Kaukokaipuu ja kotiseuturakkaus
“Olisin taipuvainen väittämään, että ihminen ylimalkaan ymmärtää luontoa ainoastaan kotiseutunsa prisman läpi: siinä määrin maisema, sen vivahdus ja valovaikutus muistuttaa meille jotakin lapsuudenaikaista luonnonvaikutusta, siinä määrin se meitä miellyttää, ja päinvastoin. Tuon ei ole suinkaan tarvis tapahtua itsetietoisesti. Tavallisimmin luulen sen tapahtuvan juuri vaistomaisesti, mutta jos joku tahtoo nähdä vaivan tarkata ja eritellä tämänlaatuisia sielunliikkeitään, hän on varmaan hämmästyksellä huomaava, miten hänen käsityksesnsä luonnosta on suureksi osaksi muodostunut sen mukaan, onko hän syntynyt merenrannalla vai sisämaassa, vuorella, laaksossa, koskenpartaalla vai lakeudella.
Kotiseutu on sellainen mittapuu, jonka mukaan me kaikkialla muualla ympäröivää luontoa arvostelemme.
Eikä vain ainoastaan luontoa, vaan myös ihmisiä.
Kotiseudun kansa on meidän tärkeimpiä sisällisiä alkutekijöitämme. Ja olisin jälleen taipuvainen väittämään sen suhteen samaa kuin yllä kotiseudun luonnon suhteen: siinä määrin kuin ihmiset muualla sitä muistavat, ne meitä miellyttävät ja päinvastoin. Tämäkään ei ole tarvis tapahtua itsetietoisesti. Mutta niin totta kuin ihminen hakee ja voi ymmärtää vain oman olentonsa vastaavuuksia, niin hän, ollen itse kotiseutunsa kansan lapsi, vaistomaisesti arvostelee ja valikoi, hyväksyy ja hylkää vaikutuksiaan ympäröivistä ihmisistä sen sisällöllisen mittapuun mukaan, jonka salaperäinen kohtalo on häneen painunut jo syntymässä ja hänen syntymäkodissaan.”
Näin kirjoitti Eino Leino 1910 näkemyksensä kotiseudusta ja sen vaikutuksesta uusien ympäristöjen kokemisessa.
Kuulostaako tutulta?
Anja Koljonen julkaisussaan Kuusamon siirtoväki (Koillissanomat Oy, Kirjapaino Kuusamo 1983) käsittelee aihetta myös tutkimuksen valossa.
Kotinsa ja kotiseutunsa menettäneiltä Paanajärven ja Tavajärven (Heikkillänkylä) evakoilta kysyttiin kotoutumiseen liittyvistä seikoista, kuten esim. viihtyvyys, asuinympäristö, sopeutuminen uuteen ympäristöön. Vastausten syyt käsittelivät pääasiassa kahdenlaisia asioita: järvimaisemaan ja yleensä luontoon liittyviä sekä toisaalta ihmisiin ja ihmissuhteisiin liittyviä seikkoja mm. tämän luettelon mukaisesti:
– kaipaan Paanajärveä ja niitä lämpöisiä kallioita, puhdasta vettä sekä kalasaaliita
– ei ole järveä lähellä
– jäi luonnonkaunis ja lämmin asuinpaikka, jossa ei tunnettu hallaa
– puuttuu Paanajärvi
– erikoisesti hyvien kalavesien ja metsästysmaiden puuttuminen
– Paanajärven kaunista luontoa ei korvaa mikään
– ei ole niin kauniita järvimaisemia eikä niiden tumaa etuisuutta ja ennenkaikkea synnyinseudun kaipuu
– puuttuu vaarat, järvet, laajat metsät ja koko synnyinseutu
– ilman ja vesien saastuminen, kiireinen elämänrytmi
– vähentyneet kontaktit naapureihin
– tapojen erilaisuus
– ihmisillä on nykyään liian kiire, vähemmän kanssakäymistä kuin ennen
– uskonnollinen jyrkkyys nykyisin
– ennen sotia ja sotien jälkeen ihmiset ihmisläheisempiä kuin nykyaikana
– ystävät ja tutut hajaantuneet
– täällä ei ole ihmiset joutuneet lähtemään, ne ai aina ymmärrä millaista on jättää lapsuuskoti, jonne ei ole paluuta
Useimmin mainitut asiat olivat Paanajärven luonnonkauneus sekä hallattomuus, järvimaiseman puuttuminen nykyisestä ympäristöstä sekä huonontuneet tai kokonaan puuttuneet kalastusmahdolllisuudet.
Omasukuinen kaukokaipuu syntymäjuurille
Oletan, että me kaikki Paanajärveläisten sukujen perilliset olemme kokeneet tuon vahvan kaukokaipuun isiemme ja/tai äitiemme synnyinseutua ja sukujuuria kohtaan. Ainakin itse olen tuntenut tuon tunteen vahvana ja voimakkaana juuri Paanajärven vierailuilla. Jännittävää on ollut myös päästä tietämään miten suvun kohtalot ovat osin kietoutuneet toisiinsa. Esim. isomummoni vanhemmat kulkeutuivat 1850-luvun aikojen nälkävuosina Kainuun Suomussalmelta Vienanmeren Knäsöihin, jossa isomummoni syntyi 1868 palaten sieltä Paanajärvelle avioituen Lassi Pekkansa kanssa. Tiedossa ei ole, tapasivatko he mahdollisesti Lassi Pekan Vienanmerelle suuntautuneella kauppa- ja ostosmatkalla? Tuolloin se on ollut hyvinkin mahdollista, koska rajamuodollisuuksia ei tuolloin ollut ja tavaranvaihtokauppaa käytiin rajan molemmin puolin.
Kuusamo-Kainuulaisuus on ollut minun sisimpäni sydämessä ihmeellisenä vetovoimatekijänä. Kulkeuduin sattumoisin 1982 – 1983 eka kerran Kainuun Sotkamoon, jota kohtaan tunsin kummalista vetovoimaa ja ihastusta kaikin puolin. Sitten vielä toiseen otteeseen 1982 – 2003, kunnes minulle sattumoisin selvisi täysin tietämätön tosiasia: Sain käsiini äitini sukuselvityksen josta selvisi, että äitini oli syntynyt Sotkamon Nuasjärven Rönnynrannalla ja hänen sukunsa oli asuttanut kyseistä paikkaa jo 1810-luvulta alkaen.
Tuon jälkeen en ole kaukokaipuutuntemuksiani ihmetellyt.
Helsinki 30.10.2024 Veli M. J. Leinonen
