Viimeisiä ilojaan, yöttömässä yössä, touhukkaana tosissaan, erämaiden vyössä, öisen öinen hiljentyy, järven pinta tyynin, aamurusko väreilee, päivänkoiton dyynin.
Vaskivaaran kertomaa, malmimöhkäleistä, kultakarvaa komeaa, rinteen kylkiäistä, sikin sokin sinervät, sinivihreet kuparin, mikä tähän oikettaa, ammuttuna kyselin.
Rakastin tätä lintua, punahattuisena, sen yksinäistä huutoa, korven hiljaisessa, tunnelmointi ankeaa, ei lintu enää lennä, mut Suomen taiteen uhrina, voi palokärki mennä.
Tatjana, upea Paanajärvi-oppaamme. Kiitollisina Onnittelemme sinua 25-vuotisen työrupeamasi johdosta.
Oot Karjalan kunnaan neito sie sorja
Oot Karjalan kunnaan neito sie sorja,
on Kivakan kaunista katsella,
puistossa kelojen kullerokukkain,
on kanssasi mieluista astella.
Moniot kerrat koskille kuohuin,
saattelit sointuvin sanoin,
ystävyys hehkui silmistäs sievin,
vaikka ois paljain jaloin.
Kaukana siintävät Nuoruset norjat,
Oulankalaaksossa onnen,
Oot suojelusenkeli puistojen puiston,
sun kauttasi hengen sen tunnen.
On edessä vuosia tuhannen tuhat,
nuo askarees mieltämme hurmaa,
me tunnemme hyvin suojelun uhat,
tuot aarteemme suojeluun turvaa.
15.8. 2020 Vellu Kiittää ja Onnittelee Tatjanaa 25-vuotisen (toivottavasti vielä jatkuvan) Paanajärven luonnonsuojelutyön johdosta.
Miljoonia ennen aikaa, pohjan myrsky paanan peitti, lumituisku kaiken kadotti, laaksot nosti pilven päälle, tuhat vuotta talvena tuiskus, jääkanneksi kaikkialle, valo sammui auringosta, kesä pakeni pakkasesta.
Saapui viimein Vienan ukko, äkäiseksi ärsytetty, ampui auki ahterinsa, kiveen purki kiukkunsa.
Maata mursi routarohmu, käsikohmeessa kiviä kouri, kurut kynti pikkupuroiksi, vedet laski Vienan maille.
Taimen uimassa Oulankaan, Kivakan kuohua kurkkii, suvantopaikassa rauhan saa, nousuporrasta siinä urkkii, pyrstöhyppykin onnistaa, niskan ylle nyt ponnistaa, kun kotivesille ehti, oli ruskassa Oulangan lehti.
Vuoden 1995 – 1996 kesällä etsimme sopivaa leiripaikkaa Pääjärven pohjukan Niskan kylästä. Jo ensireissulla majoituimme Olgan kotitaloon. Se oli maalaamaton hirsirakennus ja kunnoltaan kylän parhaita.
Olga oli hyvin ystävällinen ja vieraanvarainen emäntä. Ihmettelimme vain hänen päivittäisiä itkuhetkiä saunan edustan puupenkillä.Viimein meille selvisi, että Olga oli menettänyt hiljattain miehensä, poikansa ja vävynsä Pääjärvellä sattuneessa veneturmassa. Kenelläkään ei ole tarkempaa tietoa tapahtumasta – tiedetään vain, että miehet menivät kalaan ja verkkojen nostoon kadoten sille tielleen. Myöhemmin Pääjärvestä löydettiin vain yhden seurueen jäsenen kumikenkä.
Olgan suru
Syksy on ystävä sydänmaan, Niskassa Pääjärven perä. Tunturitaival vain kulkusi tiellä, vaarat on ylhäällä pilvessä. Onnesi purossa kyynelten virta, suolainen hikesi kirpeä. Vaarojen tuoma, on kohtalon juoma, hetken huumassa virkistää. Tunturituuli, sun uskosi suuri, kulkurin matkalla yllättää.
Tee oli keitetty – hyvästit heitetty. Aamulla lähtivät isä ja poika Pääjärvelle kalaan. Vävynkin noutavat - taitavat soutajat, Olga jää kotiin päivystämään.
Taivaalla tummaksi ulappa muuttuu, pihassa kukkiva perunamaa. Olga on laittanut takkaan jo tulta, myrsky ei ilmoita tuloaan. Hetkessä saapuu tuonelan tuuli, myrsky kun iskee soutajiin. Puhuri pyyhkii Pääjärven pintaa, taistelu uuvuttaa syvyyksiin.
Myrskyn uhrit saaliina vedessä, elossa tanssitaan viimeinen tahti, tuonelan portilla kuoleman edessä, siinä on myrskyn voima ja mahti.
Näin menettää ihminen elämän aikaa – kotonan Olga itkee.
Lämpöisen pieni on Niskassa tupa, kauniisti kukkii jo perunamaa. Olga touhuaa syömistä pöytään, sipulia, tatteja ruskistaa.
Uudet perunat kuppinsa löytää, tillin tuoksua valtoimenaan. Hiljainen Olga penkillä istuu, ikkunaa kurkkien odottaa.
Tovin päästä taas järvelle katsoo, näkyykö siellä soutajaa?
Huolissaan Olga pihalle astuu, kädet ristii rukoukseen.
Tuore kala vain pöydästä puuttuu, mietteissään istuu harmajapää.
On valmiina keitetyt perunat ja silli, tuoreena tuoksuu voisulatilli. Kuuma sauna on kylpyä vailla, miehiä kaivataan kotinsa mailla.
Jäähtynyt, syömätön ruoka jäi pöytään, tokkopa kukaan miehiä löytää.
Nyt mökissä Olga on yksinään, hän penkillään istuu ja nyyhkyttää.
Syksyiset päivät jää surujen varjoon. Aamusta iltaan, yhtä kuin yö. Hiljaisuus ei puhu, uneton on yö.
Vene jäi ilman soutajaa. Suru vei Olgakin aikanaan.
Unihiekka silmissä sameaa, metrokäytävä kumajaa kaamea, huolet huomisen karkoitan, hyvää huomenta tarkoitan, hattu päässä hyppään hissiin, vastatuuleen juoksen vissiin.
Olen työssäni tylsyyden tähti, näin päiväni käyntiin taas lähti, annan hyvän tylsyyden kiertää, ruttukengissä jalkaa hiertää, elossa vielä elokuun, löydänkö uuden kuun?
Olen tulettoman savun piipusta nousu - tuulessa lepattaa kulkurin housu.
