Kuma — Kaikista Vienan Karjalan koskista komein

Kumankoski SA-kuva, Vilho Uomal 1942
KUMA – Karjalan koskista komein

Harvat vielä elossa olevat ovat saaneet omin silmin nähdä ja kuulla Kuman mahtavan patunan kuminaa, jonka sanottiin kuuuluneen tyynellä säällä jopa 25 kilometrin päähän. Lienee nimensäkin saanut tuon kuuluisan kuminansa mukaan.

Kuman kuulu koski sijaitsi ennen Koutajoen vesistön latvoilla Oulangan kunnassa lähellä Kuntijärven kylää. Tuoppa- ja Pääjärven vesimassat patoutuivat siinä valtavalla voimalla ahtaaseen nieluun syöksyen kohti Valkeaa merta.
Päänuorunen Kuntijärven suunnalta
Vesireitti Pääjärveltä Kuntijoen kautta Soukeloon ja edelleen Koutajärvelle oli ennen aikaan paljon käytetty matkareitti. Sitä kulkivat virka- ja kauppamiehet, sekä heitä ennen jo eränkävijät ja nähtävästi myös Juho Vesainen johtamat joukot ryöstö- ja kostoretkillään (Santeri Ivalo, historiallinen romaani, Juho Vesainen 1894). 1800-luvun lopulla Vienan meren rannikolle nousi venäläisten ja ruotsalaisten puutavarafirmojen sahoja, jolloin Koutajoen vesistöstä tuli vilkas uittoreitti. Kuman jyrisevän nielun kautta oli tukkien sukellettava matkallaan kohti Vienanmerta.

Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään, kuuluu sanonta. Vuonna 1930 Karjalassa oli niin kuiva kesä, että Kuman koskessa ei ollut vettä kuin neljännes normaalista. Vanhatkaan eivät muistaneet vastaavaa tapahtuneen. Koski ei jaksanut vetää kuin pienen osan sinne lasketusta puutavarasta. Ruuhkia oli koskesta purettava joka päivä.

Jo lokakuun alussa oli selvää, ettei kaikkea puutavaraa saada Kuman könkään ohitse, ja siksipä ne oli jätettävä Kumajärveen. Eivät siinä auttaneet edes puolueen käskyt.

Päinvastainen tilanne oli vuonna 1932. Pääjärven vesistä oli täpötäynnään vettä runsassateisen kesän jälkeen. Syyskuun ankarat kaatosateet aiheuttivat jo pahoja tulvia koko alueella. Kuntijoessa läheisen joen pinta nousi niin, että saunat ja kolhoosin perunavarasto täyttyivät vedellä. Vesi nousi havaintojen mukaan 10 cm päivässä. Mahtoi Kuma olla tuohon aikaan melkoinen nähtävyys.

Kuman könkäästä, niin kuuluisa kuin se kautta koko Karjalan olikin, on melko vähän paikalla käyneiden mainintoja tai kirjallisia kuvauksia. Valokuvia on vielä vähemmän. Vilho Uomalan SA-kuvat taitavat olla liki ainoita ja nekin Kuman alajuoksulta.
Yrjö Linkolan kuva 1942, Tavajoen tukkisuma
Yrjö Linkolan kuva 1942, Tavajoen tukkisuma

Ilmari Kianto matkallaan 12.7.1914 Vienan Knäsöihin (1914) kertoo kirjassaan näin:

Veneenmme soljui hyvää vauhtia kamalaa nielua kohden sivuuttaen pari ryhmää karjalaisia tukkijätkiä ja töykkäsi viistoon rannan suojaan. Samalla kuului kosken kohina, patunan pauhu viuhui vihmaisessa ilmassa. Kuntijoki oli loppunut pieneen Kuntijärveen ja nytpä puhkesi Kumajoki hirveällä ryskeellä alas kalliokko rinnettä. Muutama minuutti vielä, ja seisomme jättiläiskosken korvuksilla. Silmiä aivan kuin päästä irti tempoi tuo huima vilinä...katsojan oli pakko peräytyä pari askelta ja seisahtua selkänojoon... 
Tässä se oli Pohjolan Imatra – Kuma kuuluisa! Se, jonka maine on mukanamme kulkkenut kilpaa tunturien siinnon kanssa, Kuma –Vienan Karjalan kuningatar, Kivakan kilpavoittaja. Siinä se oli jättiläisputous, josta ikitarina kertoi karjalaisten panneen viimeiset lappalaiseläjät menemään alas, jolloin laskumies, itse hypäten, oli ilkkuen huutanuthukkuvain perään: 
Ota nyt Kuma kormelitsa uukosia, päitshipääoinahia! Priimi Kuma kormelitsa päitshipääoinahia! Ja silloin oli loppunut Lapin ukon valta näillä maisemilla! 

Se oli julma rukous Kumalle, elättäjättärelle, miehen syöjättärelle, ja aina kun karjalainen nuo ponsisanansa mainitsi, hän villisti naurahti vuossatojen muistojen takaa. Se oli ollut välttämätön sysäys, vapautuksen valju uhri erämaan keskellä. 
Vastapäisellä rannalla tarjoutui jännittävä näky. Eräs nuori tukkimies seisoi näet väkevimmän nielun keskellä kiljuvalla kivellä, ponnisten toisella jalallaan alas veteen,  koettaen keksillään työntää ruuhkautuneita tukkeja alas nieluun. Yksi ainoa väärä askel, yhden silmänräpäyksen vaapunta – eikä mikään voima maailmassa häntä olisi pelastanut suistumasta putoukseen. Mutta siinä hän vain työskenteli innokkaasti, antamatta niljakkaiden, kiljuvien kivien aistejansa huumata... 

Eläköön karjalaiset! minä huusin, mutta huutoni humahti heikkona kuin kärpäsen hyrinä vesivoiman suuntaan. Siirryin suorastaan patunan alle, korkeimmalle kalliopenkereelle, josta koko Kuma ikäänkuin putosi syliini ja syöksyi rintaani vasten. Valtavaa oli katsella, kuinka jättiläishonkatukit – kun mitkäkin tulitikut – hippoivat alas putouksesta. Näki hongan lähtevän, putoavan, painuvan vaahtoiseen syvyyteen ja katoavan.... mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuo kymmensylinen jättiläispuu ponnahtaa ilmaan, syösten ylös syövereistä melkein koko pituudellaan ja samassa vääntyy mäiskähtäen hyökyihin, jotka sen kiskovat mukaansa yhä alemmas. 
Tätä tukinlaskua Kumassa olisi voinut katsella kuinka kauan tahansa, vaikka vettäkin satoi ja väkevä sikaari, jonka vain Kuman kunniaksi olin sytyttänyt, sammui vihmassa. Huomasimpa vielä että Kuman kuningatar löi leimakirveellään tuntuvat merkkinsä jokaiseen puuhun, joka sen sylihin syöksyi. Pörröpäisinä, naarmukylkisinä sieltä metsän menninkäiset tulivat kuin hiiden myllystä, päättää Kianto kerrontansa. 
Lähdeaineistona käytetty myös Karjalan heimon numeroa 9-10/ 2001 (Sakari Vuoriston artikkeli Kumasta). 
Helsinki 28.12.2019 
Veli M. Leinonen