SUSILAUMAN KINTEREILLÄ 1995
Tammikuun loppupuolelle 1995, kokemuksesta viisastuneena hankin punaiseen paholaiseen jääketjut taka-akseliston paripyöriin. Kulmikkaista paloista rakennettu teräsketju kiinnitettiin vaivattomasti paripyörän uloimpiin renkaiseen. Näin aikaansaatiin uskomaton purentapito paripyöriin, ja se varmisti mäkien ylisille pääsyn Paanajärvelle johtavassa vaativassa mäkimaastossa
Mukanaan otettiin talvinen perusvarustus, kuten moottorikelkka, vetoreki ja kalastusvälineet. Tällä erää olin varmistaut etukäteen Paanajärvelle johtavan tien aukiolon.
Normaaliaamuna rajanylitys Suoperä-Kortesalmen kautta sujui sutjakkaasti, varsinkin jos ehti ennen puutavararekkoja puomille. Kalastajahemmoksi syntynyt Aleksi oli jo odottamassa Pääjärvellä sovitusti, kun lähdimme ajamaan puiston maisemiin.
Aleksi toimi siihen aikaan vielä puiston oppaan ominaisuudessa ja hän tunsi hyvin paikallisten ihmisten, tavat ja tottumukset. Jos Aleksin vieheeseen ei tarttunut saalista, ei sitä saanut kukaan muukaan, tuli useasti todistettua. Aleksi oli uskomattoman taitava ja intohimoinen kalastaja, joka oli onnistunut yhdistämään mielipuuhansa työn ja kalastuksen. Lisäksi metsästäminen oli hänen lempipuuhaa.
Suomensukuisena Vienan Karjalan poikana hän osasi kohtuu hyvin suomea, vaikka oli äidinkieleltään venäläinen.
Niinpä matkanteko sujui rattoisasti, olihan Aleksi myös oivallinen seuramies. Tällä kertaa matka Paanajärven maisemiin sujui mallikkaasti. Tie oli aurattu ja jäinen. Lisäksi takapyörien päälle asennetut teräsjääketjut lisäsivät ajamisen varmuutta. Itse asiassa talvinen tie tuntui huippuhyvältä verratenkin kesäaikaan.
Saavuttuamme puiston rajalle punainen paholainen parkkeerattiin Nuorusjoen eteläpuolisen vartiopaikan kelokämpän vierustalle. Siitä eteenpäintie oli auraamaton.
Iltapuhteiden aikana päätimme lähteä aamutuimaan Paanajärvelle. Ja niin, vielä aamun hämärässä ruispuurolla tankatut miehet ajelivat jo Paanajärven suuntaan. Lunta oli ehkäpä 30-40 cm.
Moottorikelkoin poljettu tiepohja oli leppoisaa ajella. Pakkasmittari näytti -35 celciusastetta.
Paanajärven itäpäässä meitä odotti vasta äskettäin jäätynyt, peilikirkas, liki lumeton järvenselkä. Aikalaiset tiesivät, että se oli melko tavanomaista. Suuren syvyyden omaava järvihän on oikeastaan Oulankajoen 23 km pitä suvantosouus.
Olin huolissani lumen vähäisyydestä, koska kelkan kumiset telastopyörät vaativat irtolunta, muuten ne saattoivat kuumentua liikaa.
Heti alkumatkan aikana huomasimme järven selällä paikoittain näkyviin pilkahtelevat susilauman jäljet. Edellisinä päivinä oli ollut suvikeli. Arvelimme susilauman kooksi kymmenkunta yksilöä, ja sitä näytti johtavan iso alfayksilö. Sen jättöjäljet olivat tuplasti muita suuremmat. Aleksi kertoi niiden tulevan ruuan perässä Vienan meren suunnalta.
Pysähdyimme kuvaamaan Ruskeakallion siluettia läheltä ja kaukaa. Lähestyimme pikkuhiljaa 4 km päässä sijaitsevaa Mäntyjokisuuta.
Kilometri ennen Mäntykoskea menimme tarkistamaan Anttilan ”kotitilukset” todetaksemme kaiken olevan paikallaan.
Niin olivat yhä pystyssä kököttävä leivinuuni, talon perustuskivet ja rantasaunan uunikiviröykkiö rantamännyn kera.
Siinä tutkaillessamme Anttilan periferiaa pajukon valloittamalla peltoaukealla, huomasimme ja kuulimme äänekkäästi raakkuvan korppiparven. Aleksi arveli niiden paikallistaneen mahdollisen haaskan.
Siitä n. 900 metrin päässä oli Mäntyjokisuu, ja Mäntykoskikoski. Jalkauduimme kohti ylämaata kosken kupeeseen ja sieltähän paljastui edellisyönä susien tappama ylivuotinen hirvilehmän raato.
Vaikutti muutoin melkoisen koskemattomalta ja runsaslihaisalta, mutta susien suihin oli hävinnyt ainakin hirven turpa, silmä, ja etulavan tuntumasta oli syöty sisäelimet. Lähempi tarkastelu osoitti, että hirviparan toinen puolikas oli koskematon. Arvelimme niiden lähteneen livohkaan, tai ne olivat häiriintyivät pakosalle havaittuaan meidät.
Luonnollisesti aina mukanani ollut kameri ikuisti tapahtuneen.
Tuumailun jälkeen lähdettiin paluumatkalle. Tosin Aleksin mielestä, oli hullua jättää hirven puolikas susien suuhun. Minäkin siinä asiaa harkitsin, mutta ajattelin, että trikiinitartunta voi olla todellinen riski jota ei kannattane ottaa hirven lihan huumassa.
Käppäiltiin siitä vielä Mäntykosken kuohujen ääreen, ja uskomatonta, mutta totta, sen alapuolinen suvanto oli täynnä pyöreitä jäälautasia!
Kuvattuani tuon äärettömän kauniin ja vaikuttavan luonnon taideteoksen palasimme Nuorusjokivarteen. Päästiin saunaan ja syötiin hyvin. Unikin tuli pyytämättä. Olipa se uskomaton päivä.
Helsinki 14.12.2019
Veli M. Leinonen