Sota-ja evakkoajan kokemuksia Paanajärvellä 1939-1945

Uusi-Anttilan porukan evakkoajat

Pietinen saapumassa Paanajärvelle 1936

Talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939 Anttilan porukan nuorimmaiset vanhempineen olivat evakkoajan Kuusamon Säkkilässä. Veljeksistä Uuno, Juho, Armas ja Kaarlo komennettiin rintamalle ja he osallistuivat Armasta lukuunottamatta Suomussalmen taisteluihin. Armas sen sijaan oli toisella suunnalla radistina ja hänellä oli koulutuksestaan johtuen useita sijoituspaikkoja.  Veikon, veljeksistä vanhimman, palvelusaika typistyi lyhyeen, ja hän vapautui rintamapalveluksesta silmävammansa takia.  

Kaksoistyttäristä Eeva ja Kirsti (1929 syntyneet) kokivat varsinkin välirauhan uudisrakentamisen ajan ja jatkosodan 1944 syyskuun evakkoonlähdön varsin omakohtaisen kouriintuntuvasti vain 15-vuotiaina. Tuon tragedian muistiinjälki on lähtemätön, eikä se unohdu koskaan. Parhaiten tuota aikaa kuvataan heidän omakohtaisissa kertomuksissaan, jotka tulevat tässä luettavaksenne.

Kirsti Hellén o.s. Leinonen kirjoittaa 11.8.1991 näin:

Finna, Pietinen
Selkäjokisuulla 1930-luvulla (Finna-kuva)

Heti kohta jatkosodan alkaessa isä ja kaksi vanhempaa veljeäni palasivat talvisodan aikaan poltetulle Paanajärvelle. Me nuoremmat kaksoistytöt ja veli ja lapseton miniä seurasimme perässä (ilm. veli Matti Valtteri s.1933 ja miniä Aune Elmiina Lämsä s.1918).  

Asuimme aluksi laavussa, jonka edessä yöllä paloi rakovalkea. Pian kohosi rantatöyräälle hirsinen rakennus, jossa oli tupa, toisessa päässä sauna ja tavaroita varten vaja. Lisää rakennuksia tehtiin kovalla vauhdilla. Oli aittaa, navettaa, tallia hevosille, ja sitten tulikin isomman rakennuksen vuoro (tark. varsinainen päärakennus, asuintalo). 

Peltoihin kylvettiin ohraa, kauraa, vehnääkin ja tietysti perunaa ja juureksia. Sipulit, ne olivatkin tosihyviä kasvamaan rinnepelloilla. Järvestä tuli lohta, taimenta, nieriäisiä ja sitä kuulua muikkua nuotalla. Metsässä oli paljon riistaa ja marjoja. Joten voi kuvitella miten oli mahdoton ”hinku” palata toisten nurkista kotiseudulle. 

Sodan aikana veljistäni seitsemän ja yksi sisar olivat kuka  missäkin sotahommissa ja maanpuolustus-tehtävissä, ja sisareni Elma Sofia oli tietysti lottana siellä jossakin. Meitä oli 11 lasta ja äiti kuoli 1941 evakkomatkalla. Teimme kovasti töitä kotitilallamme, olimmehan kaikki oppineet pienestä pitäen olemaan kaikessa mukana. Ennen talvisotaa kävi paljon turisteja Paanajärvellä, joten sisareni kanssa jouduimme olemaan oppaina Ruskeakalliolle, Mäntykoskelle ym. taiteilijoiden suosimille paikoille.

Talomme oli järven pohjoisrannalla, jossa oli suurempi  vaara desanteista. Aika-ajoin, varsinkin kesällä menimme järven yli yöksi pakoon venäläisiä partioita, jonne myöskin vartiosotilaat tulivat mukaan. Käviväthän yksi elokuun yö hakemassa naapurin isännän mukaansa. Aamulla tuli sitten tytär kertomaan, koska olivat yöllä kieltäneet lähtemästä ampumisen uhalla kertomamaan käynnistään (Kirsi muisteli, että siepattu länsinaapuri oli Pekka Kuusela). Meille eivät uskaltaneet tulla, koska olivat kysyneet onko meillä aseita ja sotilaita paikalla.  Meillä oli jostain hankittuja kivääreitä ja käsiaseita, joilla me tytötkin opeteltiin ampumaan. Kesällä nukuimme aitoissa, joissa oli pyöreitä reikiä ampumista varten. Huomasimme kyllä monta kertaa merkkejä partioiden liikkumisesta, joten pelkomme oli kyllä päällimäisenä mielessä.

Sitten kävi niin kuin kävi. Poliisi Karppinen tuli 7 pnä syyskuuta 1942 ilmoittamaan. Nyt oli taas lähdettävä pois kotikonnuilta. Pakkasimme hevosrattaisiin ruokaa ja vaatteita ja kellokas lehmä narun päähän, jota muut eläimet seurasivat, ja tunnin sisällä olimme matkalla länteen. Lehmikarjaa kuletettiin Raahen seudulle (Saloisiin). Meidän asuinpaikaksi tuli Saloisten pappila, jossa oli navetta ja hevosille suuri talli. Sillä seudulla oli paljon siirtolaisia. 

Kirsti opiskeli Raahessa, muutti Kajaanin ja avioitui Jorma Hellénin kanssa. Perheen lapsia ovat Kari Antero ja Kristiina Anna-Maija. Näin hän itse kertoo:

”Allekirjoittanut oli työssä Saloisten siirtoväen toimistossa, josta jaettiin ”markkoja” elämiseen. Kävin kouluni Raahessa. Sitten tulin Kajaani Oy:n palkkaosastolle. Eläkkeelle jäin 1.1.1990. Vapaa-ajan harrastuksiini on kuulunut toimia maanpuolustusjärjestöissä. Olen ollut sotilaskotisisarena pian 30-vuotta.Sotainvalidien Kajaanin naisjaostoon liityin 1954. Toimin nykyään Kainuunpiirin naistoimikunnan puheenjohtajana, sekä Kajaanin osaston naisjaoston puheenjohtajana. Lisäksi kuulun mainitun naisjaoston työvaliokuntaan. Kunnalliselämässä olen ollut myös mukana toimien  eri lautakuntatehtävissä”. 

Eeva Saarenpään (o.s. Leinonen) karjankuljetus ja evakkomatka

Evakkomatka Kuusamosta Saloisiin  8.8.1991:

Nimismies Louekosken määräyksestä olen kuljettanut lehmäkarjaa. Lähtenyt 8.9.1944 Kuusamon Vuotungista, Posion, Pudasjärven, Yli-Kiimingin, Muhoksen, Tyrnävän, Limingan, Lumijoen, Siikajoen kautta Saloisten pappilaan, jossa asuimme siirtolaisina. Työssä olin Anttilassa Paanajärvellä vuosina 1942-1944 heinän-, eloviljan- ja perunankorjuussa ennen evakkoon lähtöäni.

Nimismies Kaarlo Louekosken määräyksestä poliisi Karppinen oli tullut kertomaan syyskuussa 1944, että koti karjoineen pitää evakuoida. Leinosten Uusi-Anttilan-perikunnan kahdeksan lehmän lisäksi mukaan otettiin Tyyne ja Hilda Määtän kaksi lehmää (kaksoissisar Kirsti kertoo, että mukana oli myös Pesosen, Leskisen, Rauhasen karjaa, kymmeniä, ehkä satoja, oli pitkä raito). Kulkue oli perilla lokakuun puolessa välissä 1944. Mukana oli ollut myös Eevan isä, Juho Herman Leinonen hevosineen, sekä sotaleskeksi jääneen Kaarlo Henrikin puoliso Aune.

Meidän piti kiertää pääteiltä metsäteille ja soille, koska päätiet olivat ruuhkautuneet pakenevista saksalaisjoukoista heidän edetessään kohti jäämerta.  Jossain Posion paikkeilla suotaipaleella kävi sitten niin, että Eeva putosi lehmän kanssa suosilmäkkeeseen. ”Nään vieläki unta, kun pidän heinätuppuista kiinni, ku mihinkään ei saanut jalkoja tai kosketuspintaa kovasta, että olisi päässyt pois sieltä”.  Lähitalosta oli saatu köysi, jonka avulla hänet vedettiin ylös suosta kietomalla lassolenkki kainaloiden alle. Myös lehmä pelastettiin. Saadun mutakylvyn jälkeen hän peseytyi läheisessä purossa ja lammessa. Päälleen hän puki märät pestyt vaatteet, jotka kuivuivat pikkuhiljaa matkan jatkuessa kohti Saloisia.

Meitä oli 11 lasta, kolme tytärtä ja kahdeksan poikaa, joista seitsemän oli rintamalla, ja vanhempi sisareni Elma oli lottahommissa. Äitini kuoli evakkoaikana 1941 (Kaisa Sofia 19.9.1892 -14.3.1941). Välirauhan jälkeen palasimme Paanajärvelle. Isäni ja perheeni jälleenrakensivat uuden kodin 1939 poltetun ja hävitetyn tilalle, jossa asuimme 1942-1944 jonka jälkeen taas lähdimme evakkomatkalle. Meidän kaikkien alaikäisten lasten piti tehdä kaikkia töitä, koska veljemme olivat siellä jossain isänmaan puolustuksessa.

Silloin myös lapset opetettiin tekemään työtä ja piti myös tehdä elääkseen, laiskoja ei ruokittu eikä ollut sosiaalihuoltoa – oli vain kansanhuolto, josta elintarvikekortit ja sensellaiset jaettiin. Eikä jaettu päivä- eikä lomarahoja. Jokaisen piti elantonsa hankkia ja tehdä töitä vointinsa ja terveydensä mukaan.

Leonard Leinonen (syntynyt 18.12.1923, kuollut 11.3.1998) kertoo

70-vuotishaastattelu (Liitto-lehti) samaisena päivänä:

”Jouduimme jättämään kotipaikkamme ensi kerran marraskuun 30. päivänä 1939. Leonard jäi kuitenkin sinne muutamien muiden kanssa. Heidän tehtäväksi annettiin ajaa koko kylän viljat järven länsipäähän, josta ne sitten kuljetetiin autoilla Kuusamoon”.

Leonard Leinonen

Leonard tapasi myöhemmin kuntoutusjaksollaan miehen, joka oli kehunut Paanajärvisten viljaa. Kyseinen mies oli ollut ajamassa mainittua viljaa turvaan. Kerran hänen autonsa oli kaatunut Määttälänvaaralla ja viljat olivat lentäneet maahan. Esimieheltään hän oli saanut neuvon jättää vilja siihen ja lähteä hakemaan uutta kuormaa Paanajärven länsipäästä. 

Talvisodan ajan Leinoset olivat evakossa Pudasjärvellä, sitten Säkkilänvaarassa. Leinoset palasivat Paanajärvelle. 

”Isä Hermanni rakensi uuden talon, mutta kolmen vuoden kuluttua oli taas lähdettävä”. Leonard kertoo käyneensä viimeisen kerran Paanajärvellä 1944 juhannuksena. 

Kun Leonard pääsi vierailemaan Paanajärvellä tuon jälkeen seuraavan kerran 1991, oli talon leivinuuni edelleen pystyssä. ”Tuulet, sateet, helteet ja pakkaset eivät olleet pystyneet sortamaan Palokallion gneissistä rakennettua uunia”.

Leonard myös kertoo pyrkineensä opiskelemaan Kuusamon kansanopistoon, ja valituksi tultuaan sai kuulla, että sotatoimien takia kansanopisto oli muussa käytössä, joten siihen ne opinnot siltä osin  jäivät.

Ikinuoria unohda en

Vallemanni käskynsä antoi,
he vastuunsa ylväänä kantoi,
piti lähteä evakkoon,
aapasoisille kuusikkoon.

Tutun kutsun lehmät kun kuuli,
takaisin tullaan – moni viel luuli,
talot tuhkaksi poltettiin joskaan –
muistoissa kuolla ei koskaan.

Tulenliekkinä loimusi talot,
olisi syttynyt tuonelan valot,
taimenrikkaudet jäi jokisuistoon,
metsämarjaiset parhaimpaan puistoon.

Kotirantaa mänty viel vahti,
oli hiipunut tuo saunalahti,
kiviportahat tupahan kutsuu,
leivinuunin rukiinen tuoksuu.

Mäntykoskessa soljuvi aika,
kuohukönkäässä kanteleen taika,
yhä koskessa kutsunsa joikaa,
palokärki ei unohda paimenpoikaa.

17.11.2019 © Veli Matti Leinonen

Julkaistu Eeva Saarenpään ja Kirsti Hellénin 23.11.2019  90-vuotispäivän kunniaks