Tähystin järvenselkää. Ketään ei näkynyt ja kun määräaika oli ylitetty, päättelin ettei sieltä ketään tule tällaisella ilmalla. Lähdin takaisin tukikohtaan. Sain kuulla vihollisen hyökänneen Kiestingin suunnasta, mutta se oli onnistuttu lyömään takaisin. Haavoitteuneita sidottiin sateessa paljaan taivaan alla.

Pian taistelu alkoi uudelleen. Vihollinen hyökkäsi uudelleen. Lännen puolella oli hiljaista. Rajuilma tyyntyi ja sää muuttui koleammaksi. Vihollinen pääsi eräällä kohdalla rynnäkköetäisyydelle. Uraa huudot kaikuivat männikössä. Miehiä juoksi komentopaikalle hakemaan lisää ammuksia. Haavoittuneita kannettiin joidenkin kävellessä omin voimin komentopaikalle.
Uraa, uraa, uraa huudot kuuluivat taas. Omia miehiä juoksi komentopaikkaa kohti asettautuen siinä uudelleen puolustusasemiin. Reservi oli jo käytetty. Kranaatinheittimiä tuodaan myös komentopaikalle Jsp:n viereen. kapt. Breitholtz määrää ne asemiin. Ammuksia on jäljellä enää parikymmentä. Luutnatti Hieta joukkoineen toimi joutuin ja tottuneesti. Pitkä pelottava ryssän hyökkäys jatkui yhä. Nyt lähetettiin kranaatit vihollisasemia kohden. saatiin täysosuma. Uraa-huudot loppuivat samantien. Loputkin kranaatit ammuttiin samaan kohteeseen. Odotettu rajajääkäriosasto saapui myrskyn viivästyttämänä vasta myöhään illalla rantaan. Luutnatti Seppälä sai komentopaikalla toimintaohjeet joukoilleen. Hän hyökkäsi kahtena osastona mukanaan pieni saksalaisosasto varhain aamulla 3.8 n. 4 km itään Kiestingin suuntaan maantielle. He tuhosivat jonkun ajoneuvon ja yrittivät räjäyttää sillan. Syntyneessä taistelussa Seppälä muutamine miehineen kaatui (mm. rajak. Huuskonen).

Breintholtz tervehdyskäynnillä.
Breintholtz hautaus

Pataljoonan komentaja kapteeni B. K. Breitholtz kaatui majurina Lohivaarassa 21. 11. 1941 Tilanne pysyi 3.8. muuttumattomana. Vihollinen oli karkoittanut meikäläiset välittömästä maantien läheisyydestä Kiestingin puolelta, mutta lännessä 2.K roikkui kiinni maantiessä häiriten vihollisen liikennettä.Tihkusateisena aamuna 4.8. oltiin puolitokkurassa. Tykit jylisivät lännessä. Suomaliset joukot olivat valtaamassa Kokkosalmea. Muonakin oli lopussa, koska patruunatäydennys oli ollut tärkeämpi. Minulla oli leipälaukussa vanikkaa mitä siinä pureskelimme.

Iltaan mennessä taistelun äänet alkoivat tulla lähemmmäksi. Vihollisrykmentti oli vetäytymässä. Illan hämärtyessä ensimäiset vihollisosastot tulivat näkyviin. Alkoi hurja ammunta. Yhä uusia osastoja ilmaantui näkyviin. Elävä voima pakeni ajoneuvoista molemmin puolin tietä pyrkien puolustautumaan ja pääsemään esteen läpi. Vihollinen oli kuitenkin niin sekaisin, ettei järjestäytynyttä hyökkäystä tullut, vaan kaikki sen yritykset hyytyivät tuleemme.
Taistelu hiljeni yön tullen ja venäläiset vyöryivät kahta puolta mottiamme kohti Kiestinkiä.

Vihdoin Isolan tykkivenejoukot toivat muonaa ja 10 täydennysmiestä. Pieniä venäläisosastoja oli kulkenut polun poikki itään komentopaikan tuntumassa mutta ilmeisesti heitä luultiin omiksi, joten hankauksia ei päässyt syntymään. Illalla saatiin myös yhteys Ryhmä J.n joukkoihin ja yöllä he vierailivat komentopaikan rakotulilla.

Aamulla tutuksi tullut komentopaikkamme jätettiin parahiksi, nimittäin venäläinen pommituslaivue pudotti lastinsa siihen myöhemmin.

Sota jatkui. Samana aamuna lähti saksalainen pataljoona etenemään kohti Kiestinkiä. Verisimmät taistelut olivat vielä edessäpäin.

Helsinki 26.3.20202
Veli M. Leinonen

Hyökkäys Kiestinkiin 1941

Huhtikuinen pilkkipäivä Sohjanan Tuoppajärvellä.
Sohjanassa 1990-luvulla
Joukot matkalla Kiimasjärven suuntaan.

lähdeaineisto: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat, sota-aikaiset valokuvat Suomen sota-arkiston SA-kuvat kokoelmasta.

Suuntana Uhtua

Pohjois-Vienan Kiestinki on yksi tunnetuimpia jatkosodan aikaisia taistelusuuntia, vaikka se ei kuulunutkaan alkuperäiseen suomalais-saksalaiseen sotasuunnitelmaan. Nimittäin alunperin, III Armeijakunnan ryhmä J:n (vahvennettu Jalkaväkirykmentti 53) eteneminen oli tarkoitettu tukemaan ryhmä F:n hyökkäystä Suomussalmelta Uhtuan suuntaan. Ryhmä J sai nimensä everstiluutnatti Jussi Turtolan etunimestä, ja Suomussalmen ryhmä Fargenäs taas vastaavasti  komentajansa sukunimestä. Ryhmä J:n alkuperäinen tehtävä oli suojata ryhmä F:n etelämpänä etenevän päähyökkäyksen pohjoista sivustaa.

Jyrki Iivonen kertoo… HS 11.11.2001.
Jyrki Iivosen arikkeli HS.ssa 11.11.2001 ”Läskiä. lotinaa ts Eldankajärven jää” syntyhistoriasta.
Kiestingin seudun sotatoimialue

Jo talvisodan 1939 aikoihin suomalaiset odottivat venäläisten hyökkäystä Kuusamon suunnasta, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Näin ollen venäläiset ilmeisesti tuudittautuivat käsitykseen, ettei Kuusamon suunnalta ollut mitään uhkaa. Talvisodan hyökkäyksen Kuusamoon esti ilmeisimmin juuri tien puuttuminen Kiestingin ja Kuusamon väliseltä korpitaipaleelta.

Hyökkäyssuunta vaihtuu Kiestinkiin Kananaisissa

Sen sijaan suomalaisille tien puuttuminen ei ollut mikään yllätys. Jo muutaman päivän jälkeen , kun hyökkäysvaihe alkoi 1. päivänä heinäkuuta 1941 oli selvää, ettei ryhmä J pystyisi etenemään Kuusamosta Uhtuan suuntaan, ainakaan kokonaisuutta hyödyttävällä tavalla. Turtolan osasto joutui raivaamaan kulku-uraa kaatamalla Karjalan ikihonkia tieuralta ja rakentamalla kapulasiltoja suotaipaleiden ylityksiä varten. Etenemisnopeus oli aluksi 5 km päivässä, joka johtui pääosin vastarinnan puuttesta ennen Sohjanaa.

Kananainen

Heinäkuun 11 päivänä, kun  Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria  vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.

Heinäkuun 11 päivänä, kun  Turtolan joukot olivat olleet toista vuorokautta Kananaisten kylässä – oli mutkittelevaa tietä rakennettu jo lähemmäs sata kilometriä. Nyt ryhmän tehtävä muuttui. Kaakon asemasta sen oli nyt suunnattava itäkoilliseen, vallattava Kiestinki ja katkaistava nopealla iskulla Muurmannin rata Louhen aseman kohdalla. Siilasvuon käskyn takana oli uskomus, että tätä kautta oli helpompi päästä tuolle tärkeälle radalle. Myös Siilasvuon esimies, kenraalieversti von Falkenhorst, jonka joukkojen eteneminen oli jo kaikissa muissa hyökkäyssuunnissa kohdannut suuria  vaikeuksia, oli kannustanut suomalaiskenraalia yrittämään Kiestingin alueella.

Häikäilemättömäksi luonnehdittua iskua Sohjananjoen yli ei päästy toteuttamaan riittävällä nopeudella, ainakaan Siilasvuon mielestä. Hänen sanottiin olleen toimissaan liiankin hätäinen.
Nyt esteenä oli aina vain vaativammaksi muuttuva tienrakennus, joka otti oman aikansa, ja lisäksi venäläisistä alkoi olla yhä enemmän tuntuvaa kiusaa. Sohjananjoella oli puolustuksessa venäläinen Jalkaväkirykmentti 242, ja sen yksi pataljoona oli viivyttämässä joen länsipuolella. Taistelut olivat sietämättömän vaikeat vaativassa maastossa, ja harmillisia tappioita jouduttiin kokemaan, mutta suomalaisten ylivoiman avulla Sohjananjoki saavutettiin illalla 20.7.1941.

Sohjanajoen ylitys

Pohjois-Vienan valtajärviä ovat eteläinen Tuoppajärvi ja pohjoinen Pääjärvi, joita yhdisti noin kymmenen kilometrin vilkasvetinen jokiosuus koskineen. Se oli luonnollinen puolustuslinja korkeine törmineen venäläisille. Joen vastarannalle linnoittautunut venäläinen 242 rykmentti oli saanut käskyn puolustaa asemiaan viimeiseen mieheen. Venäläiset ilmeisesti luottivat siihen, että vastustaja ei kykenisi läpäisemään näin edullisia puolustusasemia. Ja vaikea tehtävästä tulikin. Pelkät hyökkäysvalmistelut veivät niin paljon aikaa, että Siilasvuon oli sitä vaikea hyväksyä. Mm. tulitukiportaan raskaat aseet jouduttiin vetämään paikalle melkein kymmenen kilometriä pitkien soiden ylitse, häthätää levitettyjen pitkospuiden ylitse.

Ryhmä J:n hyökkäyssuunnitelmalle on ilmaantunut kirjallisuudessa montakin isää. Virallisesti se on Turtolan käsialaa, mutta esim. saksalaisten kirjallisuudessa mainitaan majuri Schreiber. Lisäksi everstiluutnatti Selinheimo on kirjannut suunnitelman itselleen.

Olennaisesti suomalais-saksalaisten päävoimien joenylitykseen ja hyökkäyssuunnitelman onnistumiseen vaikutti majuri Breintholzin johtaman suomalaispataljoonan koukkaus Valasjoelta Tuoppajärven kautta Kokkosalmeen, ja venäläisten selustaan. Tämän suunnitelman takana oli kenraali Siilasvuo, joka alkoi yhä yksityiskohtaisemmin puuttua Ryhmä J:n ja myös JR 53:N johtamiseen.

Venäläiset eivät pitäneet Sohajananjokea viimeiseen mieheen, kuten käsky oli edellyttänyt. Suomalaiset onnistuivat kovasta vastarinnasta huolimatta etenemään Sohjananjoen yli heinäkuun 31 päivän vastaisena yönä. Myös majuri Breitholzin pataljoona onnistui pääsemään Kokkosalmen itäpuolelle suunnitelman mukaisesti, saksalaisten syöksypommittajien tukiessa hyökkäystä. Tällöin venäläiset joutuivat vaikeaan asemaan, mutta siitä huolimatta he onnistuivat vetämään rykmenttinsä pois erittäin vaarallisesta loukusta, mitä on pidettävä hyvänä suorituksena, jota tosin  suomalaisten ja saksalaisten huono yhteistoiminta edesauttoi. Yhteistoimintaa vaikeutti erityisesti kielivaikeudet ja saksalaisilta SS-miehiltä puuttunut erämaataistelutaito. Lisäksi Siilasvuon jatkuva puuttuminen alaistensa toimintaan kiristi henkilösuhteet äärimmilleen.

Kiestingissä

Elokuun 7 päivänä suomalais-saksalaisjoukot miehittivät perusteellisesti poltetun Kiestingin kauppalan. Venäläisten vastarinta ei ollut kuitenkaan murtunut, vaan Sohjanajoen ja Kiestingin välillä oli jouduttu taistelemaan erittäin verisesti. Mm. Kokkosalmella ja ns. Kuolemankukkulalla olivat eräät hyökkäysvaiheen verisimmät taistelut (Kalle Päätalo, Liekkejä laulumailta). Jos oli puolustaja kovilla, oli sitä myös hyökkääjät. Suomalaiset olivat menettäneet vahvuudestaan neljänneksen, ja saksalaiset vielä enemmän. Upseeritappiot olivat suuret  ja taistelujoukot kärsivät välillä suoranaista nälkää, vaikea punatauti epidemia heikensi joukkoja, ja väsyneet taistelijat nukahtivat paikoilleen. Henkisiltä  romahduksiltakaan ei vältytty.

Asemasotavaihe

Kiestingistä Somersalon moottoroitujen joukkojen tuli hyökätä tielinjaa pitkin kohti Louhea. Taistelun piti muuttua nopeaksi liikuntasodaksi. Moottoroitu joukko oli kuitenkin aivan sopimaton Kiestingin maisemiin, ja hyökkäys torjuttiin venäläisten toimesta jo kuuden kilometrin etenemisen jälkeen. Sen sijaan maantien eteläpuolella Ryhmä J:n joukot etenivät rautatielinjaa, jonka varrella vastarintaa kohdattiin vähemmän. Itse ryhmää komensi tällöin väliaikaisesti III Armeijakunnan eversti Schreck. 14.8 johtamisvastuun otti eversti Palojärvi, joka toi mukanaan siihen saakka puuttuneen ja ehdottoman tarpeellisen divisioonan esikunnan. Ryhmä oi näet vähitellen kasvanut niin suureksi, että sitä ryhdyttiin kutsumaan Divisioona J:ksi. Paikalla jo olleesta SS-divisioonan esikunnasta ei Siilasvuon mielestä ollut johtamiselimeksi Kiestingin vaikeissa oloissa, ja niin tämä esikunta jatkoi turhauttavaa oleiluaan joukkojen selustassa.

Palojärven otettua johtovastuun, oli rintamalla ehtinyt tapahtua jo epäsuotuisa käänne. Suomalaisten edettyä Kiestingistä jo kolmekymmentä kilometriä itään, tilanne oli käynyt venäläisille uhkaavaksi, ja he heittivät tuleen uuden divisioona 88. Suomalaisilla oli kuitenkin onnea sikäli, että divisioonan yksiköt heitettiin tuleen saapumisjärjestyksessä, eikä se päässyt tekemään hyökkäystä heti kaikella voimallaan. Kuitenkin 12.8. alkanut venäläisten hyökkäys johti siihen, että Turtolan kaukana edessä taisteleva osasto joutui mottiin. Joitakin päiviä myöhemmin Turtolan selustayhteydet olivat jälleen jotakuinkin selvät, mutta 18.8. niitä vastaan hyökkäsi etelästä kokonainen vihollisrykmentti, jolloin yllättäin taistelujen keskelle joutunut Siilasvuokin oli päästä hengestään.

Tälläkin kertaa suomalaiset kykenivät estämään täydellisen motittamisensa, mutta raskaissa taisteluissa 28.8.1941 klo 16:30 sai surmansa myös everstiluutnatti Jussi Turtola, joka ylennettiin kuoltuaan everstiksi (Martti Turtolan kirja, Kyllä täällä kaatuakin voidaan).

Lännenpänä rautatien suunnassa (tielinjalla) yrittäneiden saksalaisten hyökkäys oli pysähtynyt jo elokuun puolessa välissä, jolloin myös everstiluutnatti Somersalo kaatui.

Syyskuun alussa tilanne oli edelleen epäselvä. Äärimmäisenä idässä ollut suomalainen JR 53 oli puolittain saarrettu, ja sen länsipuolelle oli tunkeutunut venäläinen JR 753:kin. Divisioona J:n etenemistä oli toistaiseksi turha uneksiakaan, sillä vaaka oli kallistunut tuoreita voimia saaneiden venäläisjoukkojen puolelle. Tästä johtuen, syyskuun 4. päivänä suomalaiset tekivät asiasta johtopäätöksen: he vetäytyivät noin 15 kilometriä lähemmäksi Hangastenvaaran tasalle, mihin rintama vakiintui marraskuun alkuun 1941 saakka, jolloin vielä kerran yritettiin hyökkäystä Muurmannin radalle.

Vaikka Hitler oli määrännyt lokakuun loppupuolella hyökkäykset keskeytettäviksi, sai Siilasvuo luvan paikalliseen etenemiseen. Hyökkäykseen ryhdyttiin viimeisen kerran marraskuun 1941 alussa, ja menestys olikin hyvä. Vihollisen laskettiin menettäneen 3000 kaatunutta, vankeina otettiin 2600 (toisen tiedon mukaan 1700).
Sekä Divisioona J, että SS-divisioona suosittelivat hyökkäyksen jatkamista (kuten myös von Falkenhorst, joka oli aluksi vastustanut). Sen sijaan Siilasvuo keksi kaikenmoisia syitä,  millä perusteella hyökkäystä ei pitäisi jatkaa. Tämä herätti tietysti ihmetystä, kun Siilasvuon mielipide oli yhtä-äkkiä täydellisesti muuttunut. Esitettiin jopa epäilyjä siitä, että Siilasvuo taitaa olla vihollisen kätyri.

Siilasvuon mielen oli kuitenkin muuttanut Mannerheimin käsitys ko. asiasta. Nimittäin Yhdysvalloilta oli saatu vakava varoitus, että mikäli Muurmannin rata katkaistaisiin, se aiheuttaisi vakavan särön Suomen ja Yhdysvaltojen välisiin suhteisiin.  Tieto oli salattava, ja sitä ei saanut kertoa edes oman esikunnan upseereille, saksalaisista puhumattakaan.
Siilasvuo pysyi kuitenkin kannassaan tiukkana, ja niin ryhmityttiin  Kiestingin suunnassa puolustukseen. Rintamalinja asettui noin 110 kilometrin päähän valtakunnan rajasta ja siinä se pysyi sodan loppuun asti.

Kiestingin hyökkäyksen lunnaat olivat raskaat kaikille osapuolille. Alkuperäisestä ryhmä  J:n 2800 miehen joukoista oli jäljellä enää 800 miestä.  Erityinen menetys oli Pudasjärveläisille, josta yksi ryhmän pataljoonista oli kotoisin. Saksalaisten III/SS-JR 6 oli alkujaan 620 miestä ja nyt enää 211 miestä. Venäläisten tappiot olivat myös tuhansissa miehissä.

Pohjois-Suomessa Suomalaisten menetykset olivat kaikkiaan 5000 miestä ja saksalaisten 24900 miestä (Kuusamo, Salla, Petsamo).
Heikkoa sotamenestystä kuvaa hyvin saksalaisen sodanjohtoon kuuluneen kenraali Dietelin viesti 23.9.1941 Lapista, jonka vastaanotti kenraali Jodl Saksassa; ”Pyydän Teitä, parahin Jodl, harkitsemaan, eikö armeijakuntaani sentään talven kuluessa voitaisi vetää kokonaan pois Pohjolasta.”

Yllä kerrotun tiivistelmän tiedot Kiestingin suunnan hyökkäyksestä perustuvat lähdeaineistona käytettyyn: Suomi Sodassa 1983, Valitut palat teokseen.
Sota-aikaiset kuvat Suomen sota-arkiston kokoelmasta.

26.3.2020 Veli M. Leinonen

Paanajärven rajanaapurit ja lähikylät Pääjärven ympärillä

Venäjän puoleiset Paanajärven rajanaapurikylät

Lähimmät Paanajärven rajanaapurikylät olivat Oulankajokivarren Vartiolampi ja Oulankajokisuun Olangan kylä. Kanssakäyminen rajanaapurusten kanssa jatkui valtakunnan rajasta huolimatta aina talvisodan syttymispäiviin saakka.

Olangan kyläsiluetti Kivakkatunturi on ja pysyy paikallaan ylvään yksinäisenä. Kuva U.T.Sirelius 1911.
Retki Kivakkakoskelle 2011
Kivakan huipulla 2011 maaliskuussa.

Paanajärveläiset olivat tottuneet aina läheiseen kanssakäymiseen ja kaupankäyntiin läheisten naapurikylien kanssa, joista lähin kylä oli Vartiolampi. Se sijaitsee vain kymmenen kilometrin etäisyydellä itäpäästä. Kaupustelumatkat ulottuivat aina Vienanmerelle saakka. Kesäisin kulkuväylinä käytettiin joki- ja järvireittejä. Pahimmat koskipaikat ohitettiin maitse. Esimerkiksi Koutajoen Kumakoski oli sellainen. Kumakoski oli n.45 metrinen hurja putous, joka jatkui vielä pari kilometriä kosken jälkeen. Veneet oli vietävä maitse ja myöhempinä aikoina, varsinkin 1900-luvun alkupuolella veneet kuljetettiin hevospelein. Talviaikaan ajettiin jäätaipaleita, ja tie-polku-uria pitkin erityisesti pororaidoin, ja vasta myöhemmin hevospelein.

Kuman koski oli hurjin kaikista. SA-kuva.

Paanajärven lähikylät olivat Vartiolampi ja Oulangan kylä. Vartiolammelle oli venereittiä n. 10 km ja Oulangan kylään noin 20 km. Vartiolammelle oli myös suora polku, joka oli muutaman kilometrin lyhyempi kuin venereitti. Vartiolammella sijaitsi Venäjän rajavartiosto.

Vielä Ilmari Kiannon vierailun aikaan 1914, rajanylitys luonnistui jouhevasti, kun oli asianmukaiset pumagit ja matkustusasiakirjat, kuten Kiannolla. Tuolloin aiheutui kuitenkin ylimääräistä jännitystä maailmansodan syttyminen. Kiannon Solovetskin luostarireissukin peruuntui, kun kynnellekykenevät mobilisoitiin sotajoukkoihin, ja laivat lunastettiin sotajoukkojen kuljetuksiin. Kävi vielä niin, että Kiannon oppaana ollut Iivo Ahava päätti lähteä sotimaan, jolloin Kiannon oli tehtävä kotimatkansa omin neuvoin.

Oulangan kunnan kylät

Entinen Oulangan kunta (Oulangan piiri) käsitti liki parkymmentä kylää. Niitä olivat Hirviniemi, Kankainen, Kananen, Kormua, Kostonvaara, Kuukasjärvi, Kuntijärvi, Laitasalmi, Miikkulanlahti, Niska, Ruvanniska, Ruva, Sohjana, Soukelo, Taavo, Tumtsa, Ukonniemi, Vartiolampi.
Oulangan seurakunta oli kaikkein pohjoisin Kemin Karjalan seurakunnista. Se rajoittuu idässä Kiestinkiin, etelässä Pistojärveen, pohjoisessa Kantalahden seurakuntaan ja lännessä Suomeen. Suurin osa kylistä sijaitsi järvien rannoilla, kuten Pääjärvi, Ruvanjärvi, Tumtsanjärvi, Koutajärvi jne. Itse Oulangan kylä oli sillä kohtaa, mihin Oulankajoki laskee. Siitä syystä puhutaankin usein Oulangansuun kylästä.

Kaikki Oulangan kylät kuuluivat 1920-luvulta lähtien ns. kiellettyyn raja-alueeseen. Kylistä on asuttuna nykyään vain Niska, joka sijaitsee Pääjärven koillisosassa. Koutajärvellä (Koutajärvenpää) asutaan myös, mutta se kuuluu nykyisin Muurmaskin piiriin. Suurin osa Oulangan kylistä jäin veden alle 1960-luvulla, kun Koutajoen vesistö valjastettiin voimatalouden käyttöön. Venäläiset partisaanit polttivat myöhäissyksyllä Kuntijärven kylän kokonaan ja Niskan kylän osittain 4.11.1941, Miikkulanlahden 5.11.1941. Soukelo paloi poroksi maaliskuun loppupuolella 1942.

Pääjärvi on alueen suurin järvi. Sen rannat ovat kiviset ja jyrkät. Tasaisia maita on vain Oulangan suistossa ja muiden jokien varressa ja suistossa. Pääjärvi on n. 60 km pitkä ja paikoin jopa 20 km leveä.

SONY DSC
Hupivideo metsäsuksimiehestä joka sujuttelee Kivakan huipulta järvisen 260 cm pitkillä sivakoilla, mutta miten siinä kävikään!? Maaliskuu 2011.

Vuoteen 1880 Oulanka kuului Kantalahden seurakuntaan. Mutta kun Koutaan oli 160 km matka ja huonot yhteydet, vuonna 1880 Oulankaan rakennettiin kirkko ja papin talo. Kauppias ja hyväntekijä oli Kuznetsov. Silloin perustettiin myös Oulangan seurakunta. Koska etäisyydet olivat pitkät papille tuli yli 3000 km matkataival vuodessa.

Suviaikaan liikuttiin veneillä

Venematkat saattoivat olla vaikeita. Jos koskipaikoissa oli vähän vettä, osa matkasta piti kulkea jalkaisin. Esim. Ruvasta pappi jatkaa Tumtsaan ja edelleen Koutajärvenpäähän, jonne matkaa oli 50 virtsaa. Paluumatka on vaikea, sillä silloin noustaan vastavirtaan. Koskipaikoissa vene täytyi vetää köysien avulla eteenpäin. Matkustajat menevät kävellen kosken rantaa, miten parhaiten selviävät, koettaen pitää kiinni kivistä, puista ja pensaista välttyäkseen suistumasta koskeen.

Kivakkatunturi ja Kivakkakoski, National Park Paanajärvi.

Niskasta matkatessa Soukeloon ja Ruvaan ohitetaan Kumajoen mahtava Kumankosken patuna. Vuosittain tätä koskea käyvät katsomassa suomalaiset ja muutkin ulkomaalaiset matkailijat. Vesi koskessa putoaa 43-45 metriä, ja putouksen alla on on hyvin syvä hiidenkirnu, vesipyörtäjäinen, koskapa sinne häviää, jopa neljän sylen pituinen tukki uiton aikana viideksi minuutiksi upoksiin. Sieltä se sitten sinkoutuu korkealle ilmaan kuin pärelastu. Samanlainen patuna kuuluu löytyvän Kivakkavaaran alta.

Vienanrannalle Oulangan kylästä johtaa kolme reittiä. Niistä ensimäinen Kiestingin kautta Kieritkylään(170). Tonen menee suoraan talvella Koutajärvelle (100), kesällä tämä tie vie Knäsöihin. Kolmas tie vie Ruvan ja Koutajärven kautta Knäsöihin, ja se on käytössä kesät, talvet (130). Ruvan kylässä, jonne Oulangasta on matkaa 40 virstaa, on semstvon asema. Siitä edelleen Knäsöihin on matkaa 90 virstaa.  Kesällä tämä reitti on hyvin vaikeakulkuinen, kun matkalla on pitkiä veneenvetotaipaleita.

Kun matkat olivat pitkiä ja vaikeita, kaikki tavarat pyrittiin kuljettamaan talvella lumikelien aikaan. Siksi kauppiaat hankkivat kaikkea tavaraa, ja ne riittivät yleensä aina kevätrospuuttoon saakka.

Veneranta Olangan kylän niemessä.

Toimeentulo

Toimeentulonsa Oulangan väki saa pääasiassa metsätöistä ja Koutajoen uitoista. Syynä on se, että kelvollista peltomaata on vähän. Enimmäkseen kylvetään ohraa ja vähän syysruista. Sato on yleensä hyvä, mutta määrältään pieni. Omaa leipää riittää vain joulukuulle asti.

Kotieläimiä on vähänlaisesti, koska rehu ei riitä talven yli. Metsä-ja uittotyössä hankkii hyvin. Viime vuonna kaksi miestä ja hevonen tienasivat helmikuulle asti 500 ruplaa mieheen.

Hevosia on melkein joka taloudessa. Lehmiä puolestaan 2-3 ja lampaita 5-6 kpl. Kaiken kaikkiaan Oulangassa oli 210 hevosta, 420 lehmää ja saman verran lampaita. Poroja oli noin 1000 päätä.  Ennen niitä oli paljon enemmän. Poroja oli kadonnut runsaasti petojen suihin, vaeltanut Suomeen, ja paljon niitä oli myös teurastettu.
Asukkaita Oulangan kylässä oli vuonna 1909 paikkeilla seuraavasti; miehiä 120, naisia 107 ja taloja 25 eli yhteensä 227 asukasta.

Porotalous kuului Olangan kylien peruselinkeinoihin.
Louis Sparren maalaus retkellään 1892 Paanajärvelle.


Asujamisto

Karjalaisten talot olivat kaksiosaisia. Etuosassa perhe elää vakituisesti, ja peräosa on varastohuoneena, talvella usein kylmillään. Pukeutumisessa jäljitellään suomalaisia naapureita.
Ruokavalikoima koostuu seuraavista lajikkeista; kala- ja liharuokia, suolakalaa ja perunaa, piirakat ja monenlaiset kukot. Rieskaa ja reikäleipää valmistettiin itse vähän hapatettuun taikinaan.
Nuoriso oli myös Oulangassa oppinut pelaamaan korttia, ja osasivatpa hekin jo juopotella.
Oulangan kirkko oli järjestyksessään toinen. Ensimäinen paloi toukokuussa 1902, ja syttymissyy pysyi epäselvänä. Uutta kirkkoa varten kerättiin rahaa 300 ruplaa. Kaadettiin 800 puuta hirsiä varten. Arkangelin ja Holmogorin piispa lahjoitti Karjalan veljeskunnan Kemin osaston kautta 5000 ruplan arvopaperit. Kirkko valmistui vuonna 1910.

VARTIOLAMMEN KYLÄ

Vartiolammen asutus. Karjalan heimo 2001.
Retki Vartiolammen entisen kylän kautta Kivakkakoskelle 1990-luvun loppupuolella.

Paanajärven lähinaapurikylä oli kaunis Vartiolammen kylä. Se sijaitsi Oulankajoen rannalla loivasti jokeen viettävällä lounaisrinteellä. Rinne jyrkkenee rantaan laskeutuessaan. Kylästä katsottuna joen eteläpuolella sijaitsee Kivakkatunturi, joka kohoaa n. 500 metrin korkeuteen merenpinnasta mitattuna. Kivakka komistaa upeasti kylämaisemaa ja alati osuu katsojan silmiin.

Tupauuni Vartilammen talossa.
Kuva Vartilammen kylästä Kivakalle 1911. Sireliuksen kuva.

Laajalla kyläaukealla, jokivarren törmässä, sijaitsivat rakennukset lähellä toisiaan. Suurin osa oli samassa rivissä, ja muu alue oli viljavana peltona ja niittyinä. Kylän kaakkoispäässä oli tsasouna ja kalmismaa. Suurimmat talot olivat Jaakkonen, Homanen ja Ortjonen. Talot olivat kylän keskellä.
Vartiolammen, Oulangan kylän ja Paanajärven yhteydenpito oli jatkuvaa. Tiivis kanssakäyminen luontui kätevästi jokivartta pitkin. Tosin Oulangan kosket rajoittivat tavaran kuljetusta. Esimerkiksi Kivakkakoski jouduttiin ohittamaan maitse. Pääuomaa pitkin ei edes taimen päässyt nousemaan, mutta sille luontui paremmin  Kivakan alapuolinen jokiuoma, joka yhtyy päävirtaan Vartiolammen (pudas) suvannolla, ja alajuoksulla Kivakkakosken alapuolella. Myös Kivakan alapuolinen Hämekoski oli vaikea, ja pystyttiin laskemaan vain isoilla tukkilaisveneillä.

Vartiolampi laajentunut Oulangan jokiosuus. Taustalla Kivakka.

Kylässä asusti Arhipovin suku todennäköisesti jo 1785 alkaen. Tämä suku asutti kylää sen elinkaaren loppumiseen saakka. Vuonna 1930 kylässä oli parikymmentä taloa. Sen jälkeen seuranneet karkoitukset jättivät vauraimmat talot tyhjiksi, ja niitä otettiin muuhun kuin asumiskäyttöön. Mm. Iivana Homanen vietiin Siperiaan, ja sen jälkeen hänen uudehko talonsa otettiin klubikäyttöön. Siinä toimi myös 1931 perustetun kolhoosin toimisto.
Vartiolampelaiset elivät myös maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, kalastuksesta ja metsästyksestä. Myös merkittävää liiketoimintaa ja kauppaa harjoitettiin. Kerrotaan Iivana Homasella  olleen joskus jopa 15 lehmää ja useita hevosia. Ohra ja peruna kasvoivat hyvin kyläaukealla ja kylän ulkopuoliset heinäniityt olivat erinomaisia.

Vartiolammen talot. Karjalan Heimo 2001.

Vartiolammen naiset olivat ahkeria käsityöläisiä. He hoitivat myös talon ulkotyöt nuottauksesta alkaen miesten poissaollessa. Naisten puvut tehtiin kirkkaanvärisiksi ja niitä saattoi olla vauraampien talon tytöillä kirstun täydeltä. Oli kesä-ja talvipukuja, arki-ja juhlapukuja ja monenlaisia liinoja. Punaväri oli suosittu.
Kylän talossa lattiat pidettiin hyvässä maalissa. Naiset pesivät ne viikoittain. Seinät ja katto pestiin kerran vuodessa.

Olangan kyläkunnan kalamajoja lähisaaressa.
Oulankajokisuulla kalassa. Päästiin kuvaamaan ilmeisen harvinaislaatuinen pikkunahkiainen joka lymyili rantahiesussa. Kuvaamisen jälkeen nilviäinen vapautettiin takaisin kotipaikalleen.

Kalastus

Oulankajoki, Pääjärvi ja lukuisat pienet järvet kylän ympäristössä antoivat lohta, nieriää, siikaa, muikkua ja muuta kalaa. Parhaina päivinä yhteisestä Pudaksen padon rysästä (Pudas oli Kivakan eteläpuolinen Oulangan jokihaara) voitiin saada jopa kaksi venelastia lohta, 60-80 kpl, jotka olivat painoltaan 3-8 kiloon. Suuri rysä oli valmistettu ohuista rimoista. Rysän kokijoina olivat kokeneet kalamiehet mm. Matti Arhipoff, joka oli myös tunnettu porojen teurastaja.

Saalis jaettiin kylän taloille niiden verollepantujen miesten pääluvun mukaan. Jakoon sovellettiin myös perheen todellista päälukua, jolloin kaloja jouduttiin usein halkaisemaan.

Kivakkakosken alapuolelta sai uistimella useita lohia illassa. Hyviä harrivesiä, nivoja ja pienempiä koskia oli Oulankajoessa runsaasti. Ongella käytiin joen yläjuoksulla. Nuotanvedossa ja talvikalalla käytiin Pääjärvellä, Tsiprinkajärvellä, ja jopa Vienanmerellä asti.
Esim. Iivana Homasen ja Timo Arhipovin nuottakunnilla oli Pääjärven Varpasaaressa 1910 paikkeilla useita kalapirttejä ja kala-aittoja. Pirttejä ja aittoja saivat käyttää myös muut nuottakunnat ja jopa ulkopuoliset. Läheisyydessä olivat myös Borodkinien ja Isakovien pirtti. Hyvänä kalapaikkana pidettiin Päälahtea. Taloilla oli myös omat nimikkojärvensä. Homasella ja Pastuhoveilla oli esim. Kirveslampi (lohta), ja Tsiprinkajärvi, joka oli hyvä muikkupaikka.

Nuotan veto käynnissä.

Syksyllä tuohustettiin Oulankajoesta lohta, harria, haukea ja madetta. Keskellä jokea ei tuohustettu, mutta molemmilla rannoilla saattoi olla tuohustaja yhtäaikaa.

Tuohustuspyynti eli suomalaisittain tuulastus atraimen avulla.

Poronhoito

Vartiolammen pohjois-ja länsipuolella olevat muhkeat jäkäläkankaat tarjosivat poroille runsaasti ruokaa.  Talveksi porot vietiin tunturiin, Tolvantojärven selkosiin noin 70 kilometrin päähän. Homasella oli parhaillaan 340 poroa, Jaakkosilla 280 Arhipovilla 150. Näin suuria porokarjoja hoitamaan tarvittiin useita talon miehiä ja ulkopuolisiakin. Porotalouden tuotteita riitti myyntiin ja niillä oli suuri merkitys kuljetuksien hoidossa.

Vartiolammen yritystoiminta

Iivana Homasella oli monenlaista yritystoimintaa. Hänellä oli mm. viisi kauppaa, joita hoitivat hänen veljensä. Homanen urakoi myös tukinuittoa Kuusamosta Oulankajokea pitkin Paanajärveen, Pääjärveen ja edelleen Vienanmerelle asti (1914-1919).

Olangan kirkko 1911, Sirelius.

Iivanalla ja Jaakkosella oli kylän lähimmässä Iivanankoskessa mylly, saha, hyvä kämppä ja aitta. Lisätuloja saatiin rahdinajosta Vienanmereltä Kuusamon kautta Ouluun ja takaisin.
Paanajärveläiset, jotka usein vierailivat Vartiolammella, milloin ostoksilla, tansseissa tai muilla asioilla kertovat vieraanvaraisuuden olleen hämmentävää. Ruokaa oli runsaasti ja sitä tarjottiin auliisti.

Oulangan kylät jatkosodan aikaan 22.2.1943

Oulangan kylän asutuskartta.

Oulangan aluepäällikön, sotilasvirkamies Kalle Hongan tekemästä raportista käy selville, että suurin osa Oulangan kylistä oli kärsinyt sodan aikaisen hävityksen. Enimmäkseen kylät oli poltettu. Tällaisia kyliä olivat esim. Niska, Ruva ja Kuntijärvi. Muissakin kylissä tuhoja oli enemmän tai vähemmän. Jatkosodan aikana Oulangassa toimi sotilashallinnon alue-esikunta ja Kankaisissa oli paikallispäällikkö. Tehtävät jäivät melko vähäisiksi, koska asutusta ei ollut. Joulukuussa 1943 esikunta lakkautettiin ja siirrettiin Kiestingin alueeseen.


Lähdeaineistona on käytetty Karjalan Heimon julkaisua vuodelta 2001 n:o 9-10. Vartiolampi osio perustuu Ilmari Homasen artikkeliin. Oulangan kylää ja piiriä koskevat tiedot samaisesta lehdestä. Alkuperäinen teos; Arhangelskaja, Eparhialnaja Vedomosti 1909:4. Kirjoittaja Leonid Shilov, suomentanut Nina Lavonen.

Helsinki 28.4.2013
Veli M. Leinonen

Pääjärven Niskankylä

Lähdeaineistona käytetty myös Karjalan heimon numeroa 9-10/ 2001Nuorusjokivartta 1996. Kumakosken voimalalaitoksen myötä 1966 laajentunut järvi hautasi alleen useita kyliä ja pystymetsää, mikä näkyy paikoin vieläkin varsin selvästi.
Kuvateksti Karjalan kielellä yllä mainitun kirjoittajan saatesanoin.

Niskankylässä 1990-luvulla
Niskankylä Pääjärven Kuntijokisuulla

Lähdeaineistona käytetty Karjalan heimon numeroa 9-10/ 2001

Niskan nousut ja tuhot 

Pääjärven pohjoisosan koilliskulmassa on pieni Niskankylä, joka on joutunut taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta jo 1900-luvun aikaisissa mullistuksissa. Mm. Jaakko Fellman kertoo vuoden 1829 tiedon mukaan kylässä olleen vain kuusi asuintaloa. 1905 taloja oli jo 18, 1930 niitä oli jo 27. Suurimmillaan asukasluku oli 1970 tienoilla, kun taloja oli jo yli kuusikymmentä.   
Syksyllä 1941 kylä toimi neuvostopartisaanien operointialueena.  Loppuvuonna 4.11. 1941 partisaanit vetäytyivät Miikkulahteen ja polttivat lähtiessään kaikki kylän rakennukset.  

Sodan jälkeen Niska nousi tuhkaraunioistaan uuteen aikaan periksiantamattomien ja kotiseuturakkaiden aikalaisten palatessa kotiseudulleen. Mutta jo 1964 kyläelämä koki uuden uhkan. Kumajoen Kumankoskeen valmistui uusi voimalaitos, joka tuli hukuttamaan kaikki Pääjärven silloiset kylät. 

Vesialue laajeni n. 20% nostaen veden korkeuden yli n. 9 metriä alkuperäisestä (toisien tietojen mukaan 6-7 metriä).  Useimmat ranta-alueen Pääjärven kylät peittyvät veden alle. Osa puustosta jäi kaatamatta ja varsinkin jokisuilla, on vieläkin nähtävissä vedessä törröttäviä kelopuita.  Mutta Niskan kyläläiset eivät antaneet periksi, vaan siirtivät ja rakensivat talonsa uudelleen yläpuoliseen maastoon. Kylään saatiin päiväkoti, terveysasema, koulu, posti, leipomo ja säähavaintoasema, joka siirtyi uuteen sijoituspaikkaansa Oulangan kylästä.  Koska Niska oli vain vesiyhteyden varassa, aloitettiin myös tieyhteyden rakentaminen itäpuolelta kohti Heinäjärven ja Jelettijärven tieyhteyttä, kohti Kiestinkiä. Tieurakka oli valmis vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1996, jolloin itsekin saavuin ensivierailulle kylään.  

Niskankylän peruselinkeinot

Kylän pääelinkeinoja olivat poronhoito, kalastus, uitto-ja metsätyöt. Kalastuselinkeinoa suoritti puolenkymmentä, neljän miehen kalastusprikaatia. Myöhemmin Pääjärven kalastuskolhoosiin kuuluneella prikaatilla oli käytössään 80 suurta mertaa, 400 kapronverkkoa ja kahdeksan moottorivenettä. Kalanjalostus tapahtui runsaan 60 kilometrin päässä Sohjanassa, minkä toimintaa pyrittiin elvyttämään vielä 1990-luvullakin. Kalat kuljetettiin Kuman kautta Kantalahteen ja siitä edelleen Venäjän markkinoille. Poronhoito päättyi sotavuosiin, eikä enää elpynyt muutamista yrityksistä huolimatta. Samoin kävi tukinuitolle.
Niskankylästä Pääjärven suuntaan.
Juhannus Niskassa 1996
Kumajoen Kumakoski  
Kumajoen Kumakoski

Ennen sotia Kuntijoki saattoi olla täynnä tukkeja. Kootut tukkilautat toimitettiin hinaajien toimesta Tuoppajärven ja Pääjärven rannoilta Kuntijokisuulle Niskaan. Siitä ne uitettiin Kuntijoen kautta Kumajokeen ja edelleen Soukelojärveen. Koutajoen kautta ne päätyivät Kantalahden ja Knäsöin sahoille. 

Kerrotaan, että Kuman koskeen syntyi aika usein tukkisuma, jonka purkaminen oli ammattimiesten työtä. Pahimmat sumat jouduttiin purkamaan räjäyttämällä. Moni tukkilainen myös hukkui pudotessaan hurjaan koskeen. Kerrotaan Kuman jylinän kantautuneen jopa 25 kilometrin päähän. Kuman pudotuskorkeus oli 43 metriä.  

Ilmari Kianto vieraili Kumankoskella 1914 ja kirjoitti "Vienan virroilta" teoksen.  Siinä hän kertoo:"Tässä se oli Pohjolan Imatra - Kuma kuuluisuus".  

Koutajoen vesistö valjastettiin Knäsöin voimalaitoksesta alkaen, jonka jälkeen valmistui voimalaitos Iijovajoen Kallikorvan koskeen ja viimein 1964 valmistui Kuman voimalaitos. 

Veden pinnan noustua kulttuurihistoriallisesti arvokkaat rantakylät Pääjärvellä peittyivät veden alle. Näitä kyliä olivat mm. Oulanka, Niska, Laitasalmi, Sohjanansuu, Kuntikylä ja Miikkulanlahti.   

Tänä päivänä ainoastaan Niskakylä ja Sohjanankosken Sohjana Tuoppajärven ja Pääjärven välisellä kannaksella ovat joten kuten elinvoimaisia ja asuttuja. Edellä mainitun kosken veden virtaus voi muuttua veden pinnan noustessa. Ennen Sohjanankoski virtasi Pääjärven suuntaan, mutta nyt se voi olla myös päinvastainen. Paikallisten mielestä Pääjärven lohikanta lähes hävitettiin ja tilalle saatiin hauki. Tilanne lienee muuttunut nykyisin jo paremmaksi kalastusrajoituksien ansiosta.  
Kumankoski SA-kuva, Vilho Uomala 1942. Kosken patoamisen jälkeen 1964 Pääjärven vedenpinta kohosi 9 metriä.
Pääjärvi osoittautui antoisaksi kalapaikaksi.
KIESTINGIN KAUTTA NISKANKYLÄÄN  

Käynti Niskan kylässä alkoi kiinnostaa minuakin ja niin päätettiin yrittää kylään jo 1996 talvella. Se jäi kuitenkin vain yritykseksi, koska tiet olivat auraamatta. Lapion varressa heiluttiin alvariinsa auton juuttuessa lumeen ja niin palattiin takaisin, kun vielä päästiin.

Uusi yritys tehtiin elokuussa, jolloin päästiin suuremmitta vaikeuksitta kylään. Kyllä silloinkin siltojen ylitykset olivat haastellisia, mutta pienen vaivannäön jälkeen ylitykset onnistuivat. Tarkoituksenamme oli tutustua kylän mahdollisuuksiin toimia retkiemme tukikohtana.

Pääjärvi ennen

Saavuttuamme kylään katselimme aluksi Pääjärven maisemia laivalaiturilta. Etualalla näkyi Niskasaari, ja kymmenen kilometrin etäisyydellä järven suurin saari Lupitski, jonka länsipuolen jyhkeät maisemat olivat tulleet meille jo tutuiksi kalastusreissuillamme.

Pääjärvessä on laskettu olleen 66 saarta, joista tusina oli isoja saaria ja loput pienempiä. Ennen säännöstelyä järven pinta-ala oli ollut saarineen 755 neliökilometriä. Nyt vesiala oli noin 20 % suurempi ja syvyyslisäys 6-7 metriä. Järvi oli ollut vajaa 50 km pitkä, 31 km leveä ja keskisyvyys oli 15,4 metriä suurimman syvyyden ollessa 49 metriä. Kauempana lännessä, kuudentoista kilometrin päässä häämötti Päänuorunen, entisen Kostovaaran maisemissa. Runsaan parinkymmenen kilometrin päässä, lounaan suunnalla, näkyi myös Kivakan yliset.  
Niskankylän nuoria 1996

Niskassa itki Olga

Olga oppaamme Elena Efimovan kanssa kuvattavana saunan edustalla.

Pikkuhiljaa siirryimme kyläraitille etsimään kortteeripaikkaa. Päästyämme kylän pohjoispään kaivolle, palasimme takaisin kysyäksemme eräästä siistin näköisestä hirsitalosta majapaikkaa.

Talon piipusta tuprusi savua, joten talossa oltiin kaiketi kotosalla. Porstuan kautta pirttiin päästyämme sisällä hääräsi mummo, joka esittäytyi meille Olgaksi. Selvitettyämme asiamme Olga toivotti meidät tervetulleiksi. Ryhdyimme pian saunan lämmitykseen ja odotellessamme söimme pienen Olgan valmistaman perunasienipaistoksen.

Saunottuamme palasimme pirttiin ja ihmettelimme, kun Olga itki keinutuolissaan. Tätä tapahtui tuon tuosta uudestaan myös ulkosalla. Pakkohan meillä oli selvittää mistä oli kysymys. Ja niin hän kertoi järkyttävän sattumuksen, jonka seurauksena hän oli menettänyt aviopuolisonsa, poikansa ja vävypoikansa.

Miehet olivat menneet verkkojansa kokemaan myrskyn yllättäessä heidät keskellä Pääjärven selkää. Miehistä ei löytynyt muuta, kuin yksi kelluva kumisaapas. Tämä suru oli vienyt Olgan elämänhalun, ja toivottomuuttaan hän itki tuon tuosta. Hän oli tuolloin jo yli 80-vuotias ja asui yksin mökissään. Leskeksi jäänyt tytär oli muuttanut Belomorskiin ja jokainen voinee kuvitella, että elämä ilman miehistä apua oli aika raskasta, tuossa omavaraistalouden varassa elävässä Niskankylässä.

Mekin koimme Pääjärven hurjan myrskytuulen voiman seuraavana päivänä.  Vaikka meillä oli kelvollinen moottorivene vaahtopäät olivat niin korkeita, että verkkojen laskeminen ei tullut kysymykseen. Kokeilimme toki pienen matkaa edetä järvelle, mutta palattava sieltä oli. Eteläinen tuuli puhalsi järven suuntaisesti ja tovin aallokossa ajelun jälkeen, katsoimme viisaimmaksi palata takaisin. Myrskyn jatkui myös seuraavina päivinä, ja niin palasimme ilman kalastuskokemusta Suomeen.

Parin vuoden kuluttua tuosta tapaamisesta kuulimme Olgan halvaantuneen ja myöhemmin nukkuneen pois. Hänen muistonsa kunniaksi kirjoitin myöhemmin runon ”Niskassa itkee Olga”.

Helsinki 28.12.2019

Veli M. Leinonen