Rokuan kisat 2.4.1945

Rokuan hiihdot 1945

Eino Leinonen  (synt. Paanajärvellä 1926, kuollut 1991 AUS, Charleville)


Rokuan hiihtokisojen 17 km sarjassa 18 – 21 vuotiaat hiihdettiin sunnuntaina 2.4.1945.

Hiihtomatkat olivat miesten 30 km ja nuorten 17 km.

Kuudennet Rokuan kisat hiihdettiin ensi kerran kansallisina Utajärven Urheilijoiden järjestäminä ensimmäisenä ja toisena pääsiäispäivänä. Lähtö ja maali olivat tällä kertaa sijoitettuna Niskan pysäkille Pyykön taloon. Miesten sarjan 30 km matkan voittaja oli Paavo Perkkiö ja nuorten 17 km voitti hiukan yllättäin Eino Leinonen (19 v,Raahen Ponnistus). Veikko Keskitalo voitti ikämiesten sarjan.
Kiitokset Pentti Lohelalle artikkelin toimittamisesta allekirjoittaneelle.
Sanomalehti Liitto5.4.1945

17 km hiihdon lopputulokset:

1. Eino Leinonen, aika 1.17,34
2. Olavi Ikonen, aika 1.19, 46
3. Mauri Venola, aika 1.20,22

Raahen Ponnistus
Utajärven Urheilijat
Oulun hiihtoseura

Australia odotti

Samainen Eino U. Leinonen ja hänen veljensä Matti V. Leinonen (1933 – 2004) pakkasivat matkalaukkunsa ja matkasivat Australiaan vuonna 1959. Matti kotiutui Suomeen jo muutaman vuoden Australiassa oleskelun jälkeen. Isäni Eino vietti siellä loppuelämänsä vuoteen 1991 saakka, jonne hän myös kuoli hukkumalla monsuunisateen aiheuttamaan tulvaan. Eino on haudattu Kuusamon Nilon hautausmaalle ja Matti Pulkkilaan.
Isäni Eino ehti nuoresta iästään huolimatta osallistua Lapin sotaan veljensä Leonardin kanssa.
Leonardille ja isälleni myönnettiin jatkosodan 1941-1945 muistomitalit. Laivamatka-aineistosta kiitokset Christerille.


Tässä vielä Liitto-lehden lähes koko artikkeli

Helsinki 2.11.2021
Veli Juhani

Rokuan kisat
1. – 2.4.1945

Haapaveden Paavo Perkkiö Rokuan 30 km:n  hiihdon voittaja.

Eino Leinonen nuorten ja Veikko Keskitalo ikämiesten mestarit.

Kuudennet Rokuan kisat hiihdettiin ensi kerran kansallisina Utajärven Urheilijoiden järjestäminä ensimmäisenä ja toisena pääsiäispäivänä. Lähtö ja maali olivat tällä kertaa sijoitettuna Niskan pysäkille Pyykön taloon. Miesten sarjan 30 km matkan voittaja oli Paavo Perkkiö ja nuorten 17 km voitti Eino Leinonen (Raahen Ponnistus). Veikko Keskitalo voitti ikämiesten sarjan.

Kuudennet Rokuan kisat, jotka tänä vuonna olivat ensi kerran kansallisina, suoritettiin Utajärven Urheilijoinen järjestäminä ensimmäisenä ja toisena pääsiäispäivänä. Lähtö ja maali oli tällä kertaa sijoitettuna Niskan pysäkile Pyykön taloon. Keli oli ensimmäisenä pääsiäispäivänä ikämiesten hiihtäessä lentokeli, mutta toisena kilpailupäivänä aamulla alkanut lumisade ja suojasää muutti ladun raskaaksi.

30 km:n latu kulki aluksi 4 km tasaista suomaastoa, josta sitten varsinaiset vaarat alkoivat ollen hiljaista nousua aina Pookin hiihtomajalle asti, jossa oli 9,5 km:n väliaika- ja ruokailuasema. Pookilta latu teki pitkän laskun Kolmosjärvelle, nousi siitä useiden korkeiden vaarojen yli Säräisniemen puolelle, jossa polveiltuaan palasi valtion linjalle, jonka suuntaisena latu kulki Nuojuaa kohti Kolmiomäenmäen kautta, kääntyi sitten vasemmalle ja palasi osittain vaarojen harjanteitä, osittain kupeissa käyden hiihtomajalalla, jossa oli 22,5 km:n tarkastusasema. Majalta latu laski ”isoon kuppiin” ja oli näin ollen helppoa myötämaata. Nuortenlatu käsitti 30 km:n ladusta saman paluuladun sieltä. Yli 35 vuotisten 10 km:n latu kosketti vaaroja vain noin 3 km:n matkalla.

30 km:n hiihtäjät lähetettiin matkalle puolen minuutin väliajoin ja ensimmäisenä klo 8:30 ladun aukaisijana matkalle lähti Martti Raappana Utajärveltä ja hänen vanavedessään Tauno Kortesalo Iistä. V. Torvela Oulusta lähti numerolla 9, Jaakko Valtonen Säräisniemeltä numerolla 13 ja Viljo Lusua Utajärveltä 15, sekä Hannes Tikkanen Kainuun hiihtoseurasta numerolla 17. Muita lähtijöitä oli  A. Nevanoja, Haapajärvi, A. Tiitto, Oulu, Pekka Leinonen Säräisniemi, Lauri Korsulainen, Kärsämäki. Lähdössä ei huomannut mitään mainittavampaa eikä vielä ensimmäisen väliaika-aseman tuloksetkaan osoittaneet mitään erikoista. Väliajoissa paras oli tuolloin H.Tikkanen, A. Nevaoja ja P. Perkkiö oli kolmantena.

Ladun seuraava osuus oli tiettävästi vaikein, mutta yllätyksiä tällä osuudella aiheutti ennen kaikkea se, että vaaroilla olleen aamupyryn vuoksi latu oli pehmeä, osittain aukaisematta. Kun etupään hiihtäjät joutuivat tahtomattaan latupartiohiihtäjinä, johon järjestäjätkään eivät olleet varautuneet, sillä k.o. ladunosalla latupartiotehtäviin määrättyjen nopeus oli ollut sallittua hitaampi, niin ei heillä ollut enää suuriakaan toiveita, kuten jo 22,5 km:n kohdalla otetut väiajat kertoivat. Johdossa oli P.Perkkiö 1.37.45, sitten parin minuutin päässä L. Korsulainen ja kolmantena P.Leinonen jo neljä minuuttia jäljessä.

Ladun loppuosuudella ei sitten suurempia muutoksia tapahtunutkaan. Maaliin saapui ensimmäisenä A. Nevanoja, mutta pian hänen aikansa alitti P. Perkkiö, joka sitten voittikin tämän osittain raskaan kelin kilpailun. Lopputulokset olivat seuraavat:
1) Paavo Perkkiö, Haaveden urheilijat 2.14.20,
2) Arvo Nevanoja, Haapaveden urheilijat 2.18,10,
3) Lauri Korsulainen, Kärsämäen Kataja 2.19,37.

Rokuan mestari Paavo Perkkiö sai vuodeksi haltunsa SVUL:n Oulun piirin kuuluvien urheiluseurojen välisen mieskohtaisen, T:mi Savolaisen lahjoittaman kiertopalkinnon Rokuan Tuopin, johon tätä ennen on yksi kiinnitys A.Koistisella, Ruokolahdelta. Lisäksi Perkkiö sai ensimmäisen kiinnityksen kansalliseen Rokuan 30 km:n hiihtoon SOK:n Oulun konttorin lahjoittamaan kiertopalkintoon, joka on taiteilija E. Junttilan Pallastunturilta maalaama taulu.  Tämän 30 km:N hiihdon yhteydessä suoritettiin SVUL:n Oulun piiriin kuuluvien seurojen välinen joukkuehiihto 2-miehisin joukkuein ja sen voitti Haapaveden Urheilijat, joka saa sen vuodeksi haltuunsa liikemies Haikalan lahjoittaman kiertopalkinnon.

Nuorten 18  – 21-vuotisten 18 km:n
(hopeiseen kakkulusikkaan merkitty 17 km)

Hiihto suoritettiin samanaikaisesti pääkilpailun kanssa. Tämän sitkeän, raskaalla kelillä hiihdetyn kilpailun voitti hiukan yllättäin Eino Leinonen Raahesta (Raahen ponnistus). Lopputulokset:

1) Eino Leinonen, loppuaika 1.17,34 Raahen Ponnistus
2) Olavi Ikonen, loppuaika 1.19, 46, Utajärven Urheilijat
3) Mauri Venola, Loppuaika 1.20,22, Oulun hiihtoseura

Loppukaneetti

Järjestävä seura oli tehnyt paljon työtä kilpailujen onnistumiseksi eikä järjestelyyn nähden sanottavaa huomautettavaa ollutkaan paikalliset mahdollisuudet huomioiden. Maksavia katsojia maalissa ja Pookilla oli yhteensä noin 500.

Palkinnot jaettiin välittömästi kilpailupaikalla. Toisena pääsiäispäivänä oli Utajärven Urheilijoilla vielä Utajärvellä ohjelmallinen iltama, jossa mm. jaettiin palkinnot seuran jäsenille talvella suoritetuista kilpailuista.
artikkelin lähteenä käytetty Liitto-lehden julkaisemaa artikkelia (alla kuvakopio) 5.4.1945

Suppiksia

Sieniä
syksyyn

Mennäviikolla astelin jälleen suppisjahtiin Sipoonkorven kätkäläisen maisemiin. Ilma oli loppuviikon puolella hyvin lämmin, lumeton ja utuinen. Menoa se ei toki haitannut tutussa kalliokukkuloiden kurukossa.


https://tuumatti.fi/?p=5287

Suppisrypäs

Sipoonkorven suppilosyksy

Mennäviikolla astelin jälleen suppisjahtiin Sipoonkorven kätkäläisen maisemiin. Ilma oli loppuviikon puolella hyvin lämmin, lumeton ja utuinen. Menoa se ei toki haitannut tutussa kalliokukkulakurukossa.

Aluksi astelin katsastamaan oliko elokuisen retkeni rampajalkainen jänis päätynyt parempiin suihin, ja olihan se. Paikalta ei löytynyt edes karvantupsua, mutta korpit kyllä ilmoittivat olemassaolostaan raakkuen. Kaiketi olettivat minun toimittavan uutta syötävää,
mitä ei tällä erää ollut lain.


Askeleeni suuntautuivat tällä kertaa ennen käymättömälle alueelle, jonka olin katsastanut jo etukäteen kartasta. Minua kiinnosti kukkulanseutu, joka ennakkoarveluni mukaan kohosi jopa 70 metriä merenpinnan yläpuolelle. Lähestyessäni kohdetta näin vilahduksen lähes valkoisesta, kuinkas muuteen, rauhallisesti etenevästä metsäjäniksestä, joka johdatti kulkuni keskelle rahkasammalpeitteistä kuusimetsää.  Tuosta luontokokemuksesta terästäytyneenä huomaan keskellä kuusikkoa valtavia suppilovahveroryppäitä silmän kantamiin. Ettäs sattui!

Tuollaista suppisapajaa en ole ennen kohdannut. Syyskuun puolella harmittelin Sipoonkorven herkkutattien vähäisyyttä, mutta päätin keskittyä tähän myöhäissyksyn suppisjahtiin, joka näemmä palkitsi odottajansa. Ja niimpä isompia aikailematta ryhdyin poimimaan. Kuten aktiivisienestäjät tietävät, suppiksen saa poimittua lähes roskattomana koriin, kun viistää jalan juurivarren yläpuolelta sieniveistä käyttäen poikki. Ryppäinä kasvavat voi viistää kerralla. Tuotos oli kolmen päivän uurastuksen jälkeen vaikuttavat kolme kauppakorillista.

Muitakin sieniyllätyksiä tuli vastaan. Löysin hiukan elähtäneitä lampaankääpppiä ja vaalea- ja rusko-orakkaita. Tattisyksystä näkyi vain hajoamispisteessä olevia sinapinkeltaisia jäämiä. Eteeni ilmaantui myös  juuri nousseita
kanttarelleja pikku kipollinen,
ja poikkikatkenneessa pajuvarressa kasvavia talvijuurekkaita.
Koivunkantosieniäkin löytyi mukavan kerta-aterian verran. Lisäksi löytyi kauniin valkoiset känsätuhkelot. Kymmenet keltasarvikkaat ja keltahaarakkaat koristivat myös metsämaisemaa, joten lajikirjo oli vaikuttava olleti, kun elettiin lokakuun viimeisiä päivinä elonvuonna 2021.

Sienikorini täyttyessä päätin katsastaa lähikukkulan. Maisema oli vaikuttava, eikä minua haitannut näkyväisyyden puute. Huipulta löytyi upeaa pallerojäkälikköä, pensaskatajia, käkkärämäntyjä, kelopuita, kallioikkoa ja sammalikko eri lajein. Oikea ilveskukkula tuo oli. Myös hirvieläimet olivat kalliolla vierailleet. Paikalla puuhasteli myös ahkera orava ja käpytikka kelolatvaansa koputteli, joten luonto-elämyskokemus oli rentouttava. Mikä parasta, kalliokukkulalla vallitsi täydellinen hiljaisuus, eikä ihmisolioita ollut havaittavissa mailla eikä halmeilla.  Siitä sitten kotia kohti savotoimaan suppikset ym. sienet säilöön.

Tällä erää säilöin suppikset rasioihin ja minigrip-pussukoihin, koska pakasteessa oli vielä hyvin tilaa. Pakastesäilytys on mielestäni täysin toimiva säilötätapa. Korpuiksi jäätynyt suppikset kestävät hyvin kylmää, ja jäiset sienet voi murskata vaikka kämmenessä käyttökelpoiseksi sienimuhennos- tai keittotarpeeksi suoraan pannulle tai kattilaan. Halutessaan sienet voi laittaa sulamaan myös kylmään veteen, jolloin viimeisetkin kuusenneulaset ym. pienet metsäroskat nousevat pintaan. Tuon jälkeen kevyt kämmenrutistus, ja sienet ovat jatkokäsittelyvalmiita.

Näin tällä erää Sipoonkorvessa. Nyt varrotaan vain talventuloa ja jääkannen alla lymyilevien syyskalojen pyyntikauden aloitusta. Talvihan on jo mukavasti jalalla tuolla pohjolan perukoilla…joten sitä kohden kohtapuoleen päästään metsäsuksimaan.

Helsinki 1.11.2021 / lisätty 2.11.2021 kuvagalleria
Veli Juhani


Galleria Sipoonkorven sienisyksy seuraavalla sivulla

Vuosaarenhuippu on avattu!

Tosiasiallinen ympäristöteko

”Vuosaarenhuippu on muodostunut yhdeksi kummallisimmista virkistysalueista Helsingissä. Vuosien saatossa, ihmisten ja koneiden tekemän hienovaraisen muokkauksen ansiosta helsinkiläisillä on paikka, jonne voi kiivetä, jos alkaa tehdä mieli Lappiin.”

Helsingin Lasipalatsin vanha salava on päätynyt Vuosaarenhuipun nähtävyydeksi. Kuvagalleriaan pääset kuva alapuolen linkistä.
Neitoperho huipulla





”Mäeltä on upeat näköalat koko Helsinkiin ja Vuosaaren satamaan.
Alueen korkein kohta on 60 metriä, muut laet 45 metriä merenpinnasta. Lintumiehet ovat ristineet täyttömäen Himalajaksi ja he tulevat tänne seuraamaan lintujen muuttoa.”

Vuosaarenhuipun Satamakumpu opastekartta 2021
Mellunmäki, Mustavuori, Satamakumpu

Kohta 15 vuotta olen patikoinut lumitalvina hiihtäen Mustavuori-Porvarinlahden alueella Talosaaren suuntaan ohittaen moniot kerrat tuon vanhan kaatopaikan jättömaakummun, joka nyt vihdoin viimein avattiin viime syyskuussa. Nimensä mukaisesti Vuosaarenhuippu on Helsingin korkeimpia näköalapaikkoja. Itse nimitän tuota nyppylää Satamakummuksi, mutta leikillisesti sitä kutsutaan myös Vuosaaren Himalajaksi. Jotkut ovat näkevinään tuolla nyppylällä jopa Lapin tunturitunnelman, mikä vaatinee kuvittelijaltaan jo runsaasti mielikuvitusta. Myönnän kyllä lappitunnelmaa löytyvän esim. Uutelan honkarikkailta käkkärämäntyisiltä kalliorinteiltä, joita löytyy täältä esim. Sipoonkorven ja saaristomeren maisemista.

Vielä 2010-luvulla jättömaatyömaata ohittaessa saattoi nähdä epämiellyttävän hajuisen ikävän mönjän virtaavan jättömaalta Porvarinlahden kortekosteikkoon. Vuosikymmenen vierähtäessä kummun saavuttaessa nykyisen korkeutensa, kiipesin usein tuon 60 mpy. olevan kummun huipulle. Näköalat sieltä ovat kaikkiin ilmansuuntiin Helsingin parhaita. Selkeän säätilan vallitessa kukkulan huipulta pääsee näkemään kaikki lähitienoon ja kanta-kaupungin maamerkit tunistettavasti. Alkuvuosina paikka näytti olevan erityisesti lintubongareiden suosiossa. Paikan suunnittelusta on vastannut kaupungin luontotarhuri Jukka Toivonen tiimeineen. Heidän työ on valtakunnalisesti ja maailmanlaajuisestikin tosi-asiallinen ympäristöteko. Me käyttäjät kiitämme ja kumarramme.

Nyt kun Vuosaarenhuippu on valmis vastaanottamaan vierailijoitaan, on kiinnostus paikkaa kohtaan selvästi  kasvanut. Eikä tuo ole ihme, sillä liikkuminen alueella on tehty helpoksi selvien opasteiden ja lähes esteettömien kulkuväylien ansiosta. Ihan huipulle asti ei pyörätuolia käyttävä sentään pääse. Loppuhuipulle nousemista helpottaa erilliset satamanpuoleiset rappuset, sekä toisaalla lännen ja pohjoipuolen kapeammat luontopolut. Sen sijaan alempaa osaa pääse katsastamaan myös pyörätuolia käyttävät ihmiset.
Vuosaarenhuippuun johtaa lähes joka ilmansuunnasta ohjattuja, kuorma-auton levyisiä, hiekkapohjaisia teitä. Luontopolkujen varrella on helppolukuiset opastetaulut kertomassa kunkin kohteen luontoarvoista. Sen lisäksi, että huippu on oivallinen lintujen bongauspaikka, siellä saattaa onnistua näkemään  metsä- ja kuusipeuroja. Mainittujen hirvieläinten ansiosta alueella on nähty myös ilveshavaintoja (yöaikaan).
Myös urbaania kaupunkielämää pääsee seuraamaan huipun laelta kuin tarjottimelta. Näkymä hektisesti yötäpäivää toiminnassa olevaan Vuosaaren satamaan on vaikuttava.

Viimepäivinä Vuosaarenhuipulla on ollut runsaasti ulkoilijoita, niin nuoria, vanhoja, lapsiperheitä, kuin myös vieraskielisiä turisteja. Kaikkien kasvoilla on nähtävissä hyväntuulisuuden ilme. Tällaiselle luontokohteelle on ollut varmasti kauan kaivattu sosiaalinen tilaus.

Vuosaarenhuipulle pääsee vaikka Mellunmäen metroasemalta suoraan patikoiden Mellunmäen vanhan ostaritorin kautta Mellunmäen metsäpolkua kulkien Mustavuoreen, ja siitä Talosaaren reittiä pitkin Porvarinlahtea kohden. Porvarilahden kortekosteikon kohdalla näkee ensimmäiset länsipuoliset opasteviitat väylineen oikealla. Mellunmäen metroasemalta metsäpolkureittiä käyttäen matka Vuosaarenhuipulle on n. 4 km.

Autolla saapuville on rakennettu kunnollinen liittymä p-paikkoineen Niinisaarentieltä tultaessa. Paikoisalueen laidalta löytyy infopiste, jonka läheisyyteen on tuotu massiivipuiset pirttipöydät penkkeineen. Parkkipaikan kupeessa on myös puusee-käymälä-bajamaja ja nykylajittelukäytännön mukaiset erilliset jäteastiat.

Hyvällä lapsella, kuten Vuosaarenhuipulla onkin jo monta nimeä ja lisänimiä keksitään aikojen saatossa.
Toivotan menestystä tälle ympäristöteolle, joka olkoon vaikka Jättömäki, Satamakumpu, Pallaskorvike, Hesan Himalaja, Käkikukkula, Nokinyppylä tms.

Vuosaaren huipulla kannattaa poiketa myös vieraiden kanssa. Suomessa joudutaan maisemoimaan vielä useita ihmisen ”ympäristörikoksia” tulevaisuudessa. Tämä on oivallinen paikka esitellä pääkaupunkiseutua liki lintuperspektiivistä, ja ehkäpä tämä monimuotoisen luonnon ympäristöteos kannustaa muuallakin saman kaltaisiin toteutuksiin.

Juuri näiden ympäristöarvotekojen takia asustan hyvillä mielin ja tyytyväisenä Itä-Helsingin Mellunmäessä.

Hki 24.10.2021
26.10.2021 lisätty opastekartat
Veli Juhani

Lotta Lunkreeni ja Eldankajärven jää

Erkki Tiesmaa ja Elsa Lampi Paavolankankaan Murju-korsun edustalla.
Lotta Lunkreeni ja Eldankajärven jää

Jo monioita vuosia sitten Jyrki Iivonen julkaisi Hesarissa tarinan jatkosodan aikaisesta ”Eldankajärven jää” kappaleesta, jota olen siteerannut jo aiemmin. Artikkelissa kerrotaan ”Eldankajärven jää” kappaleen olleen valistusupseeri kapteeni Erkki Tiesmaan sanoittama.
Edellä mainittu tarina saa nyt jatkoa. Löytyipä kirjahyllystäni parikin teosta, joissa kerrotaan aiheesta laajemmin. Teokset ovat ”Nainen sodassa” (Valitut Palat 1995) ja Einari Kukkosen ”Elämää juoksuhaudoissa” 1985. Mainitut teokset toimivat tämän tarinan lähdeaineistona. Artikkelikuvat mainitun ”Nainen sodassa” kirjasta.

Tuosta ratkiraadollisesta laulusta kerrotaan tehdyn kolme eri levytystä kevättalvella 1942, joista Jori Malmsténin PSO:lle laulamaa ei julkaistu. Mainituista levyjulkaisuista Soinnulle sen lauloi A.Aimo ja Saarikolle Korsukuoro. Kerrotaan everstiluutnatti Simo Mäkisen antaneen ”käskyn” tehdä pojille kunnnon rallin, ”ettei tarttis aina noita iänikuisia siviiliralleja lauleskella”. Ja niin Tiesmaa pisti runoratsunsa laukkaamaan. Säveleksi muistui mieleen hänen ylioppilasvuosiensa aikainen saksalainen ”Fred Markushin Ali-baba-foksin” sävel-aiheeseen sovittama ratkirealistinen korsulaulu, jonka tunsi pian jokaikinen. Laulu levytettiin vielä uudelleen kahdesti ”Musketöörien” toimesta v. 1959 ja KY:n laulajien toimesta v. 1971.

Kerrotaan mainitun kappaleen saaneen soittokiellon silloisissa Ylen ohjelmissa. Tätä hiukan ihmeteltiin, koska itänaapuria ei mollattu alkuperäissanoituksessa lainkaan. Soittokielto saattoi syntyä levytysversioihin syntyneiden tekstimuunnoksien takia (esim. ”ei oo hevosella heiniä” muotoon, ”ei oo ryssällä heiniä, syövät tallista seiniä”), mutta syy saattoi olla myös pelkkä tekstin raadollisuus.

Lotta Lunkreenin esikuva

Kerrotaan valistusupseeri Tiesmaan tehneen ”Eldankan” sanoituksen yhden iltapuhteen kuluessa ”Murju” korsun kämppäkavereiden innostamana ja avustamana. Sitä laulettiin korsuissa ja asemiesilloissa. Sen realistiset ja hirtehiset sanat osuivat suoraan ajan ytimeen. Niihin oli saatu ympätyksi tiivis annos asemasodan tunnelmaa. Oli patterien paukkumista, korttipeliä korsun kaminan loisteessa, läskiä, lotinaa ja eukon ikävää. Paikallinen nimistö ja ajankohtaiset tapahtumat oli niinikään tallennettu. Kerrottiin esim. Munakukkulasta,  joka oli menetetty taistellen, ja Makkarakukkulasta, jonka pojat onnistuivat pitämään hallussa. Kesämuistoja olivat mm. liukumiinat ja riukujen prykäämiset.

Honkien varjossa sumppia keittävällä lotta Lunkreenilla oli myös esikuvansa tosielämässä. Hän oli Elsa Lampi, sortavalalaistytö, joka tuolloin toimi muonituslottana JR 32:ssa. Samassa rykmentissä palveli myös Erkki Tiesmaa. Tiesmaa oli tunnettu kokkapuheiden pitäjä ja vitsinikkari, joka tapasi antaa lotille lempinimiä. Ja niin Elsakin sai omansa ”lotta Karoliina” lempinimen, joka oli siis Eldankanjärven jää-laulussa mainitun  ”lotta Lunkreeni” esikuva. Kerrotaan ”Lotta Karoliinassa” olleen kaikkien peruslottien hyvät ominaisuudet.

Rintamalotta Elsa Lampi lähemmin

Elsa palveli kaikki sotavuodet. Talvisodan syttyessä hän oli 21-vuotias. Aluksi hän toimi muonituslottana kotikaupunkinsa Sortavalan sotasairaalan keskuskeittiössä. Se oli ankaraa aikaa nuorelle naiselle, joka joutui päivittäin kohtaamaan sodan karun todellisuuden syöttäessään vaikeasti haavoittuneita, kädettömiä, näkönsä menettäneitä ja lopen uupuneita miehiä. Jatkosodan aikana Elsa työskenteli Vuonnisen kylän tienoilla vuoden päivät muonituslottana, kun Uhtuan suunnan tietä paranneltiin työmaakomppanian toimesta. Tuolta Elsa siirtyi Uhtualle, missä hän toimi koko sodan loppuajan.
Paavolankankaan lottakanttiinissa Elsa keitteli ”sumppiaan”, kuljetti muonia etulinjan tuntumassa olevaan komentokorsuun ja etulinjaankin. Elsa oli avulias, ystävällinen, iloisesti hymyilevä, oikea mielialojen kohottaja sodan ankean arjen keskellä. Näin muisteli Elsaa JR 32:n tiedustelu-upseeri Jouko Pesola, joka oli Tiesmaan mukana synnyttämässä  ”Eldankajärven” laulun sanoja kuin myös esittämässä ko. laulua korsuissa, teltoissa ja asemiesilloissa.
Näin Lotta Lunkreenista ts. Elsa Lammesta tuli elävä legenda. Erkki Tiesmaa muisti Elsaa vielä lottakanttiinin vieraskirjassa, kun Elsa käväisi auttamassa äitiään Sortavalassa parin kuukauden lomalla. Tässä vielä lopuksi Tiesmaan
Elsalle kirjoittama runo:

Täällä aikansa pikku Karoliina keitti,
paisti klubiruuat, vyöllä esiliina.
Kanssa lotta Helunan ol kiivas päivän tahti,
päivät oli ruokkimassa, yöllä Murjun vahti.
Ero tuli, kanttiinille Karoliina kulki,
siellä saman töitten innon aina saattoi julki.

Nyt hän, pikku Karoliina, lähtee kauas kottiin,
hyvän muiston jättää meihin ynnä lottiin.
Kiitosta vain, Karoliina, onnellista matkaa,
mihin ehtii hän, jos aina Uhtuan tyyliin jatkaa.

Uhtan tyyliin Elsa jatkoikin loppuun asti. Kun Lotta Svärd-järjestö 23 marraskuuta 1944 lakkautettiin, Elsa hakeutui muonitustöihin Rovaniemen Työmaahuollon (ts. lottien työn jatkajajärjestö). Lopullisesti Elsa siirtyi siviiliin 1945 jolloin sota-ajan komennusta oli kestänyt kokonaiset viisi vuotta.

(lähdetiedot Valitut Palat – Nainen sodassa, Raili Malberg, Elsa Vanhalan haastattelu 15.5.1995)

Hki 9.9.2021 Veli M. Leinonen