Ikimetsän kuukkeli

Ikimetsän kuukkeli

Hankeen peittyvi syntymämaa,
ikimetsässä satu,
kuukkeli kulkuas opastaa,
jo tuiskuun peittyvi latu,
oottaen ohjastaa oksallaan,
hiihtäjän huomassa kulkee. 

Tuiskutti tuimana tuulispää,
jo talvi hankena kantoi,
metriseen peittynyt järven jää,
laineet nietokseen antoi,
ei innostu kuukkeli laulamaan,
on hiljaisuus metsässä hyve.

© Veli M. Leinonen 16.4.20202
Paanajärven hiljainen metsätoveri tarkkailemassa tilannetta.

Paanajärven runopurojen solina

Esikoisteokseni ”Paanajärven runopurojen solina 2016” uusjulkaistaan näillä sivuilla kevään kuluessa.

Paanajärven runopurojen solina 2016

KIRJAN ESIPUHE

Kuusamon pitäjään kuulunut Paanajärvi tunnetaan nykyisin National Park Paanajärvenä. Se sijaitsee Venäjän Vienan Karjalassa, Louhen piirissä. Paanajärvi luovutettiin jatkosodan jälkeen, rauhanehtojen mukaisesti, Neuvostoliitolle. Kansallispuisto Paanajärvi syntyi suomalais-venäläisenä yhteistyönä vuonna 1992.

Paanajärvi on tavallaan Kitka-, Kuusinki-, Oulanka- ja Sovajoen jokisuiden suisto, eräänlainen joenjatke, vesijättö, joka jatkuu Oulankajokena Pääjärvelle saakka. Vuonomainen järvi on noin 24 km pituinen kalliorinteinen kapeikko, joka on keskimäärin vain kilometrin levyinen. Järven keskisyvyys on 55 m. Suurin mitattu syvyys on peräti 128 m. Tämä syvänne sijaitsee Leppälän tilan kohdalla.

Paanajärven karu kauneus on vaikuttava, johon vuodenajat tuovat omat erikoispiirteensä. Niinpä meille Paanajärven sukukunnan perillisille paikka on lähes maanpäällinen luontoparatiisi.

Isäni suvun kotitila, Uusi-Anttila, sijaitsi noin kilometrin etäisyydellä Mäntykoskelta itäänpäin. Naapuritiloja olivat Kuusela ja Härkönen lännessä, sekä Paavola idässä. Isovanhempani Juho Hermanni ja Kaisa Sofia Leinosen perheessä oli kolme tytärtä ja kahdeksan poikaa.

Kotiseuturakkaus

Hämmästyttävää, miten voimallisesti ihminen voi kokea kotiseuturakkauden vetovoiman. Vaikka sukumme äidit ja isät kokivat valtavan menetyksen, heidän kotiseuturakkaus ei ole hiipunut koskaan. Tämä kipinä iski myös minuun vuonna 1994. Vaikka itse en ole syntynyt Paanajärvellä, tuntui ensivierailusta alkaen siltä kuin olisin palannut omille juurilleni, mitä se tietyllä tavalla olikin.

Rantauduttuamme järven itäpään leirintäalueelle iltaehtoon alussa pääsimme miltei välittömästi kalastuspuuhiin Niskakosken yläpuolisen Rajasaaren kupeeseen. Siitä sain kuin sainkin ensimmäiset Paanajärven ahvenet ja harjukset parin taimenen kera! Illanvietto sujuikin rattoisasti savustuspuuhissa kalojen päätyessä matkaseurueen suihin. Illan päätteeksi pääsimme vielä vihtomaan ja vastomaan itäpään rantasaunan lämpöön.

Seuraavana päivänä seilasimme Lola-laivalla kohti Paanajärven nähtävyyksiä. Vierailimme Mäntyniemessä, Ruskeakallion kupeessa ja Mäntykoskella. Viimein rantauduimme Anttilan tiluksille. Koivikon keskeltä löytyivät pystyyn jäänyt liuskekiviuuni, talon portaikko sekä peruskivet. Rantasaunan kiuaskivet löytyivät rannalla kasvavan männyn kupeesta. Sillä hetkellä sieluni sopukoissa joku tuntui sanovan: ”Poika, olet tullut kotiisi!” Laivalle palattuamme sukelsin Paanajärveen. Se oli ikäänkuin kaste joka liitti minut lopullisesti Paanajärven perillisten sukukuntaan.

Tuosta hetkestä alkaen Paanajärvi on ollut harrastukseni ja ajoittain myös työtäni erä- ja kalastusoppaana. Olen vieraillut alueella monia kymmeniä kertoja milloin yksin samoilemassa, milloin matkaseurueen oppaana.

Runot tulivat elämääni

Vuonna 2002, elämäni suuren myllerryksen jälkeen aloin kirjoittaa runoja, vaikkakin olin kirjoittanut niitä jonkin verran jo nuoruudessani. Ensin kirjoitin Mielitietty kokoelman (2003), joka sisälsi kymmenkunta runoa.

Olin sattumoisin tutustunut kirjailija Huoviseen Sotkamossa, lähetin hänelle kokoelman luettavaksi. Ilahduin, kun sain häneltä kortin, joka oli kannustava. Korttiin oli kirjoitettu kysymys: ”Mahtaisitko haluta julkaista niitä?” Mutta siihen aikaan aineistoa oli niukasti, enkä ollut varma kyvyistäni kirjoittajana. En tunne vieläkään osaavani kirjoittaa, runouteni etsii vielä tyyliään, luulen, mutta kyllä harrastajakirjoittajanakin kehittyy. Minun kirjoitusharrastus on tapahtunut itse opiskellen, yrityksen ja erehdyksen kautta. Haaveenani on aina ollut oma runoteos, joka lopulta toteutui. Runoja on kertynyt kaikkiaan noin 160, joista mieluisimmat olen valinnut tähän ensijulkaisuuni. Valtaosa runoistani liittyy tavalla tai toisella Paanajärven kokemuksiini, mutta mukana on myös muutama Vienan Karjala–aihe. Kirja sisältää myös kymmeniä, itseottamiani valokuvia vuosien varrelta, nekin pääasiassa Paanajärveltä.

Mukavia lukuhetkiä!

Helsingissä 11.10.2016 Veli Matti Leinonen

Savolaismallinen

Vielä melko ”tolkussaan” oleva siro savolaismallinen siirtyi hyvin ansaitulle eläkepäiville. Halusi hää vielä jotain tähellistä tehä, ko niin hyväkuntoinen vielä oli. Niimpä Kimmo Repo (kuvaaja) ystävällisesti heltyi tarjoamaan kukkapenkkipaikkaa kesämökillään, ja sehän on ollut mieluisa tehtävä, joka yhä jatkuu…
Savolaismallinen nyt eläköityneenä kukkaveneenä Leppävirralla. Kuva Kimmo Repo.
Savolaismallinen nyt eläköityneenä kukkaveneenä Leppävirralla. Kuva Kimmo Repo.

Appeni oli tunnetusti kätevä käsistään. Teki melkein mitä vain. Osasi purkaa, koota ja korjata auton kuin auton. Taitava hevosmies ja puutöissäkin melkoinen mestari. Oli Laatokan karjalan evakkoja muuttaessaan Savon seudun Leppävirralle.

Olipa kerran hän ystävänsä Reinon kanssa hiukan viihteellä. Keskenään rupattelivat  niitä ja näitä, kavereita kun olivat, ja muutaman snapsi siinä meni. Reinolla oli pihassaan vanha savolaismallinen veneen rämä, joka oli päässyt rapistumaan jo niin, että päivä paistoi laudoituksen läpi siellä ja täältä. Hyvä se oli aikansa, tuumasi Reino, kavereiden tarkastallessa venhoa samalla kun  koettelivat sen sivulautojen lujuutta. Parhaiten tuo tekee tehtävänsä juhannuskokkotarpeena, toteaa Reino.

Mutta tilanteen kehittyessä jo leikinlaskun suuntaan,  heittää Ate puolileikillään, että saatan minä tuosta markan maksaa!  Markanko! Ihanko markan, kysyy Reino?  Mikä ettei, naurahtaa hän ja haasteen vielä Atelle heittää. Jos tuosta veneen vteet, saat kossupullon kaupan päälle!

Kaupat syntyivät ja eipä aikaakaan, kun Ate oli autotallissaan kyseisen veneen kimpussa.  Hiukan purkutyötä, uudet ylisen laidat venelaudasta ja niin muotoutuu ehjä savolaisvenho, joka tuhdisti tervattuna vaikutti suorastaan kaunottarelta.

Siinä on sulle vene jos kiinnostaa, tuumaa Ate, tarjoten minulle heti miten savolaismallisen omistajuutta.
Kiitos, kyllä kelpaa, vastaan. Kallavees, Kallavees, Konnuslahti, Unnukka ja Konnuksen kanava. Kalavesille minä heti mielin verkonlaskuun ja n uistelupuuhiin.

Ja niin rantautui tämä savolaisvenekaunotar Unnukanlahteen Leppävirralla kesällä 1978, ja niine hyvineen kossupullo päätyi appiukolleni.

Nyt  minulla oli  omistuksessani komea, mutta painava, vesitiivis tervapastillin tuoksuinen savolaiskaunotar.  Syvissä vesissä ne kalat uivat, olisi voinut sanoa veneestäkin, mutta mukava sillä oli soudella ja sutjakkaan se kulki. Hankin venhoon vielä viisiheppaisen Terhi perämoottorin, ja niin moniot kerrat sillä pörrättiin pitkin Soisalonsaaren ympärysvesiä verkkoja laskien ja vetouistellen. Mikä parasta yksin ajellen, veneen keula pysyi tukevasti alhaalla, vaikka ajeli kaasu pohjassa. Veneen syvätervaus oli myös näin tehnyt tehtävänsä.

Suvipäivänä kerran kaverini kanssa, päätimme ajella Konnuksen kanavan kautta Oravikosken maisemiin. Vieheet uivat veneen perässä ottikalan toivossa. Niin matka taittui verkalleen, ja muutaman tunnin jälkeen saavuimme Konnuksen kanavasulkuun.

Kuinka ollakaan samaa sulkua lähestyi myös sisävesialus Esso Saimaa.  Istuskelimme veneessämme kaikessa rauhassa lähestyvää alusta katsellen. Huomasimme, että olipa ahtaanpuoleinen kanava noin isolle alukselle.

Koska veneeni moottori oli sammuksissa, ajattelimme siirtyä eteenpäin laivan edestä, kun edessämme oleva sulku viimein avautui. Terhin käynnistysyrityksistä huolimatta, suomalaisen koneteollisuuden lahja venekansalle , ei suostunut käynnistymään. Vielä muutamia hätäisiä yrityksiä vielä tein, mutta Terhi pysyi hiljaisena. Esso Saimaa lähestyi ja repi kyljillään kanavan reunusta. Nyt tuli hätä käteen. Ei siinä auttanut silloin enää muu, kuin hyppäsimme  äkkiä ylös veneestä kanavan reunan ylisille. Muuutoin olisimme liiskautuneet, ja  savoilaismallinen veden jumalatar olisi siirtynyt ahdin valtakuntaan.

Tottahan toki Terhi  käynnistyi tapahtuman jälkeen ensi- nykäisyllä.

Kaikki Terhiä käyttäneet varmaan muistavat, että  Terhiä piti jäähdyttää n. 10 minuuttia ennen uutta käynnistystä, jos sen oli erehtynyt ajolämpimänä sammuttamaan.  Siksipä Terhi pidettiin tuon opetuksen jälkeen aina käynnissä, varsinkin kun kanavasulkuun ajettiin.

Ate, Aate Repo tässä ihan ite. Kuva Kimmo Repo.
Tässä haapapuulla laidoitettu savolaismallinen vene, jonka tekivät Ate ja pojanpoika Jyrki. Kuva Jyrki Repo.
Arvo Korhosen tyylinäyte 1885.
Jos ei suju sauvomalla, sitten mennään maita myöten. Ingervon kuva.

Mustikassa

Lokuun alussa 2004 sonnustauduin  mustikka-metsään.  Nuoruusvuosina se oli enemmän tai vähemmän  pakkopullaa, koska tapana oli lähes kodissa kuin kodissa kotitarvemustikoiden kerääminen. Syyskuussa joka oppilaan velvollisuus oli puolukoiden toimittaminen kouluun. Näin kouluruokailun aine-kustannuksia saatiin kohtuullistettua. Samalla me nuoret saimme  hyötyliikuntaa. Muistelen, että saimme tuolloin ns. perunannostoloman, joka vastasi nykyistä syyslomaa.

Mustikkareissu suuntautui Kuusamosta länteen maaselän mustikkarinteille Kalliovaaraan. Lähimetsään vaellettuani, mustikkaa ei juuri päässyt kertymään. Päätin lähteä kohti läheistä suota, löytääkseni edes korpihillaa. Piti ylittää kosteikko ja purontapainen metsäoja, kunnes pääsin suolle.  Muutama kuivuudesta kärsinyt hilla sieltä täältä, siinä koko saalis. Etenin vaaran rinteen läheisyyteen suon reunaan, mistä olisi luullut korpihillaa löytyvän, vaan ei sielläkään.

Mustikkarohmupoimuri koko komeudessaan.

Edessäni näkyi kilometrin pituinen suokaistale jonne suuntasin katseeni.  Silmiini erottui kaukana  suon laidassa isokokoinen uroshirvi, joka oli etenemässä itseäni kohti. Keli oli pilvisen tyyni ja ilmavirtaus hirven etenemissuuntaan. Jäin puiden suojaan seuraamaan tilannetta ja odotin missä vaiheessa hirvi huomaa minut. Niin vain hirvi eteni ja eteni, kunnes se oli alle kymmenen metrin etäisyydellä minusta. Kymmenpiikkisine sarvineen ukko-hirvi oli upea ilmestys. Tovin minua ihmeteltyään se jatkoi rauhallista kulkuaan  omille teilleen.

Tämän mahtavan luontokokemuksen siivittämänä jatkoin mustikkamaiden inventointia. Lopulta saavuin vuosia sitten ojitetulle koivupuuvaltaiselle vaaranrinteelle. Ja kas kummaa, tuumasin! Ojanpohjien reunamilla oli mustikkaa pitkässä varressa sinisenään. Isokokoista, komeaa ja makoisaa se oli. Nyt oli käyttöä uudelle käsivarteen kiinnitettävälle  rohmupoimurille. Äkkiäkös minä pari ämpärillistä keräsin. Autolleni oli parin kilometrin suotaival metsäojaylityksineen, joten päivän hyötylii-kuntakiintiö siinä myös toteutui.

Seuraavana päivänä hankin kaupasta noin satalitraisen muovivalmisteisen pyykkikorin, josta rakensin itselleni selkärepputyylisen kantamuksen. Vuorasin kantamuksen muovipussilla, ja näin varustautuneena ajelin mustikka-löydölleni uudestaan.

Tämä ukkohirvi oli kohdannut luonnollisen kuoleman.
Sankollinen kerättynä.

Pian totesin rohmupoimurini älyttömän tehokkaaksi. Hyvälaatuista mustikkaa näytti riittävän , ja neljän tunnin rupeaman jälkeen kantamukseni oli täynnä. Kartoitin vielä mustikkaesiintymän laajuutta. Sitä näytti riittävän sarka saralta useita satoja metrejä. Samalla havaitsin, että en ollut siellä yksin marjastamassa. Lähistöllä oli karhun tuoreita jätöksiä, joten niitä saattoi olla alueella useampiakin. No, tuskin niitä tarvitsi pelätä, koska marjanpoiminnasta kantautuva ääni pitäisi ne mitä todennäköisemmin loitolla, ajattelin.

Oli täysi tuska ja työ kantaa n. 55 kg mustikkasaalis autolle. Monioita kertoja piti istahtaa kannon päälle juomaaan ja happea haukkaamaan. Marjat toimitin suoraan marjajopparille Kuusamoon. Mustikasta maksettiin tuolloin (2004) 0,95 eur/kg, joten viidenkympin paremmalle puolelle nousi päiväansio. Näin jatkoin viisi vuorokautta. Joka aamu havaitsin tutut tuoreet karhun jätökset mustikkamaalla. Siitä piittaamatta kerrytin mustikkasaalista mainitulla päivätahdilla. Mietiskelin myös milloin saan ihmisseuraa apajalleni. Karhuista en saanut tuon taivaallista näköhavaintoa, mitä pidin ihan normaalina. Eivätpä ne olleet nokkaansa näyttäneet minulle ennenkään vaikka iät ja ajat olin metsässä samoillut.

pakastusvalmiit mustikat

Lopulta paraskin mustikkapaikka ehtyy, kun aikansa ahertaa. Viidennen päivän aamuna olin jo sitä mieltä, että poiminta-alue alkaa olla putipuhdas mustikoista. Siinä neljättä sankollistani kerätessäni säikähdin kunnolla, kun yht’äkkiä pensaikko kahisi! Ja samassa kajahti ilmoille kuuluva miehen ääni todeten;”No eipä näytä täälläkään olevan mustikoita.”
Eipä juuri, totesin minäkin ja poistuin paikalta täyttämään pyykikorini. Mustikkaa oli poimittu nyt enemmän kuin kotitarpeiksi.


Helsinki 13.4.2020
Veli M. Leinonen

Korvasieniretkellä

Kevään 2019 korvasieniä Anttolan Saimaalla.

Korvasienikosteikko

Viimeistään kesäkuun alkupäivinä, hiukan vuodesta riippuen, nousee Koillismaan kamaralle korvasienet. Vuoden 2004 eräopaskesänä päätin oppia löytämään korvasienien kasvupaikat. Olin toki yrittänyt löytää niitä ennenkin, mutta huonoin tuloksin. Joskus vain muutaman sienen onnistuin löytämään yhden muhennosaterian tarpeiksi.  Suuntasin kulkuni Kuusamosta etelään Näränkävaaran lähimaisemiin. Sopivan hakkuuaukean löytyessä parkkeerasin autoni ja lähdin tutkailemaan maastoa.

Sanotaan, että paras korvasieniesiintymä lymyää hakkuuaukolla, jonka ikä saisi olla vain parista kolmeen vuotta.  Laikuttaminen, ts. maan rikkominen hakkuuaukolla parantaa kasvuolosuhteita.  Kokemukseni mukaan sama kasvupaikka ei ole välttämättä yhtä suosiollinen seuraavana suvena. Sateeton kuiva kevät varmistaa myös huonon korvasienisadon. Erikoisin, toisaalta sienivarma paikka oli aikoinaan Vuokatin puuparkilla tasoitetut laskettelurinteet. Aina sieltä muutama korvasieni löytyi.

Nyt sienimetsästys alkoi vierailulla edellisvuoden kasvupaikoilla, mutta vain muutama sieni löytyi sieltä täältä. Savipohjaiset maastot näyttivät kärsivän kuivuudesta. Loppujen lopuksi päädyin Iivaaran ja Näränkävaaraan väliseen maastoon ja suuntasin kulkuni kohti loivaa sammaleista hakkuuaukkoa, jossa lojotti kannokon ympärillä hakkuusta kertovia riutuneita havupuun oksia. Loivan rinteen alaosassa oli pieni lampi, ja rinne vaikutti olevan melkoisen pehmeäpohjainen tummanpuhuva ja sammalemättäinen laaja aukele. Hämmästyttävän paljon ilmaantui silmieni eteen komeita ja laadukkaita korvasieniä. Aluksi kartoitin esiintymän kävellen sen reunasta reunaan. Totesin, että tässäpä vierähtää pitkä tovi sieniä keräten. Melko nopeasti sain kerätyksi pari isoa sienikorillista kukkuraisilleen.

Tyytyväisenä ajelin Ikkunuksen maisemiin ja ryhdyin ryöppäyspuuhiin vanhan karjakeittiön parinsadan litran teräksistä muurikattilaa käyttäen. Tuollaista määrä ei pidä ryhtyä kotikeittiössä ryöppäämään. Kysymyksessähän on myrkyllinen sieni, joka suositusten mukaan tulee ryöpätä pariin oteeseen puhtaassa väljässä vedessä väliin huuhdellen.  Näin toimin minäkin. Kolmeen kertaan ryöppääminen tekee sienistä mauttomia ja purukumimaisia. Huuhtelun jälkeen sienet puristetaan enimmästä nesteestä ja pakataan ilmatiiviiseen pussiin tai rasiaan, sitten pakkaseen.

Palasin muutamina päivinä vielä samaiselle paikalle  ja niin olin keännyt jättisaaliin muutamassa päivässä. Käyttövalmiita sieniä sain pakkasarkkuun 25 kg. Siinä oli kotitarpeiksi sieniä pariksi, jopa kolmeksi vuodeksi. Riitti niitä myös monelle tuttavalle tuliaisviemiseksikin.

Korvasieniä ei suositella syötäväksi päivittäin, ja esim. Ruotsissa niitä ei hyväksytä kauppasieneksi lainkaan.

Kermaisissa muhennoksissa lihan, kalan tai kasvisten kanssa korvasieni on suurta herkkua. Tavallisesti korvasieni päätyy kermasuurustettuun keittoon johon lorautetaan sopivasti kuivaa valkoviiniä tai kuohuviiniä hapokkuutta lisäämään. Riittoisamman keiton saa tekemällä sen voi-venhäjauho-pohjaan kasvisliemessä kypsentäen vähintään 30 min. jonka jälkeen se viimeistellään kermalla. Myös suurustamalla keiton voi valmistaa. Mikä tahansa jauho sopii, vaikkapa gluteeniton tattari- tai maissijauho. Myös sellaisenaan kevyesti voissa tai öljyssä paistaen korvasieni soveltuu lisukkeeksi ruokaan kuin ruokaan. Sipulit ja valkosipuli sopivat lisämakua antamaan. Kokeileppa vaikka kevätparsaa ja korvasienimuhennosta.

Vielä 1970-1980 luvulla korvasienien käyttötapa ravintoloissa poikkesi nykysuosituksesta. Ennen riitti kuivatun sienen liottaminen ja huuhtelu juoksevassa vedessä.  Näin toimien sienen maku on tuhdinpi. Tästä tavasta on uusien käyttösuosituksien jälkeen luovuttu. Myös korvasienen poimijahinta on kokenut romahduksen. Aikoinaan siitä sai maksaa montakymmentä markkaa kilolta riippuen satovuoden tilanteesta.  Nykyisin sitä voi ostaa pilkkahintaan varsinkin Kainuun, Pohjois-Suomen ja Lapin perukoilla. Korvasienen käyttö ravintoloissa on myös vähäistä lukuunoottamatta pohjoisen ja lapin seutukuntia.

Helsinki 12.4.2020
Veli M. Leinonen

Iivaaran Ahvenlampi

Iivaaran Ahvenlampi

Kesäkuun puolenvälin paikkeilla 2004 päätin rantautua Iivaaran länsipuoliselle Ahvenlammelle yökalaan. Tarkoitusta varten kuljetin lasikuituvalmisteisen soutuveneen peräkärryvarusteisella autolla  kohti Iivaaraa. Lähellä määränpääätä pakoputki irtosi kiinnityksistään ja taittui pohjan alle. Mekkala oli mitä melkoinen, kun  piti pysähtyä tienpuoleen. Taivuttelin pakoputken pään irti ja nostin irroitetun putken pään takakonttiin.  Näin volvon  vaimentamaton ääni rikkoi erämaan hiljaisen rauhan.

Pysähdyin Ahvenlammen etäläpäähän, josta näytti olevan lyhin etäisyys lampeen. Sammaleisessa mättäikössä vene kulki kevyesti rantaan asti köydellä vetäen. Mukana kulkivat vieheet, vavat ja eväät juomineen.

Työntäessäni veneen vesille liki puolen yön aikaan, ilma oli mukavan lämmin ja aurinko hävisi pikkuhiljaa horisontin taa näkymättömiin.  Yö härärtyi ja synkän oloisia pilviä ilmaantui pohjoiselle taivaalle. Virittelin vapani ja varustin ne noin 5 cm pituisilla ahvenen sävyisillä puuvaapuilla. Vavat asetin veneen molemmin puolin  jalkojen alle vinoittain, ja niin suotaminen saattoi alkaa.

Soutelin lammen rantojen läheisyydessä eikä mitään näyttänyt tapahtuvan. Kiersin lammen pohjukat kaukaisempia perukoita myöten todeten, että ehkäpä länsipuolen lahden pohjukka kannattaa jättää seuraavalla kierroksella väliin, koska se oli matala ja mustanpuhuva pohjaltaan, vailla kasvillisuutta.

Iivaaran huipulla on tulipaikka.

Yöllä yhden paikkeilla koitti keskiyön hämärin hetki, ropsahti muutama kevyet sadekuuro, mikä ei menoa haitannut. Olin tehnyt soutukierrokseni ilman tärpin tärppiä, mutta mikäpä oli suvisäässä soudella.
Joskus puolikahden aikoihin tuli tärppi, ja vapa väpäjäsi käsiotteessa aivan kuin  jotain suuren suurta olisi tulossa! Mutta tummahipiäinen parisataagrammainen ahven se vain oli.

Saalistusmotivaation  lisääntyessä jatkoin soutamista hissun kissun, ja kuinka ollakaan, toinen vavoista väpäjäsi toistamiseen. Soutaminen seis ja vapa käteen. Nyt vaikutti vastus olevan tomerampaa luokkaa.  Ja niin nousee kolmikiloinen hauki haavitettuna veneeseen.  Soutamiseni jatkui reittiä vaihdellen. Taas tärppää, mutta eri  paikassa.  Hauki on reviirikala huomaan. Niin aamuyö etenee mukavissa merkeissä. Noin varttitunnein välein jommassa kummassa vavassa on hauki. Kaikki samaa kokoluokkaa. Puoliviiden paikkeilla vieheeseen tarttuu vielä seitsemäs hauki, joka on alta puolikiloinen.

Päätän rantautua, perkaan ja fileoin hauet saman tien. Siinä fileoidessa hiukan ihmettelen miksi paikalle ei ilmesty, variksia, korppeja, harakoita tai lokkeja. No, eivät liene vielä haistaneet saalista, ajattelen!

Kuinka ollakaan, siinä perkauspuuhissa hyttysiä hätistellessä suuntaan katseeni Iivaaran suuntaan. Huomaan yllättäin minua tarkkailevan merikotkan kuusen latvassa. Havaitsen myös pesäpuun kotkan läheisyydessä. Aivan, johan selvisi tämä haaskalinnuttomuus, ajattelen.
Saan hommani hoidettua ja haukifilettä on mukava määrä kotipakkaseen vietäväksi. Perkeet jäävät rantaan ja ajelen nukkuja nakkelemaan.

Iivaaran näkymät hivelevät silmää.
Hauki on uintinsa uinut.

Seuraavana yönä toistan kalaretkeni. Rannalle tullessa huomaan kalaperkeiden hävinneen tyystin. Myös merikotka näkyy olevan paikallaan korkean kuusen latvassa vartioimassa reviiriään.

Hauki on taas syönnillään ja saaliiksi saan kolme komeaa kolmikiloista. Perkaan ja fileoin kalat rannalla palaten taas seuraavana yönä. Perkuutähteet ovat poissa kuten eilenkin. Soutelen taas yöseudun ja saan saaliiksi vielä pari kolmekiloista haukea. Nyt haukifilettä riitti enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Tuli etoava olotila, sillä kesähauen tuoksu osaa olla varsin ällöttävä.

Näin tuli testattua Iivaaran Ahvenlampi kalapaikkana. Hyvillä mielin noudin veneeni seuraavana päivänä pois tavaten samalla paikallisen farmarin. Hänellä oli tuorerehun keräysaika parhaimmillaan käynnissä.

Siinä sanaset vaihdettiin samalla, kun kiskoin venettä trailerin kyytiin. Kuljetuspuuhiani katsellessaan toteaa hän epäsuorasti kautta rantain: ”Niin, eihän tuossa Ahvenlammessa ole muuta kuin ahvenia!”  Eipä niin olekaan, tuumaan minäkin.

Helsinki 11.4.2020
Veli M. Leinonen

Veskasen siikasyksy

Livojärven syyssiikaa 2008.

Veskasen siikasyksy

Kesällä 1968 ryhtyi Jussi-setä rakentamaan Pyhävaaran länsipuolelle huvilaa, jonka tilaajana oli silloinen TVH. Myös minut rekrytoitiin raksaporukkan apupojaksi. Mitään kovin tavatonta se ei ollut, koska kaikki aiemmatkin kesät olin viettänyt hanslankarin hommissa milloin milläkin rakennustyömaalla Kuusamossa.

Tällä kertaa työmatka oli tavallista pitempi. Matka tehtiin Jupiter-merkkisellä mopolla Torangista lähtien.

Veskaseen ajeltiin silloista vanhaa hiekkapäällysteistä ja mutkaista viitostietä.  Suunnilleen 2 km ennen Pyhäjärveä käännyttiin länteen, kohti Kuontivaaraa.  Heti tien alussa saimme saattajaksemme saksanpaimenkoiran, joka oli lähes perskannikassa kiinni, mutta puremaan se ei  koskaan päässyt.

Kuontivaaran tiellä ohitettiin lähietäisyydeltä Pyhävaaran sileäpintaiset kalliohuiput jylhine rinteineen. Matka kesti runsaan tunnin ja loppumatka oli helppoa mutta jyrkkää alamäkeä. Jokisillan  ylittämisen jälkeen käännyttiin oikealle, kunnes päädyttiin Veskasen järven rantaan.

Veskasen järvi ts. Iso-Veska oli vajaa kaksi kilometriä pitkä, kohtuullisen matala, pieni ja suorantainen järvi, jonka pohjoispäästä lähtevä joki laski Kuontijärveen. Ainoastaan järven eteläpää oli kallioista ja kovarantaista metsämaata, jossa kasvoi enimmäkseen kuusipuita.  Veskasen järvi oli myös kalaisa, mikä kävi selville koko kesäkauden jatkuneen pyynnin aikana. Verkot koettiin aina aamun ensitunteina, ja niistä piti valmistaa päivän ateria. Minun vakiotehtävänä olikin ruuanvalmistus rakennusmiehille. Meitä oli kolme ruokakuntaan kuuluvaa työmaalla. Kolmas mies oli Jussi-sedän veli, Uuno.

Iltapäiväateria oli hyvin pelkistetty ja ohjeistettu Jussin toimesta, eikä siitä poikettu koskaan. Kattilaan heitettiin aluksi puolikiloa suolaista voita (tuskin vähäsuolaista oli edes tarjolla tuohon aikaan) Sulavoihin lisättiin peratut kalapalat kokonaisina tai lohkottuina, riippuen kalojen koosta. Mausteeksi suolaa, muutama maustepippuri. Haudutettiin n. 20-30 minuuttia. Valituksia ei koskaan tullut. Raskas työ vaati rasvaista evästä. Ilta-ateria ja aamupala syötiin aina Kuusamossa, joten välipalaksi puraistiin voileipää ja nokipannukahvit hörpättiin sokerikorppujen kera.

Syyssiikaa Kuusamossa
Loimusiikaa



Ja niin oli kesä kääntynyt syksyn lokakuuksi. Arvuuteltiin milloin ne yöpakkaset alkavat! Niinä aikoina lähdettiinkin vaihteeksi taas Veskaselle, mutta tällä kertaa Jussi-sedän serkun, Vihtorin ajoneuvolla. Vihtorilla oli mukanaan harvempia n. 40-60 mm siikaverkkoja puolenkymmentä.
Iltaehtoon puolella soudettiin järven pohjoispäähän Veskasjokisuun tuntumaan, minne verkot laskettiin yökaudeksi.

Seuraavana aamuna pakkashuuru valkaisi paikoin maakannasta ja lehdettömiä puita. Odotimme mielenkiinnolla mikä olisi tilanne saalistilanne Veskasella! Ja hupsista, järven pinta oli rantoja myösten kirkkaan kuultavan jääpeitteen verhoama. Vene tönäistiin vesille ja palju saaveineen kökötti veneen peräpäässä. Mukava jääriitteen rapina rymitti kuulaan tuulettoman aamun   odottavan jännittynyttä tunnelmaa.

Lopulta pääsimme verkon nostoon. Heti totesimme, että siika likkeellä ja kutupuuhissa.  Voi sitä  pohjasiikojen paljoutta, mitä verkosta nousi. Paljolti joukossa näytti olevan pulskia mätisiikoja. Niin täyttyi iso saavi äärilaitoja myöten kukkuralleen. Onnistuneen yöpyynnin  iloinen puheensorina tiivisti tunnelmaa.
 
Lopulta rantauduttiin ja kalat suolistettiin. Mätipussit otettiin erikseen talteen puhdistusta ja suolausta varten, mutta suolattavia siikoja ei suomustettu. Heti syötävät paisto- ja keittosiiat toki suomustettiin. Suurin osa suolattiin puusaaviin limittäin ja kerroksittain. Tuoretta paisto- ja keittosiikaa syötiin sitten monta päivää.  Myös suolasiikavarasto talven varalle oli huomattava.  Koskaan en ole moista  siian paljoutta onnistunut näkemään .

Helsinki 9.4.2020
Veli M. Leinonen

Säynäjäjokivarressa

Perinteinen kevätretki Säynäjäjoen sillalle 1960-luvulla.
Torangin vintiöt uhkarohkeilee 1960-luku.

Nuoruusvuosien suosituin kalapaikka meillä Torangin pojille lienee ollut Kuusamojärveen laskeva Säynäjäjokivarsi, aina Jokilammen perukoille asti. Heti kynnelle kyettyämme vierailut jokivarressa olivat arkipäivää.
Kevätkelien aikaan vierailimme Säynäjäjokivarren sillalla tutkailemassa kevään etenemistä. Jäiden lähtö oli kesän tulon alkusoitto. Pian ilmestyivät muuttolinnut ja talvihorroksestaan heräilevät kutusammakot, joita löydettiin runsain määrin läheisistä vesijättöojista.  Niiden kutuleikkejä seurattiin mielenkiinnolla. Moni sammakko päätti silloin myös päivänsä.  Meidän pentujen leikit olivat enemmän ja vähemmän prutaaleja.

Muutkin vesileikit olivat yleisiä. Kevään tullen soramontut täyttyivät tulvavedestä. Ryhdyttiin rakentamaan lauttoja. Vesille teki mieli. Näillä omatekoisilla lautoilla seilattiin ympyräistä soramonttua meloen. Lautta kannatteli hyvin yhden miehen alun.

Kerran olimme tässä toimessa naapurin Karin kanssa. Keksittiin olevinaan hauska leikki: lauttojen vaihto pojalta pojalle hyppäämällä yhtäaikaa lautalta toiselle. Ja tuumasta toimeen. Hyppymme ajoiukset eivät menneet kohdallaan jolloin olimmekin yht’äkkiä samalla lautalla. Kumpikin pyrki tietysti lautan päälle jolloin toinen joutui lautan alle aina lautan pyörähtäessä. Tovi siinä pyörähdeltiin vuoronperään melkoisessa paniikissa vettä keuhkoista rykien. Lopulta ymmärsimme rauhoittua aloillemme,  ja niin lautta saatiin asettumaan.  Sen jälkeen varovasti käsillä meloen ja jaloilla polskien päästiin pikkuhiljaa montun rantaan. Uimataidottomia olimme tuohon aikaan molemmat.

Kotiinhan ei ollut menemistä märin vaattein. Mutta hätä kyllä keinot keksii, sanotaan. Tapasimme lähinaapurin Saulin ja hänen ehdotus päästi meidät pälkähästä.  Heille oli hiljan saatu uusi pesukone ja erillinen linko, mikä ratkaisi ongelmamme. Eikun vaatteet linkoon, ja kohtapa oli pojilla kuivakkaan kosteat vetimet päällä. Kotiuduttiin muina miehinä, kuin ei mitään  olisi tapahtunut.
Myöhemmin Säynäjäjokivarren suositulla uimapaikalla opittiin loppujen lopuksi myös uimaan.

Tässä tutkaillaan lähemmin kevään etenemistä Säynäjäjoen jäällä 1960-luvulla

Vapakalastuksen ensiaskeleet opeteltiin Säynäjä-jokivarressa.  Alkuaikojen paras pyyntiväline oli tavallinen vapaonki siimoineen ja koukkuineen. Eipä juuri kenelläkään ollut mitään bambuvapoja,  puhumattakaan umpi- tai avokelavavoista.  Pitkä, suorarunkoinen, hitaasti kapeneva koivu- tai haapapuu soveltui tarkoitukseen parhaiten. Oksat pois, metrin kaksi pidempi siima  paikoilleen, kevyt lyijypaino tai ei ollenkaan, pieni ongenkoukku siiman päähän, ja se oli siinä. Kastematoja löydettiin kotipihojen perunapelloilta mielin määrin.
Kalastus tapahtui heittämällä mato-onki virtaavaan veteen.  Annettiin vieheen uida virran mukana. Paremman tuloksen sai useamman koukun litkalla, mitkä olivat hyvin suosittuja. Saaliiksi saimme enimmäkseen ahvenia ja harjuksia. Pikku taimen oli harvinaisuus. Kalavalikoima laajeni myöhemmin, kun yläjuoksulle ilmestyivät  kirjolohen kasvatusaltaat. Näitä pakokaloja saatiin aika usein alapuolisesta jokivarresta.

Keväinen säynesaalis.
Kunnon harjus 1080 g.
Ahvenet päätyneet koivuvitsassa kannettaviksi.

Juhannuksen tienolla veljeni Kake saapui vierailulle Kuusamoon. Otimme onkivavat ja kastemadot mukaan polkaisten n. 5 km päähän Jokilammen maisemiin, missä sijaitsi meidän poikien suosima Säynäjäjokivarren yläpuolen suohetteinen lampi.
Rantauduimme ottipaikoille, minne meneminen vaati rohkeutta, koska hetteinen rantatörmä tuntui imaisevan köykäisenkin ukkelin sisuksiinsa.  Näin ei kuitenkaan käynyt ja onkisessio pääsi käyntiin.

Kake oli hankkinut kokemusta onkiharrastuksen parissa ja hallitsi homman. Kalat näyttivät olevan myös nälkäisiä  ja persoja matokoukulle. Pianpa Kaken onki viuhui nopeaan tahtiin ylös ja alas,  ahven, särki tai säyne koukussa roikkuen. Kalaa tuli solkenaan ja pian niitä oli röykkiö, varmaan satakunta kappaletta.  Minun saaliini oli korkeintaan neljännes Kaken saaliista. Haukattiin eväsleivät ja mietittiin, miten kalasaalis saataisiin kuljetettua ilman kantamuksia polkupyörillä kotiin.

Päädyttiin koivunvitsa-haaravitsaan. Pujoteltiin kalat yksitellen kiduskannen kupeesta vitsaan ja solmittiin latvuksista kiinni pyörän perään. Lähdettiin iloisina rallatellen ajelemaan Torankiin päin. Keskusteltiin jo siitä, kuinka mahtavat olla iloisia kotipuolessa tällaisesta juhannuskalapaljoudesta. On siinä savustamista ja perkaamista, tuumailtiin. Lopulta kotiuduttiin saalista esittelemään.
Pian ilmestyi Helmi-tätikin ulkosalle. ”Sus’ siunaa,” mikä päivittely ja käläkätys kohta alkoi: ”Viekää nuo hiiteen, hornan kuuseen, tunkiollehan nuo joutaa, tai heittäkää ne Venäjän Kemmiin, silohoonni, mitä roskaa raij’jaatta.”

Säyneet poikineen

Niin, olivathan ne kalat hiukan siipeensä saaneen oloisia, kun niitä kelirikkoisella hiekkatiellä vetämällä kuskattiin. Mutta meidän mielestä ne olivat ainakin hyvin suomustettuja, tuumattiin tunkion kupeessa, kun kaloille kuoppaa kaivettiin.

Helsinki 10.4.2020
Veli M. Leinonen

Koronakyykky

Koronakyykky on pistänyt myös kotimaamme kyykkyyn. Mutta tämä kansakunta ei lannistu.

Köyhyys taas tuttavaks tuli,
talouskasvu hetkessä suli,
bensan hinta hiukan laski,
kansan kasvoille saatiin maski,
valtio rahhaa ja lainoja takkaa,
hallitus vappusatasii jakkaa,
hillitty kansa kotona itkee,
farmari pellollaan kyykkii ja kitkee,
tähän jos kansa oikeesti tottuu,
kohta raha ja ruokakin loppuu,
vaan ei ole hättää,
eikä oo hoppu,
paitsi jos vessapaperi on loppu.

5.4.2020 Veli M. Leinonen

Kirjolohta Vuokatin huipulla

Saalisvarmuustakuun antaminen kalastusmatkalla vaatii aina etukäteisvalmisteluja. Paanajärven retkillä homma hoidettiin etukäteen lasketuilla pyydyksillä, eritoten verkkopyynnillä. Muuten asian varmistaminen vaatii turvautumista marketin kalatiskiin, tai pitää vain uskoa itseensä tai ihmeeseen.

Aikanani Sotkamossa 2000 paikkeilla piti miettiä erinäisiä aktiviteetteja varsinkin kesämatkailuun. Venäläisryntäyksen myötä tiedettiin, että kalastus on heidän yksi suurimmista intohimoista. Eräs ystäväni totesikin osuvasti, että me suomalaiset ja venäläiset olemme nuotiokansaa, viihdymme luonnossa, erämaassa ja kalastuksen parissa.

Niin ryhdyin etsimään erämaalampea lähietäisyydeltä asiakkaiden privatti-kalastuspaikaksi. Yllätys, yllätys, se  löytyi sattumoisin Vuokatinrinteiden eteläpuolen Martinvaarasta. Tavattuani maanomistajan lähdimme tutustumaan paikkaan. Kertoi hän, että tämä on lähdeperäinen lammikko. Metsätöitä tehdessään hän oli huomannut lähteen  runsasvetisyyden, puhtaudesta puhumattakaan. Päätti hän patoamalla estää liiallisen virtauksen, jonka avulla syntyi kirkas ja vaihtuvavetinen lampi. Järin suuri vesijättö lampukaisesta ei tullut, mutta oli se sentään n. 50x50m. Soveltuisiko tuo kalojen pyynti- ja oleskelupaikaksi emme vielä tuolloin tienneet. 

Heti lumien sulamisen jälkeen toukokuun lopulla hankittiin 300 kappaletta kilokkaita kirjolohia Kuhmosta jotka uitettiin kuljetusautosta lähteeseen.
Jonkun ajan jälkeen päästiin tositoimiin. Ensimäiset asiakkaat halusivat kalaan. Perhe oli Pietarista. Mies ja vaimo lapsineen. Pusikkoisen itäpuolen rannalla oli ainoat heittopaikat koivikoiden keskellä. Länsipuolen rannasta nousi pystykallioseinä, joten se ei soveltunut vieheheittopaikaksi. Eikun keikun heittämään!  Lienevätkö nälkäisiä?
Heti saadaan tärppi, ja kirjolohi on koukussa kiinni. Sopivasti jännittävää pärkettä, riemuhuutoja, ilakointia ja vot, kirjolohi rannalla haavissa. Hinta määräytyi saaliskilojen mukaisesti. Ota mitä ongit. Kyllä niitä näkyi nousevan. Koko kesä kalastettiin, syksyyn asti. Kukaan ei jäänyt ilman saalista. Tyytyväisiä asiakkaita saatiin.

Kesän mittaan mietin näkevätkö kirjolohet nälkää, koska niitä ei ruokittu, olivathan kasvatuskalat pellettiruokintaan tottuneita. Siksi aina perattuani kalasaalista, tutkin kalan sisälmyksen. Jotain ne söivät. Mitä lie vesikirppuja ja ötiäisiä lie olleet, mutta punalihaisia ja komeita lohet olivat. Makukin oli virheetön.

Syksyn verkkopyynnissä totesimme, että lähde oli eliörikas ja kala vain pulskistui kesän mittaan. Hyväksi havaittiin tuo ylängön kalapaikka eikä siihen koskaan mitään ”kalastus kielletty” kylttejä laitettu.

Kirjolohen pyynnissä Vuokatin huipulla, video