Nuoruusvuosien suosituin kalapaikka meillä Torangin pojille lienee ollut Kuusamojärveen laskeva Säynäjäjokivarsi, aina Jokilammen perukoille asti. Heti kynnelle kyettyämme vierailut jokivarressa olivat arkipäivää.
Kevätkelien aikaan vierailimme Säynäjäjokivarren sillalla tutkailemassa kevään etenemistä. Jäiden lähtö oli kesän tulon alkusoitto. Pian ilmestyivät muuttolinnut ja talvihorroksestaan heräilevät kutusammakot, joita löydettiin runsain määrin läheisistä vesijättöojista.  Niiden kutuleikkejä seurattiin mielenkiinnolla. Moni sammakko päätti silloin myös päivänsä.  Meidän pentujen leikit olivat enemmän ja vähemmän prutaaleja.

Muutkin vesileikit olivat yleisiä. Kevään tullen soramontut täyttyivät tulvavedestä. Ryhdyttiin rakentamaan lauttoja. Vesille teki mieli. Näillä omatekoisilla lautoilla seilattiin ympyräistä soramonttua meloen. Lautta kannatteli hyvin yhden miehen alun.

Kerran olimme tässä toimessa naapurin Karin kanssa. Keksittiin olevinaan hauska leikki: lauttojen vaihto pojalta pojalle hyppäämällä yhtäaikaa lautalta toiselle. Ja tuumasta toimeen. Hyppymme ajoiukset eivät menneet kohdallaan jolloin olimmekin yht’äkkiä samalla lautalla. Kumpikin pyrki tietysti lautan päälle jolloin toinen joutui lautan alle aina lautan pyörähtäessä. Tovi siinä pyörähdeltiin vuoronperään melkoisessa paniikissa vettä keuhkoista rykien. Lopulta ymmärsimme rauhoittua aloillemme,  ja niin lautta saatiin asettumaan.  Sen jälkeen varovasti käsillä meloen ja jaloilla polskien päästiin pikkuhiljaa montun rantaan. Uimataidottomia olimme tuohon aikaan molemmat.

Kotiinhan ei ollut menemistä märin vaattein. Mutta hätä kyllä keinot keksii, sanotaan. Tapasimme lähinaapurin Saulin ja hänen ehdotus päästi meidät pälkähästä.  Heille oli hiljan saatu uusi pesukone ja erillinen linko, mikä ratkaisi ongelmamme. Eikun vaatteet linkoon, ja kohtapa oli pojilla kuivakkaan kosteat vetimet päällä. Kotiuduttiin muina miehinä, kuin ei mitään  olisi tapahtunut.
Myöhemmin Säynäjäjokivarren suositulla uimapaikalla opittiin loppujen lopuksi myös uimaan.

Vapakalastuksen ensiaskeleet opeteltiin Säynäjä-jokivarressa.  Alkuaikojen paras pyyntiväline oli tavallinen vapaonki siimoineen ja koukkuineen. Eipä juuri kenelläkään ollut mitään bambuvapoja,  puhumattakaan umpi- tai avokelavavoista.  Pitkä, suorarunkoinen, hitaasti kapeneva koivu- tai haapapuu soveltui tarkoitukseen parhaiten. Oksat pois, metrin kaksi pidempi siima  paikoilleen, kevyt lyijypaino tai ei ollenkaan, pieni ongenkoukku siiman päähän, ja se oli siinä. Kastematoja löydettiin kotipihojen perunapelloilta mielin määrin.
Kalastus tapahtui heittämällä mato-onki virtaavaan veteen.  Annettiin vieheen uida virran mukana. Paremman tuloksen sai useamman koukun litkalla, mitkä olivat hyvin suosittuja. Saaliiksi saimme enimmäkseen ahvenia ja harjuksia. Pikku taimen oli harvinaisuus. Kalavalikoima laajeni myöhemmin, kun yläjuoksulle ilmestyivät  kirjolohen kasvatusaltaat. Näitä pakokaloja saatiin aika usein alapuolisesta jokivarresta.

Juhannuksen tienolla veljeni Kake saapui vierailulle Kuusamoon. Otimme onkivavat ja kastemadot mukaan polkaisten n. 5 km päähän Jokilammen maisemiin, missä sijaitsi meidän poikien suosima Säynäjäjokivarren yläpuolen suohetteinen lampi.
Rantauduimme ottipaikoille, minne meneminen vaati rohkeutta, koska hetteinen rantatörmä tuntui imaisevan köykäisenkin ukkelin sisuksiinsa.  Näin ei kuitenkaan käynyt ja onkisessio pääsi käyntiin.

Kake oli hankkinut kokemusta onkiharrastuksen parissa ja hallitsi homman. Kalat näyttivät olevan myös nälkäisiä  ja persoja matokoukulle. Pianpa Kaken onki viuhui nopeaan tahtiin ylös ja alas,  ahven, särki tai säyne koukussa roikkuen. Kalaa tuli solkenaan ja pian niitä oli röykkiö, varmaan satakunta kappaletta.  Minun saaliini oli korkeintaan neljännes Kaken saaliista. Haukattiin eväsleivät ja mietittiin, miten kalasaalis saataisiin kuljetettua ilman kantamuksia polkupyörillä kotiin.

Päädyttiin koivunvitsa-haaravitsaan. Pujoteltiin kalat yksitellen kiduskannen kupeesta vitsaan ja solmittiin latvuksista kiinni pyörän perään. Lähdettiin iloisina rallatellen ajelemaan Torankiin päin. Keskusteltiin jo siitä, kuinka mahtavat olla iloisia kotipuolessa tällaisesta juhannuskalapaljoudesta. On siinä savustamista ja perkaamista, tuumailtiin. Lopulta kotiuduttiin saalista esittelemään.
Pian ilmestyi Helmi-tätikin ulkosalle. ”Sus’ siunaa,” mikä päivittely ja käläkätys kohta alkoi: ”Viekää nuo hiiteen, hornan kuuseen, tunkiollehan nuo joutaa, tai heittäkää ne Venäjän Kemmiin, silohoonni, mitä roskaa raij’jaatta.”

Niin, olivathan ne kalat hiukan siipeensä saaneen oloisia, kun niitä kelirikkoisella hiekkatiellä vetämällä kuskattiin. Mutta meidän mielestä ne olivat ainakin hyvin suomustettuja, tuumattiin tunkion kupeessa, kun kaloille kuoppaa kaivettiin.

Helsinki 10.4.2020
Veli M. Leinonen

Saalisvarmuustakuun antaminen kalastusmatkalla vaatii aina etukäteisvalmisteluja. Paanajärven retkillä homma hoidettiin etukäteen lasketuilla pyydyksillä, eritoten verkkopyynnillä. Muuten asian varmistaminen vaatii turvautumista marketin kalatiskiin, tai pitää vain uskoa itseensä tai ihmeeseen.

Aikanani Sotkamossa 2000 paikkeilla piti miettiä erinäisiä aktiviteetteja varsinkin kesämatkailuun. Venäläisryntäyksen myötä tiedettiin, että kalastus on heidän yksi suurimmista intohimoista. Eräs ystäväni totesikin osuvasti, että me suomalaiset ja venäläiset olemme nuotiokansaa, viihdymme luonnossa, erämaassa ja kalastuksen parissa.

Niin ryhdyin etsimään erämaalampea lähietäisyydeltä asiakkaiden privatti-kalastuspaikaksi. Yllätys, yllätys, se  löytyi sattumoisin Vuokatinrinteiden eteläpuolen Martinvaarasta. Tavattuani maanomistajan lähdimme tutustumaan paikkaan. Kertoi hän, että tämä on lähdeperäinen lammikko. Metsätöitä tehdessään hän oli huomannut lähteen  runsasvetisyyden, puhtaudesta puhumattakaan. Päätti hän patoamalla estää liiallisen virtauksen, jonka avulla syntyi kirkas ja vaihtuvavetinen lampi. Järin suuri vesijättö lampukaisesta ei tullut, mutta oli se sentään n. 50x50m. Soveltuisiko tuo kalojen pyynti- ja oleskelupaikaksi emme vielä tuolloin tienneet. 

Heti lumien sulamisen jälkeen toukokuun lopulla hankittiin 300 kappaletta kilokkaita kirjolohia Kuhmosta jotka uitettiin kuljetusautosta lähteeseen.
Jonkun ajan jälkeen päästiin tositoimiin. Ensimäiset asiakkaat halusivat kalaan. Perhe oli Pietarista. Mies ja vaimo lapsineen. Pusikkoisen itäpuolen rannalla oli ainoat heittopaikat koivikoiden keskellä. Länsipuolen rannasta nousi pystykallioseinä, joten se ei soveltunut vieheheittopaikaksi. Eikun keikun heittämään!  Lienevätkö nälkäisiä?
Heti saadaan tärppi, ja kirjolohi on koukussa kiinni. Sopivasti jännittävää pärkettä, riemuhuutoja, ilakointia ja vot, kirjolohi rannalla haavissa. Hinta määräytyi saaliskilojen mukaisesti. Ota mitä ongit. Kyllä niitä näkyi nousevan. Koko kesä kalastettiin, syksyyn asti. Kukaan ei jäänyt ilman saalista. Tyytyväisiä asiakkaita saatiin.

Kesän mittaan mietin näkevätkö kirjolohet nälkää, koska niitä ei ruokittu, olivathan kasvatuskalat pellettiruokintaan tottuneita. Siksi aina perattuani kalasaalista, tutkin kalan sisälmyksen. Jotain ne söivät. Mitä lie vesikirppuja ja ötiäisiä lie olleet, mutta punalihaisia ja komeita lohet olivat. Makukin oli virheetön.

Syksyn verkkopyynnissä totesimme, että lähde oli eliörikas ja kala vain pulskistui kesän mittaan. Hyväksi havaittiin tuo ylängön kalapaikka eikä siihen koskaan mitään ”kalastus kielletty” kylttejä laitettu.