Lottatarina Katri Lauttasaaren kertomana
”Yleishälytyksen aikana (1939) sain komennuksen mennä Nuoruselle muonittamaan ilmavartiossa olevia poikia.Vuorottelimme niin, että olin viikon Nuorusella ja sen jälkeen piti mennä Siikajärvelle, josta toinen lotta tuli tilalle. Siikajärvellä oli kolme lottaa. Siellä oli taloja, joissa saimme asua. Nuorusella oli vain palovartijan kämppä.
Kun sota alkoi, jouduin viemään jauhoja ihmisille kirkolle. eivät sopineet hevosrekien kyytiin, joten osa joutui kävelemään. Kun palasin Tavajärven Aittakumpuun, kohtasi siellä kauhistuttava näky: Kaikki lehmät ja jopa varsat olivat ammuttuina. Suomalaiset olivat ampuneet, koska pelkäsivät rajan takaa tulevia joukkoja. Sotapoikien muonittaminen piti aloittaa noista ruhoista. Meitä lottia oli neljä. Vuorottelimme niin, että kaksi oli työssä yöllä ja kaksi päivällä, koska ruokittavia partioita tuli kaiken aikaa Suomussalmelta ja Paanajärveltä.
Sodan alkaessa Siikajärven lotat, joita oli kaksi muuta minun lisäkseni – sisareni ja Koutaniemen Helli. – tulivat suksella pois, kun venäläiset hyökkäsivät. Siellä oli vielä kahdessa talossa lampaita. Tytöt olivat käyneet antamassa heinää niille. Sinne ne jäivät. Tytöt tulivat suksilla Tavajärvelle. Ihmisiä jo evakuoitiin, kun pelättiin, että rajan takaa tulee suurempiakin joukkoja.
Tammikuussa kylä poltettiin sillä tavalla, että suomalaiset polttopartiot kulkivat ja sytyttivät taloja tuleen (näin tehtiin myös Paanajärvellä). Kaikki talot paloivat yhtä aikaa. Siinä Tavajärven ympärillä oli kaikkiaan 65 taloa ja koulu.
Viikkoa ennen, kun rauha tuli, vihollinen hyökkäsi Nuoruseen ja siellä käytiin taistelu. Suomalaisjoukkojen päällikkö kapteeni Seppälä soitti ilmoittaen, että lottien on lähdettävä. Valmistimme ruuan ja lähdimme hiihtämään runsaslumisessa maastossa tiepohjaa pitkin 18 km päähän Vuotunkiin. Vuotungissa oli muitakin lottia. Meidät määrättiin Määttälään ilmavalvontaan, kunnes tuli rauha. Katkeralta se tuntui, kun koti oli poltettu ja koko kotiseutu menetetty”.
Välirauhan aika
”Meidät siirrettiin kirkolle. Kansallispankin yläkerrassa oli ilmavalvontakeskus. Joku pataljoona oli Iijärven rannalla, ja meidät siirrettiin sinne. Sen jälkeen meidät komennettiin taas tykistöön Rantalahteen. Kanttiini oli teltassa ja oli kova pakkanen. Päällikkö huomasi, että kun kaivettiin monttu ja siihen laitettiin kaksi telttaa. Kanttiinissa tarkeni. Asuin kirkolla ja joka aamu hiihdin kirkolta Rantalahteen ja illalla takaisin. Keväällä patteri siirrettiin Kurkijärvelle. Siellä olimme koko kevään, kunnes meidät kesä-toukokuun vaihteessa siirrettiin Tatankijärvelle. Tatangilla lotta Huttu ja minun sisareni kävivät Mäkelässä leipomassa sotilaille leipää”.
Jatkosota
”Kun sota alkoi kesäkuussa 1941, lähdimme 26. päivää vasten yöllä kohti Kiestinkiä. Kortesalmessa olimme kolme vuorokautta. Meitä oli enää siskoni lisäksi Kolvangin Olga. Pääsimme kuorma-autolla rajan lähelle. Muutaman päivän päästä olimme Kiimasvaarassa. Kolvangin Olga lähti pois ja tilalle tuli Saastamoisen Sirkka. Muistan kuinka Sohjanassa nukuimme ulkona mätäs päänalusena ja viltti peittona. Koko ajan pidimme kanttiinia. Siellä kävi meidän patteri ja muita sotilaita. Majoituimme Kiestingin asemalla. Samassa teltassa nukkkuivat vääpeli, lääkintämies ja talousupseeri ja keitähän muita siellä olikaan.
Olisikohan ollut elokuun 12. päivä, kun rytinä alkoi. Herättyä huomasin vääpelin kontallaan hänen katsellessa mihin ammukset lensivät. Joku niistä osui lähelle meidän telttaa. Siitä lenteli sirpaleita. Meidän hevonen kaatui saatuaan osuman. Havaitsin Sirkan viltin päällä olevan verta. Kysyin, kuka on hän haavoittunut. Sirkka totesi, ettei hän ainakaan, ilmanpaine oli tehnyt hänen jalastaan hervottoman. Vedettyäni viltin jalan päältä pois, havaitsin, että sirpale oli lävistänyt reiden. Lääkintämiehen kanssa sidoimme haavan ja Sirkka vietiin hevosella JSP:hen, ja sieltä edelleen Kuusamoon.
Minä olin syksyn Kiestingissä. Se oli sitä aikaa jolloin suomalaiset olivat joutuneet mottiin. Mottiin toimitettiin kantoratsain tykin ammuksia. – jostain ne pääsivät aina läpi. Minulle saapui sisareltani korppupaketti. Pistin korppupaketin satulaan ja pyysin toimittamaan sen eturintaman pojille. Hyvin olivat korput maistuneet. Pojat olivat olleet kolme vuorokautta ilman sapuskaa.
Muistan sen yön, kun motti saatiin purettua. Tiesimme odottaa poikia. Keitimme hernerokan ja korvikkeen valmiiksi. Kyllä nälkäisille pojille ruoka maistui. Näistäkin pojista kaatui vielä myöhemmin moni.
Patteri joutui Latvajärvelle ja minut siirrettiin linnoituspatteristo kuuteen ( 6).
Me olimme järvikannaksella Kiestingissä sisareni Hannan ja Koutaniemen Hellin kanssa. Sinne rakennettiin jonkinlainen hirsinen kanttiini, vaikka enimmäkseen oltiin teltassa. Marraskuussa 1941 oli kovat taistelut Louhen suunnalla. Jouduimme Louhen maantien varteen. Siellä oli kamalaa, kaatuneita oli paljon. Sen jälkeen siirryimme Järvikannakselle, jossa olimme talven.
Keväällä patteri siirrettiin Uhtualle, mutta meidän piti lähteä Lakijärven rannalle. Tuoppajärveä myöten mentiin. Sotilaskoti oli siellä valtavan iso ja maan sisään kaivettu. Pidimme kanttiinia päiväaikaan ulkona ja sotilaskoti avattiin yöksi.
Syyskuussa jouduimme lähtemään Röhön kautta Uhtualle Hevosenkenkään. Asuimme teltassa ja toisessa teltassa oli kanttiini. Meidän pojat olivat innoissaan, kun oma kanttiini tuli. Kysyisyimme pojilta, missä voisimme käydä saunassa. Kertoivat kilometrin päässä olevasta saunasta. Räntäsateessa rämmimme Hellin kanssa suon poikki saunaan. Lähteestä haimme vettä. Sauna oli likainen, mutta saimme kuitenkin pestyä itsemme. Olo oli ruhtinaallinen, kun pääsimme takaisin telttaan puhtaille havuille. Lähetti oli laittanut kaminaan tulen. Keitimme vielä korviketta.
Meille rakennettiin punahongasta komea kanttiini. Sen nimeksi tuli Helka meidän etunimiemme mukaisesti. Siinä oli kunnon hella vesisäiliöineen. Meilläkin oli oma huone. Oli myös pieni kirjasto pojille. Kanttiinimme vihittiin vappuna, mutta toukokuun lopulla se oli jo ammuttu hajalle. Raskaspatteristo muutti meidän paikalle ja me jouduimme muuttamaan Valkaisjärvelle, sotilaskotiin”.
Karjalan kannakselle
”Kesäkuussa 1944 jouduimme Loimolan suunnalle, Laatokan koillispuolelle. Siitä voi sanoa, että se oli sotaa. Me tiesimme, että meidän pojat olivat kilometrin päässä. Lähdimme viemään hevosilla maitoa ja milkkiä heille. Vastaan tuli sotilaita. He ihmettelivät, että onko totta, että täällä on lottia. Olihan meitä. Seuraavana päivänä oli ankara tulitus. Rautaa tuli taivaan täydeltä. Me jouduimme perääntymään muutama kilometri. Sitten tuli määräys, että lottia ei saa olla näin lähellä rintamaa.
Karjalasta meidät komennettiin Hyrynsalmelle auttamaan evakuoituja. Olimme viimeiset lähtijät. Saksalaiset räjäyttivät sillan meidän jälkeemme. Sieltä jouduimme Varpaisjärvelle, jonne meidät lotat kerättiin. Olimme kaura- ja perunapellolla”.
Kohti pohjoista
”Meille tuli komennus, että oli lähdettävä Kontiomäelle, jossa meidän tykistömme oli. Sieltä jouduimme Ristijärvelle ja edelleen Posiolle ja Peräposiolle ja sieltä Juujärvelle. Välillä löysimme jostain ohrajauhoja, joista leivoimme rieskoja pojillemmekin. Ruoka alkoi olla vähissä.
Esikuntapatteri oli jo Kemijärvellä. Meidän huoltopäällikkö ja muut asuivat vielä Juujärvellä. Tuli määräys, että meidän piti olla seuraavana päivänä Kemijärvellä. Rannassa oli kolme ponttoonia, ja niiden päällä lava. Jossain ponttoonissa oli moottori. Kuorma-auto pantiin ponttoonin päälle. Mukaan ahdettiin kaksikymmentäkuusi miestä ja meidät kaksi lottaa. Ponttoonin moottori meni rikki kovassa myskyssä keskellä Kemijärveä. Tuuli kuljetti meitä suureen järviluotoon. Siellä ei ollut muuta kuin pajuja ja pari leppää. Miehet saivat kiinnitettuä ponttooninluotoon. Meillä oli teltta mukana, mutta ruokaa ei ollut muuta kuin meidän lottien parin päivän kuivamuona, kuivattuja perunalastuja ja suolaa. Häkäpönttöauton pilkkeistä saatiin nuotio. Pioneerit korjasivat moottorin ja lähtivät kokeilemaan sitä. He olivat koeajoreissullaan löytäneet lampaan ja nylkeneet sen. Nyt saatiin juhlat, kun laitoimme ruokaa lampaasta ja perunalastuista.
Seuraavana päivänä lähdimme Kelloniemeen ja Kemijärvelle. Joka kolkka oli miinoitettu, joten tieltä ei saanut poiketa askeltakaan.
Jonkin ajan kulutttua lähdimme takaisin Posion, Taivalkosken ja Puolangan kautta Paltamoon. Paltamossa pääsin siviiliin 14. joulukuuta 1944. enää ei saanut pitää valkoisia mansetteja ja kaulusta eikä lottamerkkejä.
Tuntui oudolta, kun olin Oulun linja-autoasemalla. Kaikki vaatteet olivat palaneet Kuusamon kirkonkylässä. Ei ollut muuta kuin lottamantteli, lottapuku, kolme lottapukua ja 41 numeron monot. Siinä oli omaisuuteni. Koti oli jäänyt rajan taakse, vanhemmat olivat kuolleet sota-aikana. Viitisen vuotta oli mennyt sotatoimissa melkein ilman palkkaa. Tästä oli aloitettava”.
(Tavajärveläinen Katri Lauttasaaren lottatarina Kuusamon sotaveteraanikirjassa, VAPAUTEMME KUUSAMO 1999)