Lotta Lunkreeni ja Eldankajärven jää

Erkki Tiesmaa ja Elsa Lampi Paavolankankaan Murju-korsun edustalla.
Lotta Lunkreeni ja Eldankajärven jää

Jo monioita vuosia sitten Jyrki Iivonen julkaisi Hesarissa tarinan jatkosodan aikaisesta ”Eldankajärven jää” kappaleesta, jota olen siteerannut jo aiemmin. Artikkelissa kerrotaan ”Eldankajärven jää” kappaleen olleen valistusupseeri kapteeni Erkki Tiesmaan sanoittama.
Edellä mainittu tarina saa nyt jatkoa. Löytyipä kirjahyllystäni parikin teosta, joissa kerrotaan aiheesta laajemmin. Teokset ovat ”Nainen sodassa” (Valitut Palat 1995) ja Einari Kukkosen ”Elämää juoksuhaudoissa” 1985. Mainitut teokset toimivat tämän tarinan lähdeaineistona. Artikkelikuvat mainitun ”Nainen sodassa” kirjasta.

Tuosta ratkiraadollisesta laulusta kerrotaan tehdyn kolme eri levytystä kevättalvella 1942, joista Jori Malmsténin PSO:lle laulamaa ei julkaistu. Mainituista levyjulkaisuista Soinnulle sen lauloi A.Aimo ja Saarikolle Korsukuoro. Kerrotaan everstiluutnatti Simo Mäkisen antaneen ”käskyn” tehdä pojille kunnnon rallin, ”ettei tarttis aina noita iänikuisia siviiliralleja lauleskella”. Ja niin Tiesmaa pisti runoratsunsa laukkaamaan. Säveleksi muistui mieleen hänen ylioppilasvuosiensa aikainen saksalainen ”Fred Markushin Ali-baba-foksin” sävel-aiheeseen sovittama ratkirealistinen korsulaulu, jonka tunsi pian jokaikinen. Laulu levytettiin vielä uudelleen kahdesti ”Musketöörien” toimesta v. 1959 ja KY:n laulajien toimesta v. 1971.

Kerrotaan mainitun kappaleen saaneen soittokiellon silloisissa Ylen ohjelmissa. Tätä hiukan ihmeteltiin, koska itänaapuria ei mollattu alkuperäissanoituksessa lainkaan. Soittokielto saattoi syntyä levytysversioihin syntyneiden tekstimuunnoksien takia (esim. ”ei oo hevosella heiniä” muotoon, ”ei oo ryssällä heiniä, syövät tallista seiniä”), mutta syy saattoi olla myös pelkkä tekstin raadollisuus.

Lotta Lunkreenin esikuva

Kerrotaan valistusupseeri Tiesmaan tehneen ”Eldankan” sanoituksen yhden iltapuhteen kuluessa ”Murju” korsun kämppäkavereiden innostamana ja avustamana. Sitä laulettiin korsuissa ja asemiesilloissa. Sen realistiset ja hirtehiset sanat osuivat suoraan ajan ytimeen. Niihin oli saatu ympätyksi tiivis annos asemasodan tunnelmaa. Oli patterien paukkumista, korttipeliä korsun kaminan loisteessa, läskiä, lotinaa ja eukon ikävää. Paikallinen nimistö ja ajankohtaiset tapahtumat oli niinikään tallennettu. Kerrottiin esim. Munakukkulasta,  joka oli menetetty taistellen, ja Makkarakukkulasta, jonka pojat onnistuivat pitämään hallussa. Kesämuistoja olivat mm. liukumiinat ja riukujen prykäämiset.

Honkien varjossa sumppia keittävällä lotta Lunkreenilla oli myös esikuvansa tosielämässä. Hän oli Elsa Lampi, sortavalalaistytö, joka tuolloin toimi muonituslottana JR 32:ssa. Samassa rykmentissä palveli myös Erkki Tiesmaa. Tiesmaa oli tunnettu kokkapuheiden pitäjä ja vitsinikkari, joka tapasi antaa lotille lempinimiä. Ja niin Elsakin sai omansa ”lotta Karoliina” lempinimen, joka oli siis Eldankanjärven jää-laulussa mainitun  ”lotta Lunkreeni” esikuva. Kerrotaan ”Lotta Karoliinassa” olleen kaikkien peruslottien hyvät ominaisuudet.

Rintamalotta Elsa Lampi lähemmin

Elsa palveli kaikki sotavuodet. Talvisodan syttyessä hän oli 21-vuotias. Aluksi hän toimi muonituslottana kotikaupunkinsa Sortavalan sotasairaalan keskuskeittiössä. Se oli ankaraa aikaa nuorelle naiselle, joka joutui päivittäin kohtaamaan sodan karun todellisuuden syöttäessään vaikeasti haavoittuneita, kädettömiä, näkönsä menettäneitä ja lopen uupuneita miehiä. Jatkosodan aikana Elsa työskenteli Vuonnisen kylän tienoilla vuoden päivät muonituslottana, kun Uhtuan suunnan tietä paranneltiin työmaakomppanian toimesta. Tuolta Elsa siirtyi Uhtualle, missä hän toimi koko sodan loppuajan.
Paavolankankaan lottakanttiinissa Elsa keitteli ”sumppiaan”, kuljetti muonia etulinjan tuntumassa olevaan komentokorsuun ja etulinjaankin. Elsa oli avulias, ystävällinen, iloisesti hymyilevä, oikea mielialojen kohottaja sodan ankean arjen keskellä. Näin muisteli Elsaa JR 32:n tiedustelu-upseeri Jouko Pesola, joka oli Tiesmaan mukana synnyttämässä  ”Eldankajärven” laulun sanoja kuin myös esittämässä ko. laulua korsuissa, teltoissa ja asemiesilloissa.
Näin Lotta Lunkreenista ts. Elsa Lammesta tuli elävä legenda. Erkki Tiesmaa muisti Elsaa vielä lottakanttiinin vieraskirjassa, kun Elsa käväisi auttamassa äitiään Sortavalassa parin kuukauden lomalla. Tässä vielä lopuksi Tiesmaan
Elsalle kirjoittama runo:

Täällä aikansa pikku Karoliina keitti,
paisti klubiruuat, vyöllä esiliina.
Kanssa lotta Helunan ol kiivas päivän tahti,
päivät oli ruokkimassa, yöllä Murjun vahti.
Ero tuli, kanttiinille Karoliina kulki,
siellä saman töitten innon aina saattoi julki.

Nyt hän, pikku Karoliina, lähtee kauas kottiin,
hyvän muiston jättää meihin ynnä lottiin.
Kiitosta vain, Karoliina, onnellista matkaa,
mihin ehtii hän, jos aina Uhtuan tyyliin jatkaa.

Uhtan tyyliin Elsa jatkoikin loppuun asti. Kun Lotta Svärd-järjestö 23 marraskuuta 1944 lakkautettiin, Elsa hakeutui muonitustöihin Rovaniemen Työmaahuollon (ts. lottien työn jatkajajärjestö). Lopullisesti Elsa siirtyi siviiliin 1945 jolloin sota-ajan komennusta oli kestänyt kokonaiset viisi vuotta.

(lähdetiedot Valitut Palat – Nainen sodassa, Raili Malberg, Elsa Vanhalan haastattelu 15.5.1995)

Hki 9.9.2021 Veli M. Leinonen

Pihkapuulta maistuvaa aitoa suomalaista

Pihkapuulta maistuvaa aitoa suomalaista

Vilja peltoon peitettynä kevätkylvöt tehtiin,
pitkän talven taittuessa kesä tulla ehtii,
hiirenkorvan tultua mahla koivupuussa,
sokerisen maukasta kuin makiainen suussa.

Nila irtoo parhaiten ennen juhannusta,
myös pihkapuussa pursuaa mahlamakustusta,
ukko ottaa kätöseensä pian pihkakirveen,
honkaa sillä kopsuttaa, eikä se oo hirvee.

Metsäelo ruskea saa loven kohta kylkeen,
petäjäiseen isketään,  kirves lastun sylkee,
kaatuu pian petäjäinen kosteikkoisen maahan,
leipäviljan jatketta perheelle näin saahaan.

Nuori, suora oksaton, pettupuista parhain on,
pihkaa pitää välttämän, tuuliparkkii vähemmän,
vaalenruskee parahin, liinan ihka irtoovin,
tyveen lippa veistäen, kannon kantaan kaataen.

Nylkyveitsi valmistetaan lujaan oksapuiseen,
nelikulma leikataan kyynärmittasuiseen,
iltarupeen tultua kaarnakuoret silvitään,
nilakerros paljatuen liinat niistä jälkeen jää. 

Liinat saavat kuivahtaa tovin auringossa,
sitten niitä paahdetaan uunin ahdingossa,
karvas pihka poistetaan tervastuoksuisesta,
ei silloin vatsaa kourista, ei tuu turvotusta.

Leivinuunipaahteessa pihka pintaan kiehuu,
raavinpuukko kätösissä paistaja nyt liehuu,
liinat kuivuu käpristyen torvitolleroiksi,
punaruskee väriltään muuttuu haperoiksi.

Jälkilämmöin kuivatellaan haperoiset liinat,
on kohta niitä survomassa pappa, mummo, miina,
petkeleellä pieksetään ne murumurkinaksi,
ja puulla pyöröpäisellä huhmar’pettuisaksi.

Vielä kerran siivilöidään seulasihtisessä,
ja karkee rouhe jauhataan käsikivisessä,
sekaan kyllä heitetään myös oikeata viljaa,
hartiat kun kipeytyy ollaan hiiren hiljaa.

Punaruskee pettujauho katovuoden kantoi,
nälkämaassa toivoa  se elovuoteen antoi,
pettuleipä perusruoka oli kotimaista,
pihkapuulta maistuvana aito suomalaista.

Hki 8.9.2021 Veli M.

Runomuotoon kirjoittamani "pettujauhon valmistuskronikan" lähdeaineistona käytetty kuvien kera Götha ja Reima Rannikon "Kainuun leipä" kirjasta (1978).

Palvelukonseptin ihanuuksia ja Vispiläkauppa

Vispiläkaupan vispilä ja vilkkuvalohattu
Palvelukonseptin ihanuuksia ja Vispiläkauppa

Lienee palvelualan ammattilaisen sisäsyntyistä mielenkiintoa kiinnittää huomio siihen, miten kulloisessakin kohdalle sattuneessa ostospaikassa näkyy kaiken asiakaspalvelukulttuurin perusasia, eli tapa tervehtiä. Itse pääsääntöisesti äänestän jaloillani lähes poikkeuksetta joka ikisen paikan, missä tätä asiakaspalvelun perusasiaa ei osata.

Toki ymmärrän etteivät kaikki halua tulla huomioiduiksi lainkaan, mutta sepä onkin kunkin itsensä omaa umpimielisyyden yksityisyyttä. Sattuuhan niitä huonoja päiviä itse kullekin, jolloin ärsyyntymisherkkyys epämieluisan asiakaspalvelukohtaamisen aiheuttamaan reaktiooon on kuin tulen sammuttaminen bensiinillä.

Kerran sain välitöntä omakohtaista palautetta ”hyvän huomenen” toivottamisesta sanoin ; kuulehan veliseni, kyllä se riittää hyvin tuo pelkistetty ”huomenta”! Onkin mukavaa, että tervehdyskultuurin moninaisuus erilaisine paikallisine tervehtimistapoineen toimii. Maassa maan tavalla ja maakunnassa maakunnan tavalla, voisi sanoa. Riippuen missäpäin Suomea liikutaan kuullaan mm; Moi, moikka, hei, heippa, terve, moro jne. Eikä aina ole tarpeen sanoa mitään, mutta pienimmillään asiakkaan kohtaamisessa riittää miellyttävähenkinen pään nyökkäys katsekontaktin kera. Niin arkiselta, tylsältä ja kyllästyttävältä kuin se saattaa palveluhenkilön mielessä tuntua, on tärkeää millä äänenpainolla tervehdys esitetään. Ei saisi olla ylimielistelevä, ylimairea tai väkinäinen. Luonnollisen oman itsensä näköinen tapa silmiin katsoen on varmasti paras tapa.

Kautta aikojen Suomessa ja muualla maailmassa on osattu asiakaspalvelun hienoudet. Omakohtaisen  parhaan asiakaspalveluoppikoulun sain suorittaa Rovaniemen Pohjanhovissa 1970-luvun alussa, jonka palvelukonsepti toimisi loistavasti tänäkin päivänä missä tahassa maailman kolkassa.

Aikanaan Kantaravintolat Oy:n asiakaspalvelukouluttajana toimi edesmennyt Bertil Johansson. Pääsin hänen työparinaan näkemään ja oppimaan, kuinka erilaisia asiakaspalvelun hienouksia voidaan opettaa. Mainittu yhtiö toteutti koko silloisen henkilöstön kattavan koulutusprojektin. Koulutusrupeama kesti kokonaisen viikon. Bertil tarkasteli kulloistakin aihetta lähestymällä teemaa kertomuksellisen esimerkin avulla. Hänen alustukset olivat useinkin hupaisia, ja niiden tarkoituksena oli ennen kaikkea herättää kuulijakunnan kiinnostus käsiteltävänä olevaan aiheeseen.

Yksi tarinoista oli Hilton vs. Marriot johtajien tapaaminen. Kaverukset päätyivät keskusteluun, jossa väiteltiin asiakaspalvelun paremmuudesta yhtiöiden välillä.  Olipa kysymys mistä tahansa asiakaspalvelun kommervenkistä, oli toisen osapuolen vastaus aina ”niin meilläkin”, ”näin mekin teemme”, joten hotelliketjujen  paremmuus oli enemmän kuin vaikea todentaa. Vielä kuitenkin yritettiin, ja niinpä Hiltonin johtaja kertoi esimerkillään, miten he korjaavat tilanteen, jossa pöytäseurueen daamin rintaliivien olkain on päässyt valahtamaan ikävästi olkapäältä.
Hiltonin johtaja kertoo, että hovimestarimme siirtyy huomaamatta daamin taakse ja pitkävartista cocktailusikkaa käyttäen olkain nostetaan paikalleen huomaamatta. Mutta taas, jälleen kerran, Marriot-johtaja toteaa;näin mekin teemme, mutta me teemme tuon lämmitetyn lusikan avulla!  Joten ratkaisu paremmuudesta oli sillä selvä.

Itse olen vankasti sitä mieltä, että juuri tervehtimiskulttuuri ja asiakkaan huomioiminen on kaiken asiakaspalvelun- ja myyntityön alku ja perusta. Siitä ei kannattaisi kenenkään tinkiä. Valitettavan usein näkee lähimarketeissä tympääntyneen näköistä henkilökuntaa kymmenittäin ohittamassa sinut huomaamattomasti, vaikka pienellä pään käännöllä huomaisi, että asiakkaalla näyttäisi olevan jotain kysyttävää. Joskus marketissa on vain yksi kassa ilman näkyvillä olevaa muuta henkilökuntaa. Tällöin apua tarvitseva asiakas harhailee sinne tänne löytääkseen etsimänsä. Ei ole ketään keltä kysyä!
Usein kassatoimihenkilö on myös tympääntynyt ja työn uuvuttama, että mitään tervehdyksen tapaista on turha odottaa. Sen sijaan keltaisissa lehdissä julkaistaan pitkä lista siitä, miten meidän asiakkaiden tulisi valmistautua kassahenkilön kohtaamiseen. Se on pitkä lista, joka meidän tulisi ulkoa opetella kuin katekismuksen kymmenen käskyä aikoinaan. Mitäpä jos siellä opiskeltaisiin ja sisäistettäisiin myös asiakaspalvelun keskeiset toimintatavat lista siitä, miten toivoisimme meitä palveltavan?

Mutta kuten kaikki hyvin tiedämme, asioimme mieluusti niissä paikoissa joissa asiakaspalvelu tervehdystapoineen hallitaan. Näitä paikkoja on onneksi paljon ja niistä on mieluisaa kertoa. Tässä pari esimerkkiä.

Asiakaspalvelun ABC

Tuossa suunnilleen viikko sitten piipahdimme ohikulkumatkallamme Porvoonväylän ABC asemalla virkistäytymistauolla. Heti palveluaseman aulaan tullessa näyttää siistiltä ja hygieniseltä, mikä on näinä aikoina mieluisaa. Heti ovesta tultaessa oikealla on erillinen käsienpesupaikka. Käytämme tätä hyväksemme. Astelemme palvelutiskin reunustaa kassoja kohden poimien suuhunpantavat kera kahvin. Sattui juuri olevan kahvinkeittimien huoltopesu meneillään, joten espresson ja pannukahvin sijaan jouduimme tyytymään termospullokahviin. Yleensä termarikahvi käännyttää minun kulkuni suoraan ulos, mutta tällä erää kertaa saatoimme todeta sen olevan kelvollista.
Nyt siirrytään kassalle. Meitä ryhtyy palvelemaan nuori naisihminen, jonka viehättävää olemusta komistaa läpinäkyvän kirkas suojaviiri. Koska askellan veljeni perässä, joka toimii maksajana, seuraan mielenkiinnolla nuoren naisen asiakaspelveluhetkeä. Hän tervehtii, seuraa tarkasti palveltavaa silmiin katsoen, kuin mitään muuta tärkeämpää maailmassa ei olisikaan. Hoidetaan veikkaukset ja maksaminen. Minä onnistun vielä koettelemaan nuorukaisen (Elisan) palvelutilannehallintaa kannustavalla kommentillani, mistä saan osakseni myötätuntoisen hymyhäivähdyksen. Poistumme kiittäen terassille, missä viivähdämme tovin ja poistumme tyytyväisinä jatkaaksemme matkaamme.

Tovin ajeltuamme Kymen ja Karjalan perukoita kohden huomataan, että veljeni lippis on jäänyt äskeisen paikan terassituolille. Päätän soittaa ko. paikkaan. Minun keskustelukumppanina on Jessika-niminen naisihminen. Hän kävelee terassille ja löytää kuin löytääkin veljeni lippiksen. Lupaa ottaa sen talteen puhelinnumeron ja nimen kera. Veljeni ilmoittaa noutavansa lippiksen viikon päästä uuden käyntinsä yhteydessä. Ja totta totisesti, lippalakki palautuu omistajalleen pienen, Jessikalle omistetun löytöpalkkion kera. Ja niin, mitäpä tähän on enää lisättävää!

Joensuun ravintolaelämyksiä

Tuolla samaisella reissullani pääsin tutustumaan Joensuun ravintolatarjontaan. Viimekäynnistä olikin vierähtänyt melkoinen tovi. 

Häätyy tunnustaa, että Joensuun restotanttielämä on minulle vierasta. Joskus 90-luvulla tuli piipahdettua muutama kerta Kimmelissä ja sen aikaisessa Atriumissa. Tuossa viimemainitussa  paikassa matkamiestä tervehti entinen kollegani Leksa papukaijansa säestämänä. Kuulin, että mainittu säestäjä-papukaija on vieläkin elossa, mutta sittemmin siirretty  huonon käytöksensä vuoksi erääseen Hammaslahden yksityisasuntoon. Huono käytös oli kuullun mukaan liiallista kiroilua ja asiakkaiden sättimistä miten milläkin pilkkasanalla. Ja olisi saanut papukaija Atriumissa edelleenkin olla, mutta kun ei ymmärtänyt kiroillessaan käyttää linnunkielisiä ilmaisuja, mikä eräissä asiakaskohtaamisissa koettiin kiusalliseksi.
 
Kerrankin oli asiakkaaksi tullut peräkammarin poika pikkupossu kainalossaan, kun jo papukaija ovelle huusi:Miksi sinä tuon sian toit mukanasi? Mies alkoi änkyttämään, kunnes tajusi, että äänessä onkin papukaija... jolloin papukaija huutaa: Ole sinä hiljaa, minähän kysyinkin tuolta possulta!

Muutoin elokuinen Joensuu näytti ihmeen viihtyisältä ja ihmisystävälliseltä kaupungilta. Pielisjokivarren tunnelma oli mitä parhain. Ravintolatarjonta oli riittävän monipuolista.

Vispiläkauppa

Alkuillasta pistäydyimme pikkumurkinalla ”Vispiläkauppa” nimisessä restorantissa. Pelkästään tuo ravintolan nimi oli hauska ja kaukana tosikkomaisuudesta. Tunnelma siellä oli kotoisen viihtyisä ja välittömän rento.
Alkutömpsyjen jälkeen saatiin ruuaksi etanat tapastarjottimineen. Palvelusta vastasi pitkän linjan palveluvirtuoosi, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Kerrottiin hänen olleen kaupungissa jo parikymmentä vuotta, ja nyt hän oli siirtynyt vastaamaan ”Vispiläkaupan” asiakaspalvelusta. En kerro tässä tämän enempää, mutta kehotan kaikkia Joensuussa vierailevia poikkeamaan ko. paikassa. Mukavinta on kokea tuo persoonallinen palvelukokemus henkilökohtaisesti itse.
Kerrottakoon kuitenkin vielä,  että minun poikamies-seuralaistoive-vitsailu toi kuin toikin vieruspaikalleni vispiläkaupan vispilän, joten en tuntenut oloani lainkaan yksinäiseksi (kts. tekstin yläosan kuva).

Helsinki 3.9.2021 Veli M.

Erikoinen sieniretki

Huuhkaja iskee jänikseen, von Wright
Erikoinen sieniretki

Tämän kesän helvetillisen heinäkuun jälkeen luoja leppyi meille ilmastonsaastujaille jopa siinämäärin, että antoi armollisten sateiden laskeutua myös tänne Etelä-Suomen maankamaraan. Kovin mielissäni olen näitä sadepäiviä ihastellut, vaikka kastuinkin likomäräksi rullaluisteluhiihtolenkilläni. 
Mahtavasti ropsautti vettä tulemaan taivaalta oiken kaatamalla, ja jopa katukaivojen kannet ponnahtelivat ilosta kohti yläilmoja paikka paikoin.  Tätä sadekautta oli  kestänyt jo tovin, kun yli viikko sitten totesin metsäretkelläni, että haluamani sienellinen syyskesä oli vielä tipotiessään. Kuivia olivat suomaastot ja vedettömiä olivat tutut purot. Löysin ainoastaan pari samettijalkaa ja yhden vaaleaorakkaan alun. Mikä ihmeellistä, tutuilla mustikkamaillani ei näkynyt juuri mustikan mustikkaa. Nekin mitkä siellä olivat olleet, olivat kaiketi poimittu tai nokittu metsäolentojen toimesta. Puolukkakin loisti poissaolollaan. Vaan ajattelin, jotta tulen tuonne myöhemmin, minkä sitten teinkin.

Tässä pari päivää sitten menin kuin meninkin tutuille metsämailleni. Tuossa harvinaisen haastavassa maastossa päätin pysytellä kosteikoilla, ja paluumatkalla ajattelin tarkistaa yläkallioisen harjumuodostuman rinnemaiden sienitilanteen. Haastavaa tuo maasto on siksi, että varsinkin pilvisellä ilmalla sieltä ei löydä minkäänmoista näkyvissä olevaa maamerkkiä, kuten pohjoisen tunturimaastoissa. 
Aurinkoisella säällä tilannetta helpottaa tieto ilmansuunnista auringon avulla (kesäaikaan klo 13 etelässä jne.). Toinen hyvä muistitieto tuolla on pitkinmaiseen – poikkimaiseen (Leo Koutaniemi, ”Pitkin poikin Koillismaata”kirja 2018) muodostuneet kallioharjut. Tuolla mainitulla paikalla ne ovat etelä-pohjoissuunnassa, johtuneeko meren vaikutuksesta muinoin? 
Toki muitakin keinoja paikantamiseen olemassa on, kuten kartta ja kompassi, joita soisi kaikkien osaavan käyttää, mutta myös nykyaikaiset GPS-Garminit, Retkipaikka ja Karttapaikka palvelut ovat mainioita paikantamisvälineitä. Vähänkin oudommassa maastossa kartta kera kompassin tulisi olla povitaskussa, ja itsensä ilman apuvälineitä  kartalla pitäminen kuuluu perusvaellustaitoihin. Meille varusmiespalveluksen suorittaneille tuo taito opetettiin jo alokasaikana.

Näissä aatoksissa jalkauduin reppuni ja sienikorini kera maastoon. Hyttysiä ei tuntunut olevan juuri lainkaan, mutta ensimmäisen kesän hirvikärpäsen bongasin. Se on siitä ”mukava” otus, että sen kyllä tuntee, kun se lähtee kuleksimaan ihollasi. Pirullisempi otus on punkki, joka osaa maastoutua joskus liki ilman tuntemuksia, ja siksi vaikeampi havaita.

Astelin hiljakseen tutkaillen etupäässä kosteaa rahkasammalvaltaista sekametsäistä kurukkoa kahden kalliorinteen välimaastoa myötäillen. Väliin kurkkaan myös puihin jotta, jos mahdollista, näkisin jonkun elollisen metsäolion. Tällaiselle ”sosiaaliselle metsäerakolle” tärkeintä on olla törmäämättä ihmisiin, ja siinä mielessä retki oli taas täydellinen vaikka sienimaastoni sijaitseekin vain 12 km päässä itämetron pääteasemalta.
Aluksi löysin keskenkasvuisen lampaankäävän ja muutaman hivelevän kauniin valkokärpässienen, sekä oravan herkkuna tunnetun punakärpässienen. Lähestyin hyvin tuntemani kalasääksen hylätyn pesäpuun maastoa. Nousin hiukan ylämaastoon kurkatakseni onko sinne ilmestynyt tatintapaisia, taikka suppiksia, taikka keltavahveroita. Vaan ei niistä vielä merkkiäkään, kunnes havahduin huomaamaan edessäni minua silmiin katsovan metsäjäniksen!

Kerrankos sitä päivälepoon asattautuneen jänöjussin näkee. Nuoruusvuosien Kuusamossa tuollainen tilanne sattui useinkin. Koska hiihdettiin päivittäin ja pääosa metsäladuista tehtiin omatoimin. Varsinkin kevätpuolella metsäjänön pääsi yllättämään moniat kerrat. Jänis osaa ainakin talvella olla paikallaan, vaikka itse olisit sauvan kantaman päässä. Samanmoinen tilanne oli nytkin. Mutta nythän on elokuu!

Ihmeteltyämme toisiamme hetken, mietin pitäisikö viheltää, mutta ennen sen toteuttamista jänis otti jalat alleen ja ponnistautui matkaan. Tuota taivallusta ei kestänyt kuin tovi, kunnes huomasin jotain olevan pielessä. Jänis pyörähti vasemmalle kyljelleen ja vaikeuksia sillä oli jatkaa matkaa. Eteneminen näytti onnistuvan vain etukäpälien avulla. Lähdin seuraamaan otusta rauhallisesti perässä  astellen. Tarkasteltuani jäniksen etenemistä totesin, että jänis on haavakko. Ainakin vasen takareisi ja ehkä oikeakin oli vammautunut, mutta ei muutoin näkyvin vammoin.

Jatkoin jäniksen seuraamista pohtimalla, pitäisikö minun puuttua tilanteeseen lopettamalla tuon reppanan kärsimykset?  Kun sitä mietin, päätin rimpauttaa kaverille. Metsästäjäammattilaisena tuntemani Timo olikin saapuvilla langan päässä. Selostin tilanteen, ja saatuani kokeneen metsästän mielipiteen, kiitin ja päätin lopettaa jänörukan maallisen kärsimyksen. Ken ei ole joutunut vastaavaan tilanteeseen kerron nyt, miksi minusta ei tullut metsästäjää. 

Olimme nuoria 13-14 vuotiaita pojankoltiaisia Kuusamon aikoihin. Naapurin Esa oli jo kokenut haulikonkäsittelijä. Hänen isänsä myös metsästi  ja panosti itse suurimman osan tarvitsemistaan haulikon ja kiväärin ammuksista. Mekin kokeilimme omia putkipommejamme muutaman kerran, ja onneksemme ei tapahtunut kamalia, kuten monille oli käynyt. 
Olimme sitten eräänä kevättalvena Irnin maisemissa ja saimme haulikon mukaan, ja eikun metsästämään. Muutama kerta oltiin harjoiteltu ampumista posauttamalla keväisiä harakan- ja variksen pesiä, mikä oli näin jälkikäteen ajatellen ”pöljää hommaa”, mutta noita mainittuja siivekkäitä, muistini mukaan, kyllä yleisesti vihattiin, eikä niitä haluttu pihapiiriin. Se miksi ne ilmestyivät liki joka talon pihapiiriin, johtui sen aikaisista avotunkioista.
Niin me Esan kanssa hiihdeltiin tovi, kunnes saimme jänishavainnon. Esa etevänä ampujana kantoi asetta, ja pam! Eipä aikaakaan, kun jänis sai osuman. Mutta, mutta, yllätys oli melkoinen, kun havahduimme kohta saman tien kamalaan lapsenomaistelta itkulta kuulostavaan parkumiseen, ääni korvensi kouraisten sydänalaa ja soimaa vieläkin muistojeni korvia. Osuma oli kelvoton, joten jänikselle piti antaa toinen kuolettava armonlaukaus.

Tämä muisto mielessäni valmistauduin antamaan loukkaantuneelle jänikselle armokuoleman.  Toki ajattelin, että saattaisi tuo tovin menestyä raajarikkonakin ainakin ruuan puolesta. Ja voisipa tuon jättää luonnon hoidettavaksi, kyllä kai sen kettu, ilves, huuhkaja, sääski, kanahaukka tai joku muu paikallinen peto ruuakseen nappaisi. 
Päädyin kuitenkin lopettamaan jäniksen kärsimykset tukevarunkoinen havupuukepin avulla, ja niin jänörukka pääsi muille maille vierahille maallisilta mailtaan.  Jäniksen jätin silleen metsäeläinten ravinnoksi.

Sieniretkeni kyllä jatkui tuon mieltä järkyttäneen tapahtuman jälkeen. Monta mietettä siitä vielä juontui korvienvälipohdintaan. Olin nimittäin kirjoittanut edellisenä päivänä runon ”Ukkojumalan aatoksia”. Runon kuvagalleriaan liitin mm. von Wrightin ”huuhkaja iskee jänikseen” kuvan, ja sekin minua mietitytty?!

Kuitenkin sienisyksy oli jo käynnistynyt, ja löysin viitapalsamirouskuja ihan mukavasti rahkasammalkosteikoilta, mikä oli minulle täysin uusi tuttavuus. Löytyi myös lampaankääpäpoikanen, valevahveroita ja muutama etanan mutustelema keltahapero (aina löydettäessä madonsyömiä, joten ollenevat etanan herkkua).

Kotona tein sienilleni nopean ryöppäyksen, jonka jälkeen huljutin sienet juoksevassa vedessä. Sitten uudelleen kattilaan, päälle karkeaa suolaa maun mukaan 10-12%, kiehautus, ja umpiopurkkiin. Sienikirjan mukaan ei niinkään loistorousku, mutta minusta ihan kelvollinen ennen maukkaita todellisa rouskuaikoja. Tuo liemisuolaus on mielestäni paras rouskujen säilötätapa. Suolaliemestä käyttöönotto tapahtuu vain siivilässä juoksevalla vedellä huljuttaen, ja eikun soosin tai salaatin tekoon. Ylisuolaisuus poistuu huljuttamisen avulla. Toki niitä voi myös väljässä vedessä liottaen tekeyttää sopivansuolaiseksi.

Sipoonkorven sienimailla 16.8.2021
Veli M. Leinonen

On aarre oiva Oulangan

Kuusamon Oulankajoen Kiutaköngäs kesäkuun alussa 2020.
On aarre oiva Oulangan

Lumottuun luontoon innostaa,
korpien Koillismaa,
se polvesta polveen kannustaa,
luontoa turvaamaan,
vapauden virran vastuuseen,
näkymät velvoittaa,
kestävän pärskeen kasteeseen,
kesäinen kilvoittaa.

Kun taas on aika Oulangan,
sen luonnonpuistoon vaellan,
on siellä kuulu taimentie,
se synnyinmailleen lohen vie,
kun katsot vettä vellovaa,
näät kuinka taimen uskaltaa,
se hyppää hornankattilaan,
ja ylös siitä ponnistaa.

Jos mieltäs kiire ahdistaa,
tee retkesi Oulankaan,
vaellus korpeen vahvistaa,
herkimmän arvokkaan,
luontomme soljuu poluillaan,
tuhanten vuotten taa,
sitä ei voida valjastaa,
ei sitä voi ohjastaa.

On aarre oiva Oulangan,
sen sopukkaiseen vaellan,
ja korpein kätköön komeimman,
jää aarteeksemme omimman,
ja puhtaan virran puolesta,
voi kaikkia näin kannustaa,
kun teemme luontoretkemme,
näät Oulangassa aarteemme.

22.5.2021 Veli Juhani VML
lauletaan ”Taas on aika auringon”

Sovitettu 
laula itsesi Kuusamon kesään

Siianpyynnissä kotikunnailla Kuusamon

Jääsiikaa
Siianpyynnissä kotikunnailla Kuusamon


Viime joulukuun alussa ajelin perinteiselle siianpyyntiretkelleni Kuusamoon. Poikkesin matkallani vaihteeksi myös Sotkamossa, Vuokatissa ja Kajaanissa.

Sotkamossa oli ilo ihastella taas kerran talvihuntuista Nina Ternon ”hirvi ja mies” patsasta, mikä on siinä Sapson sillan kupeessa ennen kirkonkylää. Patsashan on oivallisen vaikuttava muistomerkki Huovisen Veikon kirjailijatyölle.

Vuokatin ja Urheiluopiston seutu on muuttunut melkoiseksi lomahotellien ja lomahuoneistojen keskukseksi. Kurvasin kurkkaamaan myös Hotelli Suvikkaan pihaan missä vuosia sitten Vuokatin grand old miehen, elikkä Suvikkaan Jorman kanssa puuhattiin yhtä ja toista. Kaadettin aamupäivällä järeitä kuusia Jorman sauna-allasprojektia varten. Iltapäivällä pantiin savusauna tulille ja ilta häärättiin asiakaspalvelussa ja allekirjoittanut keittiöhommissa.
Vielä minä Suvikkaan hotellin tunnistin tuosta valtavasta kokonaisuudesta, jota se nykyisin Hotelli Vuokattina edustaa. Sisälle päästyäni respan tiskin takana olikin tutunoloinen, aina niin energinen ja osaava Mari, jonka kanssa rupattelimme tovin pitkästä aikaa.

Siitäpä sonnustauduin Kajaaniin. Kajaanissa piti tietenkin kurkata Koskikaran ja Karolineburgin maisemat linnanraunioiden yli ajellessa. Poikkesin tapaamaan Kirsti tätiäni Jorma puolisoineen. Keskustelimme tietenkin Paanajärvi jutuista koska minulla oli tuo kirjaprojekti työstämisen alla. Hyvinhän sitä juttua saatiin aikaiseksi ja muutamia uusia asioitakin saatiin muistiin merkittyä.

Kuusamoon tullessa totesin talven tulleen sinnekin, mutta jäälle ei ollut vielä lainkaan menemistä. Vasta itsenäisyyspäivänä näytti siltä, että uskallan pyyhältää erämaalammelle katsastamaan jäätilannetta. Kaikinpuolisin turvavarustein sonnustautuneena konkoilin Kuusamon tutulle lammelleni. Kotipaikallani pukeuduin märkäpukuun ja siihen päälle vielä normaalit talvitamineet. Lammella puin kippariliivit ja kaulassa roikkui jäänaskalit. Tuuralla iskin jäätä mennessäni lammen keskisyvännettä kohden. Jään paksuus oli korkeintaan viidestä kymmeneen senttiä, mutta kastumatta totesin sen riittävän vahvuiseksi kalastusoperaatiotani varten.

Iltaehtoolla virittelin liki muinaismuistoaikaiseen uittolautaani 15 mm vahvuisesta sähköputkesta luistoa edistävät ohjurit, ja keulaan viritin umpiopulloon tällätyn ledivalaisimen.  Tuon vempeleen verkkoineen ja muine tarvikkeineen pakkasin ahkioon, järvisen 260 pitkät mehtäsukset sauvoineen autoon ja matkaan.

Lammelle meno sujui sutjakkaan, koska jään päällä oli lunta vain paikoin. Tuuralla iskin jääsahalleni aukot ja niin muotoutui uittolaudalle sopiva avanto. Uittonarun kiinnitin laudan perään ja niin vain keltaisen kirkas lauta lähti viilettämään kohti parin verkon mittaista pääteavannon paikkaa. Helppo oli löytää tuo teräslankajousella varustettu keltasirkku ilman valoakin, mutta totta vieköön ledivalo lisäsi sen näkyvyyttä rutosti. Pätkäsin taas tuuralla aukot sahaamista varten ja nostin keltasirkkuni avannosta ylös. Sen jälkeen tarvitsi vain vetäistä verkot jään alle,  upottaa päätenarut painoineen ja merkata avannon paikat puukepein.

Parin päivän jälkeen lähdin kokemaan pyydykset. Katiskakin oli pyynnissä. Vaan huonolta näytti saaliin suhteen. Pari tuppisiikaa ja hiukan toistakiloinen hauki sieltä vain nousi. Mutta ei auta valittaa. Luoja antaa ja ottaa, tämä on jo näillä kilometreillä opittu. Vaan tulihan ruokakalat ja se kruunaa uurastuksen. Illalla pistelin pannusiiat poskeen ja käväisin saunassa.

Näin jatkui pyyntisessio vielä viikon päivät. Verkot olivat joka kerta tyhjiä. Yhtenä päivänä sain vielä yhden siian ja ihmetykseni oli suuri. Koska lammella oli saukon jälkiä ajattelin onko se syönyt siiat suihinsa. Joku kuusamolaiskalastaja oli sitä mieltä, että hauki on vallannut siikavesiä. No tuolla paikalla verotin haukikantaa minäkin menneenä kesänä, ja pyydykseeni tarttui runsas määrä haukia joista pari oli lähes kymmenkiloisia. Sitä kyllä ihmettelin miksi mätiä oli emokalassa vain mustekynän säiliön paksuinen mitätön suikale. Onko siika jo kutenut vai onko kutu vasta tuloillaan vai joko mukamas uuden kauden mäti siellä sisuksissa oli. Tuohon asiaan halusin selvitystä. Päätin nostaa pyydykset ylös ja suunnata toiseen tuttuun paikkaan.

Seuraavana päivänä parkkeerasin autoni autiolammen läheisen metsäautotien levikkeelle. Nyt piti hiihtää pari kilometriä ahkioineen ennen kuin pääsin pyyntipaikkaan. Nyt lunta oli satanut lisää ja sitä oli jo 15 cm lammen jäällä. Vaan kun oli kunnon varusteet ei se tuskaa tuottanut. Muutaman tunnin aherruksen jälkeen olin saanut verkot vetehen. Säätila oli suotuisa, vain viitisen astetta pakkasta mikä oli ihannekeli. Vaikka päivän valoisa aika oli tuskin kolmea tuntiakaan ei hätää, loistava ledilamppu otsalla valaisi tienoon. Oli oikea nautinto hyöriä lammella ja hiihtää loistavilla järvisen mehtäsuksilla.

Pari kovaa pakkaspäivää piti minut sisätiloissa, mutta sen jälkeen keli palautui mieleiseksi ja lähdin pyydyksiä kokemaan. Hiihtelin aamuaikaisen pimeässä lammelle. Jäniksen, hirvien ja porojen jäljet kertoivat lammenseudun luontoeläimistä. Kettukin oli askeltanut ruuan perässä. Yhtäkään lintua, riekkoa, teertä tai koppeloa ei näkynyt eikä kiepistä lentoon pyrähtänyt. Joskus olen sattunut hiihtämään kieppinukuksissa olleen parven keskelle. Se oli Livojärven maisemissa 2018 tammikuussa. Mikä lie teerien pyhiinvaellus oli tuolloin. Jopa toistasadan teeren parvia ilmestyi pihakoivuihin. Oli kyllä vaikuttava ilmestys. Voin sanoa, että ukko kuin ukko siinä säikähtää, kun teeriparvi ponnahtaa lumikiepeistään lentoon. Yöllinen lumisade voi peittää linnun sukellusjäljen, joten siihen ei voi mitenkään varautua. Aluksi kuuluu voimakas pamaus ja lentoonlähtöääni siiveniskuin. Siinä säikkyy varmasti ja heikommalla saattaa sydän hypätä kurkkuun. Näitä miettien olin vihdoin pyyntipaikallani.

Pääteavantoon vain pieni aukko, koukkaan verkon pään ja kiinnitän siihen vetonarun. Keskiavannolle teen kunnon aukon ja se on helppo toimitus, koska uutta jäätä on vain muutama sentti. Sitten alan nostamaan verkkoa avannon reunalle. Nyt näyttäis onnestavan. Liki kymmenen tuppisiikaa on saalis. Villaiset kynsikässormikkaat pituvät kädet  toimintakuntoisina ja alushansikkaina toimivat napakan ohuet sormikkaat, joten käsiote ei lipsunut. Verkon noston jälkeen suoritan verestyksen viipymättä. Leikkaan eräpuukollani siian pään irti kiduskannen takaa. Samalla leikkaan myös pyrstön irti . Sekin päätyy syöttitarpeiksi siian pään kera.  Kun verestys on tehty pyyhin veitselläni suomupinnan puhtaaksi. Sen jälkeen avaan siian vatsan, teelusikkaa apuna käyttäen tyhjennän vatsan ja suoritan kevyen huuhtelun. Kalat pakkaan pakkaslumen sekaan muovipussiin. Kyllä kylmäketju on näin toimien katkeamaton, eikä kala ehdi kärsiä tuskaa. Verkkonaurujen keräys kävi kätsästi akkuporakoneen avulla ja nopeutti operaatiota. Kehitys kehittyy.

Tapaninpäivän jälkeisenä arkipäivänä nostan verkkoni, kiitän luojaa saaliista jota tulikin ihan mukavasti talven varalle. Joku voi kuvitella, jotta ilmaista kalaa...mutta jos lasken kaikki kuluni matkakuluja kyllä  kalat saisi huomattavasti edullisemmin kauppahallista. Totuus kuitenkin on, että itsepyydetty maistuu aina paremmalta, ja kun tietää mikä on kalan alkuperä kulkureitteineen pyynnistä pataan. Tämä on kotitarvekalastusta yhdistettynä hyötyliikuntaan.

Soitin vielä Kuuselan Kaleville, joka on tuohon kalabiologiaan perehtynyt ammattimies. Kysyin tuosta siian kudun myöhästymisestä ja emokalan mädin määrästä. Tuossa joulukuun loppupuolella mädin määrä näytti kyllä hieman lisäätyvän, mutta sen määrä oli kaukana normaalista. Kalevi kertoi, että tällainen ilmiö on havaittu laajemminkin ja johtunee mitä ilmeisemmin siitä, että vuosi 2020 oli Suomessa mittaushistorian lämpimin. Se on Kalevin mielestä se syy miksi mäti ja kutu eivät ole päässyt kehittymään normaaliin tapaan. Itsekin totesin, että esim. jääkansi tuli vuonna 2019 jo marraskuussa ja nyt 2020 vasta joulukuussa.

Kuntivaara

Tietysti nyt, kuten joka vuosi, piti huiputtaa Kuntivaara. Tällä erää menimme sinne hiihtäen poikani kanssa. Se oli hyvä erätesti armeija-aikaa lähestyvälle nuorelle miehelle. Pakkasta oli peräti 23 astetta. Rankka reissu se kaikenkaikiaan oli. Ylösmenon teimme ahkioineen kelkkareittiä käyttäen ja alas tulimme suorempaa polku pitkin. Kelkkareitillä pakokaasujen hengittäminen ei tuntunut mukavalta tyynessä pakkaskelissä, mutta oma valinta tuo oli. Nimettömän sormet onnistuin palelluttamaan. Pikkupojasta saakka olen liikkunut kovilla pakkasilla, joten tämä vahinko oli hyvä opetus vastaisen varalle siitä miten pakkaseen pitää varutua. Pahinta tässä oli se, etten tosiaan huomannut koko paleltumista vasta kun kotosalla Kuusamossa. Lähellä oli pahempi paleltumisvamma ja sormenpäiden mustuminen. Kipeät olivat ja kivikoppuraisetpitkään ja paraneminen vaati pari kuukautta. Onnekseni sormien kunto palautui ennalleen.

Operaatio ooppeli ja Lammintupa

Olin jo taas kotonani Helsingissä mukavasti kirjoituspuuhissa, kunnes piti ottaa parin päivän trippi Kuusamon maisemiin uudestaan. Loppiaisen jälkeen toimitimme kamuni kanssa hänen tyttärelleen ooppelin Helsingistä. Samalla pääsimme kurkkaamaan Lammintupa-nimiseen restoranttiin Rukatunturin eteläpuolella.

Lammintuvan pihapiiri oli satumaisen kaunis ja silmää hivelevä kokonaisuus. Pihapiiri on rakennettu lapinhenkiseksi. Pihapiiristä löytyi poroaitaus ja huskykoiratarha, jossa oli muutama suloinen koiravauva varttumassa. Lammintuvan sisätilat olivat myös täydelliset toimivat ja sisustus nykyaikaisen tupapirtin aistikkuus tyydytti katsojaa. Tarjolla on kahvia ja muita kuumia juomia tuoreleivonnaisineen. Ruokatarjonta on riittävän kattava ja päivän kuuma keitto on vakiotuote kiireisille hiihtäjille ja patikkaretkeläisille.  Tilauksesta saa mitä vain riista- ja poroherkkuja, jotka voi nauttia vaikkapa läheisellä gammilla. Kannattapi poiketa ihan varta vasten. Lammintupa sijaitsee Rukan hiihtoreitin varsitaipaleella ja sinne pääsee myös autolla ajaen.

Posiolle ja Livohkaan

Ajaa hurautimmi vielä Riisitunturin maisemiin Posiolle. Riisitunturin parkkipaikan kupeeseen oli ilmestynyt myös pieni tupakahvila, joka valitettavasti oli sillä erää kiinni. Sama tilanne oli Korpihillassa. Siispä Pentikin myymälämuseoon seuraavaksi. Kuten ole jo aiemmin kertonut Pentikin myymäläkäyntiä ei kannata jättää väliin. Siellä oli kahvila avoinna ja turvaetäisyyksiä pitäen naukkasimme pinet suolapalat kera kahvin. Rupattelutuokio siinä vietettiin erää puheliaan paikallisen kanssa. Koillismaalla ei lantalaisillekaan näytetä nyrpeää nokkaa.

Livohkassa Livojärven rannallakin poikkesimme. Paikka oli kiinni ja netti-infossa kerrottiin se avattavan helmikuun alussa. Vieläpä kurkkasimme Akanlahdessa museoitua tukiuittolaitosta, joka on kotiseutuhistoriaa. Niin että, sen pituisia ne oli nämä reissut. Tervemenoa vain Koillismaalle.

Helsinki 26 päivänä helmikuuta 2021

Veli M. J.

Näpit irti näistä maista

Kuusamon
Kuusamon Juuman Kitkajoen Jyrävä
Näpit irti näistä maista

 Julkeatko Juomasuolla 
 kobolttia kairata,
 nirhata sen nikkelisen,
 Kitkan kirkkaan pilata.

 Me emme anna ainokaista  koskikaran kotia,
 kynsin hampain suojelemme Kitkajuoksun jokia,
 ei vapaan virran kallioista täällä kyllä kuokita.

 Me suojelemme soljuvia saukkomaiden jokia,
 me varjelemme taimenvetten niemiä ja notkoja,
 me puollustamme taattojemme kirkasvetten kotia.

 Me saattelemme saastuttajat kauas kotikunnailta,
 me emme ano teiltä mitään lupauksien lunnaita.

 On vuosisadat puollustettu vapaan veden virtoja,
 on jokivarret irroitettu voimatalouskahleista.

Näpit irti näistä maista,
ei jokikala saastaa laista,
pois malmilouhos aatoksista,
jokivarren poukamista,
usko Kitkan luomutuottoon,
lohikannan kutuluottoon,
vapaat virrat Oulangassa,
Kitkan kirkkaat valvonnassa,
kirves ei saa näihin koskee,
eikä kaira kaivaa kallioiseen.

 30.10.2020 Veli M. Leinonen

Niskakoski Juumassa Nuutisen retkellä 1931. Juuman majatalon isäntä matkalaisten veneessä, joka uitettiin narun avulla ohi Niskakosken. Kuva P.Ingervo.

Kuusamon puhtaan luonnon puolesta

Tällasia aatoksia tuli mieleeni katsottuani eilen 10.2.2020 Yleisradion tv 1 MOT-ohjelmaa koboltti- ja nikkelikaivosbuumin lupauksista ja uusista ihanuuksista mm. tulevaisuuden sähköautoistuvan yhteiskunnan akkuteollisuudelle.

Kuusamon Juomasuolla kyykitään ja kuvataan maaperää taas hyvin innokkaasti, vaikka kaikesta päätellen kysymyksessä olisi muutaman vuoden mielettömän kallis projekti, joka uhkaa mm. Kitkajokea ja puhtaan luonnotilaisen Kuusamon kuuluisaa matkailubrandia.

Kotiseudun luontoarvoja pitää uskaltaa puollustaa aina kun mahdollista, eikä siinä ole kysymys pelkästään jonkun tietyn puolueen asia taikka äänitorvena oleminen.


Helsinki 11.2.2020
Veli M. Leinonen

Kuntivaaran ensilumi

Nuorunen poikineen
Piti turvautua jalkapatikkaan
Hirvet viihtyvät Kuntivaarassa, karhutkin olivat jo talviunillaan.
Sään salliessa näköalapaikalta näkee kymmenkunta tunturia ihan helposti.
Veronmaksaja kiittää. Halkoja on varattu tarpeeksi gammitulisteluun ja makkaranpaistoon. Perusvarustukseen kuuluvat myös kunnon pokasaha ja kirves. Muista jättää valmiit sytykepuut jälkeesi tulevia varten, se kuuluu hyviin tapoihin ja peruseräetikettiin.
Satumaisema joulupukin periferiaan.
Tulistelutuokio Gammissa.
Marraskuun alun aurinko laskemassa horisonttiin.
Kylmää, mutta kaunista. Tykkylumitalvi tekeytymässä pitkään talveen.

Kuntivaara 4.11.2019
Veli M. Leinonen

Pohjanhovissa 1972-1973

Rovaniemi, Kemijokirannassa 1973. Tuohon aikaan Kemijoessa vielä uitettiin. Pohjanhovi vastarannalla.
Pohjanhovin palveluoppikoulu Rovaniemellä 1972

Elokuussa 1972 saavuin Rovaniemelle. Olin saanut tietää, että Hotelli Pohjanhovissa oli vapautumassa piccolon paikka. Elma-Sofia tätini sen tiedoksi saattoi.

Pohjanhovi oli tuolloin pohjolan Lapin perukan kuuluisin hotelli-ravintola, eikä syyttä. Siihen aikaan hotelli kuului Suomen Matkailijayhdistyksen Matkaravinto-ketjuun, jolla oli käytössä logolyhennys MR. Tästä vääräleuat olivat keksineet MR-suomennoksen, ”matkalla voi syödä huonompaakin ruokaa,” mikä Pohjanhovin kohdalla ei pitänyt paikkaansa. Päinvastoin Pohjanhovi oli kuuluisa hyvästä ruuastaan, joita olivat mm. loistelohi ja poronkäristys.

Alkuperäinen Pohjanhovi valmistui jo 1936 syyskuussa. Talvisodassa hotelli toimi sotasairaalana ja lokakuussa 1944 saksalaiset räjäyttivät sen maan tasalle. Alkuperäisestä hotellista säilyi vain maanalainen kellari, minne perustettiin ravintola sodan päätyttyä. Pohjanhovi sai uuden elämän 1947, kun se rakennettiin uudelleen. Hotellissa oli majoitustilaa 200 vieraalle. Hotellin yhteydessä toimi pesula, leipomo ja sikala. Nämä eivät olleet enää käytössä 1972 aikoihin, vaan kellari toimi asiakkaiden ajoneuvojen säilytyspaikkana.

Rovaniemi näytti huomattavasti suuremmalta kaupungilta mitä se todellisuudessa olikaan, ainakin maalaispojan silmin. Kaupunkiesittelyn sain V-8 Simcan etuistuimella autokoulunopettaja Esko Palokarin toimiessa kuljettajana ja oppaana. Koskikatua laskeuduttiin juhlavasti Kemijoen rantaan missä Pohjanhovikin sijaitsi.

Olin melko maalaistollo tullessani Rovaniemelle. Pitkä tukka oli siihen aikaan liki joka jätkällä, niin minullakin.
Aluksi nuorimies vietiin parturiin ja sitten vaatekauppaan, mistä hankittiin klubitakki ja suorat housut kravatteineen. Sitten marssittiin hotellinjohtaja Nurmen haastateltvaksi. Ilmeisesti suositukset olivat kohdallaan, kun sain paikan.

Piccolon tehtävään minut perehdytti suuremmoisella intensiteetilla ja ammattitaidolla eräs rovaniemeläinen nuori mies, joka oli jättämässä työpaikkansa jatkamaan opintojaan.

Homma lähti siitä, että asiakkaiden saapumista päivystettiin jo hotellin pääsisäänkäynnin edustalla. Asiakkaat tietysti tervehdittiin ensiksi ja toivotettiin tervetulleeksi. Tartuttiin matkatavaroihin, jotka roudattiin ne aluksi hotellin aulaan. Respan tiskillä ojennettiin kynä majoituskortteineen. Auton avaimet saatiin talliin ajoa varten samalla kertaa. Sen jälkeen laukut ja asiakkaat  veräjäovihissiin.
Hotellissa oli kolme kerrosta.  Mikäli hississä oli tungosta, hissin liukuva veräjä ja ovi suljettiin. Painettiin haluttua kerrosta nappulasta, ja juostiin itse siihen kerrokseen mihin hissi oli menossa ja niin oltiin avaamassa asiakkaalle jo  ovea. Asiakas saatettiin huoneeseen, ojennettiin huoneen avain ja selostettiin aamias- ja huonepalveluajat, kerrottiin iltaohjelma tärppeineen ja  otettiin pöytävaraus mahdollista ravintolavierailua varten.  Ennen postumista kysyttiin mahdolliset toivomukset huoneeseen toimitettavan syötävän tai juotavan suhteen.  Yöaikaan voitiin tarjota esim. yövoileipiä respan jääkaapista. Toivotettiin vielä loppuksi tilanteesta riippuen,”hyvät yöt”, tai ”toivottavasti viihdytte.”  Mikäli asiakas tunsi saaneensa hyvää palvelua, tippikäteen kolisi aina mukava määrä kolikoita, joista kertyi kuukaudessa vähintäänkin varsinaisen palkan suuruinen lisäansio. Tavanomainen päivä tuotti tuolloin helposti satakin markkaa, mikä oli tuntuva palkkalisä. Vielä ajettiin mahdollinen ajoneuvo talliin, ja niin palveluprotokolla saatiin välivaiheeseen.  Asiakkaan lähtiessä protokolla toistui käänteisesti liki samaan tyyliin parkkipaikalle autoon saattaen.

Näin homma lähti sujumaan sutjakkaan. Piccolon tehtäviin kuului päivävuorossa myös kaupunkiasioiden hoitaminen. Mm. poliisilaitokselle toimitettiin arkipäivisin kaikkien kirjautuneiden asiakkaiden majoituskortit. Käytiin postissa, toimitettiin ja noudettiin asiakkaiden vaatteita pesulaan ja takaisin yms.

Hotellissa vieraili runsaasti norjalaisia ja ruotsalaisia varsinkin viikonloppuisin. Viikolla asiakkaina oli pääasiassa reppurit, edustajat ts. erinäiset kauppamatkustajat. Koska he vierailivat säännöllisesti pitämässä asiakastilaisuuksiaan erillissä näyttelyhuoneissa heihin muodostui usein hyvinkin tuttavallinen ja luottamuksellinen asiakassuhde.  Vakiovieraita olivat myös silloisen Finnairin miehistöt, jotka yöpyivät hotellissa päivittäin. Näin meille itsekullekin hotellissa työskenteleville tuli lemppariasiakkkaita ja vastavuoroisesti lempparipalvelijoita kunkin mieltymyksen tai työvuorojen mukaisesti.


Jaguaarimiehet

Vakioasiakkaisiin kuuluivat myös eräät veljekset, joita nimitän ”jaguaarimiehiksi.” Yleensä nämä varakkaat herrasmiehet ilmestyivät  pidennetyn viikonlopun viettoon.  Veljekset saapuivat yleensä perjaintain iltapäivällä. Olin kaiketi tehnyt heihin miellyttävän palveluvaikutuksen, joten olin heidän nimikkopalvelija.

Taas kerran herrat saapuivat.  Tyylikäs uusi punainen Jaguar XJ6 saapui pihaan. Eikun protokollan mukaiset vastaanottoseremoniat ja herrojen viikonloppu rävähti käyntiin. Juomaa hyö nautivat heti alkuun ja sitä toimitettiin huoneeseen. Illansuussa tuli pyyntö lähteä kuljettajaksi lentoasemakeikalle.  Niin ajeltiin kentälle ja vastaanotettiin pari viehättävää neitokaista herrojen seuraksi.  Mukavaa viikonloppua vietettiin. Meno oli kosteaa ja vauhdikasta. Siinä maalaispojan maailmankatsomus ja silmät avautuivat hämmästyttävällä tavalla. Seurasi sunnuntain puolenpäivän aika. Veljekset hälyttivät jälleen kerran huoneisiinsa. Kysyttiin voisinko kuljettaa heidät Kemiin,  mistä toinen veljistä jatkaisi autojuna-kuljetuksella Helsinkiin. Kerroin olevani neljään saakka työvuorosssa, mutta jos portieeri vapauttaa minut työvelvollisuudesta, sopiihan se. Niin toinen veljeksistä marssi portierin luokse, ja pikaisen neuvottelun tuloksena minut vapautettiin työvuorosta suitsait, ja kymmenen markkaa vilahti portierin Villen taskuun.
Niin seurue asettautui Jaguarin nahkapenkeille ja rattoisa matkanteko alkoi hauskanpitotunnelmissa. Tervolassa pysähdyttiin Ossaus-nimiseen restoranttiin, missä nautittiin ruokaa ja juomaa. Paikka osoittautui viihtyisäksi, ja kun palvelu pelasi aikaakin vierähti. Lopulta, jo myöhässä aikataulusta, matka jatkui kohti Kemiä. Siellä seurue jalkautui johonkin kaupunkiasuntoon, ja minä kruisailin jakella Kemin punaisen torin ympärillä.
Lopulta kävi niin, ettei ollut Helsinkiin menijöitä, kun juna oli mennyt justiinsa. Toinen veljeksistä naisineen jäi Kemiin, ja minä lähdin ajamaan kohti Helsinkiä, melko tiedottomassa tilassa olevan isäntäni kanssa.  Aluksi ajettiin Ouluun, missä vierailtiin paikallisessa apteekissa.

Tankattiin jossain Kempeleen maisemissa.  Palveluasemia olivat vielä siihen aikaan. Kaveri tuli tankkaamaan kertoen tankin olevan täysi. Minä puolestani kerroin, että laittaisitko tuon toisenkin tankin täyteen. Autossa oli nimittäin pari tankkia. Toisen tyhjentyessä kojelaudan napista vaihdettiin täydelle tankille. Tultiin Liminkaan missä vierailtiin isäntäni ystävän luona. Siellä varattiin hotellimajoitus Jyväskylän Laajavuoresta. Sitten tasan keskiyöllä matka jatkui juuri silloin valmistunutta uutta nelostietä pitkin. Syyskuun aikaa elettiin. Kattorajoituksia ei tuolloin tunnettu. Hyvä uusi öljysorapinta oli kuin tehty jaguaarille. Kärsämäen eteläpuolella oli vielä n. 10 km tietyöpätkä, muutoin tie oli valmis ja hyväpintainen. Eikä siinä matkalla vitkasteltu. Laajavuoren pihaan saavuttiin tasan kello kaksi yöllä 320 km matkanajon jälkeen.

Majoituttiin ja tilattiin syötävää ja juotavaa isännälle. Minun piti noutaa vielä naisseuraa kaupungilta. Juhlat tietenkin taas jatkuivat aamutuimaan saakka. Melkoista sekomeininkiä se oli. Laajavuoren wieninleike perunamuuseineen jäi kyllä ikimuistona mieleen. Niin hyvältä se ei ole sen jälkeenkään koskan maistunut. Vasikanleike, sitruunasiivu kapriksella ja anjoviksella ryyditettynä kera perunamuusin oli vertaansa vailla.

Aamulla isännän ja seuralaisen juomapuoli oli lopussa. Isäntä pyysi minua noutamaan paikallisesta alkosta ns. täyden lastin. Alaikäinen vielä olin. Siihen aikaan vasta 20-vuotias sai ostaa väkeviä, puhumattakaan täyslastista. Ajoin jaguaarilla viinakaupan oven eteen ja astelin myymälään. Pyysin palveluhenkilökuntaa edustavalta naiselta täyslastia. Hän katsoo minua silmiin kysyen:”onkos sitä ikää?” Mitäs luulette, vastaan reippaasti ja käännän katseeni kadulla seisovaan jaguaariin. Niin poistuin täyslastini kanssa takaisin Laajavuoren hotelliin.

Isännän ja seuralaisen päivä jatkui juopottelun merkeissä. Iltamyöhällä lähdettiin jatkamaan matkaa Helsinkiin isännän kotipuoleen. Yön pimeinä tunteina saavuin Järvenpäähän ja lopulta Helsinkiin, missä ajelin Espoon ja Helsingin väliä eestaas odotellen, että isäntä heräisi humalastaan kertomaan osoitteensa. Aamutuimaan päästiin isännän asunnolle. Saunottiin ja syötiin. Ennen kuin silmiä ehdittiin ummistaa saapui talon emäntä pihaan, mikä tarkoitti juhlien loppumista ja palaamista arkeen.

Reissu jäi kyllä mieleen, eikä jäänyt ainutkertaiseksi näiden veljesten kanssa. Rahaa tuli pari saturaista, lentolippu ja rannekello palkkioksi reissusta. Hyvä ettei potkuja tullut, koska olin töistä poissa koko maanantaipäivän – lupahan oli annettu vain sunnuntaita varten.  No, ei tullut potkuja kuitenkaan, nähtiin ilmeisesti, että tätä se hyvä asiakaspalvelu joskus vaatii.

22.8.2020 Veli M. Leinonen (korjattu Muurola Tervolaksi ja ravintolan nimeksi Ossaus 26.11.2020)
Mainostarra vuodelta 1973
Tarvajärven Joulumaa-tarra