Siianpyynnissä kotikunnailla Kuusamon
Viime joulukuun alussa ajelin perinteiselle siianpyyntiretkelleni Kuusamoon. Poikkesin matkallani vaihteeksi myös Sotkamossa, Vuokatissa ja Kajaanissa.
Sotkamossa oli ilo ihastella taas kerran talvihuntuista Nina Ternon ”hirvi ja mies” patsasta, mikä on siinä Sapson sillan kupeessa ennen kirkonkylää. Patsashan on oivallisen vaikuttava muistomerkki Huovisen Veikon kirjailijatyölle.
Vuokatin ja Urheiluopiston seutu on muuttunut melkoiseksi lomahotellien ja lomahuoneistojen keskukseksi. Kurvasin kurkkaamaan myös Hotelli Suvikkaan pihaan missä vuosia sitten Vuokatin grand old miehen, elikkä Suvikkaan Jorman kanssa puuhattiin yhtä ja toista. Kaadettin aamupäivällä järeitä kuusia Jorman sauna-allasprojektia varten. Iltapäivällä pantiin savusauna tulille ja ilta häärättiin asiakaspalvelussa ja allekirjoittanut keittiöhommissa.
Vielä minä Suvikkaan hotellin tunnistin tuosta valtavasta kokonaisuudesta, jota se nykyisin Hotelli Vuokattina edustaa. Sisälle päästyäni respan tiskin takana olikin tutunoloinen, aina niin energinen ja osaava Mari, jonka kanssa rupattelimme tovin pitkästä aikaa.
Siitäpä sonnustauduin Kajaaniin. Kajaanissa piti tietenkin kurkata Koskikaran ja Karolineburgin maisemat linnanraunioiden yli ajellessa. Poikkesin tapaamaan Kirsti tätiäni Jorma puolisoineen. Keskustelimme tietenkin Paanajärvi jutuista koska minulla oli tuo kirjaprojekti työstämisen alla. Hyvinhän sitä juttua saatiin aikaiseksi ja muutamia uusia asioitakin saatiin muistiin merkittyä.
Kuusamoon tullessa totesin talven tulleen sinnekin, mutta jäälle ei ollut vielä lainkaan menemistä. Vasta itsenäisyyspäivänä näytti siltä, että uskallan pyyhältää erämaalammelle katsastamaan jäätilannetta. Kaikinpuolisin turvavarustein sonnustautuneena konkoilin Kuusamon tutulle lammelleni. Kotipaikallani pukeuduin märkäpukuun ja siihen päälle vielä normaalit talvitamineet. Lammella puin kippariliivit ja kaulassa roikkui jäänaskalit. Tuuralla iskin jäätä mennessäni lammen keskisyvännettä kohden. Jään paksuus oli korkeintaan viidestä kymmeneen senttiä, mutta kastumatta totesin sen riittävän vahvuiseksi kalastusoperaatiotani varten.
Iltaehtoolla virittelin liki muinaismuistoaikaiseen uittolautaani 15 mm vahvuisesta sähköputkesta luistoa edistävät ohjurit, ja keulaan viritin umpiopulloon tällätyn ledivalaisimen. Tuon vempeleen verkkoineen ja muine tarvikkeineen pakkasin ahkioon, järvisen 260 pitkät mehtäsukset sauvoineen autoon ja matkaan.
Lammelle meno sujui sutjakkaan, koska jään päällä oli lunta vain paikoin. Tuuralla iskin jääsahalleni aukot ja niin muotoutui uittolaudalle sopiva avanto. Uittonarun kiinnitin laudan perään ja niin vain keltaisen kirkas lauta lähti viilettämään kohti parin verkon mittaista pääteavannon paikkaa. Helppo oli löytää tuo teräslankajousella varustettu keltasirkku ilman valoakin, mutta totta vieköön ledivalo lisäsi sen näkyvyyttä rutosti. Pätkäsin taas tuuralla aukot sahaamista varten ja nostin keltasirkkuni avannosta ylös. Sen jälkeen tarvitsi vain vetäistä verkot jään alle, upottaa päätenarut painoineen ja merkata avannon paikat puukepein.
Parin päivän jälkeen lähdin kokemaan pyydykset. Katiskakin oli pyynnissä. Vaan huonolta näytti saaliin suhteen. Pari tuppisiikaa ja hiukan toistakiloinen hauki sieltä vain nousi. Mutta ei auta valittaa. Luoja antaa ja ottaa, tämä on jo näillä kilometreillä opittu. Vaan tulihan ruokakalat ja se kruunaa uurastuksen. Illalla pistelin pannusiiat poskeen ja käväisin saunassa.
Näin jatkui pyyntisessio vielä viikon päivät. Verkot olivat joka kerta tyhjiä. Yhtenä päivänä sain vielä yhden siian ja ihmetykseni oli suuri. Koska lammella oli saukon jälkiä ajattelin onko se syönyt siiat suihinsa. Joku kuusamolaiskalastaja oli sitä mieltä, että hauki on vallannut siikavesiä. No tuolla paikalla verotin haukikantaa minäkin menneenä kesänä, ja pyydykseeni tarttui runsas määrä haukia joista pari oli lähes kymmenkiloisia. Sitä kyllä ihmettelin miksi mätiä oli emokalassa vain mustekynän säiliön paksuinen mitätön suikale. Onko siika jo kutenut vai onko kutu vasta tuloillaan vai joko mukamas uuden kauden mäti siellä sisuksissa oli. Tuohon asiaan halusin selvitystä. Päätin nostaa pyydykset ylös ja suunnata toiseen tuttuun paikkaan.
Seuraavana päivänä parkkeerasin autoni autiolammen läheisen metsäautotien levikkeelle. Nyt piti hiihtää pari kilometriä ahkioineen ennen kuin pääsin pyyntipaikkaan. Nyt lunta oli satanut lisää ja sitä oli jo 15 cm lammen jäällä. Vaan kun oli kunnon varusteet ei se tuskaa tuottanut. Muutaman tunnin aherruksen jälkeen olin saanut verkot vetehen. Säätila oli suotuisa, vain viitisen astetta pakkasta mikä oli ihannekeli. Vaikka päivän valoisa aika oli tuskin kolmea tuntiakaan ei hätää, loistava ledilamppu otsalla valaisi tienoon. Oli oikea nautinto hyöriä lammella ja hiihtää loistavilla järvisen mehtäsuksilla.
Pari kovaa pakkaspäivää piti minut sisätiloissa, mutta sen jälkeen keli palautui mieleiseksi ja lähdin pyydyksiä kokemaan. Hiihtelin aamuaikaisen pimeässä lammelle. Jäniksen, hirvien ja porojen jäljet kertoivat lammenseudun luontoeläimistä. Kettukin oli askeltanut ruuan perässä. Yhtäkään lintua, riekkoa, teertä tai koppeloa ei näkynyt eikä kiepistä lentoon pyrähtänyt. Joskus olen sattunut hiihtämään kieppinukuksissa olleen parven keskelle. Se oli Livojärven maisemissa 2018 tammikuussa. Mikä lie teerien pyhiinvaellus oli tuolloin. Jopa toistasadan teeren parvia ilmestyi pihakoivuihin. Oli kyllä vaikuttava ilmestys. Voin sanoa, että ukko kuin ukko siinä säikähtää, kun teeriparvi ponnahtaa lumikiepeistään lentoon. Yöllinen lumisade voi peittää linnun sukellusjäljen, joten siihen ei voi mitenkään varautua. Aluksi kuuluu voimakas pamaus ja lentoonlähtöääni siiveniskuin. Siinä säikkyy varmasti ja heikommalla saattaa sydän hypätä kurkkuun. Näitä miettien olin vihdoin pyyntipaikallani.
Pääteavantoon vain pieni aukko, koukkaan verkon pään ja kiinnitän siihen vetonarun. Keskiavannolle teen kunnon aukon ja se on helppo toimitus, koska uutta jäätä on vain muutama sentti. Sitten alan nostamaan verkkoa avannon reunalle. Nyt näyttäis onnestavan. Liki kymmenen tuppisiikaa on saalis. Villaiset kynsikässormikkaat pituvät kädet toimintakuntoisina ja alushansikkaina toimivat napakan ohuet sormikkaat, joten käsiote ei lipsunut. Verkon noston jälkeen suoritan verestyksen viipymättä. Leikkaan eräpuukollani siian pään irti kiduskannen takaa. Samalla leikkaan myös pyrstön irti . Sekin päätyy syöttitarpeiksi siian pään kera. Kun verestys on tehty pyyhin veitselläni suomupinnan puhtaaksi. Sen jälkeen avaan siian vatsan, teelusikkaa apuna käyttäen tyhjennän vatsan ja suoritan kevyen huuhtelun. Kalat pakkaan pakkaslumen sekaan muovipussiin. Kyllä kylmäketju on näin toimien katkeamaton, eikä kala ehdi kärsiä tuskaa. Verkkonaurujen keräys kävi kätsästi akkuporakoneen avulla ja nopeutti operaatiota. Kehitys kehittyy.
Tapaninpäivän jälkeisenä arkipäivänä nostan verkkoni, kiitän luojaa saaliista jota tulikin ihan mukavasti talven varalle. Joku voi kuvitella, jotta ilmaista kalaa...mutta jos lasken kaikki kuluni matkakuluja kyllä kalat saisi huomattavasti edullisemmin kauppahallista. Totuus kuitenkin on, että itsepyydetty maistuu aina paremmalta, ja kun tietää mikä on kalan alkuperä kulkureitteineen pyynnistä pataan. Tämä on kotitarvekalastusta yhdistettynä hyötyliikuntaan.
Soitin vielä Kuuselan Kaleville, joka on tuohon kalabiologiaan perehtynyt ammattimies. Kysyin tuosta siian kudun myöhästymisestä ja emokalan mädin määrästä. Tuossa joulukuun loppupuolella mädin määrä näytti kyllä hieman lisäätyvän, mutta sen määrä oli kaukana normaalista. Kalevi kertoi, että tällainen ilmiö on havaittu laajemminkin ja johtunee mitä ilmeisemmin siitä, että vuosi 2020 oli Suomessa mittaushistorian lämpimin. Se on Kalevin mielestä se syy miksi mäti ja kutu eivät ole päässyt kehittymään normaaliin tapaan. Itsekin totesin, että esim. jääkansi tuli vuonna 2019 jo marraskuussa ja nyt 2020 vasta joulukuussa.
Kuntivaara
Tietysti nyt, kuten joka vuosi, piti huiputtaa Kuntivaara. Tällä erää menimme sinne hiihtäen poikani kanssa. Se oli hyvä erätesti armeija-aikaa lähestyvälle nuorelle miehelle. Pakkasta oli peräti 23 astetta. Rankka reissu se kaikenkaikiaan oli. Ylösmenon teimme ahkioineen kelkkareittiä käyttäen ja alas tulimme suorempaa polku pitkin. Kelkkareitillä pakokaasujen hengittäminen ei tuntunut mukavalta tyynessä pakkaskelissä, mutta oma valinta tuo oli. Nimettömän sormet onnistuin palelluttamaan. Pikkupojasta saakka olen liikkunut kovilla pakkasilla, joten tämä vahinko oli hyvä opetus vastaisen varalle siitä miten pakkaseen pitää varutua. Pahinta tässä oli se, etten tosiaan huomannut koko paleltumista vasta kun kotosalla Kuusamossa. Lähellä oli pahempi paleltumisvamma ja sormenpäiden mustuminen. Kipeät olivat ja kivikoppuraisetpitkään ja paraneminen vaati pari kuukautta. Onnekseni sormien kunto palautui ennalleen.
Operaatio ooppeli ja Lammintupa
Olin jo taas kotonani Helsingissä mukavasti kirjoituspuuhissa, kunnes piti ottaa parin päivän trippi Kuusamon maisemiin uudestaan. Loppiaisen jälkeen toimitimme kamuni kanssa hänen tyttärelleen ooppelin Helsingistä. Samalla pääsimme kurkkaamaan Lammintupa-nimiseen restoranttiin Rukatunturin eteläpuolella.
Lammintuvan pihapiiri oli satumaisen kaunis ja silmää hivelevä kokonaisuus. Pihapiiri on rakennettu lapinhenkiseksi. Pihapiiristä löytyi poroaitaus ja huskykoiratarha, jossa oli muutama suloinen koiravauva varttumassa. Lammintuvan sisätilat olivat myös täydelliset toimivat ja sisustus nykyaikaisen tupapirtin aistikkuus tyydytti katsojaa. Tarjolla on kahvia ja muita kuumia juomia tuoreleivonnaisineen. Ruokatarjonta on riittävän kattava ja päivän kuuma keitto on vakiotuote kiireisille hiihtäjille ja patikkaretkeläisille. Tilauksesta saa mitä vain riista- ja poroherkkuja, jotka voi nauttia vaikkapa läheisellä gammilla. Kannattapi poiketa ihan varta vasten. Lammintupa sijaitsee Rukan hiihtoreitin varsitaipaleella ja sinne pääsee myös autolla ajaen.
Posiolle ja Livohkaan
Ajaa hurautimmi vielä Riisitunturin maisemiin Posiolle. Riisitunturin parkkipaikan kupeeseen oli ilmestynyt myös pieni tupakahvila, joka valitettavasti oli sillä erää kiinni. Sama tilanne oli Korpihillassa. Siispä Pentikin myymälämuseoon seuraavaksi. Kuten ole jo aiemmin kertonut Pentikin myymäläkäyntiä ei kannata jättää väliin. Siellä oli kahvila avoinna ja turvaetäisyyksiä pitäen naukkasimme pinet suolapalat kera kahvin. Rupattelutuokio siinä vietettiin erää puheliaan paikallisen kanssa. Koillismaalla ei lantalaisillekaan näytetä nyrpeää nokkaa.
Livohkassa Livojärven rannallakin poikkesimme. Paikka oli kiinni ja netti-infossa kerrottiin se avattavan helmikuun alussa. Vieläpä kurkkasimme Akanlahdessa museoitua tukiuittolaitosta, joka on kotiseutuhistoriaa. Niin että, sen pituisia ne oli nämä reissut. Tervemenoa vain Koillismaalle.
Helsinki 26 päivänä helmikuuta 2021
Veli M. J.
